Jouluaatto. Se on mukavata. Selkä on paskana. Se ei ole mukavata. Voi pyhä jysäys miten paljon voi ihmiseen sattua. Paljon, voin kertoa. Todella perkeleesti.
Aatto meni siis kivasti, syötiin, lauleskeltiin, ulkoiltiin perheen voimin. Ja sitten tultiin sisään istuskelemaan ennen haudalle lähtemistä. Ja PUM. Selkä vetäisi sellaisen jumin, ettei rajaa mitään. Ensin olin, että nou hätä ja kyllähän tämä tästä, haudoille on päästävä kun se kuuluu jouluun. Autoon ähkien ja puhkien ja kiroillen. Haudoilla autosta ulos ähkien, puhkien ja kiroillen vähän enemmän. Haudoille kävely - noin 200m - ähkimistä ja puhkimista. Ja sitten tuhkalaaksoon viemään mummille muistokynttilää. Matkaa noin 200m lisää. Vanhemmat ja pikkuveljet raahasivat minua käsistä. Ei hyvä. Kävelin (????) itse. Vielä pahempi. Viimein pääsin mummin kynttilän luo, niin muut olivat jo lähdössä autolle, eli sinne minäkin. Ja 10m ennen autoa jalka lipsahti. V***U S****NA! Tulipa kiroiltua oikein reippaalla äänellä keskellä hiljaista hautuumaata. Ja sen jälkee suoraan itkuun. Sattui niin ettei voi kuvailla. Ihmiset varmaan luulivat että itken edesmenneitä. En, vaan itkin omaa oloani joka oli ja on edelleen hirveä.
Kukaan, joka ei ole kärsinyt selkäkivusta, ei voi ymmärtää miten paljon selkään voi sattua. En voi istua. En voi maata. En voi seistä saati kävellä. Koko ajan selkää tuikkii ja asennon vaihtaminen tai edes yskiminen on kivuliasta. Olen ottanut puolitoista 500mg-Buranaa ja lihasrelaksantteja. GREAT, jos tämä on huomenna samaa. Pystynköhän oikeasti viettämään huomenna baari-iltaa? Tällä hetkellä epäilyttää, koska liikkuminen saa lähinnä hikoilemaan tuskasta. Tiedän, ettei M ole koskaan kokenut tälläistä selkäkipua, joten hän ei oikein osaa samastua olotilaani. Se ei helpota tilannetta.
Muuten, vanhempani eivät haluakaan lähteä joulupäivänä mihinkään. Joulupäivä on kotipäivä, jolloin moikataan korkeintaan lähellä asuvia sukulaisia. Niinpä pikkuveljeni toivottavasti heittää minut M:n luo. Tai sitten bussilla. Harmi, ehdin jo sopeutua ajatukseen että vanhempamme tapaisivat.
Aatto meni siis kivasti, syötiin, lauleskeltiin, ulkoiltiin perheen voimin. Ja sitten tultiin sisään istuskelemaan ennen haudalle lähtemistä. Ja PUM. Selkä vetäisi sellaisen jumin, ettei rajaa mitään. Ensin olin, että nou hätä ja kyllähän tämä tästä, haudoille on päästävä kun se kuuluu jouluun. Autoon ähkien ja puhkien ja kiroillen. Haudoilla autosta ulos ähkien, puhkien ja kiroillen vähän enemmän. Haudoille kävely - noin 200m - ähkimistä ja puhkimista. Ja sitten tuhkalaaksoon viemään mummille muistokynttilää. Matkaa noin 200m lisää. Vanhemmat ja pikkuveljet raahasivat minua käsistä. Ei hyvä. Kävelin (????) itse. Vielä pahempi. Viimein pääsin mummin kynttilän luo, niin muut olivat jo lähdössä autolle, eli sinne minäkin. Ja 10m ennen autoa jalka lipsahti. V***U S****NA! Tulipa kiroiltua oikein reippaalla äänellä keskellä hiljaista hautuumaata. Ja sen jälkee suoraan itkuun. Sattui niin ettei voi kuvailla. Ihmiset varmaan luulivat että itken edesmenneitä. En, vaan itkin omaa oloani joka oli ja on edelleen hirveä.
Kukaan, joka ei ole kärsinyt selkäkivusta, ei voi ymmärtää miten paljon selkään voi sattua. En voi istua. En voi maata. En voi seistä saati kävellä. Koko ajan selkää tuikkii ja asennon vaihtaminen tai edes yskiminen on kivuliasta. Olen ottanut puolitoista 500mg-Buranaa ja lihasrelaksantteja. GREAT, jos tämä on huomenna samaa. Pystynköhän oikeasti viettämään huomenna baari-iltaa? Tällä hetkellä epäilyttää, koska liikkuminen saa lähinnä hikoilemaan tuskasta. Tiedän, ettei M ole koskaan kokenut tälläistä selkäkipua, joten hän ei oikein osaa samastua olotilaani. Se ei helpota tilannetta.
Muuten, vanhempani eivät haluakaan lähteä joulupäivänä mihinkään. Joulupäivä on kotipäivä, jolloin moikataan korkeintaan lähellä asuvia sukulaisia. Niinpä pikkuveljeni toivottavasti heittää minut M:n luo. Tai sitten bussilla. Harmi, ehdin jo sopeutua ajatukseen että vanhempamme tapaisivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti