Aina välillä pistää miettimään miten monelle koulutusalalle on tyypillistä se, että opiskelijan persoonaa ja henkilökohtaisia tapoja arvioidaan. Matematiikka, ei. Maantiede, ei. Fysiikka, kemia, kuvanveisto... Ei. Pienellä maalaisjärjelläni olen päätynyt siihen, että persoonallisuuden arvioiminen liittyy ainoastaan ihmistieteisiin. Ja sen tiedän ainakin varmasti, että kasvatustieteisiin se kuuluu erottamattomasti - ainakin opettajankoulutuksessa. Kuvittelisin, että muita tieteenaloja opiskellessa arvioinnin kohteeksi joutuvat lopputulokset, lopputyöt, harjoitukset, jne. Mutta ei opettajankoulutuksessa. Työharjoitteluissa alistumme siihen, että meitä arvioidaan ihmisenä. Millainen sinä olet? Jokaisen pitämäsi tunnin aikana sinä seisot siinä suurennuslasin alla ja jokaista liikettäsi, elettäsi, ilmettäsi ja sanaasi arvioidaan.
Ja välillä se tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Tiedän, se kuuluu tähän alaan. Minun on kestettävä arviointia, arvioinhan itsekin tulevassa ammatissani oppilaita. Toisaalta oppilaille arviointi ei ole jokaisen tunnin jälkeen annettua henkilökohtaista palautetta. Tämä on itse asiassa jopa kielletty. (En nyt juuri justiinsa saa päähäni missä laissa tai säädöksessä..) Opettajat eivät saa kohdistaa arviointia oppilaan persoonaan. Tämän vuoksi nykyään ei anneta käytösnumeroita, eikä käyttäytyminen (teorian tasolla) myöskään saisi vaikuttaa esimerkiksi matematiikan numeroon. Lyhyesti: Käyttäydyt miten käyttäydyt, mutta jos osaat asiat, saat todistukseen kympin. Eihän se näin oikeasti mene, voin sen tässä paljastaa. Opettaja on ihminen, joten käytöstä ei mitenkään voi täydellisesti erottaa muusta toiminnasta.
Ja jos nyt kuvittelet, että kirjoitan tätä tekstiä saatuani juuri huonoa palautetta pitämästäni matematiikan tunnista, olet väärässä. Sain hyvää palautetta. "Osaat verbalisoida juttuja hienosti. Oppilaat osasivat murtoluvut, hyvä! Olet rauhallinen. Muista pitää vähän enemmän kuria luokassa. Voisit käyttää puheessasi vähän vähemmän konditionaalia." Jotain tuollaista tämän päivän tunnista tuli palautteena. Silti. Silti tällä hetkellä tuntuu etten jaksaisi enää yhtään minuun itseeni kohdistuvaa palautetta. Olisi helpompi kestää arviointia, jos se kohdistuisi ainoastaan esimerkiksi oppilaiden oppimiseen ja vaikka siihen miten selkeän taulukuvan olen onnistunut raapustamaan.
Jokaisen tunnin jälkeen tunnen itseni läpi puhki ja kokonaan väsyneeksi, koska olen ollut valmistautuneena saamaan murskapalautetta. Tästä puhuimmekin kämppiksen kanssa. Siitä, miten valmiita me harjoittelijat olemme myöntymään siihen, että "perseelleenhän se tunti sitten meni." Jos ohjaava opettaja aloittaa palautteenantonsa jotenkin näin: "No mitäs ite oot mieltä, oliko tää oikeesti SUN mielestä hyvä tunti.." Ja jos ohjaavan opettajan ilme on vielä neutraali, eikä siitä voi tulkita opettajan omaa mielipidettä pidetystä tunnista, on oma vastaukseni luultavasti jotain tälläistä: "No niin... No.. Emmä nyt tiedä, olihan se aika sähellystä.. Ja ei ne lapsetkaan.. En tiiä, kai siellä joku jotain ehkä oppi.. Tai emmä tiiä. Kai se oli aika heikko suoritus multa..." Ja sitten kun ohjaava opettaja sanookin tunnin hänen mielestään menneen loistavasti, niin voi sitä helpotusta. Suuri taakka putoaa taas kerran harteilta. "Ai se menikin hyvin.." Niin heikko itseluottamus meillä nuorilla opettajilla vielä on. Eikä tässä nyt ole kyse vain minusta (koska en tunnusta, että itsetuntoni olisi todellakaan erityisen heikko), vaan tämä oman tunnin arvostamisen vähyys on yleisesti nähtävissä arviointituokioissa.
Välillä ihmettelen miten tulen jaksamaan ammattiani, kun harjottelussa olen jo kolmen tunnin jälkeen aivan puhki. En osaa edes kuvailla sitä väsymyksen määrää. Yleensä kolmen tunnin jälkeen kävelen kotiin ja menen nukkumaan pariksi tunniksi. Sen jälkeen jaksan taas pysyä hereillä. Luotan kuitenkin siihen, että tulevaisuudessa oman luokan kanssa työskennellessäni en ole kaiken aikaa arvioinnin kohteena. Saan olla oma itseni ilman, että persoonaani väännellään, käännellään ja pyritään saamaan se Hyvän Opettajan muottiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti