En ole aikaisemmin huomannut, että syksyt todellakin ovat pimeitä. Nyt tämä jotenkin iskee lekalla päin kasvoja. Koko ajan on pimeää. Aina. Aamulla, iltapäivällä, aina. Päivällä pikkuriikkinen hetki on valoisaa, mutta sekin on sellaista tuhruisen likaista ja harmaata. Aurinkoa en ole nähnyt päiväkausiin saati sinistä taivasta. Onko aikaisemmin muka ollut näin pimeää? Uskallan epäillä.
Ja mitä tekeekään kämppikseni? Hän istuu kämpässämme lähes pilkkopimeässä, kun saavun kotiin. Minun tekee mieli pistää kaikkialle valot, kun en muuten jaksa. Ja kämppis selittää jostain sähkön säästämisestä ja blaa blaa. Anteeksi että olen niin itsekäs, että haluan valoa ympärilleni. Tunnelmallinen hämy on asia erikseen, mutta en minä koko joulukuuta halua tunnelmallisessa hämyssäkään elää. Jotenkin kämppis rasittaa ihan kympillä. En jaksaisi yhtään. Hän on siveä ja siisti ja hiljainen ja pyytelee anteeksi ja KÄYTTÄÄ MINUN RUOKIANI. (Sanoo hemuli, joka kostona juo juuri parhaillaankin kämppiksen kahvia.. HÄHÄHÄ sarvet päässä tällä pikkupirulla hähäh) Hän saa minut tuntemaan itseni likaiseksi, sotkuiseksi, äänekkääksi.. Ja minua rasittaa äärimmäisen paljon, etten saa kotonani olla juuri niin likainen ja sotkuinen kuin itse haluan. En oikeasti edes haluaisi, että täällä on näin kaaos, mutta en vain jaksa siivota, kun vietän täällä niin vähäisiä hetkiä. Tällä hetkellä olen täysin luopunut koko siivousajatuksesta sen tiedon nojalla, että muutan täältä viikon päästä pois. Miten voikin noin nuori ihminen olla jotenkin niin (pikku)vanha?
Tunnen itseni ihan teinixi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti