Viikko sitten olin Lahdessa vanhempien luona ja käytiin M:n kanssa Lahden öissä kuuntelemassa Egotrippiä. Siinä tuli juotua lonkero poikineen ja humalatila oli melkoinen - joskin ihan hallittavissa silti. Ei siis mitään övereitä.
Kahden aikaan olimme jo kotosalla nukkumaan käymässä. Seitsemältä heräsin yllättäen siihen ajatukseen, ettei henki oikein kulje. Nenä tukossa, tai jotain. No. Se ajatushan ei sitten lähtenytkään päästä millään. Henki ei kulje. Vedin henkeä keuhkot täyteen useamman kerran. Ei auta. Tuntuu, ettei hengitetty happimäärä vain riitä. Käänsin kylkeä. Kyllä tämä tästä, kunhan vain saan unta. Uni ei vain tullut enää takaisin. Käänsin kylkeä uudestaan ja kiskoin henkeä. "Hengitän väärin." Tuo ajatus pyöri päässä, mutten vain osannut palauttaa hengitysrytmiä takaisin oikeaksi. Tiesin, että ihan kohta alan hyperventiloida, jos en lopeta täysien keuhkollisten kiskomista. Alkoi olla jo hieman paniikkimieliala. Nousin istumaan, mutta hengitys ei palautunut normaaliksi. Tuli mieleen, että josko menisin parvekkeelle seisomaan, sillä ulkoilma on raikasta ja sieltä saan tarpeeksi happea. Sitten heti perään tuli ajatus, ettei ulkoilman happikaan riitä. Ahdisti vielä enemmän. Lopulta ehkä vartin ahdistustelun jälkeen sain itseäni jotenkin rauhoitettua ja nukahdin. Onneksi, sillä hereillä en olisi osannut korjata hengitysrytmiä millään.
Eipäs ole ikinä ahdistanut noin paljon. Ja tapauksesta jäi sen verran pelkoa, että viikon verran on välillä nukkumaan käydessä tullut mieleen, että entäs jos "kohtaus" uusiutuu. Entäs, jos en joskus oikeastikaan saa happea? Entä, jos saan paniikkikohtauksen tai alan hyperventiloida kunnolla? Hetkellisesti tuona sunnuntaiaamuna kello seitsemän tiesin, miltä orastava hyperventilaatiopaniikki tuntuu. Yäk. Toivottavasti ei koskaan enää. Se tuntui siltä, että tukehdun. Mikään maailman happi ei riitä pitämään minua elossa.
Olikohan kyseessä maailmanlopun laskuhumala? Vai meinasinko oikeasti hyperventiloida?
---
Näen toistuvasti työunia. Lomaa on jäljellä vielä melkein kuukausi, ja silti ajatukset ovat syystä tai toisesta palanneet töihin. Näin jopa unta yli vuosi sitten luokaltani lähteneestä todella vaikeasta tapauksesta. Työstressiä ihan keskellä lomaa? Eih. Unissani raahaan koulun sääntöjä rikkovia oppilaita ympäriinsä, etsin oikeaa luokkaa ja opetan ysiluokkalaisille asioita, joista en itsekään tajua yhtään mitään.
---
Olemme mökkeilleet koiran kanssa ihan villisti viime viikkoina. Koira-parka on totaalisen väsynyt aina, kun saavumme takaisin kotiin. Se makaa karvalankamattona olohuoneessa ja ilmeisesti nauttii siitä, ettei ole halkoa kannettavana tai järveä uitavana. Eilen tulimme vaihteeki mökiltä ja huomenna luultavasti lähdemme takaisin. Tämä kesäloma on muotoutumassa mökkikesäksi. Ja mikäpäs siinä. Mökkikesä kaikessa keski-ikäisyydessään on ihan jees.
Kahden aikaan olimme jo kotosalla nukkumaan käymässä. Seitsemältä heräsin yllättäen siihen ajatukseen, ettei henki oikein kulje. Nenä tukossa, tai jotain. No. Se ajatushan ei sitten lähtenytkään päästä millään. Henki ei kulje. Vedin henkeä keuhkot täyteen useamman kerran. Ei auta. Tuntuu, ettei hengitetty happimäärä vain riitä. Käänsin kylkeä. Kyllä tämä tästä, kunhan vain saan unta. Uni ei vain tullut enää takaisin. Käänsin kylkeä uudestaan ja kiskoin henkeä. "Hengitän väärin." Tuo ajatus pyöri päässä, mutten vain osannut palauttaa hengitysrytmiä takaisin oikeaksi. Tiesin, että ihan kohta alan hyperventiloida, jos en lopeta täysien keuhkollisten kiskomista. Alkoi olla jo hieman paniikkimieliala. Nousin istumaan, mutta hengitys ei palautunut normaaliksi. Tuli mieleen, että josko menisin parvekkeelle seisomaan, sillä ulkoilma on raikasta ja sieltä saan tarpeeksi happea. Sitten heti perään tuli ajatus, ettei ulkoilman happikaan riitä. Ahdisti vielä enemmän. Lopulta ehkä vartin ahdistustelun jälkeen sain itseäni jotenkin rauhoitettua ja nukahdin. Onneksi, sillä hereillä en olisi osannut korjata hengitysrytmiä millään.
Eipäs ole ikinä ahdistanut noin paljon. Ja tapauksesta jäi sen verran pelkoa, että viikon verran on välillä nukkumaan käydessä tullut mieleen, että entäs jos "kohtaus" uusiutuu. Entäs, jos en joskus oikeastikaan saa happea? Entä, jos saan paniikkikohtauksen tai alan hyperventiloida kunnolla? Hetkellisesti tuona sunnuntaiaamuna kello seitsemän tiesin, miltä orastava hyperventilaatiopaniikki tuntuu. Yäk. Toivottavasti ei koskaan enää. Se tuntui siltä, että tukehdun. Mikään maailman happi ei riitä pitämään minua elossa.
Olikohan kyseessä maailmanlopun laskuhumala? Vai meinasinko oikeasti hyperventiloida?
---
Näen toistuvasti työunia. Lomaa on jäljellä vielä melkein kuukausi, ja silti ajatukset ovat syystä tai toisesta palanneet töihin. Näin jopa unta yli vuosi sitten luokaltani lähteneestä todella vaikeasta tapauksesta. Työstressiä ihan keskellä lomaa? Eih. Unissani raahaan koulun sääntöjä rikkovia oppilaita ympäriinsä, etsin oikeaa luokkaa ja opetan ysiluokkalaisille asioita, joista en itsekään tajua yhtään mitään.
---
Olemme mökkeilleet koiran kanssa ihan villisti viime viikkoina. Koira-parka on totaalisen väsynyt aina, kun saavumme takaisin kotiin. Se makaa karvalankamattona olohuoneessa ja ilmeisesti nauttii siitä, ettei ole halkoa kannettavana tai järveä uitavana. Eilen tulimme vaihteeki mökiltä ja huomenna luultavasti lähdemme takaisin. Tämä kesäloma on muotoutumassa mökkikesäksi. Ja mikäpäs siinä. Mökkikesä kaikessa keski-ikäisyydessään on ihan jees.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti