kevätjuhlanäytelmän..

..ensiesitys on nyt takana! Ja sehän sujui! Yksi pääosanäyttelijöistä tuli esityksen/harjoitusesityksen jälkeen tuulettamaan, että "Se meni hyvin!" Ja menihän se. Tönkköä se oli. Ja aika seisahtanutta. Mutta me selvittiin siitä! Näytelmä alkoi, jatkui ja päättyi. Eikä minun tarvinnut kuin vähän auttaa verhojen takana muutamaa henkilöä oikeassa ajoituksessa. Kyllä hirvitti etukäteen, se täytyy sanoa. Mutta nyt kevään suurin taakka on tavallaan pois harteilta. En tietysti toivo, että kahden viikon päästä esitys on yhtä tönkkö kuin nyt, mutta joka tapauksessa pystymme hoitamaan kevätjuhlan osuutemme vaikka huomenna, jos pakko olisi. Tästä eteenpäin voimme treenata ilmaisua ja rentoutta, kun tekninen näytteleminen (eli lavalle tulot, lavalta poistumiset ja rekvisiitan kuljettaminen) on hallussa. Elämäni ensimmäisen näytelmän ohjaaminen on sujunut ennakoimattoman hyvin.

Luokalle tuli tänään uusi poika. En oikein osaa sanoa, onko poika lintu vai kala. Oppilaani tulivat kuiskuttamaan päivän puolivälissä, että "toi menee varmaan NIIDEN tyyppien porukkaan" tarkoittaen, että luokkaamme on saapunut ihminen, joka ystävystyy koulun häiriköiden kanssa. Itse en ehkä ihan vielä tekisi moista päätelmää - poikahan nimittäin itki lähes koko päivän. Ei hän sitä muille näyttänyt, mutta kun menin kyykkimään hänen pulpettinsa viereen ja jututin kaikkea yhdentekevää maan ja taivaan väliltä ("Mikä on sun lempiaine?" "Onko sulla lemmikkejä?" "Asutko kaukana?" jne. jne.), itketti kovasti. "Nää oppilaat on niin erilaisia." "Ai? Millä tavalla? Millainen sun aikaisempi luokka oli? Onko täällä meluisampaa, vai mitä?" "Emmä tiiä. Erilaista. Kyllä mun luokassakin oli melua.. Mutta. Nää on niin ... niin erilaisia.." Ja sitten itketti taas. "Kyllä sä niihin tutustut. Oota vaan." "Niin, mutta kun ne on niin erilaisia." Minulle ei oikein auennut, että millaisia me sitten oikein olemme.

Myöhemmin yksi oppilas tokaisi, että "Se poika sanoi että täällä on erilaista kun sä koko ajan käsket että olkaa hiljaa." Hmh. Ja kertaakaan en mielestäni päivän aikana suuttunut. En huutanut. Kai? En ainakaan omasta mielestäni. Puhuin kyllä kovalla äänellä, koska luokkani on näin kevään kunniaksi aika hälyisä ja äänekäs. Eikä poika mielestäni minua pelästynyt. Ehkä me sitten olemme vain niin.. niin erilaisia. Tiedä häntä. Ehkä poika vielä tulee osaksi meitä ja muuttuu erilaiseksi.

Luokkani tytöt olivat sulaa vahaa uuden pojan lähellä. Sydämiä lenteli ilmassa, kun uusi poika tuijotteli suurilla ruskeilla silmillään meitä hämmentyneenä. Kevät on rakkauden aikaa.