On niin kovin vapauttavaa tuntea esimerkiksi surua turvallisesti mielikuvitusmaailmassa tapahtuvien asioiden takia. Ei pelkoa siitä, että kukaan joutuisi kärsimään oikeasti. Silti saa turvallisesti tuntea surua, haikeutta, iloa.. Mitä vain. Elokuvien ja kirjojen takia kyynelehtiminen on joidenkin ihmisten mielestä varmasti tekopyhää, naurettavaa tai muuten vain käsittämätöntä. Minä koen elokuvat ja kirjat tärkeiksi juuri siksi, että ne herättävät tunteita. Ärtymystä. Kauhua. Pelkoa. Surua. Jännitystä. Iloa. Onnea.
Toisaalta onhan se kovin vaikeaa olla elokuvateatterissa pinnistelemässä kyyneliä vastaan, sillä en tieten tahtoen halua kävellä kotiin naama turvoksissa. Eihän siinä sikäli mitään, mutta. Onneksi en ihan vähään aikaan ole leffateatterissa joutunut nieleskelemään. Kotona asia on ihan toinen. Voi, miten paljon minua kauhistutti, itketti, surutti, pelotti ja hirvitti esimerkiksi Björkin tähdittämä Dancer in the Dark. Loppuosaa en toisella katselukerralla tohtinut edes katsoa, vaan kuuntelin elokuvan loppuun. Silti kurkussa kuristi ja oli helpotus, kun M saapui kotiin. Toisaalta elokuvan tai kirjan ei aina tarvitse olla noin äärimmäisyyksiin viedyn ahdistava kuin Dancer in the Dark. Jo pelkät päähenkilön suorittamat onnistumiset ja huippuhetket voivat saada silmät vettymään. Ehkä haen ihan tarkoituksella sitä kuristavaa tunnetta. Toisinaan se johtuu myötäonnesta, toisinaan myötäsurusta. Esimerkiksi ekaa koulupäiväänsä viettävän Leenan 7v. haastattelu televisiossa saattaa puristaa kurkussa.
Ja mistäkö tämä asia nyt näin yllättäen tupsahti mieleeni? Luin juuri äsken loppuun Harry Potterini. Viimeisen parin tunnin aikana olen kokenut myötäkauhua, myötäpelkoa, myötäiloa ja syvää myötäsurua. Sydän pamppaillen ahmin sanoja. Miten vahvasti sitä lukiessaan voikaan samastua päähenkilöiden tunteisiin? Minä pölkkypää samastun niihin vahvasti.
Toisaalta onhan se kovin vaikeaa olla elokuvateatterissa pinnistelemässä kyyneliä vastaan, sillä en tieten tahtoen halua kävellä kotiin naama turvoksissa. Eihän siinä sikäli mitään, mutta. Onneksi en ihan vähään aikaan ole leffateatterissa joutunut nieleskelemään. Kotona asia on ihan toinen. Voi, miten paljon minua kauhistutti, itketti, surutti, pelotti ja hirvitti esimerkiksi Björkin tähdittämä Dancer in the Dark. Loppuosaa en toisella katselukerralla tohtinut edes katsoa, vaan kuuntelin elokuvan loppuun. Silti kurkussa kuristi ja oli helpotus, kun M saapui kotiin. Toisaalta elokuvan tai kirjan ei aina tarvitse olla noin äärimmäisyyksiin viedyn ahdistava kuin Dancer in the Dark. Jo pelkät päähenkilön suorittamat onnistumiset ja huippuhetket voivat saada silmät vettymään. Ehkä haen ihan tarkoituksella sitä kuristavaa tunnetta. Toisinaan se johtuu myötäonnesta, toisinaan myötäsurusta. Esimerkiksi ekaa koulupäiväänsä viettävän Leenan 7v. haastattelu televisiossa saattaa puristaa kurkussa.
Ja mistäkö tämä asia nyt näin yllättäen tupsahti mieleeni? Luin juuri äsken loppuun Harry Potterini. Viimeisen parin tunnin aikana olen kokenut myötäkauhua, myötäpelkoa, myötäiloa ja syvää myötäsurua. Sydän pamppaillen ahmin sanoja. Miten vahvasti sitä lukiessaan voikaan samastua päähenkilöiden tunteisiin? Minä pölkkypää samastun niihin vahvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti