iik.

Katsottiin eilen The Ring M:n kanssa. Ilmeisesti M:kin oli aika peloissaan, kun rutisti kättäni niin kovasti välillä. Minulle meinasi tulla sisäinen kauhu kesken elokuvan. En siis niinkään pelännyt kyseistä leffaa, olinhan nähnyt sen jo aikaisemmin. Tuli vain yhtäkkiä ja täysin kulman takaa tunne, että "Apua, kuolen joskus." Hirveä pakokauhu, etten tahdo kuolla koskaan. En tahdo. Kesäkin on mennyt niin nopeasti, että jos elämäkin valuu käsistä liian pian.

Huomaa, että syksy on täällä. Välillä pikkuruinen ahdistuspeikko puristaa. En ole sortumassa nuoruusvuosien (kamalaa, nuorihan mä olen vieläkin) luulosairauskierteeseen. Siihen en enää suostu. Vuosien ahdistus täysin turhasta. Mutta. En tiedä. Tahtoisin niin kovasti nähdä tulevaisuuteen, niin ei tarvitsisi tässä hetkessä jännittää huomista, ylihuomista tai seuraavaa vuotta.

Tänä syksynä olen kuitenkin säästynyt viime vuotiselta ahdistukselta. Viime syksynä nimittäin olin täysin hajoamispisteessä opiskelujen alkamisen takia. Gradu. Muutto kauas pois Espoosta, taas. Matkustamista. Taas. Työharjoittelu, tai itseasiassa kaksi. Taas. Apua. Tämä alkava syksy puolestaan on (ainakin tästä hetkestä tarkasteltuna) edellistä helpompi ja kevyempi. Ei harjoittelun stressiä. Ei gradua. (Tosin matematiikan pro semma -työ.) Pelkkää matematiikkaa. (Ja pari tenttiä, joita en vielä tahdo ajatella. Olen lykännyt niitä n. 4 vuotta. Enää ei voi lykätä. Ei puhuta siitä.)

En suostu olemaan synkkä täplä intternetin syövereissä. Minä en ala murjottaa ja takertua elämän paskoihin hetkiin. Koitan näyttää, että elämäni on myös kivaa. Suurin osa kivaa. Kurkku on vähän kipeä, mutta kuuma kahvi on hyvää. Tasapaino säilyy.

(Enkä siis todellakaan väheksy niiden ihmisten huolia ja murheita, joilla niitä riittää. En väitä, että takerrutte elämän synkkiin hetkiin. Väitän, että itse kykenen näkemään omassa elämässäni ne hyvät hetket. Siis jos muistan yrittää pitää katseeni niissä hyvissä hetkissä. Muistaisinpa sen useammin.)