ropinaa

Taivas itkee niin, että ripsivärit leviävät kasvoilleni. Syksy valuu niskaan kuin kylmä kiisseli. Lits läts, sanovat kesäkenkäni. Lits läts, sanovat muidenkin sateessa vaeltavien kengät. Pimeää. Märkää. Hiljaisuuden vallitessa kymmenet ihmiset vaeltavat bussipysäkiltä kohti opiskelija-asuntojen lämpöä ja valoa. Lits läts.

Hartijat nousevat kohti korvia. Eihän se suojele sateelta eikä syksyltä. Silti kaikki tekevät niin. Nostavat kaulukset pystyyn ja kiskovat huppuja syvemmälle päähän. Selkä kyyryssä vaellamme pimeydessä. Koitan rentouttaa olemukseni. Eihän tässä olla sokerista. En sula, vaikka kastunkin. Syksy puristaa joka puolelta. Kylmyys on sellaista melko lempeää ja pehmeää. Ei vielä pakkasta enteilevää purevuutta. Ei raakaa kylmyyttä. Kesä ei kai ole vielä antautunut kokonaan.

Kotiovelta vastaan tulee ihana hiljaisuus. Tietokoneen hurina rauhoittaa. Ei kolisevia ostoskärryjä. Ei hurjasti surisevia kylmäkaappeja ja pakastimia. Ei asiakkaita. Minä. Ja tietokone. Täältä lämpimästä käsin voi ikkunasta kuunnella sateen ropinaa. Ötököiden rakkaus valoa kohtaan edellyttää huoneen pimentämistä ennen ikkunan avaamista.

Valot pois. Ikkuna auki. Mihin kesä oikein katosi? Haikea olo. Ote kesästä lipsuu niin nopeasti.