kiinni elämään

Kävin eilen viemässä serkun sairaalasta siskonsa luokse majailemaan. Sisko tuli mukaan. Onneksi. Yksin olisi ehkä jäänyt menemättä. Serkku näytti samalta kuin aina. Hän kuulosti samalta kuin aina. Hän puhui suljetusta osastosta kuin se olisi aina ollut osa elämää. Rutistin häntä kuin ... hengenhädässä. Hänen kanssaan pystyi puhumaan mistä vain. Lähes mistä vain. Hän kertoi päivistään ja osaston toimista. Vastailin lähes normaalisti. Jossain taustalla kaihersi se, etten tiennyt mitä saa sanoa. Voinko minä verrata pomoani 24-sarjan kuoleviin? Saanko mainita kuolemaa? Entä saanko puhua muiden ongelmista? Miten minusta tuntuu, että kaikki puhe, joka suustani tulee, on jotenkin tilanteeseen sopimatonta? Varon sanojani. Miksi? Saako tästä puhua? Voinko kertoa, että veljeäni ahdistaa? Onko serkun omassa ahdistuksessa aivan tarpeeksi? Pitäisikö kysellä jotain? Pitäisikö jättää kyselemättä? Pystyin olemaan serkkuni seurassa vaivaantumatta ja kohtalaisen normaalisti. Pyysin serkkua seuraksi Korkeasaareen. Lupasi lähteä. Kai tähän pikkuhiljaa oppii suhtautumaan. Vielä en oikein osaa kokonaan. Mutta käynti helpotti ehdottomasti oloani. Ehkä myös serkkuni oloa. Minä olen olemassa hänelle ja hän minulle kaiken tämän jälkeenkin.

Illalla M tuijotti minua. "Mitä sä katselet?" "Sua. Sä hymyilet taas. Se sopii sulle."