M lähti töihin ja minä jäin keittelemään itselleni aamukahvia. Kohta on lounastreffit M:n kanssa läheisessä opiskelijaravintolassa.
Olotila on hyvä. Eilen tuli ilmoitus geestä. "Lausunto on viimein valmis ja se on liitteenä. Työ on vahva 2+ eli cumu. Aivan kiitettävään eli magnaan sitä ei saatu. Harmistus. Innokkaasta yhteistyösä kiittäen, olitte ihania graduntekijöitä! Työnne minusta voi olla suoraan mallina seuraavilla ryhmillä, toivon vastaavanlaisia töitä lisää ja jopa niin, että jatkossa kaikki tekisivät tuon tyyppistä." Kevyt pettymys, kun ohjaaja niin kovasti puhui paremmasta arvosanasta. Geepari oli hyvin pettynyt. Minä selviän elossa tästä. Nyt se on arvosteltu, se on suoritettu, se on tehty. Geetä muistellen. Omaiset eivät jää suremaan.
Kaverilta tuli tekstari. Yläasteen luokkakaverini oli tehnyt itsemurhan perjantaina. Tutuillani menee vahvasti. Tuota ihmistä en osaa surra kovinkaan henkilökohtaisella tasolla, koska hän ei koskaan ollut hyvä ystäväni, eikä luokkakaverikaan kuin pari vuotta. Onhan se silti pelottavaa tai jotenkin minusta täysin käsittämätöntä. En pysty kuvittelemaan, että luopuisin tästä kaikesta vapaaehtoisesti. En pysty näkemään ilmiön taakse. En millään. Mutta sen tämä kesäkuun alku on tehnyt, että olen joutunut pohtimaan asiaa. Että itsemurha on asia, joka ei ole vain asia tuolla jossain, vaan se voi koskettaa yllättäen ketä tahansa. Ja sen jäljen serkkuni tempaus on tehnyt, että kun kuuntelin hänen eilen puhelinvastaajaan jättämäänsä viestiä, ensimmäinen tunne oli kauhu. Kuuntelin serkkuni ääntä, joka kuulosti pakokauhuiselta ja itkettyneeltä. Sydän löi ylimääräisiä kertoja moneen otteeseen, kunnes tajusin serkkuni puhuvan tarkoituksella erilaisella äänellä. Vastaajassa puhui Sergei. Vuosia sitten meille kehittyivät maileissa Sergei ja Anatol, jotka lähettelevät toisilleen maileja. Anatol on minun henkilöni, Sergei serkkuni hahmo. Kai tämä sisäinen valmiustila huonoihin uutisiin serkkuuni liittyen laimenee ajan myötä. Toivottavasti ainakin.
Olotila on hyvä. Eilen tuli ilmoitus geestä. "Lausunto on viimein valmis ja se on liitteenä. Työ on vahva 2+ eli cumu. Aivan kiitettävään eli magnaan sitä ei saatu. Harmistus. Innokkaasta yhteistyösä kiittäen, olitte ihania graduntekijöitä! Työnne minusta voi olla suoraan mallina seuraavilla ryhmillä, toivon vastaavanlaisia töitä lisää ja jopa niin, että jatkossa kaikki tekisivät tuon tyyppistä." Kevyt pettymys, kun ohjaaja niin kovasti puhui paremmasta arvosanasta. Geepari oli hyvin pettynyt. Minä selviän elossa tästä. Nyt se on arvosteltu, se on suoritettu, se on tehty. Geetä muistellen. Omaiset eivät jää suremaan.
Kaverilta tuli tekstari. Yläasteen luokkakaverini oli tehnyt itsemurhan perjantaina. Tutuillani menee vahvasti. Tuota ihmistä en osaa surra kovinkaan henkilökohtaisella tasolla, koska hän ei koskaan ollut hyvä ystäväni, eikä luokkakaverikaan kuin pari vuotta. Onhan se silti pelottavaa tai jotenkin minusta täysin käsittämätöntä. En pysty kuvittelemaan, että luopuisin tästä kaikesta vapaaehtoisesti. En pysty näkemään ilmiön taakse. En millään. Mutta sen tämä kesäkuun alku on tehnyt, että olen joutunut pohtimaan asiaa. Että itsemurha on asia, joka ei ole vain asia tuolla jossain, vaan se voi koskettaa yllättäen ketä tahansa. Ja sen jäljen serkkuni tempaus on tehnyt, että kun kuuntelin hänen eilen puhelinvastaajaan jättämäänsä viestiä, ensimmäinen tunne oli kauhu. Kuuntelin serkkuni ääntä, joka kuulosti pakokauhuiselta ja itkettyneeltä. Sydän löi ylimääräisiä kertoja moneen otteeseen, kunnes tajusin serkkuni puhuvan tarkoituksella erilaisella äänellä. Vastaajassa puhui Sergei. Vuosia sitten meille kehittyivät maileissa Sergei ja Anatol, jotka lähettelevät toisilleen maileja. Anatol on minun henkilöni, Sergei serkkuni hahmo. Kai tämä sisäinen valmiustila huonoihin uutisiin serkkuuni liittyen laimenee ajan myötä. Toivottavasti ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti