.

"Olis vähän ikäviä uutisia", sanoi pikkuveli. Siitä on nyt 12 tuntia, enkä oikein tiedä miten pitäisi olla. "Serkku otti liikaa lääkkeitä, mutta nyt kaikki on jo ihan ok." Ihan ok?! Ensin pysyin tyynenä. "Millon?" "Miten?" "Miksi?" Klik. Puhelin kiinni. Tärinää ja kyyneliä. Kädet tärisevät jotenkin hallitsemattomasti. En tiedä mitä päässä pyörii, mutta hetken kuluttua tulee vahva tunne, että pitäisi vetäistä turpiin sitä serkun ex-poikaystävää. Nyrkillä suoraan naamaan. Ei mitään ennakkovaroitusta. Potkiakin voisin. Hän se oli vienyt serkun sairaalaan. Se ei paljon lohduta. Niin paljon surua se on aiheuttanut. Paska. paskapaska. Viha kestää. Äiti soittaa. Sanoo, että tukiverkkoa vaan serkulle. "Mene käymään sairaalassa." Menenkin. Pelottaa se, että pitäisikö olla iloinen, että serkku - joka on lähes sisko minulle - on elossa, vai surullinen, että hän melkein ei ole. Menenkö sairaalaan hymyillen? Itkien? Mitä pitää sanoa? Puhunko minä, vai olenko hiljaa? Itku lakkaa, mutta en pysty olemaan normaalisti. Pitääkö minun tuntea näin? Olenko oikeista syistä surullinen? Miksi minua itkettää? Miten serkku saattoi haluta luopua tästä kaikesta? Ei koskaan kesää. Ei koskaan hampaiden pesua. Ei koskaan koiria. Ei koskaan mitään. Ei hän ole sellainen? Tuijotan kattoa, kunnes M tulee taas lähelle. Kyynelet puskevat läpi, vaikken tiedä mitä itken. Tuijotan kattoa, koska en voi katsoa M:ää silmiin. En voi katsoa televisiota. Omassa elämässäni on nyt tarpeeksi, enkä voi käsitellä mitään muuta. Tuijotan kattoa. Irtonaisia ajatuksia serkusta vatsahuuhtelussa. Muistoja siitä, kun serkku luki ääneen satuja. Tuijotan kattoa. M yrittää sanoa, että pistäisin silmät kiinni ja nukkuisin. Väsyttää ihan hirveästi, mutten voi. Tuijotan kattoa ja vain olen. Jossain vaiheessa nukahdan, mutta heräilen pitkin yötä. Aina ensimmäinen ajatus herätessä on: "Ei se voi olla totta? Se on joku vitsi. Ei vain naurata. Pakko sen on olla vitsi? Pikkuveljeni sairas vitsi, eikö? Eikö? Ei." Iskä oli puhunut serkun äidin kanssa tunteja puhelimessa. Serkun isä ei pysty käsittelemään koko asiaa. Oma isäni aikoo kai mennä sairaalaan jututtamaan serkkua.

Miten se on mahdollista? En tajua. Neljä päivää aikaisemmin vietin serkkuni kanssa iltapäivän ja hän iloitsi kesälomasta ja helteistä, jotka sijoittuivat juuri hänen lomalleen. Paijailtiin koiravauvojen vauvamasuja. Jossain vaiheessa iltaa herää se kysymys, jota on kai ihan turha kysyä, mutta silti se herää. Mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Olisi pitänyt olla enemmän yhteydessä. Olisi pitänyt kysyä enemmän "Mitä sinulle kuuluu?" Olisi pitänyt mennä serkun kotiin viime vierailulla, eikä hänen vanhemmilleen. Olisimme ehkä saattaneet puhua jotain, joka olisi helpottanut hänen oloaan. Olisi pitänyt lähettää maileja.

Nauru ja hymy on valunut johonkin pois. En osaa olla. En tiedä mitä pitäisi puhua. Luulin, ettei minua itketä enää. "Saitko nukuttua?" M kysyi. Kyynelet rutistuvat kuitenkin yllättäen silmäluomien taakse. "Vähän." Tuntuu, että kirjoittaisin tätä jonkun keksityn tarinan perusteella. Jos olisi pitänyt arvata kenelle tämä tutuistani on tapahtunut, en ikinä olisi valinnut serkkua. En ikinä.

Iskä sanoi, että kotiin pitää aina uskaltaa tulla, oli tilanne mikä hyvänsä. Meidän perheessä tuo näyttäisi olevan mahdollista. Pikkuveli hakeutui eilen YTHS:n kautta keskustelemaan. Äiti oli tyytyväinen. Hakeepahan ainakin apua. Iskä soitti puoliltaöin ja kyseli mitä kuuluu. Puheli niitä näitä ja koitti piristää. Äiti lupasi soittaa tänään. Minun pitäisi soittaa serkkuni isosiskolle. Jos hän tulisi seuranani sairaalaan. En uskalla mennä yksin. M tarjoutui seurakseni. Lupasin harkita. En oikeasti harkitse, koska hän ei ole juuri nyt se ihminen, josta saan tukea kohdata serkkuni. Miten tulevaisuudessa osaan suhtautua serkkuun? "Mitä kuuluu?" Tuleeko tuohon kysymykseen mukaan sivumaku, joka vaikuttaa utelulta? Miten voin enää koskaan uskoa, että serkulla olisi kaikki hyvin? Päätä särkee ja tuntuu siltä kuin kasvoilla olisi naamari, jonka läpi en pysty nostamaan ilmeitä naamalleni. Onko tämä joku vitsi?

Yksi ensimmäisistä ajatuksista: Onneksi serkkuni ei tiennyt tarpeeksi lääketieteestä.