uh.

Päätä meinaa särkeä. Johtuisiko siitä, että avainhässäkkä on tavallaan saatu päätökseen. "Jos se nyt on hävinnyt, eikä siinä ole merkintää mihin avaimet käyvät, niin ei siinä sitten mitään. Sitten se on vaan hävinnyt. Pyydät uudet avaimet." Helpotus. Voi elämä.

Olen koko hiihtoloman ajan enemmissä ja vähemmissä määrin menettänyt yöuniani asian tiimoilta. Olen rangaissut itseäni niin, että selkä on henkisellä tasolla vereslihalla. Ruoska on viuhunut. Eilen en enää kyennyt pitämään asiaa sisälläni, kun olin jo viikon verran siirtänyt itkemistä eteenpäin. "Itken sitten myöhemmin", olen ajatellut. Eilen en kyennyt sanomaan M:lle kuin että "Ahdistaa.." ja siinä hetkessä suuri ahdistusmöykky lähti pyrkimään läpi. Lähes fyysisesti tunsin, miten suuri möykky pyrki ulos suustani. Olisi tehnyt mieli itkeä katkeria kyyneleitä räkä poskella, mutta litistin ja lytistin möykyn pariin nyyhkäisyyn ja muutamaan kyyneleeseen. "Sä olet tehnyt kaikkesi. Moni ei todellakaan ois yrittänyt noin kovasti löytää avaimia." M osasi lohduttaa. Ja eniten auttoi, että sain vain olla siinä kainalossa.

Elämä lähtee taas raiteilleen. Loma (, joskin avaimista johtuen aika pieleen menneenä) on ohi. Rutiinit palaavat. Kyllä tämä tästä.