Aamulla oli puristava tunne päässä. Vanne kiristi. Sisäistä tärinää ja stressausta. Olin lytistyä sen stressitaakan alle. Hrrr brrr. Ja sitten keksin pohtia, että mitä minä nyt tällä kertaa stressaan. No. En keksinyt. Olin unohtanut huomata, että stressaavat asiat on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Avaimet - hoidettu (eli kadoksissa ja piste.). Toisiaan kiusaavat pojat - hoidossa, kuraattori tulossa käymään. Ja hm. Siinäpä ne. Kaikki muu on helppoa kuin heinänteko. Ja nyt jaksan jotenkin paljon paremmin olla oppilaiden kanssa. Hymyilen. Vitsailen. Jaksan hälinää.
Ja tuntuu myös, että luokkani rasittavin oppilaskin on alkanut tuntua siedettävämmältä. Ehkä tunne on molemminpuoleinen, sillä hänkin suhtautuu minuun paljon entistä positiivisemmin. Ei enää (läheskään niin paljon) "ihan sama!" -letkautuksia. Ei vihamielisiä katseita. Koitan nyt jaksaa kehua häntä niin paljon kuin vain ehdin ja pystyn, sillä tästä tilanteesta on otettava kaikki hyvä irti mikä siitä vain käteen saadaan jäämään. Ehkä pohja uudelle paremmalle lähtökohdalle on olemassa. Toivon kovasti, että näin olisi.
Eilen uusittiin M:n kanssa keittiön tuolit. Uudet kankaat ja lisää pehmustetta. Iskältä lainattu voimanitoja on ihmevehje. Sillä saa suit sait sukkelaan tuolin uudistettua. Vielä pitäisi irrottaa itsestä se voimavara, joka on säilötty lahkeiden ja verhojen lyhentämistä varten.
Kuka keksisi, mihin ihmeeseen voisin lätkiä leimoja? Oppilaat eivät ole oikein tehneet mitään sellaista, johon leimoja voisin läiskäytellä. Synttäri-/valmistujaislahjaleimasimet nököttävät nyt turhan panttina työpöydällä. Pitäisiköhän alkaa leimata kauniilla käsialalla tehtyjä juttuja tai huolellisesti laskettuja matematiikan tehtäviä? Uppoaisikohan sellainen vielä kolmasluokkalaiseen..? Pohdintamyssy päähän.
Aion ruveta viljelemään yrttejä. Orkideani kukoistaa ja bonsaikin on pudottanut vain vähän lehtiään. Lasten kanssakin olisi kiva ruveta kasvattamaan kohta äitienpäiväkasveja. Mikähän kasvi siihen tarkoitukseen soveltuisi? Lisää pohdittavaa.
Ja tuntuu myös, että luokkani rasittavin oppilaskin on alkanut tuntua siedettävämmältä. Ehkä tunne on molemminpuoleinen, sillä hänkin suhtautuu minuun paljon entistä positiivisemmin. Ei enää (läheskään niin paljon) "ihan sama!" -letkautuksia. Ei vihamielisiä katseita. Koitan nyt jaksaa kehua häntä niin paljon kuin vain ehdin ja pystyn, sillä tästä tilanteesta on otettava kaikki hyvä irti mikä siitä vain käteen saadaan jäämään. Ehkä pohja uudelle paremmalle lähtökohdalle on olemassa. Toivon kovasti, että näin olisi.
Eilen uusittiin M:n kanssa keittiön tuolit. Uudet kankaat ja lisää pehmustetta. Iskältä lainattu voimanitoja on ihmevehje. Sillä saa suit sait sukkelaan tuolin uudistettua. Vielä pitäisi irrottaa itsestä se voimavara, joka on säilötty lahkeiden ja verhojen lyhentämistä varten.
Kuka keksisi, mihin ihmeeseen voisin lätkiä leimoja? Oppilaat eivät ole oikein tehneet mitään sellaista, johon leimoja voisin läiskäytellä. Synttäri-/valmistujaislahjaleimasimet nököttävät nyt turhan panttina työpöydällä. Pitäisiköhän alkaa leimata kauniilla käsialalla tehtyjä juttuja tai huolellisesti laskettuja matematiikan tehtäviä? Uppoaisikohan sellainen vielä kolmasluokkalaiseen..? Pohdintamyssy päähän.
Aion ruveta viljelemään yrttejä. Orkideani kukoistaa ja bonsaikin on pudottanut vain vähän lehtiään. Lasten kanssakin olisi kiva ruveta kasvattamaan kohta äitienpäiväkasveja. Mikähän kasvi siihen tarkoitukseen soveltuisi? Lisää pohdittavaa.
2 kommenttia:
mutta kai nyt lapset aina kiitoksesta tykkää, tosin nykylapset ehkä on mukamas pikkuaikuisia, mutta kyllä me ainakin tykättiin vielä kolmannella ja myöhemminkin ala-asteella leimoista ja tarroista vihoissa. äitini pistää vihkoihin pikkuruisia tarroja, vaikka se on yläasteella. Että eiku leimailemaan....
Tuntokasvi on hyvä kasvatettava...tai noh, ainakin jännä =) Kasvin lehdet menevät koskettaessa suppuun. Itse kasvattelin sellaisen viidennellä luokalla ja olin hirmu ylpeä kun olin ainut joka sai sen kestämään vuosia ja kukkimaan. Hyvä minä, leiman olisin ansainnut ;)
Lähetä kommentti