Tulin juuri ensimmäisestä kunnollisesta vanhempainillastani. En ollut vanhempi. Olin opettaja. "Mukavaa saada noin reipas opettaja tähän luokkaan!" Hehe. Joopa joo. Sellainen juu. Reipas. Puheliaskin, kunhan ensijännitys ja kankeus katosivat. Lörpöttelin tapani mukaan asioista. Höpisin. Pölisin. Höpötin ja löpisin. Puolitoista tuntia aivan vaikeuksitta. Suuta rupesi viimeisen kymmenen minuutin aikana kuivamaan rajusti, kun olin niin paljon puhua pulputtanut.
Nyt on 12 tuntia työpäivää takana ja olo on jotenkin tyhjä. M on jonkun tuttunsa kanssa biljardoimassa. Tai töissä tuo vielä, mutta menossa sitten töiden jälkeen. Ajattelin tuossa junamatkalla taas asioita. Mitähän ajattelinkaan.. Niin. Sitä, että hm. Nyt katkoo pahasti. Ajattelin, että... Niin. Että työ ei tunnu työltä. Tai siis viihdyn töissä, eikä minusta tunnu erityisen "työltä" olla lasten kanssa. Se on vain elämää, ei mitään TYÖTÄ. Tekemistä on, ja vastuuta riittää. Mutta silti se on osa elämää. Ainoastaan aamuisin herätyskellon piipatessa ja vilusta bussipysäkillä väristessa tuntuu, että olen menossa TÖIHIN. Koululle päästessä se tunne katoaa ja tulen elämääni takaisin. Eipä tuo ollut kovin selkeästi selostettu, mutta sellaista kuitenkin ehdin ajatella.
Metromatkan aikana ehdin eilenkin pohtia erinäisiä asioita, kun ei ollut lukemista mukana. Tuijottelin itseäni pahalla silmällä metron ikkunasta niin kauan, että rupesin omissa silmissäni näyttämään vieraalta ihmiseltä. Tuijotin oikein tosi pahasti ja ihan läheltä. Senkö näköinen minä olen? Ihan vieras. Se tuntui pelottavalta, joten lopetin itseni tuijottamisen. Tästä lähtivät ajatukseni kulkemaan omia reittejään ja mieleeni tuli sellainen asia, että pedagoginen katse on hieno asia. Oppilaat ovat jo oppineet huomaamaan pedagogisen katseeni melko tehokkaasti. Oikeastaan hirmu tehokkaasti. M pyysi saunassa eilen, että näyttäisin hänelle tuon kuuluisan katseeni, mutta en oikein voinut kun nauratti sillon. "Kuvittele, että mä oon tuhma oppilas! Tuijota mua jo!" En pystynyt. Nauratti. Mutta luokassa ei aina naurata. Ja vaikka naurattaisikin, niin saatan kesken keskustelun vilkaista pedagogisesti oppilasta, joka sattuu häiritsemään tekemisellään keskustelua. Ja vilkaisu riittää. Oppilas sulkee suunsa kesken höpinänsä. Tai yhtä hyvin voin pelkällä katseella lopettaa ruokajonossa tönimisen. Tai pöydän naputtelun. Tai tuolilla keinumisen. Kaikki tuo onnistuu (yleensä, toisinaan, välillä) pelkällä katseella. Ei tarvitse keskeyttää edes omaa puhetta, sen kun vilkaisee.
Jännittävä asia se pedagoginen katse. Se on sellainen, että kulmat vähän kurtistuvat ja kohdetta tuijotetaan hetki tiiviisti silmiin. Se riittää.
Ihana pedagoginen katse. <3
Nyt on 12 tuntia työpäivää takana ja olo on jotenkin tyhjä. M on jonkun tuttunsa kanssa biljardoimassa. Tai töissä tuo vielä, mutta menossa sitten töiden jälkeen. Ajattelin tuossa junamatkalla taas asioita. Mitähän ajattelinkaan.. Niin. Sitä, että hm. Nyt katkoo pahasti. Ajattelin, että... Niin. Että työ ei tunnu työltä. Tai siis viihdyn töissä, eikä minusta tunnu erityisen "työltä" olla lasten kanssa. Se on vain elämää, ei mitään TYÖTÄ. Tekemistä on, ja vastuuta riittää. Mutta silti se on osa elämää. Ainoastaan aamuisin herätyskellon piipatessa ja vilusta bussipysäkillä väristessa tuntuu, että olen menossa TÖIHIN. Koululle päästessä se tunne katoaa ja tulen elämääni takaisin. Eipä tuo ollut kovin selkeästi selostettu, mutta sellaista kuitenkin ehdin ajatella.
Metromatkan aikana ehdin eilenkin pohtia erinäisiä asioita, kun ei ollut lukemista mukana. Tuijottelin itseäni pahalla silmällä metron ikkunasta niin kauan, että rupesin omissa silmissäni näyttämään vieraalta ihmiseltä. Tuijotin oikein tosi pahasti ja ihan läheltä. Senkö näköinen minä olen? Ihan vieras. Se tuntui pelottavalta, joten lopetin itseni tuijottamisen. Tästä lähtivät ajatukseni kulkemaan omia reittejään ja mieleeni tuli sellainen asia, että pedagoginen katse on hieno asia. Oppilaat ovat jo oppineet huomaamaan pedagogisen katseeni melko tehokkaasti. Oikeastaan hirmu tehokkaasti. M pyysi saunassa eilen, että näyttäisin hänelle tuon kuuluisan katseeni, mutta en oikein voinut kun nauratti sillon. "Kuvittele, että mä oon tuhma oppilas! Tuijota mua jo!" En pystynyt. Nauratti. Mutta luokassa ei aina naurata. Ja vaikka naurattaisikin, niin saatan kesken keskustelun vilkaista pedagogisesti oppilasta, joka sattuu häiritsemään tekemisellään keskustelua. Ja vilkaisu riittää. Oppilas sulkee suunsa kesken höpinänsä. Tai yhtä hyvin voin pelkällä katseella lopettaa ruokajonossa tönimisen. Tai pöydän naputtelun. Tai tuolilla keinumisen. Kaikki tuo onnistuu (yleensä, toisinaan, välillä) pelkällä katseella. Ei tarvitse keskeyttää edes omaa puhetta, sen kun vilkaisee.
Jännittävä asia se pedagoginen katse. Se on sellainen, että kulmat vähän kurtistuvat ja kohdetta tuijotetaan hetki tiiviisti silmiin. Se riittää.
Ihana pedagoginen katse. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti