Avain. Ja toinen. Ja kolmas. Ja lätkä, jolla pääsen töihin. Kiitos insinöörit, että kehititte sen kuristumisenestosysteemin. (Ei vaan, on se varmaan oikeasti ihan ok.)
Olen soittanut vaikka mihin ja kysellyt avaimiani. Kävin VR:n jossain takahuoneessa ja puhuin bussikuskin puhelimeen niin että meinasin ajaa pysäkin ohi metsästäessäni kadotettua. Kaikkea sitä pääseekin kokeilemaan, kun etsimällä etsii.
Päätä särkee. Liekö stressiä vai mitä, kun tekemättömät hommat huohottavat niskaan. Tai oikeastaan ei särje enää, kiitos Buranan. Ollaan kyynelet silmissä työkaveri L:n kanssa naurettu näitä viimeisiä päiviä. Olemme ihan hajalla. L oli tänään liikuntatunnilla puhjennut oppilaiden edessä itkemään, kun ei vain enää jaksanut. Minä meinasin testata samaa eilen, kun avainten häviäminen oli juuri varmistunut. Ääni murtui, mutta minä onneksi en. Hengenvedon jälkeen olin paikannut murtumat ja pysyin kasassa tunnin loppuun asti.
"Mä heitin tuolilla MUT SE MENI OHI!" Joopa joo. Ihana selvitellä asiaa, jossa toinen on rasittava kakara ja toinen aikapommi, jonka virittämiseen ei paljon vaadita. Aikapommi ryhtyy kirjaimellisesti tärisemään, kun häntä tarpeeksi ärsyttää. Ja mikäpä rasittavasta kakarasta sen parempaa. Haukkuu vähän toisen sukua ja vanhempia, niin kummasti saa turpiin. Ja sitten voikin heittää tuolilla. Ja toisella. Ja ohi vieläpä, pahus sentään. Tätä selvitellään luokan ulkopuolella ja luokassa mussukat sotkevat sanomalehdistä askarrellessaan koko luokan. (Tosin osittain täysin luvan kanssa.) Lopputulos: yhteensä 2 tuntia jälki-istuntoja valvottavana. Ja niin. Minähän tosiaan kävin noutamassa rasittavamman pihalta sisätossuissani, koska rasittava kieltäytyi tulemasta sisälle selvittämään asiaa.
Tänään aamulla kuulemma aamutelevisiossa kauhisteltiin, että luokassa muka olisi useita oman oppimissuunnitelman mukaan eteneviä oppilaita. USEITA! KAUHISTUS. Luokassani on tällä hetkellä neljä oppimissuunnitelmaista (löytyy adhd:ta, mamua ja diagnosoimatonta autismi/masentunut -tapausta) , yksi HOJKSilainen ja kaksi sellaista, joille tulevaisuudessa luultavasti tehdään oma oppimissuunnitelma. Tämän päälle yksi hahmottamisvaikeuksinen, yksi lievästi asperger ja kaksi matemaattisesti heikkoa. Toisin sanoen 11 kpl jollain tapaa "haastavaa" lasta. Päälle kun otetaan yhdeksän ns. tavallista, niin voin kertoa, ettei yksi tai edes kaksi oppimissuunnitelmaista oppilasta tässä tilanteessa minussa juurikaan herätä säälin tunteita. Pomoni sanoi tänään asian varsin osuvasti: Meillä koulutetaan isolla rahalla opettajia, joilla ei ole todellisuudesta tai erityisopetuksesta juuri mitään käsitystä. Sitten heidät heitetään kouluelämään kuin koekaniinit tai valkoiset rotat, joita sitten lasiseinän takaa katsellaan, osoitellaan ja ihmetellään, että "miten se nyt tuolla tavalla" ja "mitä se nyt jo väsyy" ja "miten se muka tahtoisi lisää erityisopettajia tähän maailmaan".
Tervetuloa seuraamaan itähelsinkiläistä todellisuutta.
Olen soittanut vaikka mihin ja kysellyt avaimiani. Kävin VR:n jossain takahuoneessa ja puhuin bussikuskin puhelimeen niin että meinasin ajaa pysäkin ohi metsästäessäni kadotettua. Kaikkea sitä pääseekin kokeilemaan, kun etsimällä etsii.
Päätä särkee. Liekö stressiä vai mitä, kun tekemättömät hommat huohottavat niskaan. Tai oikeastaan ei särje enää, kiitos Buranan. Ollaan kyynelet silmissä työkaveri L:n kanssa naurettu näitä viimeisiä päiviä. Olemme ihan hajalla. L oli tänään liikuntatunnilla puhjennut oppilaiden edessä itkemään, kun ei vain enää jaksanut. Minä meinasin testata samaa eilen, kun avainten häviäminen oli juuri varmistunut. Ääni murtui, mutta minä onneksi en. Hengenvedon jälkeen olin paikannut murtumat ja pysyin kasassa tunnin loppuun asti.
"Mä heitin tuolilla MUT SE MENI OHI!" Joopa joo. Ihana selvitellä asiaa, jossa toinen on rasittava kakara ja toinen aikapommi, jonka virittämiseen ei paljon vaadita. Aikapommi ryhtyy kirjaimellisesti tärisemään, kun häntä tarpeeksi ärsyttää. Ja mikäpä rasittavasta kakarasta sen parempaa. Haukkuu vähän toisen sukua ja vanhempia, niin kummasti saa turpiin. Ja sitten voikin heittää tuolilla. Ja toisella. Ja ohi vieläpä, pahus sentään. Tätä selvitellään luokan ulkopuolella ja luokassa mussukat sotkevat sanomalehdistä askarrellessaan koko luokan. (Tosin osittain täysin luvan kanssa.) Lopputulos: yhteensä 2 tuntia jälki-istuntoja valvottavana. Ja niin. Minähän tosiaan kävin noutamassa rasittavamman pihalta sisätossuissani, koska rasittava kieltäytyi tulemasta sisälle selvittämään asiaa.
Tänään aamulla kuulemma aamutelevisiossa kauhisteltiin, että luokassa muka olisi useita oman oppimissuunnitelman mukaan eteneviä oppilaita. USEITA! KAUHISTUS. Luokassani on tällä hetkellä neljä oppimissuunnitelmaista (löytyy adhd:ta, mamua ja diagnosoimatonta autismi/masentunut -tapausta) , yksi HOJKSilainen ja kaksi sellaista, joille tulevaisuudessa luultavasti tehdään oma oppimissuunnitelma. Tämän päälle yksi hahmottamisvaikeuksinen, yksi lievästi asperger ja kaksi matemaattisesti heikkoa. Toisin sanoen 11 kpl jollain tapaa "haastavaa" lasta. Päälle kun otetaan yhdeksän ns. tavallista, niin voin kertoa, ettei yksi tai edes kaksi oppimissuunnitelmaista oppilasta tässä tilanteessa minussa juurikaan herätä säälin tunteita. Pomoni sanoi tänään asian varsin osuvasti: Meillä koulutetaan isolla rahalla opettajia, joilla ei ole todellisuudesta tai erityisopetuksesta juuri mitään käsitystä. Sitten heidät heitetään kouluelämään kuin koekaniinit tai valkoiset rotat, joita sitten lasiseinän takaa katsellaan, osoitellaan ja ihmetellään, että "miten se nyt tuolla tavalla" ja "mitä se nyt jo väsyy" ja "miten se muka tahtoisi lisää erityisopettajia tähän maailmaan".
Tervetuloa seuraamaan itähelsinkiläistä todellisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti