painajaisia ja muita tilanteita

Muutama viikko sitten kotikotona kyläillessäni istuin vanhempieni kanssa täysin rauhassa olohuoneessa televisiota tuijottamassa. Yht'äkkiä yllättäen vilkaisin kättäni ja siinä hiippaili varoittamatta lukki. Hyvä etten kirkunut. Inhoan inhoan inhoan hämähäkkejä ja aika pitkälti muitakin öttiäisiä. En tiedä miksi. Vieläkin tulee sellainen puristus rintaan, kun ajattelee, että siinä se hämähäkki käveli. Ja juu, tiedän. Ei ne hämpit mitään tee. Ne vaan elää elämäänsä. Päädyin silti ravistelemaan aika vinhasti kättäni ja tärisemään sisäisesti.

Ilmeisesti tästä tapahtumasta jäi jotain myös alitajuntaan, sillä olen jo parina yönä tuon tapauksen jälkeen nähnyt puolivalveilla unta, että lukit vaeltavat päälläni, kun nukun. Viime yönä näin taas tuota unta. Olin sen verran valveilla, että tajusin kiskoa villisti peittoa paljaiden jalkojeni suojaksi. Luulin, että nukun lattialla ja lattia kuhisee noita pitkäjalkoja. Välillä havahduin sen verran hereille, että tajusin, etten nukukaan hämähäkkien keskellä, mutta aika pian vaivuin taas siihen horroksen tilaan, että hämähäkit alkoivat vaeltaa ympärilläni. Sadoittain lukkeja. Iiiuh. Eikä peitto millään pysynyt jalkojeni suojana. Yritin kääriytyä niin peiton sisälle, ettei yksikään lukki pääse kimppuuni.

Toisekseen. Kuinka ihmeellisen fysioterapeutin käsiteltäväksi sitä ihminen voikaan joutua? Minä olen saanut osakseni melko ihmeellisen fysioterapeutin. En muista olenko asiasta maininnut, mutta fysioterapeuttini laulaa. Jatkuvasti. Tauotta. Yleensä hän laulaa yhtä säettä uudestaan, uudestaan, uudestaan, uudestaan. Tunnin ajan. Uudestaan. Tänään hän lauloi Il Divoa. "En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin.. En sanonut mä niin, silti kaikki päättyi kyyneliin. En sanonut mä niin, silti... En sanonut.. En.. No niin, en laula tätä enää kertaakaan.. En sanonut mä niiiiiin..." (Aikaisemmin hän on laulanut mm. PMMP:n Pikkuveli-biisin yhtä säettä tunnin.)

Hän on kertonut, että minulla on kauniit hiukset. Tämän lisäksi hän muistaa, että matkustan joka viikonloppu Espooseen, sekä huomasi kahden viikon terapiatauon jälkeen, että olin värjännyt hiukseni: "Näytät villiltä!" Kaiken tämän lisäksi hän ei käytä minusta omaa nimeäni, vaan varsin kummallista väännöstä nimestä. Ja mitä tänään? Fysioterapeuttini itki ja halasi minua. En tiedä itkun taustaa, enkä haluakaan tietää. Hämmennyin totaalisesti, kun terapeutti karkasi kaulaani ja kyynelehti naama turvoksissa. Ilmeisesti jotain rakkaushuolia ainakin päivän Il Divo-kappaleesta päätellen. (Kuuntelimme kyseisen kappaleen cd:ltä kaksi kertaa peräkkäin. Kolmatta kertaa emme kuunnelleet, koska fysioterapeuttia alkoi itkettää.)

Sellaista. Onneksi tämä oli viimeinen fysioterapia. Kaikkea sitä elämänsä aikana näkee ja kokee.