En minä koe enää tätä paikkaa kodiksi. Kämppis on vallannut parin viikon aikana lisää tilaa itselleen. Puolueettomasta eteisestä on tullut hänen tilaansa. Nojatuoli. Valo. Kello. Mitä nämä tavarat ovat? Ei minun kodissani ole tälläistä. Vessan kaapissa on partakone. Eikö kämppiksen espanjalainen poikaystävä olekaan vielä häipynyt kuvioista? Ei uusia ihmisiä, eihän? Tahtoisin vain viettää omissa oloissani nämä viimeiset kuukaudet täällä. Kuulostaa antisosiaaliselta. Ja siltä minusta täällä tuntuukin. Saisi vain nämä pakolliset hommat hoidettua, niin sen jälkeen ei ole mitään mikä pitelisi minua täällä. Jos en jaksa tutustua kämppikseen, niin suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen poikaystävänsäkään. Yleensä on kivaa ja hauskaa ja mielenkiintoista tutustua ihmisiin. Mutta. Poikkeustilanne.
Joulu lähestyy kohisten. Tulevaisuus tuo tullessaan jotain, mutta se joku on vielä niin epämääräisessä paketissa, etten pysty hahmottamaan edes etäisesti tulevia tapahtumia. Pitäisikö minun tietää/arvata enemmän? Pitäisikö minun olla huolissani, koska en tunnu tietävän mistään mitään? Ei? Kyllä? Vähän? Todellakin pitäisi? Minä en osaa sanoa. Toisaalta on vaikeaa olla huolestumatta. Toisaalta elämällä on ollut tapana soljua eteenpäin, vaikken olekaan tiennyt huomisesta sen suurempia.
Paniikki kuplii edelleen pinnan alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti