Olen tehnyt kampäkin. (Hän on tullut takasin. Hitin teille sävelsin ((eli kopioi hittibiisin))..) (-Kummelien biisi) Uhh. Kohtalaisen irtonainen olo, kun on viime yönä käyttänyt matkustelemiseen halki Suomen melkein 9 tuntia. Ruka on nyt nähty ja koettu. Ensimmäiset porohavainnotkin on tehty. Uskomatonta, että Lapissa on oikeasti poroja. Epäiltiin ensin vahvasti, että tielle oli asennettu pororobotti turisteja viihdyttämään, mutta kaipa tuo sitten oli ihan ihkaelävä yksilö.
Väsyttää. Se lienee päällimmäisin ajatus tällä hetkellä. Satuimme onneksi vaihtopysäkille juuri siihen aikaan, kun minut opiskelemaan tuova bussi ajoi pysäkille, joten en joutunut yksin odottelemaan yöllä vaihtoyhteyttä. Jos olisin tuosta myöhästynyt, olisin joutunut istuksimaan ABC-huoltsikalla 4,5 tuntia yksin.
En ole tainnut mainita, mutta edellinen laskettelureissuni Norjan Oppdaliin päättyi kaksi vuotta sitten polven särkymiseen ja sitä kautta nukutuksessa tehtyyn polven tähystykseen. Ei mieleen silti jäänyt mitään pelkotilaa laskettelua kohtaan, vaan lähdin avoimin mielin Rukan rinteitä valloittamaan. Ai ei jäänyt pelkotilaa? Niinkö juuri sanoin? Tuntuu hurjalta, pelottavalta, hirvittävältä ja omituiselta, kun toteaa tunturin yläpäässä pelkäävänsä laskettelua yli kaiken. Enpä muista millon olisi viimeksi pelottanut niin paljon. Itketti. Jalat tärisivät. Kädet tärisivät. Itketti. En minä täältä alas pääse millään elävänä. Apua. En edes tiennyt pelon jääneen mieleen niin vahvana. Kaksi vuotta pelko on ollut piilossa jossain sopukassa ja siellä tunturin rinteellä se ponnahti vahvana pintaan. Kauhu oli huimaava.
Onneksi pelko suli pois, kun pakottauduin rinteeseen uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kolmantena laskupäivänä laskettelin jo lähes entiseen malliin. Tosin polvi vaivaa näköjään edelleen, enkä usko koskaan pääseväni vääntymistä huonosti kestävästä polvestani eroon.
Bussimatka takaisin sujui vaihtelevan vitutuksen vallassa, kun takapenkin teekkaripojat kiskoivat urheilumielellä Minttuviinaa ja Kossua. Haju oli paha ja matkaseura enemmän kuin tarpeeksi äänekästä.
Silti täytyy sanoa, että oli varsin mukava reissu. Mökkiseuralaiseni olivat ihan mukavia, joskin sekaan mahtui myös yksi maailman blondeimmista blondeista. "No SORI jos en ajattele ennen kun puhun!! Mulla vaan on tapana sanoo heti kun jotain tulee mieleen!" Ja kieltämättä sen kyllä huomasi.
Tänään on tarkoitus nukkua valtaisaa univelkataakkaa pois ja saada matematiikan työvuoren kanssa painiottelua voiton puolelle.
Väsyttää. Se lienee päällimmäisin ajatus tällä hetkellä. Satuimme onneksi vaihtopysäkille juuri siihen aikaan, kun minut opiskelemaan tuova bussi ajoi pysäkille, joten en joutunut yksin odottelemaan yöllä vaihtoyhteyttä. Jos olisin tuosta myöhästynyt, olisin joutunut istuksimaan ABC-huoltsikalla 4,5 tuntia yksin.
En ole tainnut mainita, mutta edellinen laskettelureissuni Norjan Oppdaliin päättyi kaksi vuotta sitten polven särkymiseen ja sitä kautta nukutuksessa tehtyyn polven tähystykseen. Ei mieleen silti jäänyt mitään pelkotilaa laskettelua kohtaan, vaan lähdin avoimin mielin Rukan rinteitä valloittamaan. Ai ei jäänyt pelkotilaa? Niinkö juuri sanoin? Tuntuu hurjalta, pelottavalta, hirvittävältä ja omituiselta, kun toteaa tunturin yläpäässä pelkäävänsä laskettelua yli kaiken. Enpä muista millon olisi viimeksi pelottanut niin paljon. Itketti. Jalat tärisivät. Kädet tärisivät. Itketti. En minä täältä alas pääse millään elävänä. Apua. En edes tiennyt pelon jääneen mieleen niin vahvana. Kaksi vuotta pelko on ollut piilossa jossain sopukassa ja siellä tunturin rinteellä se ponnahti vahvana pintaan. Kauhu oli huimaava.
Onneksi pelko suli pois, kun pakottauduin rinteeseen uudestaan, uudestaan, uudestaan. Kolmantena laskupäivänä laskettelin jo lähes entiseen malliin. Tosin polvi vaivaa näköjään edelleen, enkä usko koskaan pääseväni vääntymistä huonosti kestävästä polvestani eroon.
Bussimatka takaisin sujui vaihtelevan vitutuksen vallassa, kun takapenkin teekkaripojat kiskoivat urheilumielellä Minttuviinaa ja Kossua. Haju oli paha ja matkaseura enemmän kuin tarpeeksi äänekästä.
Silti täytyy sanoa, että oli varsin mukava reissu. Mökkiseuralaiseni olivat ihan mukavia, joskin sekaan mahtui myös yksi maailman blondeimmista blondeista. "No SORI jos en ajattele ennen kun puhun!! Mulla vaan on tapana sanoo heti kun jotain tulee mieleen!" Ja kieltämättä sen kyllä huomasi.
Tänään on tarkoitus nukkua valtaisaa univelkataakkaa pois ja saada matematiikan työvuoren kanssa painiottelua voiton puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti