köh.

Ei hemmetti tätä oloa. Käväisin tänään töissä toteamassa, ettei hommasta tule yhtään mitään. Olo oli puolikuollut. Soitto pomolle ja kaksi päivää saikkua. Tämä päivä on mennyt lähinnä nukkuessa ja yskiessä. Ostin apteekista jotain jänniä pillereitä, joiden pitäisi vaikuttaa suoraan yskänkeskukseen. Kyllä ne nopeasti vähentävätkin yskimisrefleksiä, mutta eivätpä vaan onnistu kokonaan poistamaan.

Mitähän elämässä nykyään tapahtuu (tai ei tapahdu), kun tänne ei tule oikein kirjoiteltua. Töissä on joulustressi menossa. Itsenäisyyspäivävastaavana en olisi voinut sairastua. Vaan minkäs teet. Ei tässä kunnossa olisi päivästä selvinnyt. Olisin pillahtanut yskimisen lomassa itkuun.

Eräs lapsukaisistani jäi viime viikolla kiinni lunttaamisesta. Kädet täristen sekä ope että oppilas yrittivät valita oikeaa tapaa suhtautua asiaan. Olin kovin pettynyt, sillä kyse on kiltistä, vastuuntuntoisesta, luotettavasta oppilaasta. En suuttunut. En huutanut. "Olen pettynyt suhun." Enpä muuta osannut sanoa, ja se varmaan myös riitti rangaistukseksi (jälki-istunnon lisäksi siis). Viime viikon lopulla harjoittelimme kirjeen kirjoittamista. Muksut toivat kouluun postimerkin ja niinpä pistimme kirjeet maailman tuuliin. Ja mihin luntannut tyttö halusi lähettää kirjeen? No minulle, tietenkin. Arvasinkin syyn jo etukäteen. Ja eilen se varmistui, kun tytön kirje putosi luukusta. "Kirjoitin sinulle ope sadun. -- Niin ja anteeksi siitä lunttaamisesta. On ollut paineita ja nyt hävettää." Pelottavan kypsää tekstiä.

Huomenna kotikotiin parturoitavaksi ja pikkuveljen tupareita juhlimaan. Toivottavasti olo paranee sen verran, että riekkuminen Lahden yössä onnistuu.