Tämä on kaiken ymmärrykseni mukaan toinen tai ihan korkeintaan kolmas viikonloppu yksin täällä opiskelukaupungissa. Olen toki ollut muutaman kerran vuodessa täällä viikonlopun, mutta aina seurana on ollut vähintään pari läheisimmistä opiskelukavereista. Luulen, että tulen lähinnä nukkumaan ja ehkä siivoamaan. Syödäkin voisi. Salaa olen kuitenkin tyytyväinen, ettei viikonloppuna tarvitse lähteä vaikkapa baariin. Saan erakoitua ja olla aivan kuten itse haluan. Tarvitsen sitä välillä ja tätä nykyä yhä enenevissä määrin. Kaipaan hiljaisuutta, vaikka pidänkin ihmisistä.
Kaipaan kevättä. Odotan pelonsekaisella innostuksella kevättä, jolloin gradun pitäisi olla valmis. Silloin myös harjoittelu on ohi. Osaanko silloin enää olla stressaamatta? Nykyään stressaan aivan järjettömästi asioita. Herään yöllä ja välittömästi minut valtaa pakokauhuinen tunne siitä että hukun tekemättömien töiden alle. Osaanko enää herätä kesken unien ja tuhahtaen vaipua hetikohta levolliseen uneen? Tuntuu vaikealta uskoa siihen.
Miten rauhoitan itseni, kun pakokauhu yöllä iskee? Peilityyni vedenpinta sukellusperspektiivistä. Tyhjennän ajatukseni muusta ja kieltäydyn kiinnittämästä huomiota panikoiviin asioihin. Keskityn tyyneen vedenpintaan, jota tarkastelen veden alta niin, ettei peili rikkoudu. Tyyntä. Rauhallista. Sen kuvan minä pidän silmissäni kunnes sydämen syke palautuu tasaiseksi ja pystyn taas harkitsemaan nukkumista. Kaipaan rauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti