Täällä jälleen, opiskelukotikaupungissani. Matka oli hurja, lunta ja räntää pyrytti suoraan tuulilasiin ja vauhti putosi Heinola-Mikkeli -välillä seitsemäänkymmeen. Pimeydessä näytti siltä kuin ajaisimme kohti tien päätepistettä. Valokiilojen ulkopuolella ei ollut mitään. Vain pimeää. Ja lunta. Loputtomasti.
Huomenna on herätyskello piippaamassa kahdeksan jälkeen. Saa nähdä miltä paluu arkeen tuntuu, kun lomalla en ole kertaakaan käynyt ennen kahta nukkumaan, enkä herännytkään ennen yhtätoista. Yhdeksältä vuosikurssimme kokoontuu kuulemaan miten harjoittelu tulee organisoitumaan. Luulen, että epätietoisuutta ja sekaannuksia riittää - jälleen. Niin on ollut jokaisessa harjoittelussa.
Miten minä olen taas täällä? Loppuiko loma todellakin? Onko pakko palata arkeen?
Kuuntelen hätäapukonserttia. Ihmiset jaksavat edelleen välittää. Myös minä. Kurkkua kuristaa suru. Esimerkiksi iltapäivälehtien nettikeskusteluissa on kritisoitu sitä, etteivät suomalaiset lahjoita rahaa kotimaisiin kohteisiin, esim. vammaisille, mutta riemurinnoin antavat ropoja Aasian hätään. Eihän näitä asioita voi edes verrata. Yksikään suomalainen ei ole yhtä huonossa asemassa kuin tuhannet ja taas tuhannet ihmiset siellä. Kaikilla on olemassa ainakin jonkinlainen sosiaaliturva täällä. Siellä kaukana näin ei ole. Me olemme heidän turvansa tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti