Stressaa. Minua stressaa alkava kevätlukukausi. Tuntuu että muutkin asiat painavat enemmän kuin niiden pitäisi. Kaikki vastoinkäymiset aiheuttavat tarvetta itkeä. Ei tämä hemuli oikeasti nyt _niin_ masentunut ole, mutta hirvittää silti aika reilusti.
Huomenna kämppis nappaa minut kyytiinsä Lahden kohdilta ja sitten jatkamme kohti opiskelukaupunkia. Ei tahtoisi. Ei viitsisi. Tietää, että siellä odottaa kaupunki, jossa en viihdy ja johon en ole kotiutunut. Tietää, että siellä on tekemistä enemmän kuin yhdelle ihmiselle olisi tarpeen. Tietää, että muutkin ihmiset ovat ihan stressaantuneita graduistaan, harjoittelusta, elämästä.
Huomaan jossain määrin turtuneeni tsunami-uutisiin. Keskiviikkoinen hiljainen hetki sai kyllä taas nieleskelemään ja muutenkin asia on vielä täynnä akuuttia surun tunnetta. Silti en enää pysty käsittelemään poliitikkojen pähkäilyjä ja pohdintoja siitä miten asiat olisi pitänyt tehdä. Lehdistö on kovin kärkäs kritisoimaan virkavallan toimintaa, sillä se myy lehtiä. Minä - teppo tavallinen - vain pienessä mielessäni kuvittelen, että kaikki tehtiin niin hyvin kuin senhetkisen tietämyksen ja kokemuksen perusteella oli mahdollista. Jos joskus joudumme samankaltaisen tilanteen eteen, ovat kaikki tietenkin viisaampia, ja toimiin ryhtyminen helpompaa. Sillä kaikeksi onneksi ihminen on oppiva eläin. Ainakin jossain suhteessa.
Mitä minä olen puuhaillut viime päivät? Siirryin kotikodista äidin ja isän helmoista M:n luo viettämään viimeisiä lomapäiviä. Hermot alkoivat hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiristyä vanhempien kanssa. Pidän vanhemmistani, mutta omaan tupaan ja omaan lupaan tottuminen on aiheuttanut sen etten aina jaksa suhtautua siihen että joudun elämään muiden tuvan ja muiden luvan asettamissa rajoissa.
Jään jännityksellä odottamaan mitä säälaitoksen lupaama "hirmu"myrsky tuo tullessaan. Ainakaan vielä en huomaa mitään poikkeavaa tässä Espoon säässä. Vettä sataa, tuuli puhaltelee puuskittain. Kävimme M:n kanssa tunnin kävelylenkillä ja kastuimme litimäriksi. Olo oli kuin uitetulla koiralla ja suklaanhimo aivan suunnaton. Viimeiset puoli kilometriä vikisin ja vinguin M:lle ja vannoin tahtovani _ehdottomasti_ Geisha-suklaalevyn. M kieltäytyi vedoten (hänen) uudenvuodenlupaukseen(sa): "Alamme elää terveellisemmin." Hän on luvannut itselleen käyttää minua ulkoilemassa, uimassa tai salilla joka viikonloppu. Ja ei siinä mitään. Hän haluaa laihtua, eikä minullakaan ole mitään sitä vastaan että oheistuotteena myös minulta karisee muutama kilo. Minua pitääkin patistaa (tietyissä rajoissa), jotta muistaisin kuntoilla.
Huomenna kämppis nappaa minut kyytiinsä Lahden kohdilta ja sitten jatkamme kohti opiskelukaupunkia. Ei tahtoisi. Ei viitsisi. Tietää, että siellä odottaa kaupunki, jossa en viihdy ja johon en ole kotiutunut. Tietää, että siellä on tekemistä enemmän kuin yhdelle ihmiselle olisi tarpeen. Tietää, että muutkin ihmiset ovat ihan stressaantuneita graduistaan, harjoittelusta, elämästä.
Huomaan jossain määrin turtuneeni tsunami-uutisiin. Keskiviikkoinen hiljainen hetki sai kyllä taas nieleskelemään ja muutenkin asia on vielä täynnä akuuttia surun tunnetta. Silti en enää pysty käsittelemään poliitikkojen pähkäilyjä ja pohdintoja siitä miten asiat olisi pitänyt tehdä. Lehdistö on kovin kärkäs kritisoimaan virkavallan toimintaa, sillä se myy lehtiä. Minä - teppo tavallinen - vain pienessä mielessäni kuvittelen, että kaikki tehtiin niin hyvin kuin senhetkisen tietämyksen ja kokemuksen perusteella oli mahdollista. Jos joskus joudumme samankaltaisen tilanteen eteen, ovat kaikki tietenkin viisaampia, ja toimiin ryhtyminen helpompaa. Sillä kaikeksi onneksi ihminen on oppiva eläin. Ainakin jossain suhteessa.
Mitä minä olen puuhaillut viime päivät? Siirryin kotikodista äidin ja isän helmoista M:n luo viettämään viimeisiä lomapäiviä. Hermot alkoivat hitaasti mutta sitäkin varmemmin kiristyä vanhempien kanssa. Pidän vanhemmistani, mutta omaan tupaan ja omaan lupaan tottuminen on aiheuttanut sen etten aina jaksa suhtautua siihen että joudun elämään muiden tuvan ja muiden luvan asettamissa rajoissa.
Jään jännityksellä odottamaan mitä säälaitoksen lupaama "hirmu"myrsky tuo tullessaan. Ainakaan vielä en huomaa mitään poikkeavaa tässä Espoon säässä. Vettä sataa, tuuli puhaltelee puuskittain. Kävimme M:n kanssa tunnin kävelylenkillä ja kastuimme litimäriksi. Olo oli kuin uitetulla koiralla ja suklaanhimo aivan suunnaton. Viimeiset puoli kilometriä vikisin ja vinguin M:lle ja vannoin tahtovani _ehdottomasti_ Geisha-suklaalevyn. M kieltäytyi vedoten (hänen) uudenvuodenlupaukseen(sa): "Alamme elää terveellisemmin." Hän on luvannut itselleen käyttää minua ulkoilemassa, uimassa tai salilla joka viikonloppu. Ja ei siinä mitään. Hän haluaa laihtua, eikä minullakaan ole mitään sitä vastaan että oheistuotteena myös minulta karisee muutama kilo. Minua pitääkin patistaa (tietyissä rajoissa), jotta muistaisin kuntoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti