Mp3-soitin on kyllä ihan superkeksintö: ei vie paljoakaan tilaa, kuuluu ihan missä vaan, musaa on helppo vaihtaa koneen sisuksiin, vips noin vain. Mutta mp3-soittimestakaan huolimatta en voi kehua opiskelukaupunkiani. Hyi hitto kun ei täällä ole mitään. Ajattelin, että nyt koluan kaikki kaupungin paikat, mutta ööööö. Tunnin kuluttua olin takaisin kotona. Mistä ihmiset täällä ostavat vaatteensa? Joko Sokoksesta tai sitten Seppälästä. Joopa joo. Ei sikäli, jos asuisikin ihan rehellisesti pienessä kylässä tai jotain, mutta kun tämä on sellainen pikkuruinen kaupunki, joka on talvella suoraan sanottuna ihan paska. Kesäkaupunkina tämä onkin sitten ihan vieras, mutta huhut ovat kertoneet, että silloin täällä olisi lämmin ja paljon ihmisiä. Vaikea uskoa.
Kotiin kävellessäni katselin bussipysäkillä seisovaa naista. En tiedä kuinka kauan hän oli bussiaan jo odotellut - kauan varmaankin - sillä hän jumppasi. Hypähteli, nosteli jalkojaan rytmikkäästi ja vispasi käsiään. Tuijottelin kuin vierasta sikaa, ja teki mieleni huutaa hihitellen, että "Niin sitä pitää!"
Tähän asti viikonloppu on sujunut varsin mallikelpoisesti. Tosin tuntuu, että täällä vietetty viikonloppu on jossain mielessä lyhyempi kuin jos olisin poistunut ja tullut sunnuntaina taas takaisin. Jos jotain negatiivista on etsittävä erakkoviikonlopusta, niin se on puhumattomuus. Irkki ei korvaa ääneen puhumista, laulamisesta on sentään vähän apua. Soitan musiikkia ja laulan kuin vähäjärkinen. Kaupoissakaan ei kehtaa kassatädeille ruveta kertomaan päivän kuulumisia, kun jonollinen ihmisiä huokailee selän takana.
Olen varaäitinä kaverini kissoille viikonlopun, joten pääsen sentään vähän höpöttelemään, joskin kissojen kanssa käyty keskustelu on melko yksipuolista. Kissat ovat mukavia ja hurisevat lämpöisesti. Silti en ole ihan varma aikooko kissa seuraavassa hetkessä iskeä kyntensä ranteeseeni, vai huriseeko se oikeasti ilosta. Vai tunteeko kissa iloa? Mitä ihmettä kissat tuntevat ja ajattelevat? Koirat ovat sikäli helppoja, että niitä pystyy tulkitsemaan. Kissoja en ole tuntenut niin läheisesti koskaan, että olisin oppinut. Nyt koitan vaan arvailla ja varovaisesti rapsutella jos vaikka se olisi kissasta mukavaa. Kissat ovat vähän pelottavia, mutta silti aion sitten isona hankkia kissan, jotta pääsen tutustumaan tuon kummajaisen aivoituksiin. Nimikin on jo valittuna: Herra (tai Rouva) Hiiviö. Jos otan toisen kissan sen nimi on Tiikeli. Semmosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti