luotettava yhteisö

En ole minkään valtakunnan draamakasvattaja. Minusta vain ei ole siihen. En ole saanut siihen koulutusta enkä koe sitä jotenkin oikein yhtään omaksi lajikseni. Niinpä ollaan näytelty ja tehty esityksiä oppilaiden kanssa ihan nolostuttavan vähän.

Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista, kun ollaan rinnakkaisluokkia kovasti paljon edellä äikän kirjassa. Suunnittelin jopa, että otetaan jotain lämmittelyharjoituksia ja harjoitellaan sitä, että luokan edessä uskaltaa ylipäätään esiintyä ja mokaaminen ei haittaa. Että saisin jollain ihmeen keinolla ne hiljaisemmatkin osallistumaan esiintymiseen, vaikka sitten edes lavastajana, jos ei muuten.

Voi minua vähäuskoista.

Jotenkin jo siinä kohtaa, kun viikkosuunnitelmaan kirjasin niitä draaman lämmittelyharjoituksia, arvasin, että eihän tästä mitään tule. En kerta kaikkiaan osaa ohjata draamaharjoituksia. Niinpä sitten sillä hetkellä, kun olisi pitänyt ruveta oppilaille tätä harjoitusta selostamaan, päätin antaa itselleni luvan luopua koko hitsin harjoitteesta. Vedin henkeä ja avasin suuni.

"Tänään ryhdytäänkin tekemään esityksiä! Saa esittää ihan mitä tahansa. Voi näytellä. Voi laulaa. Voi kertoa vitsin. Ihan mitä tahansa. Kaikki osallistuu ja voitte tehdä ihan juuri sellaiset ryhmät kuin haluatte."

Eli teorian tasolla tein kaiken perustavasti pieleen: täysin vapaat kädet, ei mitään motivointia, vapaa ryhmäjako, pakko esiintyä.

Siitähän se hulina sitten alkoi.

"Tuleeko mieleen jotain ideoita, mitä voisi esittää? Listaan tänne taululle, niin katsotaan sitten, että kuka osallistuu ja mihin."

Ei vaivaantunutta hiljaisuutta. Ei "MÄ EN AINAKAA!" -huutoja. Ei myrtyneitä ilmeitä.

"OPE MÄ VOIN LAULAA!!"
"Okei, eli lauluesitys. Mitäs muuta?"
"Me tehää kauhunäytelmä!"
"Ketkä me?"
"NO KAIKKI LUOKAN POJAT TIETTY!"
"Ooookke, ja mitäs muita esityksiä..?"
"Me tehdään laulu- ja tanssiesitys!"
"Jees, tosi hienoa! (Tässä kohtaa jäljellä olivat ne luokan hiljaisimmat tytöt. Tanssiesitys-sanaa kirjoittaessani ehdin pohtia, että nyt saattaa tulla kinkkinen tilanne.) Ja mitäs muuta, mitäs ne haluaa tehdä, jotka eivät ole vielä ilmoittautuneet mihinkään esitykseen..?"
"No... Me tehää näytelmä kanssa!"
"Ketkä me?"
"No me kaikki!"

Ja niin siinä kävi. Ilman motivointia. Ilman ryhmäjakoa. Ilman mitään pohjustusta. Luokka oli omatoimisesti jakautunut neljään ryhmään ja kaikki halusivat osallistua. Ja kävipä jopa niin, että ainoan lauluesityksen esittäjä kiskaistiin hiljaisten tyttöjen näytelmään laulajan rooliin. Näin kukaan ei siis jäänyt yksin työstämään esitystään ja sen siitä huolimatta kaikki saivat esittää juuri sen jutun, minkä itse halusivat. Aivan käsittämätöntä.

Kuuden pojan poikaryhmässä homma meinasi harjoituksissa karata lapasesta, kun ideat suorastaan hipoivat taivaita. Ideoita pursusi niin paljon, että lopulta jouduin pistämään peliä sen verran poikki, että rajatussa ajassa saataisiin jotakin esitettävää kokoon. Vähitellen pojillakin löytyi käsitys siitä, mitä ja miten kannattaa tehdä, joten jätin heidät luokkaan tekemään hommia keskenään.

Hiljaisten tyttöryhmä laulajalla höystettynä harjoitteli ilmaisutaidon luokassa, joten minulle oli oikeastaan täydellinen mysteeri, mitä heidän esityksensä tulisi pitämään sisällään.

Toinen tyttöryhmä puolestaan harjoitteli tanssia ja laulua opettajien työtilassa, joten heidänkin esityksensä jäi minulle salaisuudeksi. Lopulta seisoin käytävässä ja odotin. Kävin toki välillä kurkkimassa ryhmiä, mutta jokaisessa ryhmässä työ oli niin hektisen ja hyväntuulisen oloista, että vetäydyin pois ja menin takaisin käytävään odottamaan.

Lopulta puolentoista tunnin omatoimisen treenamisen jälkeen koitti esitysten aika. Pojat aloittivat kauhunäytelmällään. He olivat etsineet tietokoneelta kauhumusiikkia ja valot sammuivat ja syttyivät tiukan suunnitelman mukaan. Näytelmällä oli alku, keskikohta, huippukohta ja loppu - ihan kuin kunnon näytelmässä pitääkin olla. Yleisössä tytöt kiljahtelivat ja huokailivat "pelästyneenä" juuri oikeissa kohdissa ja lopussa annettiin raikuvat aplodit.

Tanssi- ja lauluesityskin eteni alusta loppuun. Suunnitelma oli ehkä hieman hutera ja osa ryhmästä vähän epätietoisia esityksen etenemisestä, mutta siitä huolimatta katsomo tuijotti silmät pyöreinä ja ihan hiljaa esityksen alusta loppuun ja antoi lopuksi jälleen raikuvat aplodit.

Hiljaisten ryhmän esitys oli vielä sen verran kesken, että päätettiin suosiolla siirtää se seuraavaan päivään.

Eilen vihdoin koitti tämänkin ryhmän aika esiintyä. Minua jännitti, jos olen ihan rehellinen. (Voi minua vähäuskoista, jälleen.) Menimme ilmaisutaidon luokkaan ja esitys käynnistyi. Ja voi pahus! Se oli TODELLA hieno näytelmä. Näytelmässä päiväkotiin saapui lastenhoitajaksi Tuuli (se teinilaulutähti), joka sitten esitti iPadin säestyksellä korkealta ilmaisutaidon yläparvelta kokonaisen Tuulin laulun taskulamppujen heiluessa ja luodessa tunnelmaa pimeään ilmaisutaidon luokkaan. Jossain kohtaa tarhan lapset kidnapattiin ja Tuuli oli vaihtanut päälleen pyjaman, koska oli aamu. (Siis mitä hittoa, en edes tiennyt koko pyjamasta.. :D ) Lopulta näytelmä loppui ja kävi erittäin selväksi, että jatkoa seuraa, sillä kidnapatut lapset jäivät edelleen kadoksiin. Jatko-osa nähdään kuulemma ensi viikolla.

Lopuksi annettiin jälleen kerran villisti raikuvat aplodit ja koko katsomo ihasteli vilpittömänä aivan loistavia ilmaisutaidon luokan erilaisten ominaisuuksien hyödyntämiskeinoja.

Melkein itketti, kun "Tuuli" lauloi ja taskulamput valaisivat spotteina esiintyjää. Vaatii aivan hillitöntä uskallusta laulaa elämänsä ensimmäistä kertaa koko luokan edessä yksin valokeilassa. Ja mitä tekevät minun kultamuruseni yleisössä? He lunastavat kaikki odotukset ja toiveet, luovat ilmapiirin, jossa laulaja paransi suoritustaan haparoivan alun jälkeen loppua kohden kuin sika juoksuaan. Yleisö kuunteli laulun hipihiljaa aina viimeisiin säveliin asti ja antoi sitten hyvin ansaitut väliaplodit. Lopuksi näyttelijät myhäilivät kuin Naantalin auringot, kun saivat osakseen ihailua erittäin loistavan näytelmän tarjoilemisesta.

Eihän tälläistä olekaan. Ei mikään ryhmä ole tälläinen? Miten tässä näin pääsi käymään, että oppilaani uskaltavat JA haluavat esiintyä ja sen lisäksi osaavat toimia yleisönä täydellisen hienosti?

Uskomatonta.