Kävin kääntymässä Lahdessa. Hiukset lyhenivät ja tulivat tummemmiksi. Matka kotikotiin jännitti jollain tasolla. En ole lähiaikoina aina oikein osannut ennustaa reaktioitani kuulemiini asioihin. Pelkäsin, että hajoan, kun näen äidin ensimmäistä kertaa tämän uuden ajan alettua. Meinasin itkeä jo matkalla.
Pystyin pitämään kaaoksen sisälläni. En hajonnut. Hymyilin. Mutta aivan salaa, ihan kaikilta piilossa ajattelin sitä. Ajattelin, että se on tässä samassa tilassa minun kanssani. Se joku paha ja pelottava. Yritin jo matkalla saada itseni ajattelemaan, että tauti on vain tauti. Sairaus. Ei mikään avaruusolio tai irrallinen ajatteleva itsenäinen olionsa. Silti minusta tuntui salaa siltä, että olin samassa tilassa olion kanssa, jota en millään tavoin halunnut lähelleni. Äiti on äiti on äiti. Ei se miksikään muutu. Mutta se, mikä on läsnä äidin kanssa, on jotain pelottavaa. Onneksi äiti näytti ihan tavalliselta, puhui ihan tavallisia, kuulosti ihan tavalliselta. Kuitenkin.
Käsillä oli jälleen se sama tilanne, kuin silloin kun näin serkkuni ensimmäisiä kertoja itsemurhayrityksen jälkeen. Mitä saa sanoa? Mitä pitää jättää sanomatta? Kaikki puheet tuntuivat jotenkin liittyvän kuolemaan tai sairauteen. Pikkuveli mainitsi ohimennen täysin äitiin liittymättä sanan hautajaiset. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vilkaisin salaa äitiä. Kerroin ystäväni kissan kuolemasta. Huomasin aloitettuani, etten olisikaan halunnut kertoa. Kerroin rasittavista työasioista ja huomasin pohtivani, että mitä helvettiä minullakaan on tässä sijaa kitistä täysin turhista.
Pelkään sitä sairautta. Luotan kuitenkin, että äiti paranee. Elämä palaa taas hyväksi. Hetkellisesti tunnen jopa iloa siitä, että ajattelen parantumisen olevan varmaa. Iloitsen tervehtymisestä jo nyt. Mutta vajotessani tuohon väärään mielikuvaan, yritän potkia itseni takaisin maanpinnalle. Mikään ei ole varmaa.
Kaipaan tietämättömyyden olotilaa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi murehtia kuin omaa pientä elämäänsä. Haluaisin päästä iloitsemaan puhtaan rehellisesti tulevasta koiravauvasta. Haluaisin odottaa tahrattoman innokkaasti kesää. Haluaisin puhua äidille tulevaisuudesta tuntematta syyllisyyttä. Olen jo nyt tähän kovin väsynyt. Miten ihmeessä tulen jaksamaan tulevat kuukaudet? Tätä uutta aikaa on kulunut vasta kolme viikkoa. Mitättömän vähän. Silti tunnen itseni toisinaan aivan pohjattoman väsyneeksi. En oikein jaksa sosiaalista toimintaa työpäivien ulkopuolella. En haluaisi tietää. En haluaisi muistaa. Haluaisin takaisin sen tietämättömyyden. Sitä ei enää koskaan tule olemaan. Siltä se nyt ainakin tuntuu.
Mikä ihme saisi jaksamaan vähän paremmin?
Pystyin pitämään kaaoksen sisälläni. En hajonnut. Hymyilin. Mutta aivan salaa, ihan kaikilta piilossa ajattelin sitä. Ajattelin, että se on tässä samassa tilassa minun kanssani. Se joku paha ja pelottava. Yritin jo matkalla saada itseni ajattelemaan, että tauti on vain tauti. Sairaus. Ei mikään avaruusolio tai irrallinen ajatteleva itsenäinen olionsa. Silti minusta tuntui salaa siltä, että olin samassa tilassa olion kanssa, jota en millään tavoin halunnut lähelleni. Äiti on äiti on äiti. Ei se miksikään muutu. Mutta se, mikä on läsnä äidin kanssa, on jotain pelottavaa. Onneksi äiti näytti ihan tavalliselta, puhui ihan tavallisia, kuulosti ihan tavalliselta. Kuitenkin.
Käsillä oli jälleen se sama tilanne, kuin silloin kun näin serkkuni ensimmäisiä kertoja itsemurhayrityksen jälkeen. Mitä saa sanoa? Mitä pitää jättää sanomatta? Kaikki puheet tuntuivat jotenkin liittyvän kuolemaan tai sairauteen. Pikkuveli mainitsi ohimennen täysin äitiin liittymättä sanan hautajaiset. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vilkaisin salaa äitiä. Kerroin ystäväni kissan kuolemasta. Huomasin aloitettuani, etten olisikaan halunnut kertoa. Kerroin rasittavista työasioista ja huomasin pohtivani, että mitä helvettiä minullakaan on tässä sijaa kitistä täysin turhista.
Pelkään sitä sairautta. Luotan kuitenkin, että äiti paranee. Elämä palaa taas hyväksi. Hetkellisesti tunnen jopa iloa siitä, että ajattelen parantumisen olevan varmaa. Iloitsen tervehtymisestä jo nyt. Mutta vajotessani tuohon väärään mielikuvaan, yritän potkia itseni takaisin maanpinnalle. Mikään ei ole varmaa.
Kaipaan tietämättömyyden olotilaa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi murehtia kuin omaa pientä elämäänsä. Haluaisin päästä iloitsemaan puhtaan rehellisesti tulevasta koiravauvasta. Haluaisin odottaa tahrattoman innokkaasti kesää. Haluaisin puhua äidille tulevaisuudesta tuntematta syyllisyyttä. Olen jo nyt tähän kovin väsynyt. Miten ihmeessä tulen jaksamaan tulevat kuukaudet? Tätä uutta aikaa on kulunut vasta kolme viikkoa. Mitättömän vähän. Silti tunnen itseni toisinaan aivan pohjattoman väsyneeksi. En oikein jaksa sosiaalista toimintaa työpäivien ulkopuolella. En haluaisi tietää. En haluaisi muistaa. Haluaisin takaisin sen tietämättömyyden. Sitä ei enää koskaan tule olemaan. Siltä se nyt ainakin tuntuu.
Mikä ihme saisi jaksamaan vähän paremmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti