mukava elämä

Elämäni on mukava. Viihdyn elämässäni ja elämä minussa. Päiväkahvit riittävät tekemään olon varsin viihtyisäksi. Minä ja kahvikuppi. M on koulussa ja sen jälkeen töissä. Hän on muualla mutta silti lähellä. Käymme syömässä ja puhumme niitä näitä. Aamulla hän kertoo unistaan. M näkee niin kovasti paljon unia. Hän käy yöllä laskettelemassa Alpeilla, voittaa rahaa, harrastaa seksiä ja vaikka mitä muuta mukavaa. Minä en muista uniani. Paitsi viime yön pelottavan unen. Ja niin me aamulla pötköttelemme peiton alla ja kerromme unistamme. Mukavaa.

Huomenna pitkästä aikaa opiskelijakaveritapaamiseen. Tai mikä opiskelijatapaaminen se nyt enää on, kun muut ovat valmiita (??????) opettajia ja minä ainoa opiskelija. No, päivän verran siellä kuitenkin vierähtää. Ja toivottavasti juorutaan, kerrotaan tyttöjen juttuja, nauretaan ja juodaan vähän viiniä. Viime aikoina juoruilu on rajoittunut minun ja äidin välille, koska näen kavereita tosi harvoin. Kaikki ovat jossain. Ja minä siellä kaukana opiskelukaupungissa.

Vaan mukavaa tämä on silti. :)

minä. koukussa.

Enkä tarkoita nyt virkkaamista. (Inhoan virkkaamista. En ole varmaan ikinä virkannut mitään kokonaista ja loppuun asti saatettua.) Olen vahvasti (enkä voi painottaa vahvasti-sanaa kylliksi) koukussa internettiin. Ei elämästä tule oikein yhtään mitään etenkään täällä opiskelukaupungissa, jos netti on pois käytöstä. Tänään jouduin kokemaan kauhistuttavia vieroitusoireen tunteita, kun kone ilmoitti, ettei netti ole käytössä. Kävelin hetken hikoillen ympyrää ja tärisin sisäisesti. Käsien vääntely ja jalan polkeminen ei auttanut yhtään. Yritin uudestaan. Jännitystä. Ja ilmoitus toimimattomasta netistä. Ei hätää, ei hätää, hemuli! Matematiikan läksyt olivat juuri sopivasti tekemättä. Tein ne. Ja totesin, ettei netti toimi vieläkään. Nnnnnnngh. Vetäydyin päiväunille. Pari tuntia sainkin nukuttua, kunnes sijaisuuspyyntö puhelimitse herätti. "En pääse sijaiseksi, kun olen 350 kilometrin päässä. Heippa!" Netti ei toimi. Olin jo murtunut, kunnes aivan kuin ihmeen kaupalla netti alkoikin yhtäkkiä puhua minulle ja avasi suloiset ovensa toivottaen minut tervetulleeksi viihdyttävään maailmaansa.

Ihanaa, nyt saan yhteyden M:ään. Voin pelata pelejä. Voin lukea mailit. Voin kirjoittaa blogia. Nyt voin seurata BB:tä. Ihanaa. Internet, polvistun edessäsi ja suutelen bittejäsi.

erilaisuuksista

Minä olen tavallinen. Näin siis ainakin omasta mielestäni. Olen se Maija Meikäläinen, joka asuu suomessa, puhuu suomea, käyttää housuja ja tavallisia paitoja, syö tavallista kotiruokaa (tai toisinaan ulkona jotain ulkolaista ruokaa) ja käy yliopistolla opiskelemassa ja katselee televisiosta hömppäsarjoja.

Kämppikseni puolestaan. Hän osti pullon viiniä. Hän ei ostanut sitä siksi, että pitäisi viinistä. Hän ei ostanut sitä tullakseen humalaan. Hän osti viiniä, koska lasillinen viiniä päivässä on terveellistä. Näin joku oli kämppikselleni kertonut. Hän mietiskelee joka aamu 10 minuuttia. Hän tekee itselleen joka ilta aamupuuron valmiiksi odottamaan. Hän polttaa suitsukkeita. Hän ei käytä tiskatessa tiskiainetta. Hän tekee itselleen opiskeluaikataulun vapaa-ajalle, jotta tehtävät tulisivat tehdyiksi. Kummallista, eikö vain?

Tai mistä minä tiedän. Minusta se on kovin kummallista. Ei noista asioista mikään minua henkilökohtaisella tasolla rassaa tai hirvitä (paitsi se, että jos ja kun hän lainaa minun astioitani, olisi mukava saada ne takaisin tiskiaineella tiskattuna), joten tehköön kuin tahtoo. En vain koskaan ole tuntenut tälläistä ihmistä, saati että olisin asunut yhdessä mietiskelevän aamuvirkun kanssa.

--

Tänään tarjottiin viikoksi sijaisuutta itähelsinkiläisessä ekaluokassa. Olin juuri astumassa bussiin, joka vie minut opiskelemaan 350 kilometrin päähän. Oli kovin kovin kovin vaikeaa kieltäytyä. En tiedä teinkö oikein. Jälkikäteen tosin keksin perustelun, joka vahvistaa päätökseni, sillä keskiviikkona pitää noutaa resepti lääkäriltä. Päätöksen tehdessäni vaakakupeissa painoivat sijaisuuden puolella raha, asuminen M:n kanssa koko viikon, viiden tunnin matkustaminen pois ja työkokemus. Opiskelukaupungin puolella painoi matematiikan haasteellisuus ja työn aiheuttamat aamuheräämiset. Jos olisin täysin rehellinen, kertoisin, että aamuheräämisten vuoksi kieltäydyin viikon sijaisuudesta. Jos huijaan hieman, väitän, että päätökseni perustui kevyesti myös matematiikan luentojen varaan.

pientä ja vaatimatonta

Vaan silti niin kovin kaunista. Näkymätön Elina - taas yksi elokuva, joka vetosi minuun. Siis vetosi minuun itseeni. Se osa minusta, joka on kapinallinen ja haluaa nousta vääryyksiä vastaan, tunsi syvää myötätuntoa. Lapsuudesta mieleen nousi tuttuja hetkiä ja olotiloja. Väärin kohdeltuna. Aikuinen odottaa kunnioitusta vain, koska sattuu olemaan aikuinen. Mikä minä olen häntä kunnioittamaan? En mikään, jos hän ei ole kunnioitukseni arvoinen. Kyynelet silmissä katselin kauniita maisemia. Harmaata, ruskeaa.. Suo. Kaunista. Se oli niin kovin pieni elokuva. Lähes vaatimaton. Ja juuri tämän takia se vetosi.

Toisaalta mietitytti kovasti se, mihin asemaan opettaja joutui vikuroivan lapsen edessä. Välillä en ollut ihan varma, olisiko pitänyt tuntea myötätuntoa myös opettajan vuoksi. Hänen työnsä ei ollut helppo. Ei ainakaan elokuvan ajassa - 50-luvulla.

Vaan enpä tosiaan ole koskaan voinut ymmärtää sitä ajatusta, että aikuinen ansaitsee kunnioituksen sillä perusteella, että sattuu olemaan vanhempi. Ei kukaan kunnioitusta voi sillä perusteella ansaita tai pitää yllä. Kunnioitus on jokaisen ihmisen ihmisoikeus. Se saadaan syntymässä. Mutta se voidaan menettää. Minun silmissäni muutama aikuinen on menettänyt arvonsa. Heitä minä en voinut lapsena kunnioittaa. Enkä kyllä kunnioita vieläkään. He kohtelivat minua jopa tästä aikuisemmasta näkökulmastani tarkasteltuna epäoikeudenmukaisesti. Nämä aikuiset pitivät minua aivan varmasti epäkohteliaana ja huonosti kasvatettuna kakarana.

Muistan, kuinka salamat iskivät silmistäni, kun jouduin epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. "Silmistäsi lensi salamoita." sanoi äitini. Ja silloin minä itkin. Koko päivän olin ollut täynnä tunnetta siitä, että minua kohtaan on toimittu väärin. Äiti osoitti myötätuntoa. Ymmärsin, että hän ei ollut käytöksestäni vihainen. Eikä tainnut olla syytäkään.

Vaan nöyrtymään jouduin minäkin. Kerran. Se oli kova paikka silloin. Pyysin anteeksi vain sen takia, että se helpotti elämääni. En oikeasti ollut pahoillani.

Enpä ole tainnut koskaan joutua vanhempieni puhutteluun epäkohteliaan käytöksen vuoksi. Tiedän, että osaan käyttäytyä. Olen aina osannut. En vain aina ole halunnut. Ja niinä muutamina kertoina, kun en ole halunnut käyttäytyä hyvin ja kunnioittavasti, ovat vanhempani seisseet tukenani. Minä olen aivan yhtä arvokas kuin kuka muu nuorempi tai vanhempi tahansa. Niin olet sinäkin.

"Vanhempia tulee kunnioittaa." Hyvä sanonta. Tahtoisin vain muuttaa ensimmäisen sanan. Kaikkia tulee kunnioittaa.

matkustan...

ympäri maailmaa. Laukussa sämpylät ja vaatteita vaan. No ok, on siellä meikitkin. Espooseen. Kämppis meinasi pullauttaa järkytyksestä silmät kuopistaan, kun kerroin tänään lähteväni taas. Jotenkin en enää itse näe sitä järkyttävyyttä. Tulin tiistai-aamupäivänä. Lähden torstai-iltana. Mitä välilä sillä oikeastaan edes on, kuinka pitkään täällä opiskelukaupungissa olen? Tai on sillä, jos oleminen on yli viisi päivää kestävää. Mutta siitä alaspäin se on oikeastaan täysin yks ja hailee. Matkustamaan joudun joka tapauksessa, kesti vierailuni sitten yksi tai kolme päivää.

Tänään sain hoidettua taas pienen osan pakollisista hoitamatta jätetyistä asioista. Maksoin viimein yliopiston vuosimaksun. (Tai mikä ikinä se maksu nimeltään onkaan.) 93 euroa meni, mutta ylioppilaskunnan täti kertoi ystävällisesti, että kun kerran olen maksanut koko vuodeksi kortin itselleni, niin saan sen myös koko vuoden pitää. Vaikka valmistuisinkin jo jouluna, etuudet säilyvät. Jesh. Siinä säästyy takuulla euro jos toinenkin. Opiskelijaruoka, bussi ja juna - kaikki puoleen hintaan tuon kortin ansioista aina ensi syyskuuhun asti.

Juupa juu. Se taitaa olla tämän opiskelijan aika siirtyä kahvitauolle. Taukolukemisena todennäköisyyslaskennan kurssin oppimateriaali. Jännää, eikö.

kotiutumista

Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että olen M:n vanhempien luonakin kuin kotonani. Eihän se koskaan ihan sama ole kuin omassa kotona, mutta talon tavat ja jutut alkavat tulla tutuiksi. Neljän vuoden jälkeen. Herranjesta. Siitä tosiaan on ihan pian (kai) neljä vuotta, kun M:n kanssa tehtiin YYA-sopimus. Neljäkö? Kolme? Hm.. Mietitäänhän. Ei vaan kolme. Kolme. Hmm. Niin ne vuodet menettävät merkityksensä. Ensimmäinen kesä vietettiin kumpikin omissa kaupungeissamme. Nyt kaksi kesää on mennyt saman katon alla. Huisia. Jännittävää nähdä, miten ensi kesä vietetään.

Vaan kyllä tuntui taas niin kovin hyvältä viikon jälkeen nukkua M:n vieressä. Alaston vartalo on parasta ikinä. Siihen viereen on niin hyvä kietoutua. Jalka jalan ympäri. Kädet sikin sokin toistensa lomassa. Masu vasten masua. Rutistelua. Niin ja saunomista tietenkin. Ja hassuja lauseita siitä, miten sitten tulevaisuudessa ei oteta vauvaa mukaan etelänreissulle, vaan jätetään se hoitotädille. Ei meillä mitään vauvaa ole edes suunnitelmissa, mutta onhan noita hirmu kiva silti puhua.

Piti tietenkin tulla tiistain luennolle yöbussilla. Vaan kesken Punaisen lohikäärmeen suustani tuli yllättäen ruma sana, kun tajusin, ettei mitään bussia enää mene. Yöbussi menee vain sunnuntaisin. Ei maanantai ole sunnuntai. Siispä lähtö siirtyi tiistaiaamuun, joten luento jäi väliin. Ei oikein tunnu kohtuulliselta, että maksan tänne tulemisesta useita kymmeniä euroja. Ja yhteensä yliopistolla on tunteja noin viisi. Kova tuntihinta tulee niille viisauttaville hetkille.

Huomenna leivon kuin kotiäiti. Sämpylöitä ja pizzaa. Sitten täydellisen tyttöystävän tavoilleni uskollisena kiikutan leivonnaiseni Espooseen. Kullalle pullaa. (Hihi.) (Vaikuttaa jotenkin siltä, että elämä olisi vain kukilla pomppimista. No ei se oikeasti ole. Välillä puristaa ja kuristaa ja ahdistaa ja väsyttää ja sellaista. Mutta kuitenkin. Positiivisvoittoista.)

Olen kotiutunut paitsi appiehdokkaille, myös opiskelijakaupunkiin. Kämppiksen kanssa elämme hiljaiseloa - kumpikin omassa tuvassaan. Välillä joitakin lauseita vaihdetaan, mutta enimmäkseen oma rauha. Ja se sopii minulle. En jaksa juuri nyt uuteen ihmiseen tutustumista, sillä hän ei viivy elämässäni kuitenkaan montaa kuukautta. Karua, mutta totta.

loppuunkäsitelty

Vaikuttavaa tekstiä. Kertakaikkiaan. Ja jotenkin niin kovin tuttuja tunteita. Anna-Leena Härkönen kirjasi yli vuoden ajan lähes päivittäin tunteitaan. Kirjoitus alkaa sinä päivänä, kun poliisi tulee kertomaan pikkusiskon tehneen itsemurhan. Kyynelet nousivat silmiini tuota kirjaa lukiessa. Vaikka serkkuni ei alle puoli vuotta sitten kaikeksi onneksi onnistunut aikomuksessaan, on tunteiden kirjo jotenkin hirmuisen tuttu. Epäuskoa. Romahdus. Ei tämä ole totta. Itkua. Epäuskoa. Puhdasta vihaa. Härkösellä ei ollut kohdetta vihalleen. Minulla oli. Viha oli niin kovin puhdasta. Olisin lyönyt suoraan naamaan, jos olisin tuona päivänä päässyt samaan huoneeseen vihani kohteen kanssa. Sellaista vihaa, jota en uskonut tuntevani. Ja halua suojella.

Itsesyytöksiä. Miksi minulle ei kerrottu? Miksi minuun ei luotettu? Missä olen tehnyt väärin? Hymy katoaa elämästä. Tuntuu synniltä hymyillä. Ei vain pysty. Kyky toimia säilyy. Voin tehdä ruokaa. Käyn töissäkin, kun on pakko. Sisällä tuntuu täydellisen tyhjälle. Tai ehkä vihaa on silti. Epäusko säilyy. Ei minun serkkuni? Hänhän nauraa. Hän harrastaa paljon ja nauraa. Hän nauraa. Ei sellainen ihminen tee mitään tuollaista. Hän on minun serkkuni. Ei tälläistä tapahdu. Missä minä olin silloin, kun kaikki se tapahtui? Mitä minä silloin ajattelin? Nauroinko juuri silloin, kun serkkuni hätä oli pahimmillaan?

Ja pikkuhiljaa kyky hymyillä palaa. Näen serkkuni. Hän on elossa. Ja minulla on kova halu suojella häntä maailmalta. En minä sitä voi tehdä, mutta tahtoisin. Hän on jotenkin niin herkkä, eikä osaa sanoa ei. En osaa suhtautua. Vähitellen opin suhtautumaan. Se tapahtui, enkä voi sille mitään. Voin käytökselläni vain osoittaa, että olen yhä täällä. Olen hänen serkkunsa, eikä hänen tekonsa tehnyt minusta yhtään vähempää halukasta osallistumaan ja olemaan läsnä.

Mieleeni herää kirjan luettuani kysymys. Ovatko ihmisten tunteet todella näin suoraan tiettyä kaavaa noudattavia? Epäusko. Suru. Viha. Suru. Lisää surua. Toipuminen. Kaipaus.

Tällä hetkellä pikkuveljeni on masentunut. Miten minä voisin toimia? Vanhempani ovat veljeni tukena. Minäkin mutkan kautta. Kannustan vanhempiani tukemaan pikkuveljeä ja ohjaamaan häntä hoitoon. Lääkkeitä? Pikkuveli ei kai haluaisi. Minä tuen vanhempiani. Tietysti lääkkeitä, jos niistä on apua. Jos elimistössä on joku vinksallaan, siihen on haettava apua. Jos lääkkeillä voidaan vähentää vaikkapa allergian oireita, miksi tätä tilaisuutta ei käyttäisi hyväkseen. Jos välittäjäaineet aivoissa ovat kierähtäneet väärään asentoon, siihen pitää saada lääkettä jos sellaista kerran on olemassa. Kehotin ottamaan yhteyttä YTHS:ään. Ja onhan hän ottanutkin. Jonot ovat vain niin loputtoman pitkät. En osaa soittaa veljelleni. Pitäisi varmastikin. Toisaalta käyn keskustelua vanhempieni kautta. Vanhemmat kuljettavat mielipiteeni pikkuveljelle. En osaa auttaa. Siltä minusta tuntuu. Onneksi pikkuveljelläni on niinkin hyvät vanhemmat kuin hänellä ovat. Ja uskon vakaasti, että pikkuveljeni tietää minun kyselevän äidiltä joka viikko veljen kuulumisia. Minun on niin vaikea ... On niin vaikea uskoa, että läheiseni voisi olla masentunut. En osaa .. En tiedä miltä pikkuveljestäni tuntuu. Miltä ihmisestä tuntuu, kun hän on masentunut? Sitä minä en tiedä. Ja juuri sen vuoksi en voi todeta tietäväni miltä pikkuveljestäni tuntuu. En osaa asettaa itseäni samaan tilanteeseen. En vain osaa.

Katsoimme tänään elokuvan Hotelli Ruanda. Uskomatonta, miten julma ihminen voi olla. Ja miten mitättömistä syistä toisen ihmisen hengen voi riistää. Eikä murhaaja varmaankaan koe tuossa tilanteessa tekevänsä mitään väärää. Hänellä on syy tappaa. Missä vaiheessa ihmisten päässä on niksahtanut joku nappula niin pahasti sijoiltaan, että uskonto, ihonväri tai vaikkapa musiikkimaku on tarpeeksi hyvä syy tappaa? En ymmärrä.

erinäisiä asioita

Minä olen suurpiirteinen. Niin kovin suurpiirteinen. En pidä yksityiskohtien hiomisesta, pohtimisesta ja säätämisestä. Minä tahdon tehdä suurpiirteisesti sinnepäin. Ei nyt heti tule mitään asiaa mieleen, jossa tahtoisin olla erityisen eksakti. Jossain määrin tämä lienee vähän kummallista, opiskelenhan erästä maailman epäsuurpiirteisimmistä tieteenaloista - matematiikkaa. Pidän maalaamisesta, mutta en jaksa tuhrata näköistaidetta. Pidän suurista linjoista. Kirjoitan luennoilla paljon muistiinpanoja. En silti jaksa panostaa siihen, että muistiinpanot näyttäisivät kauniilta ja siistiltä. Katselin maanantaina vierustoverieni muistiinpanoja, ja voi hyvänen aika miten... hm.. rumilta (?) omani niihin verrattuina näyttivät. Siivosin eilen. Täällä on silti jo nyt aikamoinen kaaos. Minua sotku ei häiritse. Sotkuisuus ei jotenkin tunnu oleelliselta. Kuten ei muistiinpanoissakaan siisteys ole mielestäni oleellisin asia. Raha-asianikin hoidan melkoisen vapaalla kädellä. Toisaalta en ole ikinä joutunut ahdinkoon rahojen vuoksi. Silti laskuja makselen kun jakselen ja myöhästymismaksuihin olen enemmän kuin tottunut. Myöhästymismaksut ovat osa elämää, enkä niistä jaksa koskaan edes hermostua. Ne ovat suurpiirteisyyden hinta.

Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun pohdin yliopiston ilmoittautumismaksua. En ole sitä vielä maksanut, tietenkään. Aikaa on ollut koko kesä. Myöhästymismaksu on 20e. Ei paha siis. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, että aikaa on monta päivää. Ehkä sen voisi viikonlopun aikana maksaa. En minä tarkoituksella näitä seisota. Se vaan aina jää.

Tänään Lahteen. Olisin tietenkin mielelläni mennyt M:n luo, mutta hänellä on kovasti paljon töitä. M:kin vaikutti pettyneeltä, kun ei saanut työvuorojaan pois. Minä jotenkin aina ajattelen, että se olen vain MINÄ, joka tässä tilanteessa on se "häviäjä". En pysty uskomaan, että joku pitäisi minusta niin paljon, että häntä harmittaisi jos ja kun en pääse viikonlopuksi käymään. Hm. Voisiko joku tosiaan pitää minusta niin paljon? Hm.

rajapyykki

Noin. Se on saavutettu. Eräs elämän mielenkiintoisista rajapyykeistä. Tänään saavutin sen hetken, kun Valintatalon kassatäti lähes kysyi minulta henkilöllisyystodistusta, vaikka ostinkin vain ruokaa. "Onko tämä sinun pankkikorttisi?" Hämmästyin täysin. "No... On!" "Näytät niin hirveän nuorelta." Rupesin nauramaan tädille. "Kyllä mä kuitenkin oon 24." "Herranjumala."

ajantappokone

Jos aikaa voisi auttaa kuolemisessa, niin voisin toimia eutanasian virallisena valvojana. Tänään vapaata ja täysin toimetonta aikaa on ollut kymmenisen tuntia. Siitä osa on kulunut hyvin päiväunien avulla. Huomenna olisi koko päivä aikaa tapettavana. Yksi ehdotti suursiivousta. Eipä ole paljon siivottavaa, kun toin tänne kamoja yhden kassillisen. (No ok, senkin olen jo onnistunut levittämään sikin sokin sekaisin tänne.) Sen siivoamiseen menee ehkä 30min. Lattiat voisi luututa, vaikkei täällä ole eletty kuin kaksi päivää. Vessa. Siihen menee toiset 30 min. Tunti. Käytettävissä olisi vielä noin 12 tuntia. Jos tahtoisi, voisi lähteä shoppailemaan keskustaan. Tosin keskustassa on noin kolme alle 50 vuotiaille suunnattua vaatekauppaa. Monipuolisin shoppailukauppa on Citymarket, mutta siellä shoppailin jo eilen. Matikasta on tehtäviä, mutta niihin liittyvät luennot ovat vasta ensi viikolla.

Keksikää minulle ajantappokone. Myös vastaava ajansäilytyskone olisi oivallinen. Voisin pistää keskiviikon talteen ja käyttää sen esim viikonloppuna. Ilmoitukset keksinnöistä kommentteihin. Kiitos.

(Uusi kämppis haisee oudolle. Sellaiselle vanhalle talolle, jossa on kosteaa. Hänen huoneestaan tuo haisu leviää ympäriinsä. Täällä olisi kai kotoisaa, jos kotini tuoksuisi tuollaiselle. Vaan eipä tuoksu.)

uusi ihminen

Tänne tuli joku ihminen. Se on kai uusi kämppis. Pitkä tukka ja opiskelee kieliä. Tarjosin muuttoporukalle kahvia, että olisin sellainen lämmin ja vastaanottavainen. Ja olenhan minä. Inhoan vain tätä kaupunkia, en näitä ihmisiä.

tiivistelmä

Tiivistelmä alemmasta juuri kirjoittamastani.

Olo on hylätty. Minut on jätetty tänne yksin. Tämä on roskis ja tällä kaikuu. Itkettää.

Apua. (apuaapuaapua...)

mitä helvettiä

En minä täällä voi olla. Tämä. Kotiko? No ei varmasti ole. Täällä kaikuu. Ja mikä ihmeellisintä, täällä ei ole kämppistä. Olen hämilläni. Onko tämä nyt hyvä vai ei-niin-hyvä asia? En pysty vielä luomaan mielikuvaa tilanteesta. Mitä ihmettä? Eikö tänne pitänyt kesällä muuttaa jonkun?

M:n äiti heitti minut puoliväliin, koska oli matkalla autolla samaan suuntaan. Olisin voinut itkeä silmäni puhki, kun piti astua autoon. Ja bussiasemalla varmaan olisinkin itkenyt niin, etten olisi kehdannut kivuta bussiin lippua ostamaan. Nyt tyrkin suurimman osan kyynelistä takaisin kyynelkanaviin, koska en halunnut M:n äidin vieressä aloittaa matkaa nyyhkimällä. Vaan oli se kova paikka. Taas.

Mielessä ei ole paljon muuta kuin uskomattomuuden olo. Uskomatonta. Joku huijaa. En minä ole taas täällä. Enhän?

M:n äiti on vakaasti sitä mieltä, että M on ostamassa oman asunnon jouluna. Minua jollain tasolla loukkaa, ettei hän kai edes voisi kuvitella tai ajatella vaihtoehtoa, että me muuttaisimme yhteen. Ainakaan hän ei ole mitenkään asettanut sanojaan siihen suuntaan, saati kysynyt asiasta. Tai mistä minä tiedän, mitä hän on M:n kanssa puhunut. Tuntuu jotenkin huijatulta, kun M:n äiti puhuu asunnon osamisesta kuin se olisi itsestäänselvyys, josta on keskusteltu kaikkien asiaan liittyvien osapuolien kanssa. Kaipa hän on myös maksamassa osaa asunnosta. Minä en tiedä asiasta mitään, enkä kai kenenkään muun kuin itseni mielestä liity asiaan millään tavalla.

Oikeastaan näin nyt ajateltuna se tuntuu myös hieman loukkaavalta, että M on puhunut opiskelija-asunnossa asumisen jatkamisesta äitinsä kanssa, muttei ole maininnut minulle mitään. Ellei lukuun oteta eilistä huomautusta sivulauseessa. Minä yllätyin täysin tästä sivulauseesta. Hän siis jatkaa yksiössä. Mahdolisesti. Ehkä. Tai sitten jotain muuta. Minä kai en ole se, jolle nämä asiat kuuluvat. Äiti on. Minä en. Nice.

Harmittaa.

no tuota.

Huomenna. Tänään. Alle 20 tunnin päästä. Bussin rappuset ylös, penkille kyyryyn. Toivottavasti kukaan ei istu viereen. Viisi tuntia. Yksin siellä taas. Asun jonkun kanssa. Kukahan se on? Painava reppu. Jyrkkä polku. Kerrostalon porraskäytävä. Jännittyneenä avain käteen ja ovi auki. Miltä minun kotini näyttää? Kenen muun koti se nyt on?

Olen kieltäytynyt ajattelemasta koko asiaa. Viikko sitten ajattelin, että tähän päivään on aikaa noin kolme viikkoa. Olen kieltäytynyt hakemasta kesävuokralaiselta avainta takaisin. En tahdo. Toisaalta kovin mukavaa nähdä edes niitä kahta tuttua ihmistä, jotka sieltä tunnen. Toisaalta kauhistuttaa nyt kun sitä ajattelen. Neljä vuotta olen opiskeluelämässä nauttinut niistä luentojen ja demojen väliin sijoittuneista höpöttelyhetkistä kahvikupposen ääressä. Ollaan puhuttu vaikka mistä. Ihan mistä vaan. Paljon tuttuja, paljon juttuja. Nyt: kaksi tuttua, ainakin toisella poikaystävä samassa kaupungissa. Minä yksin. Tai en tiedä. Hurjaa todella, kun nyt ajattelee. Kahvihetket ovatkin yksin istumista. Ei siinä mitään, jos yksinäinen kahvihetki on vapaaehtoinen. Mutta jos ei ole? Mitä minä teen niillä kaikilla tarpeettomilla tunneilla, joita koulun ja kotitehtävien tekemisen ympärille jää? Kertoisiko joku teistä? Voiko niitä tallettaa Neiti Ajan pankkiin tulevaa käyttöä varten? Voin kuvitella, että tulen nukkumaan paljon päiväunia. Irkkaan paljon. Nukun lisää ja toisaalta valvon myöhään. Lukisin ehkä paljonkin, ellei kirjastomaailma olisi kauhistuttavan kallis paikka näinkin unohtelevalle ihmiselle.

En tahdo, että M:n äiti tulee huomenna saattamaan minua bussille. Tahdon mennä kahdestaan M:n kanssa. Kielsin jo ystävä L:ää tulevasta saattamaan. Minä tahdon taistella kyyneleitä vastaan kahdestaan M:n kanssa. Ok. Nyt itkettää.

Mitä ihmettä? Miksi tässä kävi taas näin? Matkahuolto. Hyi helvetti.

väsy väsy väsy

Voi miten kovasti väsyttää. Flunssa väsyttää. Työpäivät väsyttävät. Aamuheräämiset väsyttävät. Puuuuuh. Tokaluokkalaisten kanssa työskenteleminen on luvattoman rasittavaa, kun oma ääni on pelkkää kähinää ja köhinää ja pihinää. Ja olo on muutenkin nuutunut.

Jotain piristävää sentään tähänkin päivään. Kuuntelin ruokalassa korvat pitkänä kahden kasivuotiaan asiantuntevaa keskustelua tulevaisuudentoiveista.

"Mä meen sit ehkä ainaskii tonne teekookoolle."
"Aijjaa..."
"Niin siis se teekookoo on siis niinku t e k n i l l i n e n k o r k e a k o u l u. Teekookoo."
"Hm."
"Niin siellä on siis vaikka mitä. On kemiaaaa.. Jaaaaa totaa. Siellä on vaikka mitä voi rakentaa vaikka jotain ja sit on hiekkajuttuja ja.. Se on tooosi iso paikka. Ainakin neljä kerrosta."
"Aijjaaaaa. Mä meen sit tota ehkä ainaki uupeeämmälle. Niinku poliisiks tai etsiväks tai sit jotai."

En kehdannut tuijotella keskustelevia mukuloita, etten olisi keskeyttänyt herkullista keskustelua. Harmi, että toisessa pöydässä alkoi sopimaton toiminta, joten jouduin jättämään kuuntelemisen sikseen.

Tänään olen karjunut käheällä äänelläni kuin naarasleijona, kun lapsukaiset eivät oikein osanneet käyttäytyä aamunavauksessa. Jätin jopa yhden oppilaan ilman toisen oppilaan jakamia synttärikarkkeja, koska hermoni olivat köhimisen ja karjahtelemisen jäljiltä riekaleina. Varoitin kaikkia kyllä etukäteen, että "Nyt on opettajan hermo kulunut loppuun. Seuraavasta huomautuksesta lähtee lupa karkkeihin." Ja yhden oppilaan piti tietenkin testata tuota lupausta. Harmi kyllä en mitenkään voinut enää perua uhkaustani, joten oppilas sai luvan tyytyä katselemaan muiden karkkeja. En mitään niin kammoksu, kuin uhkauksiaan ja lupauksiaan rikkovia opettajia. Niitä eivät oppilaat kunnioita. Ei uhkauksia - eikä sen puoleen lupauksiakaan - saa rikkoa. Siinä menee uskottavuus.

Nyt ansaituille päiväunille.

nuha

Voi pölkky. Nuha. Nenä vuotaa ja ehkä yskittääkin. Korvat ovat tukossa. Näinhän syksyn pitää alkaakin. ätSiuh. No, ei tämä vielä kovin pahana ole, mutta korvien tukkoisuus rasittaa.

Ostin BB:n nettitelevision käyttööni. Näin koitan välttää täydellisen tylsistymisen (..nenänniistelytuokio..) opiskelukaupunkiin palatessani. Aika tylsäähän tuokin paikoitellen on, mutta.. No. Mitä sitä selittelemään. Ostettu on.

Mjoo. Tänään ei ole päässä ajatuksia. On vain räkää.

iik.

Katsottiin eilen The Ring M:n kanssa. Ilmeisesti M:kin oli aika peloissaan, kun rutisti kättäni niin kovasti välillä. Minulle meinasi tulla sisäinen kauhu kesken elokuvan. En siis niinkään pelännyt kyseistä leffaa, olinhan nähnyt sen jo aikaisemmin. Tuli vain yhtäkkiä ja täysin kulman takaa tunne, että "Apua, kuolen joskus." Hirveä pakokauhu, etten tahdo kuolla koskaan. En tahdo. Kesäkin on mennyt niin nopeasti, että jos elämäkin valuu käsistä liian pian.

Huomaa, että syksy on täällä. Välillä pikkuruinen ahdistuspeikko puristaa. En ole sortumassa nuoruusvuosien (kamalaa, nuorihan mä olen vieläkin) luulosairauskierteeseen. Siihen en enää suostu. Vuosien ahdistus täysin turhasta. Mutta. En tiedä. Tahtoisin niin kovasti nähdä tulevaisuuteen, niin ei tarvitsisi tässä hetkessä jännittää huomista, ylihuomista tai seuraavaa vuotta.

Tänä syksynä olen kuitenkin säästynyt viime vuotiselta ahdistukselta. Viime syksynä nimittäin olin täysin hajoamispisteessä opiskelujen alkamisen takia. Gradu. Muutto kauas pois Espoosta, taas. Matkustamista. Taas. Työharjoittelu, tai itseasiassa kaksi. Taas. Apua. Tämä alkava syksy puolestaan on (ainakin tästä hetkestä tarkasteltuna) edellistä helpompi ja kevyempi. Ei harjoittelun stressiä. Ei gradua. (Tosin matematiikan pro semma -työ.) Pelkkää matematiikkaa. (Ja pari tenttiä, joita en vielä tahdo ajatella. Olen lykännyt niitä n. 4 vuotta. Enää ei voi lykätä. Ei puhuta siitä.)

En suostu olemaan synkkä täplä intternetin syövereissä. Minä en ala murjottaa ja takertua elämän paskoihin hetkiin. Koitan näyttää, että elämäni on myös kivaa. Suurin osa kivaa. Kurkku on vähän kipeä, mutta kuuma kahvi on hyvää. Tasapaino säilyy.

(Enkä siis todellakaan väheksy niiden ihmisten huolia ja murheita, joilla niitä riittää. En väitä, että takerrutte elämän synkkiin hetkiin. Väitän, että itse kykenen näkemään omassa elämässäni ne hyvät hetket. Siis jos muistan yrittää pitää katseeni niissä hyvissä hetkissä. Muistaisinpa sen useammin.)

kaikenlaista

Luokkakokous tuli kokoonnuttua. Ja humalakin tuli enemmän kuin oli aikomus, vaikka pitäydyin tiukasta pelkässä oluessa. Ruokailun jälkeen siirryimme paikalliseen irkkupubiin nauttimaan oluita ja siitä paikalliseen Onnelaan opettajan vaatimuksien saattelemana. En tajua yhtään miksi me sinne menimme. Sisäänkin maksoi 7 euroa. Phtyi. No, ihan mukavaa oli, vaikken ihan kaikkien luokkakavereiden kanssa tullutkaan höpisseeksi. Sen verran humalassa olin, että yllytettynä kävin pyytämässä opettajalta luvan puristaa takapuolesta ja tällä tienasin itselleni viisi euroa. Eipä tuo opettaja näyttänyt kovin pahana olevan. Taisi olla humalassa sekin.
Sen verran onnistuin Onnelassa tyhmäilemään, että pudotin pusakkani sinne jossain vaiheessa. Pari päivää olenkin nyt koittanut metsästää pusakkaani takaisin, mutta typerykset Onnelassa eivät vastaa puhelimeen. Netin kauttakin on katoamisilmoitus jätetty, mutta eivät nuo siihenkään ole vastanneet. Ihan uusi pusakka. Kyllä harmittaa, jos se sille tielleen jäi.

Eilen palasin takaisin M:n luo. Tarkoitus oli mennä katsomaan Big Brotherin aloitusta, kun ilmaisiksi olisi paikalle päässyt. Vaan näkemättä jäi. Vettä tuli kuin Esterin persiistä. Tilaisuus alkoi kuudelta, mutta esiintyjät ja kilpailijat olisivat aloittaneet vasta kahdeksalta. Kaksi tuntia odotusta sateessa ilman minkäänlaista ohjelmaa. Ei kiitos. Muutenkin tilaisuus oli jotenkin kurjasti järjestetty, eikä missään vaiheessa kyselty edes lippuja. Toisin sanoen paikalle pääsi kuka tahansa. Eipä se sikäli mitään haittaa, mutta miksi ihmeessä niitä pääsylippuja piti edes jakaa? Täysin hukkaan heitettyä touhua. Järjestäjät olisivat voineet ilmoittaa, että ovet aukeavat klo 18, MUTTA ohjelma alkaa vasta klo 20. Tällöin täysin turhasta jonotuksestakin olisi päästy eroon, sillä eilen tapahtuma alkoi 15 min seisoskelulla jonossa, jossa kukaan ei tiennyt jonotuksen syytä.

uusi järjestys

Nyt on hienoa ja komeaa. Sohva kotiutui hyvin tänne, vaikka epäilinkin ensin vahvasti. Mitäpä minä en epäilisi. Kaikkea ja aina. No, sohvatyynytkin löysivät vihdoin kotinsa, kun ilman sohvaa olivat olleet lähinnä tiellä ja edessä. (Tosin en ole vieläkään ihan varma, ymmärränkö täysin sohvatyynyjen tarkoitusta tässä maailmassa.) Nyt minullakin on paikka, jossa voin aamusella lueskella, kun M vielä nukkuu. Ja M:llä on paikka, jossa voi röhnöttää kuin Mies.

Tämä järjestyksen muuttaminen aiheutti myös sen, että roskiin joutui/pääsi melkoinen kasa tavaraa, roskaa ja roipetta. Pahvilaatikoita. Epämääräisiä papereita. Lisää pahvilaatikoita. Ja papereita. Joku rikkinäinen muovijuttu. Pahvilaatikoita. M on oikea hamsteri ja kerää nurkkiinsa epämääräistä tavaraa, jota JOKU JOSKUS EHKÄ MAHDOLLISESTI voi tarvita. En ihan saanut M:ää heittämään sellaista rullilla liikkuvaa muovilaatikkohässäkkää alavarastoon, koska unohdin sen kainalosta suunnatessamme varastoa kohti. Erävoittona roskiin kuitenkin saatiin niitä ehkä mahdollisesti tärkeitä pahvilaatikoita. M:lle on niin kovin vaikeaa heittää tavaroita pois. Edes rikkinäisiä. Ei roskiin. Ei. Tosin suostuu tuo jo melkoisiin myönnytyksiin. Suhteen alkuaikoina en saanut heittää roskiin edes rikkinäistä ja siksi käyttökelvotonta vyötä. Nyt roskiin on mennyt rikkinäisiä kalsareita ja sukkia, pahvilaatikoita ja papereita. Miehille se on kai joku suurikin asia, kun kamaa menee roskiin. Ainakin äitini väittää asian olevan niin. Iskä kuulemma itkee lähes verta joka kerta, kun äiti intoutuu siivoamaan nurkkia roskapussien kanssa. Minusta on vain helpottavaa saada roipetta pois jaloista pyörimästä.

Kohta suuntaan Lahteen juhlistamaan huomista luokkakokousta. Tänään menemme mahdollisesti äidin kanssa lapsuudenystävääni moikkaamaan. Toivottavasti vierailu onnistuu tänään, sillä sunnuntaiksi sovitun vierailun ajaksi olisi muuta ohjelmaa.

hikinen iltapäivä

..ja aamupäivä, sillä olin sijaisena ykkösluokassa. Hirmuisia vilperttejä, joilla riitti energiaa kaksi ensimmäistä tuntia. Liikuntatunnin jälkeen ryhmätunti olikin sitten lähes huopatossutehdasmaista hissuttelua, kun kakarat olivat saaneet purettua enimmät höyryt pihan ympäri juoksemiseen. Kuumahan siinä tuli sijaisellekin, kun piti välillä lohdutella hiekalla kaatunutta ja välillä karjua kannustushuutoja viestijoukkueille. Ihan mukavalta kouluta tuo tuntui.

Ja voi miten tätä hemulia väsytti, kun hän pääsi kotiin. Yö tuli tietenkin valvottua, mitenkäs muutenkaan. Aamulla ei väsyttänyt erityisesti, mutta töiden jälkeen opiskelijaraflassa meinasivat silmät sitten lopullisesti lurpsahtaa kiinni. Kotiin ja unta. Heräsin vähän ennen viittä toteamaan, että M on hankkinut itselleen ilmaisen sohvan, joka nyt pitäisi saada tänne puolen kilometrin päästä - KANTAMALLA. Kammoksuin ajatusta reilusti, sillä matka tuntuu sohva kainalossa hieman liian pitkältä. No. Täällä tuo sohva kuitenkin nyt on. Ja kädet ihan hajoamispisteessä.

Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli se pieni sana. M olisi voinut kiittää avusta.

ajoissa

Miten ajoissa ihminen voikaan olla? Minä olen tällä kertaa kerrankin hyvin ajoissa. Ensimmäinen joululahja nimittäin olla möllöttää tuossa vieressä. Suomalaiseen kirjakerhoon liittyessä sai sellaisen kupongin, että "Tule myymäläämme, saat ilmaislahjan!" No minätyttö marssin liikkeeseen ja sain kätöseeni kirjan, joka on kuin tehty äidin joululahjaksi. Akseli Gallen-Kallelan elämäkerta, johon on liitetty kuvia maalauksista ja sen sellaista.

Kummallinen tunne päässä. Lihakset ovat kipeät. Siis pään lihakset. Ei pelkästään niska, vaan vähän myös kaula ja erityisesti posket. Tuntuu kuin suun kontrollointi tapahtuisi hidastettuna. Jäykkää, jotenkin. Johtunee ehkä nukkumisasennosta, sillä heräilin muutamaan otteeseen toteamaan, että tyyny oli jossain ihan muualla kuin pään alla. (Tosin tämä hemuli tarvitsee nukkumiseen aina kaksi tyynyä, joista toinen on kyllä pään alla, mutta toisen pitää olla pään päällä hiljentämässä ympäristön ääniä. Jos on vain yksi tyyny, se on pään päällä.)

Huomenna menen sijaistelemaan yhteen ekaluokkaan päiväksi. Pääsen näkemään ystävä L:n uuden työpaikan siinä samalla. Mielenkiintoista on se.

M joutuu ensi viikon torstaina viisaudenhammasleikkaukseen, jossa poistetaan molemmat alaleuan viisaat hampaat. Kovasti M on menossa lauantaina töihin ja vannoipa jopa, ettei HÄNEN leukansa tule turpoamaan yhtään eikä mitään muitakaan oireita takuulla ilmene. Minä epäilen vahvasti, sillä oma kokemukseni jo yhdenkin hampaan poistosta aiheuttaa edelleen kauhunväristyksiä. Syöminen oli vaikeaa ainakin kahtena-kolmena päivänä ja naama turvoksissa monta viikkoa. Saa nähdä, miten aina niin terve M tilanteesta selviää. Jään jännityksellä odottamaan, sillä M ei ole seurustelumme aikana sairastanut oikeastaan kertaakaan. Ei kun olihan tuo kerran flunssassa ja kerran oli lämpöä ötökänjyrsimän takia.

olen

Minä vain olen. Ei ole oikeastaan mitään älyllistä tekemistä. Tämänkö takia olen odottanut kesälomaa? Niin kai sitten. Viikonloppuna käytiin M:n kotikotona, jossa siskontytär kasvaa kasvamistaan. Kovasti tuo juttelee jo, vaikkei sanoja vielä olekaan käytössä. Tai kyllä vadelmiin tuli kommentti "Namnamnamnamnam." Ja naama rypistyi vadelmien mausta. Sunnuntaina M meni firmansa futisturnaukseen. Kolme vuotta sitten lähes tarkalleen minä istuin katsomossa kaverini kanssa, eikä vielä ollut ajatustakaan mistään seurustelusta. Tai no. Jotain kipinöintiä, mutta. Ja silloin syksyllä se rysähti. Siitä eteenpäin olen matkustanut ees taas sinne tänne meno-paluu tulo lähtö. Niin paljon kuin tilanteet ovat periksi antaneet.

Hirmuista, että kesä alkaa todellakin olla ohi. Muutaman viikon päästä pitää suoriutua taas opiskelukaupunkiin, jossa tuttuja on enää alle kourallinen. Ystäviä ei ole yhtään. Koulua viikossa noin 6-8 tuntia. Millähän ihmeellä itsensä motivoi suoriutumaan syksystä? Ja millä ihmeellä kykenee säilyttämään malttinsa, hermonsa ja mielenterveytensä tulevan muutoksen edessä. Sitten en ole enää opiskelija. Mitä minä sitten olen? Apua. Help.

tutinaa

Pöksyt tutisten koitan rauhoittua. Siis tämä on taas tälläistä maanisuutta vaihteeksi. Että tuntuu että voisi kipaista esimerkiksi marathonin tuosta noin vaan ja tulla sitten juomaan kupin kahvia ja jatkaa seinille hyppimistä. Tämä on ihan loistava ja maailman paras fiilis paitsi että sen tietää jo nyt että jossain vaiheessa sitä rysähtää maanpinnalle hirmuista vauhtia. Olisi kovin rankkaa olla oikeasti oikeasti maanis-depressiivinen, koska tälläinen itseni täysin tavalliseksi luokittelema kevyt maanisuus-synkkyys -vuoristoratailukin on välillä hieman päätä huimaavaa. Mikähän tämän saa aikaan.. Kahvi ja suklaa ainakin suurina määrinä nautittuna. Toisaalta myös liian vähäiset / liian pitkät yöunet. Joskus mania iskee muuten vaan. Muistan kokeneeni hetkittäisiä maasta irtoamisia jo melko nuorena. Ehkä kymppivuotiaana. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että tälläinen pieni ylämäki-alamäki-ylämäki -elämä on kivempaa kuin ihan ihan harmaa ja tasainen alanne- tai ylänne-elämä.

Olen lueskellut suurella mielenkiinnolla blogikriitikko X:n viiltäviä analyysejä blogistanin sisällöstä. Voi miten ihastuttavaa. Siis oikeasti. X syytää tiukkaa tavaraa ja kuitenkin se on vain niin hellyttävää. Vähän kuin olisi kärpänen, jolla on karatessa musta vyö. Sitä sitten katselee, että "katso kun se tuolla tavalla voi voi miten se potkii ja kiljuu ja katsopas tuota heitti hyppypotkuvoltinkin tuossa!" Ihmiset kirjoittavat elämästään tavallista päiväkirjaa ja kutsuvat sitä blogiksi. MIKSI SELLAISTA JULKAISTAAN? KUKA SELLAISTA LUKISI? EI KIINNOSTA. Voi voi miten blogikriitikkoa hajoittaa. Älä sure, blogikriitikko. Koita kestää!

Sain tänään postissa Enkeleitä ja demoneja. Ja sitten Torey Haydenin Hiljaisuuden lapset. Odotan kovasti innostuneena, että pääsen lukemaan noista hiljaisista lapsista. Saisi vielä tilata kolme kirjaa kolmella eurolla. Se on kovin vaikea päätös. Ajattelin, että tilaan Koiramäen numerokirjan ja sitten Kirsi Kunnaksen Tapahtui Tiitiäisen maassa -lorukirjan. Mutta kolmatta en keksi millään. Vaikeaa tämä elämä. Puuuuh.

Lisää kahvia.

avoimin mielin(kö?)

Entinen kämppikseni (nykyinen ystävä N) kuvaili ensimmäistä työpäiväänsä erityisopettajana jotenkin näin:

hemuli: "No miten alkoi, kerro kaikki!"
ystävä N: "Huh."
h: "No?!"
N: "Voisin ryhtyä uudestaan opiskelijaksi. Ja aloittaa tupakoinnin."
h: "Hihihihi."
N: "Vain yksi oppilas karkasi."

Avoin mieli omaa ammattiaan kohtaan on hieman vaikea säilyttää. "Kyllä se siitä", hoen itselleni. "Minä en ole menossa erityisopettajaksi. Haen töihin normaaliin luokkaan. Kyllä se siitä." Ja toisalta toinen nyt valmistunut opiskelukaverini L totesi ensimmäisen työpäivänsä sujuneen oppilaiden osalta ihan hyvin. Ainoa yllätys oli tunteja ja taas tunteja kestäneet opekokoukset, joissa äänessä oli lähinnä koulun rehtori. Myös se kuulemma stressaa, että lapsista tulisi kasvattaa kognitiivisesti aktiivisia (tai jotain siihen suuntaan), eikä tuollainen kasvatuksellinen lähtökohta ole tullut opintojen aikana vastaan.
----

Eilinen meni kokonaisuudessaan serkkua moikatessa. Serkun luokse oli muuttanut vauvavillakoira, joka oli itse herttaisuus. Rauhallinen kuin mikä. Omatoiminen. Puuhakas. Sosiaalinen. Ja silti itsenäinen. Voiko koiralta muuta toivoakaan? Tosin agility-harkkoja seuraillessa vaavilla meinasivat hermot palaa, koska äiskä juoksi radalla toisen koiran kanssa ja hauskaa näytti olevan. "ÄITI MÄ KANS MÄ KANS MÄ KANS" suorastaan huusi vauvan silmistä. Ja minä koitin rutistaa vauvelia sylissä, ettei tuo ryntäisi agilityharkkoja sotkemaan. Hihnan jatkeena koira sai yllytettyä itsensä täyteen hysteriaa, kun ryntäili rataa kohden täysi into päällä. Tietenkin hihna jossain vaiheessa loppuu ja kiskaisee niskasta. Tästä seuraa paniikki ja lisää ryntäilyä. Lisää paniikkia ja ryntäilyä hihnan päässä. Tästä syystä koiravauva rötköttikin loppuajan tiukassa rutistuksessani, koska se oli huomattavasti vähemmän hermoja polttavaa niin koiran kuin minunkin osaltani.

Huomenna Kaivariin ilotulitusta katselemaan ja ylihuomenna katsomaan äitiä viittomakuoron esiintymisessä ja pikkuveljeä marssimassa. Jee. :)

hehehe

Voi.. Voi hitsin.. Hihihihi. Hm. No joo.

En bloggausta aloittaessani voinut mitenkään mitenkään mitenkään kuvitella, että tunkisin lusikkani soppaan, jossa killuu jos jonkinsorttista sattumaa liemen seassa. Tai siis sattumathan ne keiton tekevät, muuten olisi kyseessä vain maustettua vettä. Mutta sitä en voinut uskoa, että sattumien lajittelu, rankkaaminen, hyvät/pahat, huonot/huonommat, suositut/ne jotkut muut -tyyppinen blogien käsittely ja muottien läpi rutistaminen vallitsisi näinkin vahvana intternetin syvyyksissä.

Miten.. En oikein edes keksi. Miten ihmiset onnistuvat aina tekemään asioista niin vaikeita? Miksen minä voi vain kirjoittaa kuten tahdon? Ketään en voi/halua pakottaa tätä lukemaan. Se on vähän sellaista rasismille haiskahtavaa käytöstä, kun ryhdytään lyttäämään toisten tapaa kirjoittaa, elää ja olla. Se ei ole minulta pois, jos joku linkittää toisia blogeja omaansa vain saadakseen lukijoita. Se ei myöskään ole minulta pois, jos joku (esim. minä?) kirjoittaa blogien lakikirjoja uhmaten. Onko bloggaamiselle sääntöjä :D HAhahaha sanon minä.

Kaikesta te ihmiset jaksatte kitistä. Poistakaa ensin esim. nälänhätä, sodat, rasismi ja ylikansoittuminen ja ryhtykää sen jälkeen murehtimaan bloggareiden tapaa kirjoittaa. Jooko? Ei kaikkea vaan ole pakko ottaa niin vakavasti.

kyllä isä tietää

"Ei matka se tapa vaan vauhti." Näin isäni jaksaa kerta kerran jälkeen tokaista suunniteltaessa pyörä-, rullaluistin-, tai vaikkapa kävelylenkkiä. Ja joka kerta myönnyttelen mukana ajatellen silti salaa mielessäni, että matkakin tappaa. Että ei sitä tälläinen kohtalaisen kehnokuntoinen ihmispolo kovin pitkää lenkkiä kiertää jaksa, oli vauhti mikä tahansa.

Vaan olenpa muuttanut mielipiteeni. Jaksoin täysin vailla mitään epäilyksiä pyöräillä yli 20 kilometria. Tai siis en epäillyt, ettenkö jaksaisi. Eihän tuo matka ole pyörällä mikään ylittämätön ongelma. Vaan luulin, että tuon lenkin jälkeen olisin täysin puhki. Että olisi hiki, jalat muussina, sydän hakkaisi, naama punainen ja kauhea jano. Vaan ei. Hiki ei ehtinyt edes tulla. Jalat ovat periaatteessa ihan normaalit, eikä oikeastaan janotakaan. Pidin koko matkan sellaista sopivaa ei-tuskaista vauhtiani. En lähtenyt hötkyilemään, vaan katselin maisemia esimerkiksi Hietaniemessä, Lehtisaaressa ja Lauttasaaressa. Ja loppujen lopuksi yllätin itseni sillä, että koko kierrokseen menikin aikaa vain vähän päälle tunti.

Teorian tasolla olisin voinut vetäistä välittömästi uudestaan saman lenkin, jos vettä olisi ollut mukana. Enää ei tunnu täydellisen mahdottomuudelta esimerkiksi pyöräillä esimerkiksi ensi kesänä jokin kaunis päivä Espoosta Lahteen. Välillä voisi istuksia kahvilla, syödä eväitä ja muuten vaan istuskella katselemassa elämää. Se voisi olla huisin kivaa.

tilt tilt tilt

Voi hyvät hyssykät. Niskat jumissa. Aivot kiertävät samaa rataa sinne, takaisin, sinne, takaisin, sinne, takaisin... Klik klik klik klikklikklikkkkk voi perseeeeeeee eiiiikä. Ja alusta. M imutti pyynnöstäni koneelle Pinball Fatasies -flipperin. Pelattiin jo tuossa yksi päivä Pinball Dreamsiä, mutta ei se ole tuttu ennestään eikä näin ollen yhtä helppo ja/tai monipuolinen. Kun M tänään lähti töihin, oli valoisaa. Nyt on pimeää ja yhden (1) ainoan kerran sain kaikki PARTY-kirjaimet syttymään ja happy hourin alkamaan. Yksi kerta. Ainoa kerta tämän kolmen tunnin aikana.

Ja nyt lupaan pyhästi, etten tänään enää pelaa. En. Ehkä en. EN. Tai siis hm. Tarkoitan tänäisellä aikaa ennen nukkumaanmenoa. Ehkä huomenna sitten taas. Jos saisi vaikka rikouttua 70 miljoonan pisteen rajan. Tai näppäimistön.

Aiheesta toiseen. Olen jo useamman päivän ajan pohtinut vaiheeksi sitä kummallista tosiasiaa, että useimmat selaamani ja lueskelemani blogit sisältävät synkkiä, synkempiä ja harmaita ajatuksia. Ahdistusta. Masennusta. Ihmissuhdeongelmia. Onko todellakin niin, että motivaatio kirjoittaa syntyy negatiivisesta puristuksesta aivojen alueella? Enkä nyt siis tarkoita välttämättä tuohon sivuun listattuja blogeja, vaan sattuman johdattelemana olen selannut blogeja sieltä ja täältä ja vähän tuolta. Tuleeko kirjoittaessa huomaamattaan korostaneeksi sitä synkempää puolta elämästään? Vai onko elämä oikeasti niin synkkää?

Lueskellessani oman koloni tarinoita, en ehkä pysty täysin objektiivisesti tarkastelemaan sanojen sävyä. Koloni on hämärä, ehkä jopa pimeä, mutta toivoisin kovasti, että tarinani ja tekstini toisivat valoa tänne. Toki joskus menee huonosti - tänäänkin otin kovasti nokkiini, kun M kritisoi tekemisiäni ja sai minut tuntemaan itseni (mielestäni täysin tarpeettomasti) tyhmäksi. Otin aikaa mököttelemällä ja koitin kasata itseäni, koska M ei halua tapella. Silti meillä oli kovin kivaa, kun taoimme Pinballia kuin hullut illalla monta tuntia. Tai kun pelasimme muunneltua Herttaa kahdestaan. (Se ei osoittautunut hyväksi muunnelmaksi. Ei Herttaa voi kahdestaan oikein pelata.) Tai frisbeen viskely. Mukavaa. Noita hetkiä ei vain kai sitten tule korostaneeksi tarpeeksi. Ehkä niiden arvon surkastaa myös omissa ajatuksissaan. Jos (ja kun) päivään mahtuu huonoja hetkiä, ne nousevat päällimmäisiksi mieleen päivän tekemisiä miettiessä.

En tiedä. Ehkä olen vain jotenkin täysin sattumalta osunut synkempien elämäntarinoiden pariin. Ehkä blogistanissa(kin) vallitsee tasapaino hyvien ja pahojen päivien ja elämien suhteen. Toivoisin niin. Tietysti olisi toivottavaa, että vaaka kallistuisi hyvien päivien ja elämien puolelle, mutta tällä hetkellä toivon yleisluontoisesti, että vaaka pysyisi edes tasapainossa.

Eihän täällä kolossa niin synkkää ole? Eihän?

minä pölkkypää

On niin kovin vapauttavaa tuntea esimerkiksi surua turvallisesti mielikuvitusmaailmassa tapahtuvien asioiden takia. Ei pelkoa siitä, että kukaan joutuisi kärsimään oikeasti. Silti saa turvallisesti tuntea surua, haikeutta, iloa.. Mitä vain. Elokuvien ja kirjojen takia kyynelehtiminen on joidenkin ihmisten mielestä varmasti tekopyhää, naurettavaa tai muuten vain käsittämätöntä. Minä koen elokuvat ja kirjat tärkeiksi juuri siksi, että ne herättävät tunteita. Ärtymystä. Kauhua. Pelkoa. Surua. Jännitystä. Iloa. Onnea.

Toisaalta onhan se kovin vaikeaa olla elokuvateatterissa pinnistelemässä kyyneliä vastaan, sillä en tieten tahtoen halua kävellä kotiin naama turvoksissa. Eihän siinä sikäli mitään, mutta. Onneksi en ihan vähään aikaan ole leffateatterissa joutunut nieleskelemään. Kotona asia on ihan toinen. Voi, miten paljon minua kauhistutti, itketti, surutti, pelotti ja hirvitti esimerkiksi Björkin tähdittämä Dancer in the Dark. Loppuosaa en toisella katselukerralla tohtinut edes katsoa, vaan kuuntelin elokuvan loppuun. Silti kurkussa kuristi ja oli helpotus, kun M saapui kotiin. Toisaalta elokuvan tai kirjan ei aina tarvitse olla noin äärimmäisyyksiin viedyn ahdistava kuin Dancer in the Dark. Jo pelkät päähenkilön suorittamat onnistumiset ja huippuhetket voivat saada silmät vettymään. Ehkä haen ihan tarkoituksella sitä kuristavaa tunnetta. Toisinaan se johtuu myötäonnesta, toisinaan myötäsurusta. Esimerkiksi ekaa koulupäiväänsä viettävän Leenan 7v. haastattelu televisiossa saattaa puristaa kurkussa.

Ja mistäkö tämä asia nyt näin yllättäen tupsahti mieleeni? Luin juuri äsken loppuun Harry Potterini. Viimeisen parin tunnin aikana olen kokenut myötäkauhua, myötäpelkoa, myötäiloa ja syvää myötäsurua. Sydän pamppaillen ahmin sanoja. Miten vahvasti sitä lukiessaan voikaan samastua päähenkilöiden tunteisiin? Minä pölkkypää samastun niihin vahvasti.

lomalöpinää

Lahdesta Espooseen. Eipä täällä niin kovasti paljon tapahdu, kun olen lomalla. Eilen käytiin katsomassa The Hitchhicker's Guide to the Galaxy. Ihan viihdyttävä ja kohtalaisen hmm.. sellainen. Miten sen sanoisi.. Mielikuvituksekas? Että kirjailijalla on ollut kyllä aivopidikkeet löysällä, kun on tuota kirjoittanut. Ei sensuuria, vaan puhdasta tajunnanvirtaa. Elokuvan perusteella voisin kuvitella, etten jaksaisi lukea tuota kirjana. Tarkoitus oli se joskus lukea, mutta yritys tyssäsi tympääntymiseen.

Eilen käytiin myös katsomassa PMMP:tä Onnelassa. Meinasi alkuvaiheessa vituttaa melko rankasti se, että edessä seisovat ne >170cm pitkät ja takana minä, 151cm. Näin selkiä. Ja niskoja. Oli kuuma. Ihmiset puristivat joka puolelta ja alkoi lähes itkettää, että "Pitäkää vittu keikkanne." Jätin M:n kavereineen seisomaan sinne väkijoukkoon ja karkasin etsimään jotain parempaa. Löysinkin paikan, josta näen edes jotain. Viereeni tuli seisomaan pituiseni tyttö, joka hyvässä humalassa alkoi ihastella pituuttani(/lyhyyttäni). Ei kuulemma koskaan missään ikinä löydä pituisiaan ihmisiä. Kummallista. Minun tutuissani, sukulaisissani ja ystävissäni on monia alle 160 senttisiä tallaajia. Monet ihmiset muuten taitavat kuvitella, että pituus on lyhyille ihmisille jotenkin arka paikka. Ja kai se onkin joillekin. Itse en vain oikein näe lyhyyden haittapuolia. Jos en johonkin yletä, pyydän apua. Ja no ok. Vaatteiden ostaminen on toisinaan vaikeaa. Tästäkin tilanteesta selviää lahkeiden (ja toisinaan hihojen) lyhennyksellä. En minä edes koe olevani loputtoman pieni. Tiedä sitten, mikä olisi. Ehkä joku alle 140cm?

kotikotona

Koira nukkuu yönsä vieressäni kuin pikkuruinen kuuma magneetti. Äiti löpisee juttujaan. Iskä näyttää koko kesäloman aikana kertyneet sadat digikuvat. Kavereilla riittää kerrottavaa, juoruja ja muuta. Sen siitä saa, kun käy kotona (liian) harvoin. Kaverin vaavi oli saanut nimen ja kasvanut roimasti. Höpisimme viisi tuntia vaikka mistä. Tuli käytyä läpi miessukupuolen heikkoudet, uskontoasioita, kasvatusjuttuja, työasioita ja vaikka mitä.

Hiukset saivat pitkästä aikaa vähän kirkkaamman värin. Valkaisua raitoihin ja punaista muualle. Päänahkaa kirvelee se valkaisuaine, eivätkä hiuksetkaan oikein arvostaneet. Noh, kaikkea ei voi saada. Kyllä nämä nyt kuitenkin ovat taas ihan mukavaa vaihtelua perinteiseen ruskeaan. Parin viikon päästä tapahtuvaan luokkakokoushässäkkäänkin on mukava mennä, kun hiukset on taas leikattu ja laitettu. Tai siis olisi sinne tietenkin muussakin tapauksessa kiva mennä.

Huomenna takaisin Espooseen lomailemaan. Saa nähdä miten aika kuluu vapaapäiviä viettäessä.

ropinaa

Taivas itkee niin, että ripsivärit leviävät kasvoilleni. Syksy valuu niskaan kuin kylmä kiisseli. Lits läts, sanovat kesäkenkäni. Lits läts, sanovat muidenkin sateessa vaeltavien kengät. Pimeää. Märkää. Hiljaisuuden vallitessa kymmenet ihmiset vaeltavat bussipysäkiltä kohti opiskelija-asuntojen lämpöä ja valoa. Lits läts.

Hartijat nousevat kohti korvia. Eihän se suojele sateelta eikä syksyltä. Silti kaikki tekevät niin. Nostavat kaulukset pystyyn ja kiskovat huppuja syvemmälle päähän. Selkä kyyryssä vaellamme pimeydessä. Koitan rentouttaa olemukseni. Eihän tässä olla sokerista. En sula, vaikka kastunkin. Syksy puristaa joka puolelta. Kylmyys on sellaista melko lempeää ja pehmeää. Ei vielä pakkasta enteilevää purevuutta. Ei raakaa kylmyyttä. Kesä ei kai ole vielä antautunut kokonaan.

Kotiovelta vastaan tulee ihana hiljaisuus. Tietokoneen hurina rauhoittaa. Ei kolisevia ostoskärryjä. Ei hurjasti surisevia kylmäkaappeja ja pakastimia. Ei asiakkaita. Minä. Ja tietokone. Täältä lämpimästä käsin voi ikkunasta kuunnella sateen ropinaa. Ötököiden rakkaus valoa kohtaan edellyttää huoneen pimentämistä ennen ikkunan avaamista.

Valot pois. Ikkuna auki. Mihin kesä oikein katosi? Haikea olo. Ote kesästä lipsuu niin nopeasti.

puuuuuuuuuuh

Siinä se oli. Monen monta kiitosta, ole hyvää, hymyä ja muutama kiitos vielä siihen päälle. Onhan se kai joskus laskettukin. Siis kiitosten määrä. Jokaista asiakasta kiitetään vähintään kaksi-kolme kertaa. Asiakkaita päivässä on ehkä kolmisensataa. Työpäiviä viikossa tänä kesänä ehkä noin neljä. Viikkoja kymmenen. 3*300*4*10 = 36 000 kiitosta. Ei paha. On ollut taas vaihteeksi varsin kiitollinen kesä. Ole hyviä on suurin piirtein saman verran. Jumankekka. Siinä on kiitelty ja ole hyvätelty ihan riittävästi. Tuollainen asenne jää tiukasti kiinni, eikä sellaisesta asiakaspalveluhymystä ja kiittelystä pääse vieraiden ihmisten kanssa keskustellessa eroon kovinkaan helposti. Tosin ei liene tarpeenkaan päästä eroon. Sen vaan huomaa itse, miten kassatätiasenne pompsahtaa välillä pintaan.

Huomenna ja ylihuomenna vielä tuurailemaan Helsingin erääseen Siwaan. Melkein toivoisin, että olisin jättänyt ylimääräiset työvuorot ottamatta. Olisi voinut lähteä Lahteen kaverin järjestämille rapufestareille.

Kammoksuin kovasti etukäteen tätä päivää, sillä inhoan sellaisia hyvästejä ja sellaisia. Sellaista tyhjänpäiväistä löpinää siitä, miten "oli niin kiva kun olit täällä töissä" ja "oli kiva olla täällä töissä" ja "tule nyt käymään sitten ja kertomaan kuulumisia" ja "tietenkin tulen käymään". Täydellisen tyhjää puhetta. Onneksi sain luistettua tilanteesta tunkemalla itseni välittömästi töihin saavuttuani kassalle asiakkaita palvelemaan. Viime syksynä töitä päättäessä sain pomolta kukkapuskan, jonka sitten unohdin töihin roskiksen viereen nököttämään. Nolona oli palattava seuraavana päivänä hakemaan puska. Työkaverit naureskelivat, että "vaikuttihan se vähän haistattelulta, kun kukat jätit tuolla tavalla, ettet edes kotiisi jaksanut viedä."

Sunnuntaina sitten olutta ja karaokea. Maanantaina kotikotiin äitiä, iskää ja koiraa moikkaamaan.

pinnistelyä

Hirmu vaikeaa oli tuo päätöksen tekeminen. Lopulta päädyin kuitenkin kieltäytymään työpaikasta. Liikaa haasteita yhdistettynä väärään ajoitukseen. Olisin ollut palasina henkisesti tuon duunin edessä tässä elämäntilanteessa.

Eikö se osoita jotain vahvuutta, että pystyy myöntämään, jos joku haaste tuntuu liian suurelta? Eikö se osoita, että tuntee ja tietää omat rajansa? Kyseessä kun ei ollut materian kanssa työskentely, vaan olisin ottanut riskin myös oppilaiden puolesta. Työtä tarjonnut hyväksyi päätökseni mutinoitta. Korostin kyllä puhelun aikana moneen otteeseen, että olen enemmän kuin innokas tekemään töitä ns. normaaliluokissa.

Saa nähdä mitä tuleva kuukausi tuo tullessaan.

ristiaallokossa

Mitä ihmettä teen? Tänään tuli soitto. Olisi töitä ESY-luokassa kuukaudeksi. Ekaluokkalaisia erityisopetuksessa. Ei hemmetti. Siinä on niin monta juttua, mitkä vetävät vakavaksi.
a) Ekaluokan lukuvuoden aloitus. Aika vastuullinen homma. Vanhempainilta? Kirjat? Kouluun tutustuminen? Enhän minäkään tunne koulua.
b) Erityisopetus. Olen jotenkin aina kokenut, että ns. tavallisissa lapsissakin on nuorelle opettajalle tarpeeksi tekemistä. En koe olevani erityisopettaja missään määrin.
c) Kuukausi töitä täysin erilaisessa päivärytmissä kuin M.

Toisaalta.

1) Luokassa on kai kouluavustaja, joka mahdollisesti tuntee koulun ja tavat.
2) Oppilaita on vain kahdeksan.
3) Työkokemusta.
4) Suhteita pääkaupunkiseudun kouluihin.

MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN? Kuka päättäisi puolestani. Päätöstä vaikeuttaa myös se, että voisin aivan hyvin saada muitakin sijaisuuksia muista kouluista ja ns. normaaliluokilta.

--apua--

jau jou jee jihuu

"Moi! Ni tota halusitsä antaa sun yhteystiedot ja jotain juttuu sun koulutustaustasta vähä, et voisit sitten saada niitä sijaisuuksia?"

"No tota! Jes! Tietty voin! Hei hienoa! Kiitti!"

Ja niin tämä hemuli sai nimensä koulutussihteerille tai jollekin muulle sellaiselle, joka tietää paljon sijaisuuksista ja ohjaa tyyppejä tekemään sijaisuuksia ja sen sellaista. Kannattaa löpistä omista asioistaan suuntaan, toiseen jos kolmanteenkin. Sillä tavalla luodaan yhteyksiä, hyvät ihmiset. Niin se toimii. Minä nuolaisen hivenen sinun pakaroitasi ja hymyilen kauniisti ja sanon 'kiitos' ja 'olkaa hyvä' ja 'oi miten upeaa!' ja muita sellaisia. Ja sitten sinä teet mielihyvin minulle vähän palveluksia. Nyt on sitten luotu alustavia yhteyksiä Espoon kouluihmisiin ja Lahdessa nyt on jo valmiiksikin tuttuja rehtoreita. Ja tietenkin, TIETENKIN, minä käytän yhteyksiäni niin monipuolisesti hyväkseni kuin vain osaan.

Voi miten hurjan mukavalta tuntuukaan vaihteeksi ajatus lasten kanssa työskentelemisestä. Kassatätinä huomaan kiinnittäväni lapsiin erityistä huomiota. Jututan ja höpisen ja hymyilen ja koitan tutustua. Etenkin sellaisiin nuoriin lapsiin. Sanoinkin tuolle yhteystietojen kyselijälle, että tekisin mielummin töitä alemmilla luokilla. Toki voin työskennellä myös yläluokilla, mutta.. Jos saan valita, otan pienet lapset. (Huom, koitan opetella eroon 'yläaste' ja 'ala-aste' -termeistä. Yläluokat ja alaluokat ovat kai ne Oikeat Termit.)

Soitin äitille aiemmin tänään ja iloitsin viikon päästä alkavasta lomasta. "Sä hemuli hankit kuitenkin itselles duunia lomas ajaksi.." äiti-hemuli naureskeli. Kolmisen tuntia myöhemmin soitin taas: "Äiskäääää! Mä sain ehkä sijaisuusduuneja mun lomaks!!" "Mitä minä sanoin.." äiti-hemuli tokaisi hymyä äänessään ja onnitteli luoduista yhteyksistä :) Ja oikeassahan tuo on. On kovin vaikeaa lomailla. Jotenkin. Tai siis jos joku tarjoaa töitä, niin en osaa oikein sanoa "Ei." Enkä tällä kertaa oikeastaan halunnutkaan sanoa.

Ainiin, runoni julkaistiin myös netissä. Täytyypä singota itsensä netin syövereihin etsimään runoa, joka yllätys yllätys käsittelee työn ja lomailun tärkeyttä. Molemmat ovat tärkeitä, tietää hemuli, eikä silti muista aina lomailla.

Päivän loppufiilinki: ++++.

fiiliksiä

Töihin lähdössä. En osaa mitenkään nukkua, kun tiedän, että aamulla (?) pitäisi herätä tiettyyn aikaan töihin. Viime yönä heräilin seitsemästä eteenpäin kerran tunnissa, vaikka herätyskello soitti vasta yhdeltätoista. Rasittavaa sellainen. Oletuksena kun on aina, että nukun pommiin. Tästä syystä nukun kevyttä koiranunta. Onneksi sentään nukuin riittävän monta tuntia kevyesti, ettei nyt tunnu kovin rasittavalta lähteä töihin.

Parina viimepäivänä mielen on vallannut koti-ikävä. Pitäisi päästä Lahteen vanhempia ja pikkuveljiä ja koiraa moikkaamaan. Onneksi töitä on enää viikko jäljellä. Sen jälkeen suuntaan kyllä kulkuni oitis kotikotiin ja nautin täyden jääkaapin antimista pari päivää.

Mjaa.. Töihin olisi mentävä. Työparina tänään merimiesmäisesti kiroileva eläkeikäinen. Urfhhh tästä tulee kiireinen päivä.

kirottua

Eilen sain vihdoin ja viimein uusimman Potterin käsiini. Sitten ilta vilahti ohi ilman, että pääsin ollenkaan aloittamaan luku-urakkaa. Ilmeisesti aivoja kuitenkin jännitti kovasti tuo uusi opus, sillä vietin viime yön karjuen hurjana "AVADA KEDAVRA!" Joku paha seurasi minua unessa ja koitti tappaa. Minä ja muut hyvikset koitimme selviytyä ja voittaa pahan. Unessa oli murenevia muumioita, ilmastointikäytäviä, marsun kokoisia otuksia, jotka vilistivät hyvisten puolella ja paljon paljon jännitystä. Kaikeksi onneksi uni ei kuitenkaan ollut painajainen. Pieni vinksahdus aivoille oli kuitenkin käynyt, sillä avada kedavra -kirous ei tappanut pahiksia, vaan kidutti heitä. Enkä minä millään muistanut kirouksen vastakirousta. (Ei ihme, eihän tuohon ole vastakirousta.) Tästä syystä karjuin kiduttuville pahiksille: "LEPO!" Mutta ei se lopettanut kirousta.

Nyt sormet syyhyävät päästä tuon järkäleen kimppuun, joten Potter, täältä tullaan.

selviytymistarina

Selvisin elossa eilisestä. Siinäpä se, tiiviissä paketissa. Hirveä olo. Ei henkistä krapulaa silti, ihme kyllä. Ehkä tämä siksi, että fyysinen krapula oli niin hirveä. Kuvottaa ajatuskin oluesta, boolista, punaviinistä ja niin edespäin.

Väsyttää.

Miten ihmeessä homma karkasi niin teinimäisesti käsistä? Illan mielikuvat katkeavat kuin seinään. Boolimansikat, kiroan teidät syvinpään helvettiin.

Huomenna saan käsiini uuden Potterin. Tulipa kerrankin avattua sanainen arkku oikeassa kohtaa, sillä näin pian julkistamisen jälkeen saan käsiini jo kerran luetun kirjan, joten säästän puhdasta rahaa.

voi tätä elämää

Voi voi ja ai ai. Homma karkasi ihan täysin käsistä. Lauantaina pidettiin hauskaa Lahden kaverin kanssa. Silloin hanska oli täynnä hommaa eli homma hanskassa. Eilen? Ai oliko eilen homma hoidossa ja sitä rataa? No ei ollut. Tiedättekö sen Discoveryn ohjelman Myth Busters? Siinä rikotaan /yritetään rikkoa myyttejä. Lähdinpä minäkin siis rohkein mielin rikkomaan erästä myyttiä. "Boolin mansikat sisältävät paljon alkoholia ja niitä syömällä voi tulla humalaan." Sellainen myytti. Syömällä mukamas humalaan. Ei voi uskoa. Myytti rikotaan. Tai yritetään rikkoa. Oksennushan siitä lopulta tuli. Ja niin mahtava humala hetkessä, etten voi uskoa. En ole ikinä ikinä koskaan milloinkaan oksentanut humalassa. Nyt sen tein. M:n työkaverin kämpän lattialle. Hienoa, hyvä minä. Työkaveri oli onneksi yksi niitä Älyttömän Kivoja Ihmisiä, joka kuulemma olisi ottanut minut tyttöystäväkseen, ellen olisi varattu. Mukava mies. Kohtelias ja muutenkin hyvätapainen.

Krapulasta koitan selvitä hengissä. Tai sitten kuolla tähän mielellään nopeasti. Voi elämä.

kohtuutta ja muuta

Olen onnistunut. Kauan siihen vaadittiinkin. Alle viisitoistavuotiaasta lähes 25-vuotiaaksi. Kymmenen vuotta. Niin on todistettu vääräksi, että vanhan koiran uudet temput olisivat utopiaa. Sillä onhan se täysin uusi temppu hemulille, että hän osaa ottaa kohtuudella, nauttii illasta, pitää hauskaa ja herää seuraavana aamuna täysin ilman ajatustakaan mistään krapulasta. Ei morkkista. Ei mitään. Hyvä olo ainoastaan hyvin menneestä illasta. Eikä siinä vielä kaikki. Ilta ei siis ollut mikään "lähdetään yksille olusille" -tyyppinen, vaan roikuimme baarissa iltakymmenestä aamuun asti. Vasta kuuden aikoihin pääsin omaan sänkyyn köllimään. Ja silti kykenin malttamaan mieleni. Eikä oikeastaan tarvinnut edes mitenkään tieten tahtoen malttaa mieltä, vaan kohtuus pysyi hanskassa ihan huomaamatta. Olen ylpeä itsestäni. Tästä alkaa Aikuisen Naisen elämä. ;)

Peukalo meni eilen rikki. Viskottiin frisbeetä M:n kanssa, kuten niin monena iltana tänä kesänä. Ja sitten muks. Peukalo turposi ja on tällä hetkellä sininen. M sanoi, että siinä on kuolio. Tippuu pois, turha kapine. hihi Ehkä selviän kuitenkin elossa. Tosin kassatäteily on mahdollisesti vähän hankalaa, kun peukalo tuntuu puudutetulta turpealta möhkäleeltä.

Huomenna saankin vieraan Lahdesta. Kaveri, jonka kanssa olemme puhuneet jo pari vuotta siitä, miten baaritamme joskus Helsingissä. Ystäväni vain on sen verran arka (en pysty kyllä ihan täydellisesti soveltamaan tuota sanaa kyseiseen henkilöön), ettei hän ole uskaltautunut matkustamaan Helsinkiin saati, että lähtisi baariin pääkaupungissa. "Siellä on vaarallista. Saa turpiinsa." No pöh, sanon minä. Ennemmin Lahdessa turpiinsa saa kuin täällä. Kovasti huvittaa sekin ystävän ajatus, että Helsinki on täynnä julkkiksia. Että niitä vain jatkuvasti vaeltelee kaikkialla ja koko ajan. Sama ajatus oli Kiteeltä kotoisin olleella tutullani Lahdesta. "Siellä niitä julkkiksia kävelee kaduilla Lahdessa! Ootko sie nähny, hemuli?! Julkkiksia! Voutilainen! Ahonen! Vaikka ketä!" Hehehe, itse en jotenkin osaa suhtautua niin suurella antaumuksella JULKKIKSIIN. Ihmisiä nekin on. Ja työpaikalla ei oikein ehdi jäädä ihmettelemään jokaista jonkin juorulehden palstalta bongattua pientä tai suurempaa julkkua, joka ostaa jugurttia ja banaanin.

työtä työtä

Väsyttää. Työpäivä oli rasittava ja väsyttävä. Eilen lötköiltiin työkaverin kanssa niin pahasti, että pomo tuli rähisemään tekemättömistä töistä. Aiheesta tuo rähisi, ei siinä mitään. Ja olin itsestäni kovin ylpeä, kun osasin ottaa palautteen hyvin vastaan. Tosin ensimmäinen reaktio oli kimittävä ja hätääntynyt: "Mitä mitä mutku mutku ei oo mun syy!" Sittemmin sanoin pomolle, että olisin voinut tehdä hommat eilen paremmin. Ja ihan hyvillä mielin pomo tänään huikkasi moro lähtiessään töistä. Hyvä pomo tuollainen. Kitisee vain kun on aihetta, eikä sillonkaan jää märehtimään.

Eilen oli töissä huvittava välikohtaus päivää piristämässä. Ehkä korkeintaan viisitoistavuotias poika kaverinsa kanssa osti limua ja nokkeluuksissaan poika keksi lukea nimeni nimilapusta. Ja vielä nokkelampana hän kysyi minulta: "Mitä kuuluu, hemuli?" (Hemulin tilalle tietenkin oma nimeni.) "Eipä kummempia. Mitäs sinulle, asiakas?" Poika vetäisi äijäilmeen kasvoilleen, ja sanoi: "Se nimi on Niko.. Sulle." Kommentoin vielä jotain, että asiakkaillakin voisi olla nimilaput, niin voisi heitä puhutella nimellä. Poika kai vähän hämmentyi puheliaisuudestani, mutta jollain tasolla olin kai vaikutuksen tehnyt, kun poika poistuessaan kysyi kaveriltaan: "Hei Kalle, mitä mieltä sä olit tosta mun iskuyrityksestä?!" EHHAHAHHAHAHAH. Ihana. Onneksi ketään ei seissyt jonossa, koska repesin nauramaan pojan poistuttua. Ei tainnut poika ehkä ihan tajuta, että meillä oli ikäeroa noin 10 vuotta. Eikä siinä ikäerossa kai yleisellä tasolla mitään, mutta jotenkin vain kaavoihini kangistuneena ja mistään mitään tajuamattomana noin 15v. kolli tuntuu liian nuorelta.

julkistamistilaisuus

Se julkistamistilaisuus meni jotenkin näin.

Hemuli alasti vessassa. Puhelin soi. Hemuli juoksee vastaamaan ja kiirehtii takaisin vessaan, koska M nukkuu vielä.

Hemulin Äiti: "Moi, en kai herättäny?"
Hemuli: "Et.. (minua, M:n luultavasti)"
HÄ: "Nyt se runo on julkaistu. Tuhansien painos. Sellaista ei jokainen saakaan ensimmäiselle julkaistulle runolleen."
H: "Heheh. Joo ai niin on päässyt käymään."
HÄ: "Joo-o! Ostanko sinullekin tämän kirjasen?"
H: "No osta vaan."
HÄ: "No ei tässä sitten muuta! Sää on kaunis ja sukulaisia riittää. Pikkuveljesi asuu jossain koululla ja me maatalon pihassa. Kukko herätti aamulla. Hauskaa työpäivää, me jatketaan LOMAILUA!"

Voin vain kuvitella, miten tyyriinä tyllerönä äitini kulkee kirjanen käsissään ja julistaa ilosanomaa Kielellisesti Lahjakkaan Tyttärensä (tm) runosta. Halleluja.

Haha, onhan se oikeasti mukava tuottaa iloa vanhemmilleen. Siellä ne sauhuavat pitkin Savoa. Ja tuntenevat suuuurta ylpeyttä meistä kakaroistaan. Yksi julkaisee runonsa (ilman mainintaa runon tekijän nimestä;), toinen on solisti ja Suuri Taiteilija, kolmas on sellainen käsistään taitava monitoimimies, jota kiinnostaa studiotekniikka ja sitä kautta videoiden ja äänen editointi.

umph

Kesätyö alkaa pikkuhiljaa tuntua rasittavalta. En enää jaksaisi millään raahautua töihin. Vain 4,5 tuntia tänään, ja silti se tuntuu pitkältä ajalta. Tänään työparina jälleen kiroileva merimiesrouva. Saa nähdä joudunko taas komentamaan sitä punahiuksista rottamaista pikkujätkää, joka luulen olevansa kylän kuningas, jolla on kylän suurin kypärä ja letku letkeä. Pistän sen housut tutisemaan, jos vielä jatkaa rasittavaa käyttäytymistään.

Eilen (tai tänään) käytiin kahden jälkeen yöllä katsastamassa yhtä Helsingin baareista. Itse olisin vanhana ja väsyneenä ja kaavoihini kangistuneena ollut ihan valmis jäämään kotiin, kun lähtö viivästyi noinkin myöhäiselle, mutta maltoinpas pitää suuni kerrankin kiinni. M ja M:n kaveri S seuranani käytiin tuhoamassa iltaoluet. Katselin poikien biljardimatsailua. M vain on niin suunnattoman ylivoimainen, ettei S:llä ollut mitään mahdollisuuksia.

En oikein tiedä mitä tunnen. Välillä ahdistaa oleminen ja eläminen M:n kanssa. Tai ei niinkään M:n kanssa, vaan itseni kanssa. Jos M on hetkenkin vakava tai jotenkin sellainen, että naisenvaistoni suorastaan kirkuu hälytysmerkkiä, niin olen henkisesti hajalla. Naisenvaisto on sellainen kapistus, josta voisin haluta eroon. Naisenvaistoni hälyttää mitä ihmeellisimmistä asioista ja se tekee elämästäni jotenkin epävarmaa ja epäluotettavaa. En uskalla luottaa siihen, että M oikeasti OIKEASTI viihtyisi kanssani. Rasittavaa sellainen. Enkä tietenkään voi uskoa M:n vakuuttelua siitä, että hän viihtyy kanssani. "Ne ovat vain sanoja. Ei voi uskoa." Loogista päättelyä, eikö?

puuuuh

Pitkä päivä. Hirveä kiire, vaikkei oikeasti ollut mitään tekemistä. Työparini.. Oh, työparini. UHRAUTUVA työntekijä. Se on jokseenkin rasittavaa. Nainen, joka kiroilee kuin merimies ja ikää on jotain eläkeiän ja melkein-eläkeiän välillä. Töihin tullessa odottelin jo sitä perinteistä lausahdusta. Sain kuitenkin odottaa iltaan asti. Vasta silloin hän tokaisi sen tutun. "Tulin tänne jo PUOLI tuntia ennen työajan alkua. On se jumalauta perkele, jos pomo huomenna valittaa. Mutta vittu valittakoon. Siinähän perkele valittaa. Töitä olen tehnyt niin että lihaksia särkee, vittu." Hämmentävää, eikö totta. Ylitse vuotava marttyyrius yhdistettynä kiroiluun. Siinä on sitä jotain, perkele. Hän tuo töihin ruokaa kotoaan. Tarjoaa muille työntekijöille lämpimän makkarakeiton ja salaatin. Hän tuo lattianpesuvälineitä, jotka muut (vittu perkele) jättävät likaisina lojumaan pitkin lattioita. Roskiin meni. Hyvä lattialuuttu. (Perkele.) Se marttyyrius on lähes humoristisuuden puolelle menevää. Tosin rajansa kaikella. Alkaa pikkuhiljaa rasittaa se, kun tuntuu siltä, ettei mikään minun tekemäni ole juuri mitään. Tulen ajoissa töihin, mutta en sentään puoli tuntia aikaisemmin. Teen sen, mitä täytyy, enkä näe mitään järkeä tehdä ilmaisiksi sen enempää. Jos palkasta sovitaan, niin mikä jottei. Pesen vaikka hammasharjalla myymälän lattian. JOS hinnasta sovitaan.

Tänään komensin lapsiasiakasta kuin oppilasta. Möykkäsin ja rähisin. Lapsi ramppasi kaupassa ehkä noin 15 kertaa tänään. Ajattelin vetäistä tiukan linjan päälle. Tiedän ulkonäöltä hänen äitinsä, ja taidan kysyä häneltä pojan ikää. Jos sitä ei ole vaadittavat 15 vuotta, niin siihen loppuu pojan hedelmäpelitouhu. Ja jos jatkuu tuo sama mekkalointi ja häiriköinti ja minun ja asiakkaiden pilkkaaminen, niin järjestän porttikiellon. Ei tiedä poika, ettei kannata tätä muurahaispesää ihan loputtomasti sohia.

Ja sitten asiasta hiirenloukkuun. Janne kuvasi lähes täydellisesti "O tempora, o mores" -pätkässään sen tavan elää ja olla, johon minä pyrin. Ei ihmisiin voi lähtökohtaisesti suhtautua negatiivisilla ajatuksilla varustettuna. Eihän? Uutta ihmistä suojaa ns. varautumattomuus. Ei negatiivista varausta eikä sen kummemmin positiivistakaan. Neutraalia, tiedättehän? Ihminen saa tilaisuuden itse luoda itselleen varauksen. Inhoan yli kaiken sellaista, että minuun suhtaudutaan negatiivisesti, vaikken ole ehtinyt vielä tehdä tai sanoa mitään. Asiakkaissa kyseiseen ihmismuotoon törmää toisinaan. Tympeää, tympeää, tympeää. Ja minä olen täysin syytön kassatäti. Ja toisaalta. Mikä kumma pistää asiakkaan kuvittelemaan, että minä tarjoaisin hänelle parasta palvelutaitoani ja -halukkuuttani, jos hän kohtelee minua kuin kasaa paskaa. Hoidan työni kunnolla asiakkaan asenteesta huolimatta, mutta hänen on täysin turha toivoa iloista palveluasennetta. Hän on luonut itselleen niin negatiivisen varauksen, että parhaimmillaan pystyn suhtautumaan siihen ainoastaan neutraalisti. En positiivisesti, kuten yleensä pyrin asiakkaisiin suhtautumaan. Reilu peli, minusta.

PIDETÄÄN PELI REILUNA, HEI!

kassatätiyttä vai mitä

Välillä sitä on niin vaikea valita rooliaan. Tänään töissä pariinkin otteeseen jouduin pinnistelemään, ettei opettajaroolini (en uskalla nimittää sitä roolia kasvattajarooliksi, kuulostaa liikaa eläinten kasvatukselta, enkä muutenkaan koe olevani vielä mikään kasvattaja) puske päälle. Asiakaskuntaan kuuluu monia monia nuoria ja lapsia, jotka käyvät keskimäärin pari kertaa päivässä ostoksilla. Tikkareita à 15snt. Lakuja à 20snt. Jäätelöitä. Mehua. Jne jne jne. Ja välillä nämä lapsukaiset eivät malta käyttäytyä niin hyvin kuin tiedän heidän osaavan käyttäytyä. Tänään pari noin viisitoistavuotiasta poikalasta koitti kovasti hoputtaa minua vaihtamaan rahoja pelikoneeseen sopiviksi. Minulla sattui juuri olemaan jokin toinen asia kesken, joten suustani karkasi opettajamaisen tiukahkoon sävyyn: "Maltat kyllä varmasti odottaa." Oli pakko huomauttaa kyseiselle pojalle myös hänen suunnattomasta halustaan hävitä kaikki rahansa (, mikäli tätä pelkoa rikkaan alueen lapsilla on,) RAY:lle. Ja tiedostan kyllä, ettei kassatädin rooliin todellakaan kuulu moisen huomauttaminen, tai muutenkaan asiakkaan komentelu.

Toisella kertaa suusta lipsahti, että "Oletteko huomanneet miten paljon te meluatte?", kun yli kymmenpäinen nuorisolauma saapui futisottelun voittaneiden intoa puhkuen kauppaan möykkäämään. Hyväntahtoisesti nuo mellastivat, mutta äänikynnys ylitti opettajankorvani.

Olen myös huomannut, että minun on kohtalaisen helppoa kieltää peruskouluikäisiä lapsia. Jos kyse olisi aikuisesta, en takuulla kieltäisi häntä viemästä pulloa palautukseen, vaikka kello onkin jo yli kaupan sulkemisajan. Ja mankumisesta huolimatta pysyin tiukasti kannassani. Pulloa ei palautettu, koska kauppa oli suljettu ja minä olin päättänyt, ettei pullokonetta tälle päivälle enää käytetä. Jotenkin vain hämärtyy se, miten lapsia kohtaan täysin vieras palveluammatissa työskentelevä ihminen voi käyttäytyä. Kai kassatätikin voi pyrkiä kasvattamaan (nnnngh tuota sanaa) nuorisoa?

Ja voi, miten tekikään mieli säälivästi taputtaa päälaelle sitä poikaa, joka ehkä noin neljätoistavuotiaan tarmolla halusi ostaa tupakkaa. Jotain sellasta teki mieli täysin hyväntahtoisesti sanoa, että "Ei ei ei.. Kasvata ensin parta ja elä nuoruutta, ja aloita sitten vasta tupakointi, jos sitten vielä koet tarpeelliseksi." Pohdin ennen tupakka-askin viemistä lukijaan, että kuinkahan pitkään kehtaan vedättää ennen kuin kysyn papereita. Jos pyytäisin rahat ja vasta SITTEN kysyisin.. No, en kehdannut kiusata, kun lapsi oli niin jotenkin jännittynyt. Olihan se jännää, varmasti. Ja voi voi VOI sitä lähes teatterikorkeakouluun oikeuttavaa luonneroolisuorituksen laatua ja määrää, kun lapsukainen etsi ja etsi.. Ja ETSI ja etsi vielä henkkareita. Taputuksia joka taskulle. Tiedättehän? Sillä tavalla hämmästyneesti, että "Missäs ne henkkarit nyt onkaan.. Odotas kun etsin.. Mitä ihmettä, missä ne ovat...?" Ja sitten se tuttu tokaisu: "Kun ei just tulleet näköjään mukaan.. Taisivat jäädä kotiin.. Kai sä SILTI voit myydä?" Ja tietysti rohkeimmat toteavat ajokortin unohtuneen autoon, joka on ihan kulman takana, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei niitä voi lähteä hakemaan.

Jos minä saisin päättää siitä, miten henkkarittomuudesta/liian nuoresta iästä kassatädin kysyessä ilmoitetaan, se olisi jotain tälläistä: "Minulla ei ole henkkareita/ikää." Kassatäti kun ei tarvitse sitä taskujen taputtelua ja hämmästynyttä ilmettä. Kassatäti tarvitsee vain ja ainoastaan sen tiedon, ettei papereita ole. Häntä ei juurikaan kiinnosta paperittomuuden syyt ja taustat. Ja jos papereita ei ole, on aivan turha odottaa saavansa ostaa tupakkaa/olutta. Ei kukaan järkevä kassatäti myy, jos on ehtinyt kysyä papereita, eikä niitä asiakkaalla ole.

Ja voi sitä vm.87 poikaa, joka tuhisten ja vihaisesti päätään pudistellen kaivoi repustaan paperit oluen ostoa varten. Ilme ja eleet suorastaan läimivät minua vasten kasvoja: "Miten toi KEHTAA kysyä multa paperit?!! Mä oon ollu 18 jo jotain ainaki jotai kolme kuukautta. Onks toi akka SOKEE TAI JOTAI... Perkele.."

huh.

Miten paljon kahviloista ja kahvilaterasseista käyttääkin ylisanoja, se ei voi olla liikaa. Rakastan kahviloita. Rakastan. Tämä jumalaton ihminen pitää kahviloita jumalaisina paikkoina. Ihania. Rakastan. Yksin kahvilassa. Ympärillä ihmisiä vilistämässä kuka minnekin. Jos mieli on huono, kuten tänään aikaisemmin, suosittelen kahvilaa. Cafe latte -jääkahvi ja iltapäivälehti. Ja oma rauha. Voi sitä tunnelmaa. Nautittavaa oleskelua ja vapaapäivä parhaimmillaan. Ei omaa aikaa tuon paremmin voisi käyttää.

Herra Karjulan setä jonotti Citymarketissa minun perässäni. En kyllä sitä ensin edes huomannut, kun niin vain seurailin minun edessäni olevan asiakkaan puuhastelua. Ja sitten tuli minun vuoroni. Ja epähuomiossa kassatäti otti seuraavankin (Herra Karjulan sedän) ostoksia minun ostosteni sekaan kassahihnalta. Huomattuani asian totesin ystävällisesti, etteivät mansikat ole minun ostoksiani. Olin kahvilan jäljiltä kuin äiti aurinkoinen. Herra Karjulan setä sitä vastoin oli kuin pieni tulivuori, joka kitkerästi syöksi sanoja. "En VIITSI MUIDEN ostoksiin puuttua. Siinä välikapulassa lukee SEURAAVA ASIAKAS, joten se ei LIENE MINUN asiani pistää edellisen asiakkaan ostosten perään kyseistä kapulaa. Siinä kun ei lue EDELLINEN asiakas." Voi kun minulle vain on jo jäänyt päälle kassatätiasenne, joten iloisesti hymyillen totesin Karjulan sedälle, että "Onneksi mitään sen suurempaa vahinkoa ei tapahtunut." ja hymyilin aurinkoisesti. Herra Karjula murisi ja oli hyvin myrtyneen näköinen. Hän olisi varmaan innostunut tappelemaan, jos olisin ollut Neiti Karjula. Mutta koska olin ennemminkin Neiti Aurinko, hän ei kaiketi kehdannut avautua huonokäytöksisistä nuorista.

Myöhemmin ajattelin, että olisin vallan mainiosti voinut avautua hymy kasvoillani herra Karjulalle. En nimittäin ymmärrä kuka kehtaa olla tuolla asenteella liikkeellä. Hän huomasi, että kassatäti pistää minun ostosteni sekaan hänen ostoksiaan. Silti hän ei sanonut mitään. Mitä ihmeetä?! Kuka noin tekee? :D hahahahah. Uskomatonta idiotismia. Olisi pitänyt sanoa jotain tuon suuntaista sille sedälle. "Etkö tosiaan voinut sanoa, että nyt menee ostokset sekaisin? Mitä olisit menettänyt, jos olisit pistänyt sen kapulan siihen, kun itse en huomannut, että perässäni on joku jonottamassa?" Jotenkin se kassatätiasenne vain esti avautumasta asiakkaalle. Harmillista, melkein. Olinhan itsekin asiakas sillä hetkellä. Niin sanotusti samalla viivalla siis. Olisi kerrankin ollut tilaisuus valistaa paskamaisesti käyttäytyvää asiakasta. Hemmetti, hyvä tilaisuus meni sivu suun.

No. Saipahan sentään setä nenilleen sen verran, etten lähtenyt mukaan karjulamaiseen nyrpistelyyn. Harmitti vain kassatädin puolesta, joka jäi pyytelemään anteeksi herra Karjulalta. Onneksi kahvituokio oli päivän kruunaava hetki. Simo Salminenkin tupsahti samaan kahvilaan. Ilmeisesti kyseinen kahvila on Salmisen kantapaikka, sillä tämä on jo toinen kerta kun törmään häneen siellä.

M tuiskahti aamulla minulle siitä, että otan käyttööni uuden lasin, vaikka edellinenkin on vielä pöydällä. Sanoin, että "Minähän täällä yleensä tiskaan, joten sen ei pitäisi sinua juuri häiritä?" Keksin ratkaisun pulmaan. M saa joka toinen kerta tiskata ja minä pyrin käyttämään vain yhtä lasia kerrallaan. Reilua, vai kuinka?

äääh

Jotenkin rasittaa M. En tiedä miksi ja miten, mutta rasittaa. Hän ei halua puhua asioista, joista pitäisi puhua. Pitäisi puhua siitä, mitä tehdään kun valmistun alle puolen vuoden päästä. Kerran asiasta mainitsin. "Minua ahdistaa se, mitä tulee tapahtumaan." Hetki hiljaisuutta. "Hyvää yötä." Joo. Justiinsa. Ihanaa. En oikein tiedä pitääkö M minua niin itsestäänselvyytenä, ettei häntä pelota yhtään jos vaikka päättäisinkin vaihtaa maisemaa ilman M:ää ensi jouluna. Kai hän olettaa minun olevan muuttamassa yhteen ja kaikki on kiinni vain M:n mielihalusta. Mutta kun ei asia ole niin. Miten ihmeessä minä voisin olla muuttamassa yhteen ihmisen kanssa, joka on niin epävarma tai epätietoinen tai epähalukas puhumaan asiasta kuin M on. Kysyin eilen M:ltä onko hänestä mukava asua minun kanssani. "On." Ja rutistus. Mutta kun. Minä haluaisin puhua enemmän. Minusta tuntuu, ettei M puhu koskaan juuri mitään. Se olen minä joka puhuu ja höpisee. Ja kun olen sanottavani sanonut, olemme hiljaa.

En tiedä. Kai tästä(kin) pitäisi puhua M:n kanssa. En vain osaa, kun tiedän ettei M halua puhua. BLAH.

seuraton saaressa

Seuraton Seurasaaressa. Sellaiseksi tämä meinaa ihan tuota pikaa heittäytyä. Menen yksin köllimään ja löllimään merenrantaan. Ja se on jumalattoman mukavaa. Rauhallista. Ympärillä satoja muita, mutta ei samalla tavalla kuin Hietsussa. Eilen oltiin sielläkin, enkä voi sanoa arvostavani sitä paikkaa kovinkaan pitkälle. Lasinsiruja. Hirmuisesti ihmisiä ihan vieri vieressä. Radio huutaa. No, kyllä siellä sillä tavalla viihtyy. Ei siinä mitään. Mutta enemmän arvostan Seurasaaren luontoa ja ilmapiiriä. Ei bodattuja ihmisvartaloita, jotka hylkivät muhkumpia ja pehmoisempia ihmisvartaloita. Ei tikkumaisia naisvartaloita, jotka upealla rusketuksellaan ahdistavat painumaan kasaan. Seurasaaressa on ihmisiä ja silti omaa rauhaa. Ja mikäpä sen mukavampaa tällä säällä. Rakastan tätä säätä. Yö on kuuma, mutta sen kestää. Päivä on vielä kuumempi. En tohdi valittaa.

röyh

Syöty on niin että napa rutisee. Santa Fé:n combo kahdelle tai useammalle. Paljon paljon paljon ja lisää pöperöä. Niin paljon kuin jaksaa syödä. Ja jälkkäriksi suklaajäde. Ja voi miten paljon tyttöjen löpinää ja höpinää ja naurua ja pöpinää. Kolme ja puoli tuntia hurhati hetkessä jutellessa tulevaisuudesta, miehistä, elämästä. Mukavaa mukavaa. Ja lämmin kuin mikä.

Töissä meinasi hermo kiristyä, kun jouduin olemaan puoli tuntia pidempään kuin piti. No, huomenna pääsen vastaavasti puoli tuntia aikaisemmin. Ja M:kin tulee kotiin takaisin. Sitä ressua oli kuulemma purrut punkki, mistä syystä M on kuumeillut neljä päivää ja ollut rättipoikki väsynyt. Oli laivalla saanut lääkäriltä antibiootteja. Toivottavasti niillä menee ohi se punkin pöpö.

Vatsaan koskee vieläkin se kahden tunnin ruokailusessio. Hui kamala miten paljon söin. No, eipä ihmekään, kun en ollut sinä päivänä syönyt mitään pientä kakkupalaa lukuun ottamatta. Ja kello oli kuitenkin jo yli kuusi illalla.

Tällä hetkellä väsyttää niin rutkasti, että saa nähdä jaksanko edes kahteentoista asti. Enpä ihan juuri muista milloin olisin viimeksi käynyt ennen yhtä nukkumaan. Tai ennen kahta. Ehkä kerran tai kaksi tänä kesänä. Tänään tajusin myös sen, etten ole nukkunut päiväunia tänne muuttamiseni jälkeen. Kohta 2kk ilman päiväunia. Hui.

mielikuvia

Tämän mielikuvan minä olen luonut Helsingin yhdestä köyhästä asuinalueesta. Nämä ihmiset luovat katsauksen mielikuvaani, jonka olen rakentanut kahden kassatätipäivän aikana.

Mummo, jolla on toppatakki ja baskeri. Ulkona on ~30 asteen helle.
Nainen, jolta puuttuvat hänen oman kertomuksensa mukaan kaikki varpaat.
Mies, joka on juonut (ehkä jo vuosia) rähinäviinaa.
Nainen, jonka ravinto koostuu lähinnä nesteistä.
Vanha mies, joka kertoo minun olevan juuri kuin äitini - vien kaikki hänen rahansa.
Nuorehko poika, joka vie leipäveitsi maksuvälineenä kasan tupakkaa. (Tämä tapaus takasi jännittävän työpäivän, sillä saavuin töihin yhtä matkaa poliisien kanssa.)
Ei lapsia.

Muita hyvin kuvaavia piirteitä:

Pullonpalautuslappuja. Vielä pullonpalautuslappuja. Lisää pullonpalautuslappuja.
Ja loputtomasti Visa Electroneja. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan sitä lasten luottokorttina. Asia ei näköjään ole niin.
Likaisia hiuksia ja pesemättömiä vaatteita.
Paljon tatuointeja.
He eivät vaadi palveluasennetta, joten ihmeissäni illan mittaan jätin tervehtimiset vähemmälle, koska aiheutin tervehdyksellä lähinnä hämmennystä.

Tämä mielikuvani on lähes puhtaan vääristynyt. Olen aivan varma siitä. Tuolla asuinalueella asuu varmasti myös lapsiperheitä ja hyvin ansaitsevia ns. "normaalin" kansalaisen mitat täyttäviä suomalaisia ja ulkomaalaisia ihmisiä. Silti olen täysin varma myös siitä jollain tapaa vaikeasti myönnettävästä asiasta, että tuon alueen ihmiset eroavat oman työpaikkani asuinalueen ihmisistä.

Vertailun vuoksi kirjaan tähän vielä listan niistä piirteistä, jotka mielestäni kuvaavat oman työpaikkani kanta-asiakasta.

Tyylikkäät (?) - luultavasti designia - vaatteet. Huiveja. Hattuja. Olkatoppauksia. Pukuja. Kravatteja.
Maksuvälineenä Visa, MasterCard, AmEx tai pankkikortti.
Puheliaita. Tottuneet saamaan henkilökohtaisesti hyvää palvelua ja osaavat vaatia sitä.
Lapsia, joista mielestäni suurin osa sosiaalisiksi ja kohtalaisen kohteliaiksi kasvatettuja.
Och naturligtvis människor som talar svenska.

mukavaa

Mukava päivä. Pikkuisen pelottavaa vieraassa kaupassa kassatätinä - etenkin kun alue, jolla kauppa sijaitsee, on Helsingin ei-niin-rikasta aluetta. Asiakaskunta oli erilainen kuin omassa työpaikassani. Ei uskoisi, mutta näin vain on. Enemmän vanhuksia. Enemmän humalaisia. Enemmän nuorisoa, joka näyttäisi olevan jota kuinkin rappiolla. En edes oikeastaan tajunnut eroa ensin, koska päivä oli hiljaistakin hiljaisempi. Vasta, kun työparini sanoi: "Täällä on hälytyskello. Menen käymään takana, ja jos tähän tulee hörhöjä, niin tuota hälytyskelloa soittamalla saat mut paikalle. Ja tästä menee kutsu suoraan poliisille." Mmmm okei. Rupesi jännittämään. Rauhallinen työpäivä silti. Ei hörhöjä, ainoastaan tavallisia alkoholisteja. Toinen kerta, kun teen töitä muualla kuin omassa työpaikassani. Ja jo toinen kerta, kun minä tiedän enemmän kassatäteilystä kuin vakityötä tekevä työparini. Kummallista. No, jotenkin imartelevaa, mutta kummallista silti.

Ilta kuluikin kotona pyörähtämisen kautta elokuvissa. Batman. Ihan mukava. Seura oli kivaa. Ulkona oli hurjan hurjan lämmintä, vaikka kello oli yli yhdeksän. Tuskaisen kuuma rautatieasemalla. Ulos sieltä. Ulkonakin kuuma kuuma kuuma. Elokuvateatteri sentään oli kylmä kuin jääkaappi. Ja tämän vuoksi elokuva kuluikin itseä haliessa, kun kädet meinasivat jäätyä jälleen kerran. Niin käy elokuvissa aina.

Ulos elokuvista. Lämmintä edelleen. Mitä ihmettä. Kuin ulkomailla olisi. Katumusiikkia. Paljon ihmisiä minihameissa ja shortseissa. Ihmisiä. Kaikkialla. Melua. Jonoja baareihin. Terassit auki. Toisaalta halu jonottaa baariin. Toisaalta hyvä olo sen takia, ettei huomenna takuulla ole krapulaa tai morkkista.

M tulee yöllä kotiin. Kuumetta kuulemma. Ja laivareissu huomenna. Tiedän, että hän lähtee sinne kipeänäkin. Toivottavasti ei siellä sairastuta itseään kovin pahasti lisää. Mukavaa, että M tulee takaisin jo tänä yönä. Ei tarvitse herätä yksin.

Mukava mukava mukava päivä. Tykkään.

pohdintaa

Välillä en pidä itsestäni. Tai siis pidän, mutta toisaalta en. En pidä siitä, miten käyttäydyn ja mitä tunnen. Inhoan sitä, että tunnen M:n menoista jollain tapaa mustasukkaisuutta. Olen kohtalaisen epävarma ihmissuhdeasioissa ja olen sen kyllä kertonutkin joskus M:lle. En ole niin kokenut ja kaiken nähnyt poikaystäväasioissa, että pystyisin vieläkään täysin varmasti luottamaan siihen, että joku aivan varmasti haluaa seurustella juuri minun kanssani. Jos antaisin mielihaluilleni vallan, saattaisi homma karata hanskasta. Minusta tulisi kyttäävä kauhutyttöystävä, joka tarkkailee kenkien asentoa poissaoloni jälkeen. Lähettää yksityisetsivät liikkeelle ja tarkastaa puhelimen. (No ehkä sentään ei ihan noin pahasti karkaisi.)

Kaikeksi onneksi tiedostan itse ajatusteni hölmöyden, joten olen pyrkinyt pääsemään niistä eroon. Ja mielestäni olen onnistunutkin tässä jokseenkin hyvin. En vedä hernettä nenään, kun M on viikon kestävän kesälomansa pois minun luotani. (Itse olin kyseisen ajan töissä.) Kykenen selviämään ajatuksesta, että M lähtee viikonlopuksi mökkeilemään, vaikka itse en pääse mukaan. Ja ilman pohjamutia myöten myllertävää tunnekuohua voin käsitellä sen, että M lähtee mökiltä lähes suoraan työkavereidensa kanssa laivalle.

Jossain taustalla koputtelee takaraivoon silti pieni peikko. Entä jos muutun täysin välinpitämättömäksi M:n suhteen? Entä jos hänen elämänsä tapahtumat eivät liikuta minua enää millään tavalla, jos en koe mustasukkaisuutta? Kokemukseni ihmissuhdeasioissa ovat sen verran kevyitä, etten oikein tiedä mitä minun "pitäisi" tuntea. Miten minun "pitäisi" suhtautua siihen, että M haluaa viettää myös itsenäistä elämää. Toki minäkin haluan. Ja juuri tällä olenkin pyrkinyt perustelemaan omalle tyhmälle itselleni, miksi minun ei pitäisi tuntea mustasukkaisuutta M:n omasta elämästä. Tahdonhan minäkin joskus viettää itsenäistä aikaa Lahden kotikotona tai vaikkapa kavereiden kanssa. Ei M ole menoistani koskaan osoittanut vähäistäkään mustasukkaisuutta. Tai no. Kerran sentään sanoi, kun kerroin pussanneeni erästä poikaa (, joka pussaili siinä sivussa kaikkia läsnäolevia tyttöjä ja poikia), että "Jos vaikka pussailisit vain mua." No, se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Luulisin, että minun on tämän kesän aikana ollut helpompi olla tässä suhteessa, kun olen pyrkinyt aktiivisesti itse vaikuttamaan omiin typeriin ajatuksiini. Eipä niihin kai kukaan muu voisikaan vaikuttaa. M ei sanomisillaan mitenkään voi helpottaa tilannetta. Enkä oikeasti oikeasti edes halua, että hän ryhtyisi viettämään ainoastaan kotielämää minun mielihalujeni vuoksi. Välillä kaipaan M:ltä enemmän huomiota kuin M on valmis antamaan. Asiasta on otettu matsia pari kertaa ja luulen, että pikkuhiljaa pystymme löytämään sen kompromissitilan, joka tyydyttää molempia. Uskon ja toivon niin. Tahtoisin niin kovasti olla itsenäisempi ja vähemmän kiinni M:ssä. Siis hyvässä mielessä itsenäisempi. Ja hyvässä mielessä vähemmän kiinni. Uskon osaavani jo vähän. Hyvä minä. Hyvä minä, koita oppia! Tsemppiä, minä.

Edit: Niin, olenhan minä keksinyt ehkä jotain syytäkin tunteilleni. Nimittäin. Syksyisin ja keväisin kun tapaan M:ää vain viikonloppuisin, olen jotenkin kai totuttautunut siihen, että M on vain minua varten. Toisin sanoen tulen tänne tapaamaan M:ää, en viettämään aikaa yksin. Tämän vuoksi on melko vaikea oppia muuttamaan ajatusmaailmaansa siihen, että nyt kun asun täällä, vietän toisinaan elämääni myös ilman M:ää. Tähän pitää vain oppia. Se on normaalia elämää. Ja tätä normaalia elämää kaukosuhteessa on niin kovin harvoin.

tapahtuu ja sattuu

Mitenpä muutenkaan olisin saanut tietää Lontoon tämänpäiväisestä pommirytinästä kuin irkitse. Niinpä niin. Kuulin asiasta melko pian uutisten levittyä Suomeen. Silti sillä kanavalla, jolla irkkaan, todettiin uutiseen: "wanha". Nopeaa tiedonkulkua. Ja rasittavan rasittavan rasittavan välinpitämätöntä suhtautumista.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka nopeasti blogistan reagoi päivän tapahtumiin.

möh

Olisi voinut mennä viikonloppuna mökille kaveriporukan kanssa. Vaan luulin, että M on menossa Ruisrockiin. Ja kaverit ovat enemmänkin M:n kavereita, joten otin työvuorot lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Nyt M ei menekään ruissiin vaan mökkeilemään. Nyyh. No, saahan sunnuntaivuorosta ihan kiitettävästi rahaa.

M:n kaverit naureskellen kysyivät, että "Päästätkö M:n kuitenkin mökille, vaikket itse tule?" Voin uskoa, että joissain suhteissa menemisen kieltäminen on normaalia. Kyllä minuakin välillä houkuttaisi kieltää, mutta toisaalta.. Jos rehellisiä ollaan, en henkilökohtaisesti arvostaisi kovinkaan pitkälle, jos M kieltäisi minua menemästä johonkin. Tämän vuoksi minäkään en koskaan koskaan ole kieltänyt M:ää menemästä. Joskus kerran pyysin, ettei hän menisi ex-tyttöystävänsä sukujuhliin (, mikä on outo tarina, enkä jaksa sitä nyt kertoa). Ja toki olen pari kertaa hermostunut jostain aamuun asti kestäneestä biletyksestä. Mutta että kieltäisin menemästä.. Siitä tulisi vain riita. Mikä minä olen aikuista ihmistä kieltämään.

Yskä on ruvennut häiritsemään yöunia, joten vihdoin hain yskänlääkettä. Mittamukia ei tietenkään ole, joten ryystän suoraan pullonsuusta. Äänikin on ihmeellisen käheä. Asiakaspalveluhommassa se vaikeuttaa duunia yllättävänkin paljon. Onneksi on hyvä sää ja tuntuu vihdoinkin kesältä. Olkoonkin, että näin kuumalla on koko ajan hiki. Silti tämä tuntuu enemmän sellaiselta kesältä, joita kesät (tietenkin) olivat lapsuusvuosina. Ei sellainen alle 20 asteen lämpö tunnu oikealta ihan ihan oikealta kesältä.

Hassua mennä vasta puoli viideksi töihin. Ja vielä hassumpaa olla töissä vain vähän päälle 4 tuntia. Viimeksi sellaisia vuoroja tein Euromarket-kesinä. Silloin 6h työpäivät tuntuivat ikuisuutta pidemmiltä. Pikkukaupassa 7h työpäivän jaksaa ja se tuntuu ihan kohtuulliselta työpäivän pituudelta.

ei ole todellista

Sinne menivät juoksevan miehen mukaan tupakat ja olut. Eipä jäänyt maksamaan, vaan kirmasi kuin aropupu pitkin asfalttia. Näin kävi eilen iltavuorolaisille. Jännitystä elämään, etten sanoisi. Ja mikä asiasta tekee niin huvittavan, että minua vieläkin naurattaa? Ihana työtoverini - hän, joka tahtoo ehtiä 10min ennen työpäivän loppua lähtevään bussiin - oli eilen töissä tuohon aikaan. Ja vasta tänään hän ilmoitti asiasta varapomolle. Ja mikä olikaan selitys, ettei poliisille ollut ilmoitettu asiasta? Hmm.. Mietitäänhän.. En kyllä itse keksisi syytä jättää soittamatta noin ilmiselvässä tilanteessa poliisille. Hmm.. Mikä ihme voisi olla syynä. No, sen kertoi meille ystävämme "minulla-on-kiire-bussiin":

Varapomo: "Siis mitäääääää! Siis ette soittaneet poliisia?! Mitä ihmettä?!! TÄH?"
Bussi-ihminen: "No, kellohan alkoi siinä vaiheessa olla jo yhdeksän...."
Varapomo (silmät pullistuneina lähes päästä): "NO MIKÄ HEMMETIN SYY TUO MUKA ON?! EI NOIN VAIN TEHDÄ. TÄH! NYT VASTA KERROT TÄLLÄSESTÄ ASIASTA!!! Aaaaaaaaaaaaaaaaargh."

Hahahaahahhaha. Poistuin kaupasta ulos nauramaan. HEhhahah. Vieläkin naurattaa. Melkoinen koomikko tuo työtoverini. Ehtii mielummin bussiin kuin soittaa poliisit. Jep jep. On siinä asennetta kerrakseen.

nuha

Voi kurjuus tätä oloa. Nenä on ihan tukossa. Yskittää. Ääni on ihan kummallinen ja käheä. Tuntuu voimattomalta. Korvat ovat tukossa. Ja asiakkaat joutuvat katselemaan niiskuttavaa, yskivää ja kähisevää kassatätiä. Pitäisi melkein asiakkaiden vuoksi olla saikulla, mutta kukapa mulle pelkän nuhan takia mitään saikkua kirjottaisi. Vähän kuin ois hidastetulla nopeudella tämä elämä, kun helpoimmat työtehtävätkin tulee tehtyä kovin kankeasti.

Kesäflunssa on kohtalaisen kurja tapaus. Ulkona on ihana sää. Tiedän, että oikeasti tahtoisin olla nyt pihalla lueskelemassa ja katselemassa ihmisiä ja elämää. Kuunnella merta ja sulkea silmät. Mutta en jaksa. En pysty lähtemään mihinkään. Yääääh. Olisi edes kuumetta, jos on pakko sairastaa, niin voisi hyvällä omallatunnolla hakeutua saikulle.

niiskutusta ja rautalankaa

Viikonloppu meni mukavaakin mukavammin. Rentoilua, löhöilyä, mölkkyä. Ja ennen kaikkea Nastolan perinteikkäät Rautalankafestarit. Niinpä niin. Sitä minäkin, että mitkä hemmetin perinteiset rautalankafestarit. No kun en tiedä yhtään. Jotenkin vain iskän opastuksella me sinne suunnattiin. Juu. Ei ole edelleenkään mun musaa se rautalanka. Kyllähän sitä sillä tavalla kuunnella voi, ettei korvista verta tule tai muuta vastaavaa. Mutta en siitä kovinkaan paljon irti saa. Lähinnä istuttiin olutteltassa. Katsottiin siinä sivussa yksi tyttötappelukin. Tai mikä tyttötappelu, ennemminkin catfight tytön ja naisen välillä. Tyttö ehkä juuri sen 18 täyttänyt, nainen ehkä juuri sen 50 täyttänyt. Oli sekin katseltavaa.

M:n kanssa suunnattiin Lahden yöhön jatkoille erään tuttavan luokse. Ilmaista viinaa ja niin edespäin, joten humalaanhan siinä tuli. Ja perjantaina alkanut flunssakin alkoi muistutella olemassa olostaan. Baarissa ja festareilla huutamisen jälkeen aamuyöllä ääntä ei sitten enää irronnutkaan käytännössä kuiskausta enempää. Nyt ääntä kyllä taas irtoaa, mutta keuhkoputket itkee suuria kyyneliä pelkästä nielaisemisesta yskimisestä nyt puhumattakaan.

Viikonlopusta mieleen jäänyt tokaisu: "Onhan toi teidän koira fiksu, kun ei se hauku." Näin totesi M, koiria (päätelmieni perusteella) pelkäävä ihminen. Ja miten meinasikaan naurattaa, kun M huuteli koiraa, kun oltiin lähdössä jäätelöä ostamaan: "Koiraaa.. Tuus tänne.. Nii, haluisiksä lähteä lenkille? Miten ois, lähetäänkö?" hihi. Ei M aikaisemmin ole todellakaan puhunut koirallemme. Ja houkuttelipa koiran omatoimisesti frisbeellä leikkimään ja kehui kiltiksi, kun koira innosta täristen juoksi noutamaan frisbeetä ja kiikutti sen lähes poikkeuksetta M:lle takaisin, vaikka minäkin koitin koiraa pyytää tuomaan kiekkoa.

Koira-parka. Sitä niin masentaa se, että perheemme jäsenet ovat hajaantuneet kuka minnekin. Lauma karkaa. Sinne jäi koira lähes itkuun purskahtamaisillaan katsomaan, kun minä ja M katosimme horisonttiin ja aloitimme paluumatkan kohti Espoota.

ÄTSIUH. Voi olon kurjuutta. Kesäflunssa.

rokkenrollia

Siivousinto iski suurella nuijallaan. Eilen pesin ikkunat. Tänään pesin peilikaapin oven. (Olenko sekaisin?) Imuroin. Pyyhin pölyjä. Keräsin vaatteita, jota olivat valloittaneet koko kämpän. Järjestelin tavaroita. Pakkasin. Hikihän siinä tuli. Ja kaikki tämä (tai osa siitä) siksi, että M tekee paluun kotiin. (Jee.) Todellisuudessa mennään ensin Lahteen viettämään koti-/anoppila -viikonloppua. Tämä tarkoittaa sitä, että pääsemme nukkumaan matkailuvaunuun, jossa on viileää. Lisäksi pääsemme isukin innostamana rokkenrollifestareille johonkin perähikiän takamutkaan. Varmaan paljon keski-ikäisiä farkkumiehiä ja -naisia. Ja sitten minä ja M. Nooo. Elämyksiä, elämyksiä. Iskälle koitin vähän perustella sitä, miksen välttämättä ehdoin tahdoin itse lähtisi rokkenrollifestareille: "Iskä kuule, se musa on sellasta, että jos tulee radiosta, niin mitä luultavimmin vaihdan kanavaa.." "Niin mutta! Ne soittaa siellä EMMAA! EMMAA!" "Mutta.. Kun en mä kuuntele sellasta musiikkia.." "Mutta ne soittaa EMMAA! Oi Emma Emma oi Emma Emma!!" "Niin mutta iskä..."

Ja saahan sieltä olutta.