äidinkieli + +

Olen saanut kehuja oikolukijalta. Helsinginsanomien oikolukija siis tarkastaa geen kieliasun. Minä olen kirjoittanut geestä noin 90%, ja ainoat kriittiset heitot ovat tulleet geeparin kirjoittamista osuuksista. On mukavaa saada vahvistusta sille ajatukselle, että hallitsen kielioppisäännöt ja yhdys sanat edes osittain. Helmasyntini on "sekä"-sanan viljely SEKÄ pilkku ennen sekää. Geeparin pahin virhe on "hänen mielestä" -kammottavuus. Ja minä olen totaalisen surkea oikolukija, koska en pysty huomaamaan noinkaan selkeitä virheitä hänen tekstistään. Välittömästä alkaessani oikolukea ajatukseni alkavat harhailla, minua alkaa tylsistyttää ja alan harppoa tekstiä. Ei minua ole luotu oikolukijaksi. Hyi mitä puuhaa. Kirjoitan mielellään, mutta en halua lukea kirjoittamaani.

loppusuora häämöttää

Enää keskiviikko ja torstai. Perjantaista ehkä muutama hassu tunti. Enää niin vähän. Hirmu vähän. Korjausehdotuksia otamme vastaan enää todella nihkeästi. Ehkä yhden tai kaksi, ei enempää. Aika loppuu. Ihanaa. Eikä enää ole paniikkikaan, vaan lähinnä olen luovuttanut. En pahassa mielessä, vaan minusta tuntuu valmiilta. Olen valmis luovuttamaan gradun pois. Hyvää jatkoa ja hyödykästä tulevaisuutta. Tuntui mukavalle, kun geeohjaaja sanoi, että graduamme tullaan luultavasti käyttämään esimerkkitapauksena uuden tutkintorakenteen myötä. Geen rakenne poikkeaa tavallisesti aika reilusti, sillä esimerkiksi teoriaosuus on ripoteltu pitkin ja poikin analyysin sekaan ja vaikka minne. Aluksi tuntui hirmu vaikealta muuttaa gee sellaiseksi, mutta nyt en osaa kuvitella muita vaihtoehtoja. Ei geetämme voi ahtaa tavalliseen malliin. Ei se käy.

Ihanaa, enää kolmisen päivää. Ota ja omista, pidä ja purista.

vappu vapumpi vapuin

Heikohko olo, vatsa möyrii ja murisee. Väsyttää. Vapusta selvittiin taas elossa, pieniä naarmuja ja kolhuja ei lasketa. Jouduin riitaan M:n kaverin kanssa. Syytä en tiedä. Tulipa se kyllä tänään Ulliksella selvitettyä, ei siinä mitään. Oli vaan häkellyttävää riidellä ihmisen kanssa, jota ei tunne. Ja voi kamala, miten kylmä Ulliksella oli. Lahdessa satoi lunta, ja niin satoi muuallakin. Helsingissä sentään ei, mutta enpä silti muista, millon olisi viimeksi ollut niin kylmä. Aivan käsittämättömän kylmä, ja jotenkin edelleen tuntuu sisältä kylmälle. Niin, ettei ole vielä lämmennyt takaisin normaaliksi. Ulliksella tein sen valinnan, että (täysin selvin päin) vaihdoin itselleni sukkahousut päälle. Housut pois, sukkahousut jalkaan, housut takaisin. Tuhansien ihmisten keskellä. Toisaalta lähes jokainen niistä tuhansista oli tuhannen tuiterissa, ja monenmoista muutakin ihmeellistä oli katseltavana. Eräs ryhmä esimerkiksi poltti pallogrillin. Ei "pallogrillissä", vaan nimenomaan "pallogrillin." Nerokasta.

Väsyttää.

ruoskintaa

Sattuu. Naamaan. Selkään. Käsiin. Polviin. Palleaan. Aivoissa on mustelmia. Geeohjaajan ruoskaniskut osuvat ja uppoavat. Voi juma sitä naista. Vaihteeksi taas ihan hirmuinen määrä korjausehdotuksia. Tänään oikeasti vasta tajusin jutun syvimmän ajatuksen: korjausehdotuksia satelee niin pitkään kuin me niitä kyselemme. En oikeasti ole tajunnut tätä aikaisemmin. Jotenkin kuvittelin, että jossain vaiheessa ohjaaja sanoo, että "Nyt se on hyvä. Hienoa tytöt, se on siinä." Mutta eihän sen homma niin ole sanoa. Edes laudaturin työstä ohjaajan tehtävä ei ole sanoa noin. Aina voi parantaa. Aina voi korjata. Aina voi pohtia syvällisemmin. Järkyttävää tässä on se, että siinä missä minä vauhkoan ja olen syvästi rasittunut ohjaajan ehdotuksista, geepari tyynesti toteaa, että "No niin.. Et kun sä oot jo sopinu kesätyön alotusajasta, että ei kai sitä geen jättöä sit siirretä.. Nii.." Ja minä vaahtoan kuin epileptikko siitä että "vittujumalautavittu eiiiiiii en jaksa enää mua KUVOTTAA K U V O T T A A tää gee.", niin geepari toteaa: "Hmm. Nii.. Mitäs me vielä korjattais? Pitikö ohjaajalta kysyä vielä jotain ohjeita?" EIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII. ei. AHHAHHAHA kuolen. Kuolen varmasti. Geeohjaajalta tuli juuri viesti, että "usein myös pienimyöhästyminen jättöpäiväohjeista ei ole ollut esteenävalmistumiselle" Se nainen yrittää saada meidät työskentelemään ihan viimeiseen minuuttiin asti täysillä. En jaksa.

En todellakaan tiedä itkisinkö vai nauraisinko. Hetken aikaa harkitsin kyllä vakaasti kyyneliä. Ei mun henkinen kapasiteetti riitä enää pidemmälle. Enpä ole aikaisemmin kokenut vastaavaa. Musta ei vaan enää ole tän pidemmälle. En halua, en jaksa, en pysty. Musta ei irtoa enää mitään tuolle geelle. Voin kirjoittaa geeparin juttuja sinne, mutta omia ajatuksia en pysty enää tuottamaan.

JA SILTI OHJAAJA LÄHETTÄÄ VIESTIN, ETTÄ "Odotan innolla, että pääsen lukemaan valmiin työn!!" Siis mitä v*ttua, justhan me sulle pistettiin valmis työ. *kuoleskel*

väsyttää

Väsyttää niin paljon. Ihan hirveästi. Koko ajan. Gee on melkein valmis. Minulle kelpaisi, että katsottaisiin sen jo olevan ihan valmis. Geepari potkii naamaan ja käskee tsemppaamaan. Vielä ei kuulemma saa luovuttaa, vaan ensi viikkokin pitäisi varata siihen, että tekstiä vielä luetaan ja luetaan läpi. EN JAKSA. En mä halua enää lukea sanaakaan kirjoittamaani tekstiä geehen liittyen. Tänään kirjoitettiin viimeinen teoriaosa ja tutkimuksen arviointi kokonaan uusiksi. En edes kehtaa kertoa miten paljon etsimme viisaita sanoja väikkäreistä ja pyrimme löytämään hienoille sanoille yhteyden omaan työhömme. Yksi pääkaupunkiseudun kaveri oikolukee tekstimme. Minä olen aivan täydellisen varma luottamaan siihen, ettei geelle tarvitse tehdä yhtään mitään hänen oikolukunsa jälkeen. Geepari ei ole varma. Hänen mielestään se on vasta alku, jonka jälkeen geelle tehdään vielä jotain. En vain keksi, mitä sille tekisin enää sen jälkeen. EN HALUA.

Huomenna pääkaupunkiseudulle vetämään perskännit tai kahdet. Väsyttää ihan hirveästi. Vielä on niin paljon tekemistä ennen kuin kevään opinnot ovat ohi. Aikaa vähän, tekemistä liikaa. Geen olen jaksanut pusertaa. En jaksaisi muuta. Vaan onhan se edelleen pakko.

Melkein aiheuti hermoromahduksen geeparille, kun totesin poistuvani täältä viikonlopun viettoon ensi viikolla perjantaina. En jaksa TODELLAKAAN viettää täällä viikonloppuani valmiin geen takia. Kyllä sen puolessatoista päivässä tekee. Valvon sitten vaikka yön tai kaksi, jos pakko on. En vietä täällä enää yhtään viikonloppua. EN. en en en en en en halua

helpotuksia

Käytiin vaihteeksi taas häiriköimässä geeohjaajaa. Mukava nainen, ja jaksaa aina vastailla pitkään listaan kysymyksiämme. Kirjoitamme aina kotosalla geetouhujen ohessa listaa epäselvyyksistä, ja käymme vähintään kerta viikossa niitä puimassa professori geeohjaajan kanssa.

Tänään löpistiin taas 45min asioista ja lopulta päästiin Siihen Asiaan. Eli arvosanaan. Kysyin geeohjaajalta suoraan arviota. "No." (Tämän jälkeen hän selosti ummet ja lammet, kunnes viimein..) "Eiköhän se vahva M tällä hetkellä ole. Enemmän kallellaan E:hen päin kuin C:hen." Huh. Minä voisin jo luovuttaa, mutta geepari potkii pyllylle ja käskee tsemppaamaan vielä. Ja kai minä tsemppaankin. Nyt väsyttää.

riemukasta

"olen ovi kiinni lukenut työtäönne tiiviisti niin että sain työrauhaa -liitteessä laitan sen takaisin kommentteineen. Upeaa työtä.

Muutoin olitte upeasti johdattaneet lukijaa eteenpäin - pidin tuloslukujenjohdattavista teksteistä :)
tsemppiä- älkää menettäkö hermoja. työ hyvä ja hyvässä mallissa jotkeintekisi mieli sanoa että paljon olette rutistaneet ja pinetä hiomista javiilausta vailla"

(Ohjaajallani on takuuvarmasti lukihäiriö. Ihan hirmuisesti virheitä kaikessa kirjoitetussa.)

Itse gradutekstissä on vain pintakorjausta, lähinnä pilkkuja, sanavalintoja ja lauseiden sanajärjestyksiä. Muutama lisäys ja sen yhden keskeneräisen teoriaosan kirjoittaminen, joskin siihenkin ohjaaja oli huomauttanut, että "älkää laajentako liikaa, vaan tiivis katsaus aiheeseen."

Tällä hetkellä on tunne, että C:kin on arvosanana pettymys. Niin paljosti kovin ohjaaja on työtämme matkan varrella kehunut. Ja huojentaahan sekin, että kaverin gradussa on korjausehdotuksia huomattavasti enemmän kuin meillä. En siis iloitse kaverin korjausta vaativasta työstä, vaan iloitsen lähinnä siitä, että meillä on sama ohjaaja. Ja tällä tarkoitan sitä, että ohjaaja kiinnittää kaverin työn perusteella kyllä tarkastikin huomiota virheisiin ja ehdottaa korjauksia. Meillä niitä ei työssä juurikaan ole, joten teksti mitä oletettavimmin on hyvää tieteellistä tekstiä. JES.

pieniä paniikkikohtauksia

Hyperaktiivinen olo. Säntäilen kuin västäräkki. Odotan kovasti, että geeohjaaja lähettäisi jo murskakritiikkinsä. Eilen olo oli hyvin paniikkinen. Ja edelleen. Yksi maili tuli jo, ja hyvin hyvin hermostuneena avasin sen vain todetakseni, että geeohjaaja lähetti mailin "Luen työnne mahdollisimman pian." Matematiikan luennolla oli täysi työ pitää aivoitukset kiinni verkkorakenteissa ja solmuissa ja kaarissa, kun päällimmäiseksi pyrki ajatus geestä. Tuntuu toisarvoiselta ajatella solmuja ja kaaria, kun kolmen kuukauden rankka työputki saa tänään läimäytyksiä perseelle. "KORJAA KORJAA KORJAA KORJAA."

Nälkäkin on. Ja huomiseen tenttiin pitäisi lukea. En kyllä taida pystyä. Onneksi olen niin fiksu ja filmaattinen, että luultavasti selviän ympäristö- ja luonnontiedon alkukasvatuksen kurssista pelkällä maalaisjärjellä. Sen verran on tullut neljässä vuodessa opittua, että luulisin pystyväni tekemään tuntisuunnitelman tai kaksikin ympäristö- ja luonnontietoon liittyen ilman, että luen tenttimateriaalina olevia opettajanoppaita. Tai oikeastaan ihan sama pystynkö. Toisarvoista. Vain gradulla on tarkoitus. Elämäni tarkoitus on gradu.

(Kuluisivat jo nämä kaksi viikkoa. 9.5. klo 8 elämäni tarkoitus siirtyy taas kohti inhimillisempiä uria.)

viimeinen voitelu

Gradu lähti viimeiseen lukuun. Huomenna siitä sitten saa RAKENTAVAA palautetta. Hirvittää aika rankasti. Tekstiä on tällä hetkellä 81 sivua. En tahtoisi koskea siihen enää pitkällä tikullakaan. Ja silti tiedän, ettei gee ole vielä valmis. Yksi teoriaosa ainakin on ihan totaalisen kesken. No, ei sitä puuttune kuin ehkä sivu. En tiedä miten valmis olen ottamaan vastaan kritiikkiä tuosta tekstistä. En ole valmis siihen. Kammoksuttaa ajatuskin.

Jos olisin tiennyt ennen gradun aloittamista miten suuritöinen se on, olisin luultavasti jättänyt tekemättä. Tietämättömyys on siunaus.

Voisinpa jo todeta, ettei geelle ole enää mitään tehtävissä. Vaan kun on. Neljä päivää aikaa alkavalla viikolla ja seuraavalla viisi. Tai seitsemän. Joka tapauksessa noin 1o päivää aikaa. Lähtölaskenta on alkanut.

kimeitä ääniä

Keskustelu käytiin kimeällä äänellä.

h = hemuli
g = gradupari

h: "Ei se siis voi sanoo, että joo joo joo tehkää uusiks ja keltanen tussi viuhuu, että pois pois!"
g: "Ei niin voi ei voi! Ei."
h: "Pistän sen solmuun, jos väittää, että metodiosa on huono! Ei se vaan voi haukkua! Olisi haukkunut viikko sitten. Ei se voi.. Ei voi? Eihän se voi?! Ei se v.."
g: "Ei nii! Ei ei voi. Ois se viikko sitten jo haukkunut.... Eiks oliski?!"
h: "Nii ois! Pakko. Mut kyl se perjantaina haukku sen yhen toisenki, vaik ei viikko sitte ollu. Hitto. ÄÄää. Ei se voi. Ei. En suostu. Sanon, että eikä. Ei."

...hetkeä myöhemmin... (edelleen kimeällä äänellä)

h: "Ei se vaan voi sanoa että tää on huono. Se tietää että pyritään c:hen. Ei tää voi olla mikää non sine. Ei voi, eihä?"
g: "Ei voi. Hitto. Ei se voi, eihän...?"

Keskustelu jatkui ja jatkui. Kimeä, hermostunut ja vahvasti puolustuskannalla ollut äänenpaino säilyi ja säilyi.

Kysymys, johon tahtoisin vastauksen: "Minkä arvosanan saisin, jos nyt jättäisin työni ja kieltäytyisin muuttamasta yhtäkään sanaa siitä? Saisinko lubenturin? non sinen? laudaturin? potkun perseelle/naamaan?"

(Päivä aikaa siihen, kun gradu jätetään viimeiseen lukuun. Kaksi viikkoa gradun vihovihovihoviimeiseen jättöpäivään. Apua.)

paremmat tuulet puhaltaa

Ei M vetänytkään perskännejä, ja herneet nenässäni saivat aikaan sen, että keskusteltiin muutenkin vähän asioista. Virkistävää. Nyt olen taas Espoossa pikavisiitillä. Tulin tänne katsomaan teatterissa Hitchcock ja blondi -näytelmän.

Juttuhan meni näin: Tulin Helsinkiin klo 17:45. Mentiin syömään. Lähdettiin teatterille noin 18:35 ja oltiinkin teatterissa klo 18:50. Kävelimme pienen näyttämön katsomoon. Totesimme, että jotkut ihmiset istuvat meidän paikoillamme, joten ei muuta kuin ovimiehelle valittamaan asiasta. "Tämä on kansallisteatteri. Teillä on liput Kaupunginteatteriin." JOO MORO. Kiva juttu, matkaa teatterien välillä on noin kilsa ja aikaa näytöksen alkuun tuolla hetkellä alle 10min. Kamat narikasta, reppu selkään ja rivakkaa kävelyä. (Tosin eri suuntaan kuin mihin neuvottiin...) Kiertoteitse oltiin Kaupunginteatterilla klo 19:09. Hirveä hiki, mutta päästiin sentään katsomoon. Eka kohtaus ainoastaan jäi näkemättä.

Näytelmä oli mukava ja viihdyttävä. Olisi varmaan saanut vielä enemmän irti, jos tuntisi Hitchcockin leffoja. Se oli vähän sellanen hitchcockmainen murha-näytelmä.

Puoliajan jälkeen päästiin omille paikoille eturiviin. Eikä ollut enää hikikään.

Tänään takaisin opiskelukaupunkiin. Maanantaina työ viimeiseen tarkastukseen graduohjaajalle. Kamalaa. (Kypsyysnäytteestä tuli suoritusmerkintä. Jee.)

vituttaa

Vapaapäivä = humala = vapaapäivä = humala. Välillä epäilyttää kasvaako M koskaan aikuiseksi. En halua viettää elämääni ihmisen kanssa, jolle vapaapäivä tarkoittaa perskänniä. Viikon sisällä neljä vapaapäivää. Viikon sisällä neljä kertaa humalassa. Tai kolme kertaa, koska yksi humala kesti kaksi päivää. Itkettää, että.. Haluaisin viettää normaalia elämää, mikä tarkoittaa viikonloppuvapaita, aamuheräämisiä, sekä esimerkiksi puuhastelua oman talon pihalla. Haluaisin, että kanssani elävä ihminen arvostaisi samoja asioita. Ei hän arvosta. Ihanaa.

jalat alta ja taputuksia selkään

Olipa melkoista röykytystä se graduohjaajan tapaaminen. Olin hetken aikaa himpusti verran tyrmistynyt, kun graduohjaaja sivalteli "parannusehdotuksillaan" pitkin sääriä ja selkää. Yllätysiskuja satoi kuin Esterin perseestä ja gradu tuli käytyä läpi sivu sivulta. "Tämä pitää muuttaa.." "Tähän joku parempi.." "Pientä epäloogisuutta." "Hmm. Miettikää vielä tätä." "Katsotaan näitä otsikkoja sitten myöhemmin."

Teki mieli tuupata sitä naista ja sanoa, että "Ei ole olemassa sellaista kuin myöhemmin. On vain tämä viikko. Tajuatko, nainen?!" Puhuttiin fenomenologis-hermeneuttisista jutuista, kehittämistutkimuksista, tapaustutkimuksista, ontologiasta ynnä epistemologiasta. En ymmärtänyt puoliakaan. No, onneksi ohjaaja on positiivinen ja parannusehdotuksissaankin myöntyväinen muiden ehdotuksiin. Päivän uutuus: yksi teorialuku lisää.

"Kaatuiko teidän maailma nyt tähän mun röykytykseen..?"

"No. Pieniä romahduksia tapahtui."

Perässä tuli maili, että "upealla mallilla työ:)" (Ohjaajamme käyttää hymiöitä. Haha.) Tuntui sellaiselta korvaavalta taputukselta selkään, se maili. On se silti mukava nainen, vaikka sivalteleekin.

lomalla

Aivoni ovat lomalla. Ja voi miten minua väsyttää. Väsymys on jotenkin ihan pohjatonta. Nukuttaa. Voisin nukkua ja nukkua. Ja nukkua. Annoin itselleni luvan tämän viikonlopun ajan olla täysin irti geestä. Kyllä stressi näkyy. Voi miten minua itketti, kun sain käpertyä M:n viereen. Sellaista väsynyttä itkettäväistä oloa, että.. Stressi pääsi jotenkin läpi.

...Odotanko turhaan sua sittenkin, mitä jos vaan käy niin kuin muillekin? Välimatka piinaa ja painaa mua, kuka päättää ketkä saa onnistua. Oo siellä jossain mun...

..Rakastatko mua vielä kun olen ruttuinen..

PMMP onnistuu vetoamaan tähän hemuliin. Oo siellä jossain mun -biisi on jotenkin kaukorakkauden kanssa elävälle tuttua tekstiä. Ja entäs Matoja-biisi? Hihihi ihanaa angstia, joka pistää hetkellisesti nyrpistämään nenää koko maailmalle.

Ja Onni. Olen kauhean kalpea. Ja niin hirveän pieni. Sinä ylpeä loistava. Valo kaunis ja ihana.
Ja Maria Magdaleenan ihanat kvartti-stemmat. (Taitaa tuo olla kvartti..) Sellaista hm.. Mieleen tulee itämaiset sävelet.

Ja Mummola. Voi että. Sellaista juuri kuin minullakin. En ajatellut koskaan kasvaa isoksi ja Aikuiseksi. Angstia ja kissanpentuja. Poljetaan poljetaan kissoja katsomaan, vaikka ei mummolaa vuosiin oo ollutkaan. Aika vei meiltä sen, mummolan, lapsuuden. Mutta ei saa meitä vanhenemaan. ... On kyyti ollut suhteellisen epätasaista ja siihen voisi kommentoida IHAN SAMA IHAN SAMA. ihansamaihansama.

HIHIHIHI. hihihihi.

Tänään olen lähinnä nukkunut. Eilen olin baarissa katselemassa, kun M pyöritti rulettia. Esiintymässä oli Peer Günt. Hirveästi nahkatakkisia ja -tukkaisia miehiä ja hirmu meikattuja naisia. Rokkareita isolla ärrällä. Ja hui aika pelottavia, kun humalassa tulevat kertomaan ihmeellisiä asioita kymmenen sentin päähän naamasta. Aina aikasemmin olen saanut tuolla olla rauhassa, mutta noin suuri lauma noin humalaisia ihmisiä kiinnostuu pienestä yksin seisoskelevasta naisihmisestä.

Äsken menin M:n autokyydillä muutaman kilometrin päähän M:n mennessä töihin. PMMP korviin soiden tepastelin pitkin ja poikin. Olisin kävellyt mielellään pidemmästikin, mutta hirvittää vähän tuolla pimeässä yksin kävellä.

järjen riemuvoitto

Miksihän ihmeessä halusin lähteä eiliselle reissulle Heurekaan? Sillä saa anteeksi kolme pakollista kaksoistuntia. Jaa, no. Katsotaanpa. Tässä lista siitä mitä kolmen kaksoistunnin eteen tein:

1 herääminen klo 4:45, minkä takia
4 nukuttua tuntia
1 minibussi, jonka jousitus on jotain aivan kamalaa, minkä takia
1 kipeät niskat ja ärtynyt olo
9 tuntia matkustamista
1 seurattu oppitunti ympäristö- ja luonnontietopainotteisella luokalla Helsingissä
14 euroa maksua matkoista
2 tuntia seikkailua pitkin pääkaupunkiseutua kesätyöasioissa
1 pomo lomilla, joten kesätyöasioista ei voinut puhua
1,5 tuntia ohjattua toimintaa Heurekassa ("Katsokaa, tässä on tällänen. Sitä vois testata, mutta ei nyt. Mennään eteenpäin. Tässä on tällänen. Sitä vois testata, mutta ei nyt. Mennään eteenpäin.")
0,5 tuntia omatoimista pyörimistä Heurekassa
1 raportti kokemuksistani Heurekassa

Kulutettuja tunteja yhteensä: 16 (+ raportin kirjoittamiseen kuluva yksi tunti)
Kulutettu rahamäärä: 14e

KANNATTAVA VAIHTOKAUPPA!

muistutus itselle

Tahtoisin korostaa erästä asiaa siltä varalta, jos joskus myöhemmin (tämän kevään jälkeen) eksin lukemaan näitä tekstejä.

Nämä viimeiset viikot (en oikein tiedä miten monta niitä on ollut, luultavasti viikolta 10 asti) ovat ihan _oikeasti_ olleet aika raskaita. Vapaapäiviä en muista olleen pitkiin aikoihin. Katsonpa kalenterista. Jaa niin. Pääsiäisenä oli neljän päivän loma. Mutta ne päivät, jotka olen ollut täällä gradukaupungissa, ne ovat olleet kiireisiä. Tämä on kuudes viikko, kun minulla ei ole ollut oikeastaan tuntiakaan vapaata nukkumaan menemisen ja heräämisen ulkopuolelle jäävien tuntien aikana. No, ei liioitella. Joka päivä on pidetty ruokatunti. Ja joka keskiviikko minulla on omaa aikaa noin 2,5 tuntia, kun kämppis on taichissä. Totta. Kaikkia hereilläolotunteja ei ole käytetty graduun. Osa on kulunut matematiikan luennoilla (joilta olen lintsannut gradun takia hävettävän paljon, laskareilla en ole käynyt g:n takia ollenkaan), osa alkukasvatuksen tunneilla (, joilta ei saa olla pois, joten en ole lintsannut). En enää erota stressaanko paljon vai hirmu paljon. Luultavasti aika paljon, sillä löhöily illalla ennen nukkumista tuntuu synniltä. Pitäisi tehdä. Ei saa pysähtyä. Ei saa levätä. En osaa edes kuvitella mitä tapahtuisi, jos sairastuisin. Tässä tilanteessa en voi sairastua.

(Voisin melkein uskoa, että jos toteuttaisin kämppikseni paljon mainostaman korvaamattomuustestin gradun näkökulmasta tarkasteltuna, se osoittaisi minun olevan korvaamaton. Ja mitenkö se menee? Tiedoksi niille, jotka uskovat vahvasti olevansa korvaamattomia: 1) Ota lasi vettä. 2) Laita sormi vesilasiin. 3) Odota hetki. 4) Ota sormi pois lasista. 5) Tarkista jäikö veteen kuoppa. Tulosten tarkastelu: Jos veteen jäi kuoppa, olet korvaamaton.)

Enkä minä sillä. Onhan tämä ollut kokemus. En ole koskaan joutunut työskentelemään kovinkaan paljoa menestyäkseni koulumaailmassa. Nyt olen joutunut. Ja mukavaakin on ollut. Paljon on tullut naurettua, ja kämppis alkaa tuntua ihan aikuisten oikeasti lähinnä parisuhteen toiselta osapuolelta. Tämä on platoninen parisuhde, joka kukoistaa. Meillä on mukavaa yhdessä, ja työskenteleminen sujuu. Meille on kehittynyt pelottavan samantapainen ajatusmaailma, ja yleensä toinen toteaa toisen ideaan jotenkin näin: "Mä aattelin IHAN samaa just sanoa." Ja vielä pelottavampaa on, että minun kohdallani tuo lause pitää oikeastaan aina paikkansa. Olen ihan ihan ihan oikeasti ajatellut täysin samalla tavalla kuin kämppikseni. On kehittynyt myös kämppämme sisäinen huumorintaju. Minä olen T-Rex. Kämppis on mursu. Pitäisi painaa paita, jossa T-Rexillä on kruunu ja mursu makaa lötkönä pötkönä sängyssä. Sellaista se on.

Ja suruhan se tulee, kun tuo kämppis tuosta lähtee työelämään. Hän on tämän kevään ajan ollut elämäni tärkein ihminen. Suoraan sanottuna. En pysty pitämään M:ää ykkössijalla. Se ei ole mahdollista. Hän on joko töissä tai nukkuu. Tai on humalassa. Tälläinen kuva minulla on hänen elämästään. Eihän se oikeasti tälläistä ole, en vaan kykene pistämään energiaa siihen, että.. En edes tiedä mihin. Johonkin. En pysty kaipaamaan häntä, siihen ei ole energiaa. Mukava sinne on perjantaina taas mennä. Ei sillä. En vain enää muista miltä tuntuu tulla rutistetuksi tai miltä tuntuu elää säännöllistä elämää. Kaipaan säännöllisyyttä. Tämä kevät on ollut täynnä epäsäännöllisyyksiä. Viikonloput ovat aina jotenkin säädettyjä ja normaalista poikkeavia. Ensi viikonloppuna olen sekä Espoossa että Lahdessa. Seuraavana viikonloppuna M:llä on sunnuntaina työkoulutusta. blablabla en jaksa edes miettiä.

Tekisi mieli itkeä.

mitä tapahtui?

En oikein osaa hahmottaa, mitä tänään on tapahtunut. Olen muistaakseni ollut koko päivän kotona. Kävin jossain vaiheessa omilla avaimilla kaverin luona ilman lupaa etsimässä tutkimuskirjaa. Jossain vaiheessa tein myös ruokaa. Kanankoipia ja riisiä. Olenko tosiaan kaikki muut tunnit tämän päivän aikana istunut kämppiksen huoneessa kirjoittamassa gradua? En oikein keksi muitakaan vaihtoehtoja, joten näin on ilmeisesti tapahtunut. Hämmentävää. En oikeasti muista olenko tehnyt jotain muuta. En usko. Yli seitsemän tuntia perse penkissä. Tässä alkaa hermo jo kiristyä.

haahuilua

En oikein tiedä mitä tekisin gradulle. Pyörittelen tekstejä koitan lukea niitä ulkopuolisen silmin. Ei se onnistu. Oma teksti tuntuu jotenkin ihan saippualta, eikä siitä saa mitään otetta. Graduparin tekstiä on huomattavasti helpompi lukea kriittisesti ja tehdä muutoksia. Kaksi päivää tähän haahuiluun nyt on mennyt. Olen saanut uutta tekstiä aikaiseksi muutaman hassun lauseen. Ja tiedän tähän aikaansaamattomuuteen syynkin: graduohjaajalle jätetty versio. Ei ole motivaatiota tehdä mitään, kun ei ole varmaa tietoa siitä, onko teksti menossa oikeaan suuntaan. Tahtoisin saada palautetta, jotta voisin tehdä jotain. Jos palautetta ei tule, olen aivan valmis hyväksymään kaiken kirjoittamani sellaisenaan. En pysty näkemään onko teksti hyvää vai huonoa, tarpeellista vai tarpeetonta. Olen liian lähellä tekstiä.

Pitäisi aloittaa johdannon ja johtopäätösten kirjoittaminen, mutta minulla ei ole käsitystä siitä, mitä kyseiset osiot sisältävät yleensä. Tai kyllä jotain, mutta pitäisi olla selvempi kuva, että voisin ryhtyä toimeen.

matematiikan luennolla kirjoitettua

Matematiikan luento. Kuppi kahvia. Lämmin gradutuloste. Ensimmäistä kertaa gradu on tähänastisessa pituudessaan kokonaan tulostettu. Oma lapsi. Hengentuote, josta annan itselleni luvan olla sangen ylpeä ... Derivaatan kulmakertoimet menevät ihan ohi ... Ulkona ropisee. Sataa. Voiko sadetta olla ikävä? Yllätyksekseni huomaan kaivanneeni ropinan ääntä. Rauhallista... Sateen äänestä herää mielikuva siitä kesästä, kun olin päiväkodissa työllistettynä. Minun piti valvoa lasten päiväunihetkeä. Huone täyttyi tuhinasta ja unien äänistä. Ulkona satoi ja pisarat ropisivat ikkunapeltiin. Tunkkaisessa hämäryydessä oli rauhallisempaa kuin missään koskaan. Rauha tarttui ja minä nukahdin. Nukuimme lasten kanssa välipala-ajan puoliväliin asti. Mukava muisto. Ropinaa.

ei hemmetti

Mitä.. Miksi.. Öö.

Miksi minut on pakotettu tilanteeseen, jossa vieras (?) mies tunnustaa epäilevänsä, että minä olen hänen elämänsä nainen? Mitä tässä tilanteessa pitää tehdä?

Aloitetaan alusta. Kyseinen mies on irc-tuttu vuosien takaa. Hän on irkkaillut samalla kanavalla kanssani enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Hän on aikaisemminkin höpissyt levottomia, mutta nyt viimeiset kolmisen viikkoa on ollut täysin mahdotonta, koska kyseinen mies on minuun täysin vittuuntunut (jostain syystä mitä en ymmärrä). Tänään ryhdyin selvittämään asiaa miehen kanssa. "Mulla on sua kohtaan ehkä tunteita." Argh. Jaa. No. No sehän onkin sitten hyvä syy aukoa ja vittuilla minulle kolme viikkoa. Ja kyseinen mies tietää vallan mainiosti, että seurustelen. En ole koskaan nähnyt kyseistä miestä "livenä", eikä minulla ole sen suurempaa haluakaan nähdä. Voisin olla hänen ystävänsä, mutta mitä ilmeisimmin tämä ei ole edes mahdollinen vaihtoehto. Etenkin, kun kyseinen mies ei voi sietää M:ää.

Kerran aikaisemmin olen joutunut samankaltaisen tilanteen keskelle. Ja tuon tilanteen jälkeen en enää koskaan ole ollut hyvä ystävä silloisen parhaan kaverini kanssa. Parhaan kaverini avomies ryhtyi osoittamaan minulle huomiota täysin tahtomattani. Olin täysin hämmentynyt, kun hän totesi olevansa kiinnostunut. Miksi? Mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni sen?

Ja ikävintä tässä on se, ettei minulla ole oikeastaan ketään kenelle tästä asiasta puhua. Paitsi M:lle. Hän on tilanteesta täysin tietoinen. Onneksi. (Harmi vaan, että hän lähti tänään kavereidensa kanssa pelaamaan pokeria. Juuri tänään olisin kaivannut hänen seuraansa.)

velkasaldo: 0 tuntia

Univelka on nyt kuitattu pois. Tili on velkaosaltaan täysin tyhjillään, sillä nukuin viime yönä 11 tuntia. En ymmärrä miten minua väsytti niin paljon. Väsytti ihan pohjattomasti. Olin aivan valmis yöunille jo yhdeltätoista illalla. Sitkuttelin hetken ja totesin yhdeltä yöllä nukkuneeni leffan lopun ohi. No, nyt ei väsytä tippaakaan.

Pitäisi tehdä gradua. Pitäisi. Ehkä rupean kohta hommiin. Tai viimeistään silloin kun kämppiksen/graduparin vieras häipyy horisonttiin.

Haluaisin shoppailla. Uudet housut. (tai kahdet) Kevätkengät. Paitoja. Sukkia. Jotain kivaa. Tässä kaupungissa ei kuitenkaan ole mitään, missä voisin toteuttaa shoppailua. Citymarket ei oikein sovellu tarkoitukseen. Eikä Seppälä.

tyttöjen ilta

Yksi olut muuttui kolmeksi hollantilaiseksi. 8% alkoholia oluessa takaa sen, että humala meinaa karata käsistä. Halusin melkein kertoa seksielämästä ja muista kokemuksista tässä maailmassa, mutta pystyin välttämään ajatuksen toteuttamisasteen. Onneksi. Raahattuani kämppiksen halki kaupungin olen vakuuttunut siitä, että olen gebardi. Tai ainakin kämppis oli asiasta vakuuttunut. Huomenna pitäisi tehdä aamusta heti gradua, koska kämppikselle on tulossa kaveri yökylään huomenillalla. Epäilen vahvasti aamuista g-tuokiota, sillä kämppis puhunee huomenna lähinnä norjaa. Lauantaiksi on kutsu epämääräisiin kotibileisiin, joihin kämppikseni tahtoisi lähteä. Siihen menee siis lauantai-illan g-sessio. Sunnuntai menee biletyksestä johtuen lepäilyyn. Hienoa. Juuri tämän takiahan minä jäinkin tänne, enkä mennyt M:n luokse.

No, toisaalta en ole moneen päivään pystynyt olemaan niin vapautunut g-ajatuksista kuin tänä iltana.

iltakaljalle

Sanokoon omatunto mitä sanoo. Tämä hemuli lähtee nyt iltakaljalle tyttöporukassa. Ole sinä tyhmä tyhmä omatunto IHAN HILJAA. Älä jäkätä. Tänään on puurrettu gradun parissa kuusi tuntia. Eikö se muka riitä?! Ole hiljaa.

Nukuin jopa 10 minuutin päiväunet. Come and shoot me! Ampukaa vaan, eiköhän tuossa ole ihan tarpeeksi syytä teloituksen täyteen panoa varten?

Analyysiosa on oikoluettu. Teoriaosan kimppuun käymme huomenna.

Ruokatauko tuntuu synnillisen pahalta. Nukkuakaan ei saisi, paitsi jos muka on ihan pakko. Onko pakko?! Näköjään. Olen pahoillani siitä.

Kahdeksan päivää kypsäriin.

ilmoitusasia

Virallinen ilmoitus: hemulin kolo on tulevan kuukauden ajan hemulin graduinen kolo. Täällä käsitellään tuona aikana gradun aikatauluongelmia, tekstinkäsittelyohjelman järkyttäviä ominaisuuksia sisällysluetteloja tehdessä, tieteellisten tekstien lähdemerkintöjä, graduohjaajan pelottavia juttuja, sekä hautautumista stressakasan alle.

Tämän päivän saldo:

12 tuntia gradupainia
6 riisipiirakkaa
1 päiväunet
1 kappale käyttöön taas otettuja punaisia kevättakkeja
1 läppärin käytöstä rasittunut käsi
2 gradusta poistettua alalukua
2 uutta sivua teoriaosaan
20 lähdekirjaa sikin sokin lattialla
1 villi ehdotus graduohjaajalta, että graduamme voisi tarjota mahdollisesti Erityiskasvatus-lehteen artikkelimateriaaliksi
1 hetkellinen uupumus siihen, miten typeriä ihmiset irkissä välillä ovatkaan. (Miten joku jaksaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen klo 00.01 itkeä ja parkua sitä miten paska päivänkuva irc-galleriassa on?)
1 päivä vähemmän ensi viikon perjantaina olevaan kypsyysnäytteeseen
1 stressissä hampaita vasten rikki hangattu kieli (Onko minulla pakkoliikkeitä..?)
1 hemuli, joka ei malttaisi lopettaa gradupainia, vaikka kello on yli puolenyön

luvaton olo

Gradu. Matikan kotitehtävät. Harjoittelun viimeset rästihommat. Koulu.

Siinä lista asioista, jotka tänä aamuna herättivät minut tunti ennen herätyskelloa. Tuskanhiki ja sisäinen paniikki siitä, ettei aikaa ole riittävästi. En ehdi. En pysty. En jaksa. Älkää vaatiko minulta näin paljon. Tiedän, että kevään jälkeen tämä on ohi. Se ei vaan helpota sitä pakottavaa tunnetta ja ahdistusta, joka kytee sisällä. En tahdo koskea kalenteriini, koska viikkojen vähyys hyppää silmille.

Sanoin M:lle kuukauden päivät sitten, että gradu on tämän kevään ajan elämäni ykkösasia. M ehdotteli kovasti, että saisi pitää kärkisijan elämässäni. Nyt tuntuu etten kykene siihen. En kykene pistämään mitään gradun ohi tällä hetkellä. En mitään.

Ja kaiken lisäksi tänään oli koulua kymmenen tuntia. Kahdeksasta kuuteen. Viimeiset neljä tuntia melkoista sitkuttelua ja pyristelyä kiinni viimeisissä hyvän mielen rippeissä. Kotiin päästyä olo oli kuin ärsytetyllä emokarhulla. Jos kämppis/gradupari ei olisi ollut hiljaa, olisin varmasti puraissut häneltä pään irti. Tiskasin astiat vimmalla ja söin. Sen jälkeen nukuin. Ja sen olin ansainnut. Ja onneksi, kämppis ei esittänyt eriäviä mielipiteitä eikä huokaillut, kun en suostunut tekemään gradua tänään. Silti nyt on luvaton olo sen vuoksi, että olevinaan lepään ja olen tekemättä mitään ilman Hyvää Syytä. Ei suostu omatunto uskomaan, että 10h/pvä on aivan tarpeeksi kouluasioita.

(Ilmoittauduin tänään gradun kypsyysnäytteeseen, joka on viikon ja kolmen päivän päästä. Apua.)

vä sy nyt

Viikonloppu meni pääosin hyvin ja pääosin humalassa. Hitto että voi olla pää tyhjä älykkäistä ajatuksista tai ajatuksista yleensä. Selkä on taas kipeä - ei näköjään arvosta vuodesohvan kivikovaa nukkumisominaisuutta. Täällä yöpyi minun ja kämppiksen lisäksi 5 ihmistä, joten viikonloppu on ollut sosiaalisesti yltäkylläinen. Olo on sellainen, että mukavaa oli, mutta nyt kaipaa hiljaisuutta ja omaa elämää.

Hm. En todellakaan keksi mitään älyllistä sanottavaa.

aikuisten oikeesti

Tänään tuli taas piiitkästä aikaa tehtyä aikuisten karkkeja. En siis tarkoita mitään laittomia hassupipareita, vaan ihan lain kourankin hyväksymiä aikuisten karkkeja. Pistimme padan porisemaan. Pataan vadelmamehua, mustikkamehua sekä ruokalusikallinen agaragaria. Sitten pata porisi tunnin verran. Ja lopulta sekaan 4dl Metsmaasikaa. Ja hyytymään. Tämä vaihe vaatii kärsivällisyyttä, sillä valmista saadaan vasta aikaisintaan perjantaina ja syömäänkin pääsee vasta lauantai-iltana. Ja mitäkö siitä tuli? No viinamarmeladia. Perinteistäkin perinteisempää talvipäiväviikonloppuviihdettä. Edelliskerroilla marmeladi on onnistunut paremmin ja välillä huonommin. Toivottavasti tällä kertaa on onnekas vuosi ja marmeladi hyytyy ja kuivuu juuri niin kuin sen pitäisikin tehdä. Yhteensä 6dl nestettä, josta 4dl Metsmaasikaa. Ja voi miten namia - aikuisten oikeesti.

aamu-hemuli

Kolme palaa paahdettua kurkkuvoileipää. Mansikkarahkaa. Kahvia. Tässä minä istun ja nautin aamupalaa. Niinpä aivan, juuri sitä. Tämä hemuli alkaa epäilyttävästi muuttua kohti Järkevää Aikuista. Ja miksi niin? No hyvänen aika. En ole koko pienen elämäni aikana harrastanut aamupaloja, koska aamulla kaikki maistuu PAHAlle. Ruoka ei vain ole uponnut aamulla tähän aamukärttyiseen hemuliin. Vaan niin se maailma opettaa, ja routa porsaan kotiin ajaa ja ei ole lahjahepoisen suuhun katsomista. (Äitini rakastaa sanontoja ja viljelee niitä. On tartuttanut minuunkin.) Ja kaiken tämän kamalan lisäksi nautin aamupalastani. Nami.

Olenkohan ainoa laatuani tässä asiassa: Aamuisin tunnen pahoinvointia. Ja takarivi siellä, ehei, en ole PIENIINpäin. En todellakaan. Vaan. Olen onnistunut luomaan itselleni henkisillä voimilla pahoinvoinnin tunteen heti kun pistän hammasharjan aamulla suuhuni. Oksennusrefleksi pyrkii pakosti pintaan ja useana aamuna olen kakonut ihan sillä rajalla, että laatoittaako vaiko eikö laatoittaako. Tuntuu, että oksennusrefleksinappula on yön aikana siirtynyt kieleen ja takahampaisiin. Hirmuinen fiilis, kun tunkee unenpöpperöisenä oksettavaa hampiharjaa suuhunsa.

yöpaita - päiväpaita - pakkopaita ?

Kello on kohta puoli kuusi illalla. Minä en ole tälle päivälle vielä harjannut hiuksiani, enkä vaihtanut yöpaitaa päiväpaitaan. Kai tämä on sitten se ns. pakkopaita - päällä koko ajan. Ja miksi tämä huolittelemattomuuden huippu? Siksi, että olen jälleen ollut koko päivän gradun kimpussa. Tänään taas sarjassamme erikoinen fiilis: "Jaha, kello on 11.11." Ja aivan pikkuruiselta tuntunut hetki myöhemmin: "Jaa.. Kello on 13.30. Onko joku siirtänyt kelloa, vai onko tietokoneen kello seonnut vai mitähän on tapahtunut? Mihin ihmeeseen katosi yli kaksi tuntia elämästäni?" Ja sinne ne ovat kadonneet, gradun sivuille. Siellä rivien välissä on tunteja ja taas tunteja kadonnutta aikaa.

Pääsiäinen meni ohi. Ei tuntunut pääsiäiseltä. Olin jostain syystä alamaissa pari päivää, eikä mikään tuntunut miltään. En mököttänyt M:lle, mutta enpä juuri keksinyt mitään sanottavaakaan. Oli vain ihan tyhjä olo. Kaipa tämä tästä, kun M tulee ensimmäisen kerran tänä vuonna tänne minun kotikolooni kyläilemään. Sitten saamme heilua hulluina humalassa ja viettää piristävää ja ryhmähenkeä kohottavaa aikaa ulkoillen.

satupäivät

Vietämme porukalla viikon päästä satupäiviä, joihin jokainen valitsee sadun jonka hengessä pukeutuu. Minun tehtäväkseni tuli kirjoittaa runo satupäivien jälkeen jaettaviin Virallisiin Stipendeihin. Runovastuu tuotti päästä putkahtaneen tuotoksen, jonka julkaisen täällä jo hieman etukäteen. Älkää paljastako sitä satupäiville osallistuville ennen ensi viikonloppua. Kiitos. :)

Punahilkka, paha susi,
kerro meille sun satusi.
Kultakutri, prinsessa,
jotain kertoo sinusta.
Ruususeen tai pullonhenkeen
eläydy ja tartu hetkeen.
Kääpiöitä seitsemän,
tahdon tietää enemmän.
Kerro kerro kuvastin
ja sukella samalla satuihin.

julkaisukelpoinen

Sain eilen soiton äidiltä.
"No hei hemuli. Pikkuveljesi ei uskaltanut soittaa, kun hän on antanut luvan julkaista yhden runosi. Ei saanut sinua silloin kiinni kun asiasta piti päättää ja nyt runosi julkaistaan Kuhmon Kamarimusiikkijuhlien jossain vihkossa."
:O
"Ajattelin vain kysyä, että ethän pahastunut?"
HAha. No tokihan minä siitä pahastun, kun runoni kelpuutetaan johonkin printattuna. Mitä se minulta olisi pois, kun minun järjestykseen laittamani sanat painetaan jossain.. :D Lähinnä tuo on huvittavaa ja iloista. Käyttäkää toki, jos kelpaa.

Lastenrunotyyppinen ja opettavainen juttu virtahevosta siis saa kunnian olla ensimmäinen tämän hemulin julkaistu kirjoitus. Ehkä joskus myöhemmin satuja. Tai runoja. Vaikka ihan enemmänkin kuin vain virtaheporuno.

ajatuksia

Hm. En oikein tiedä mitä elämässäni tapahtuu. Mitä parisuhteessamme tapahtuu? On kai ihan tervettä välillä pohtia suhdetta. Enkä minä ole onneton, todellakaan. Minua välillä vain epäilyttää miten tosissaan M on minun kanssani. Melko tosissaan, olemmehan me olleet me jo 2,5 vuotta. Ja silloin kun olen hänestä epävarma, iskee sellainen fiilis että pitäisikö minun perääntyä ihan vain sen takia, etten ainakaan satuta itseäni. Toisaalta. Toisaalta hän ei ole koskaan vihjannut että olisi epävarma tunteistaan ja elämästä minun kanssani. Minä vain olen niin loistava kotipsykologi, että osaan tulkita tunteita, ilmeitä, eleitä, olemista ja elämistä paremmin kuin pitäisi. Naisethan tunnetusti ovat aivan parhaita tulkitsemaan ja tekemään päätelmiä psyykeestä. Niin myös minä. Haluaisin miehiset putkiaivot, enkä tälläisiä tippaleipäaivoja. Putkiaivoilla voisin nojata puhtaasti tosiasioihin ja ääneen sanottuihin juttuihin. Se olisi mukavampaa.

g r a d u

Heräsin kahdeksan jälkeen. Söin aamupalan. Ryhdyimme työstämään gradua. *aikatyhjiö* Kello on neljä iltapäivällä. Mitä vittua tapahtui? Ainakin olen aivoista ihan rikki ja lähinnä olotila on täysin absurdi. Takana ilmeisesti noin seitsemän tuntia tietokoneen edessä istumista ja erinäisten tekstikehysten, nuolien, tekstien, juttujen kirjoittamista ja tekemistä, blahblabbhalbla jotainjotain ja sen jälkeen vielä jotain tekemistä. Gradua on kasassa noin 40 sivua. Analyysiosa lähes siltä osin kasassa mitä sitä näillä pohjatiedoilla pystyy tekemäänkään. En tiedä mitä analyysin tekemisen jälkeen. Metodiosaa kaiketi.

Gradupari sentään söi tekemisen välillä. Minä en malttanut. Ja tämän takia pistää välillä vähän kurtistelemaan otsaa, kun g-pari kehtaa nyrpistää nenäänsä, kun pyydän häntä tekemään jotain, mihin ei todellakaan tarvita kahta. Miksi ihmeessä lähtisin yliopistolle siirtämään tiedostoa paikasta toiseen, jos g-parini on joka tapauksessa menossa yliopistolle? Miksi minä kävelisin sinne siirtämään tiedoston? En tajua. Enkä tajua sitäkään, onko g-parilla mitään sijaa nyrpistellä, kun lähden jo viideltä tänään pääsiäislomalle, enkä jää enää illaksi gradua tekemään. Hän itsehän toki lähti yli kahdeksi tunniksi harrastuksensa pariin. Mutta eihän se ole paha asia, koska liikunta on terveellistä. Minä vain häivyn maisemista ilman kovinkaan hyvää syytä. ÄRÄRÄRÄÄRRrr. Enkä jaksa huomauttaa asiasta hänelle. En jaksa aiheuttaa riitaa. En jaksa, koska tiedän että se vain vaikeuttaa asioita. Niinpä osoita mitenkään huomaavani hänen ärtymystään minuun. Täytenä blondina vain toivotan hyvää pääsiäistä ja hauskaa harrastehetkeä ja häivyn horisonttiin. ADIOS AMIGOS.

kivaa

Saatiin viimein matematiikan analyysin peruskurssin tenttitulokset. Sain 15 pistettä. JESH. Jihuu! Tämä tarkoittaa sitä, että seuraavasta välikokeesta tarvitsen noin kolme pistettä päästäkseni kurssista läpi. Eli yksi stressaava pakkoasia vähemmän tänä keväänä. Aina minä nyt kolme pistettä tentistä saan. Vaikka sitten silmät suljettuina. ;)

Graduohjaaja sanoi, että aiheemme antaa mahdollisuudet tehdä työstä vaikka laudaturin arvoinen. Huh! On mukava kuulla, että aiheemme on niin haastava ja erilainen, että mahdollisuuksia on vaikka mihin. Toisaalta vaikea aihe antaa myös anteeksi toteutuksessa asioita. Ensi syksynä voimaan astuva OPS-muutos tuo koulutukseemme kurssin, jossa toteutetaan samankaltainen kokeilu kuin mitä me olemme gradussamme tehneet. Kuljemme siis kehityksen edellä. Olemmepa me fiksuja ja kauniita. Hihi.

Huomenna Lahteen, koska torstaiaamuksi on parturiaika varattuna. Pääsen pitkästä aikaa hemmottelemaan itseäni. Pidän parturoinnista. :)

paluumatka

Tein sen taas. Olin oman elämäni sankari ja matkustin viisi tuntia bussissa halki Suomen. Kiitän onneani, ettei matkustamista bussilla Espoosta tänne ole tiedossa kuukauteen. Uskomattoman pitkä aika. Käyn kyllä Espoossa tuon ajan sisällä, mutta ensi viikolla - Pääsiäisenä - menemme M:n kanssa yli puolimatkaan M:n kotona käymään. Käymme moikkaamassa samalla myös minun vanhuksiani. Siitä bussilla tänne. Seuraava viikonloppu vietetäänkin täällä porukalla.

Matkustaminen tympii minua taas aika raskaasti. Voi miten pitkältä ajalta viisi tuntia tuntuu. Lähes liian pitkältä. Mutta onneksi pääsen matkustamaan jo keskiviikkona. Olen henkisesti rikki. Vai miten muuten on mahdollista, että kaipaan niin tuota vihattavaa viisituntista Matkahuollon hellässä huomassa? Keskiviikkona takaisin Espooseen. Tai Lahteen. Johonkin, kunhan vaan pois täältä.

Päivä oli mukava. Aurinko paistoi lämpimästi. Hävisin M:lle cribbagessa. (Taas.)

ätSIUH

Juuri äsken: oi autuutta, oi onnea. Käpertyneenä sängylle, taustalla höpisee Dr. Phil omiaan, aurinko paistaa lämpimästi ikkunan läpi ja punaiset ja siniset pisteet seikkailevat suljetuilla silmäluomilla. Rauhallista. M on curlingaamassa, minä vietän omaa aikaa. Oi miten rauhallista. Tätä olen kaivannut ja juuri tätä minä tarvitsen. Kaikki on tällä hetkellä hyvin. Sain kesävuokralaisen. En voi tehdä ison geen hyväksi mitään täällä, joten sitä on turha edes ajatella. Kesäksi on töitä. Ihana elämä.

Miten paljon ihmistä voi aivastuttaa? Voin kertoa, että paljon. Olin tallustelemassa merenjäällä ja voi voi voi miten aurinko kutitteli aivastusaluetta nenässäni. Ilkikurinen aurinko, ei anna hetkenkään rauhaa. Kuljin aivastellen ja silmät aivastelusta vettä valuen pitkin tuuuuuuuulista jäätä. Jääsurffaajat liukuivat vinhaa vauhtia jäätä pitkin. Ja minusta tuntui, että jos ponnistan itseni ilmaan, lähden tuulen mukana kaukaisuuteen. Tuuli painoi vasten selkää kuin elävä olento.

Eilinen viinipullo särkee päässä, mutta onneksi aivoja ei jyskytä iso metallileka, vaan korkeintaan punainen muovista tehty leluvasara.

viinipullo ja minä

M lähti töihin. Minä jäin. Päivällä kävimme kävellen Alkossa, että hemuli saisi pitkään himoitsemansa punaviinipullon seuraksi illanviettoonsa. No nyt on viiniä. Ja hemuli, joka on lähdössä M:ää katsomaan parin kilometrin päähän baariin, jossa M on töissä tänään. Harmi vaan, että sinne olisi käveltävä, ja ulkona saattaa olla pienehkö myrsky. En kyllä mitenkään voi juoda koko pullollista, tai sitten käveleminen on unohdettava. Pullollisen jälkeen olisin ihan tuhannen tuiterissa.

Saa nähdä lähdenkö tuonne ulos. Luultavasti. Hampaat ja huulet violetteina. Jee :)

päivä vaan meni

Niin tapahtui. Päivä vaan meni, eikä oikeastaan mitään suurempaa tapahtunut. Istuimme vihoviimeisessä harjoittelun keskustelutilaisuudessa - kerrankin kohtalaisen hyvässä hengessä. Ohjaajien ja harjoittelijoiden välillä ei ollut sitä jokavuotista kuilua, vaan jotenkin asenne oli suvaitsevampi puolin ja toisin. Onneksi. Puolustuskannalla olo rasittaa.

Tuon keskusteluhässäkän jälkeen ei sitten oikeastaan mitään. Oleskelua ja tietenkin päiväunia. JA siivousta. Siivosin huoneeni ja lattialla ei ole enää kuin matto. Kirjat pinossa, vaatteet kaapissa tai pyykkinarulla. Siistiä. Jes, hyvä minä!

Asensin kaverille SSH:n, jotta pääsee käyttämään koulun verkkoasemaa kotoa. Minua pidetään kaveriporukan tietokoneihmisenä, vaikken oikeasti ymmärrä koneista juuri mitään. Ainoa vahvuuteni on, etten pelkää kokeilla esimerkiksi verkkokortin vaihtamista. Mitä siinä menettää, jos tekee niin kuin ohjataan? En siis tyhmänrohkeasti kuitenkaan menisi sörkkimään tietokoneen sisuksia ruuvimeisselillä. Neuvottuna ja avustettuna ehdottomasti menisin. Miksipä en?

Gradusaalis: neuvottelu graduohjaajan kanssa. Paljon neuvoja joita en oikein ymmärtänyt. Parisen sivua analyysiosaa lisää. Ei siis aivan mitätöntä.

Huomenna matikan tentin palautus. IIK. Sitten Espooseen viikonloppua viettämään. JEE.

päivä pulkassa

Matematiikan välikoe ohi. Kiitos siitä Neiti Ajalle. Aika kului sen stressaavan hetken ohi ja kaikeksi onneksi tenttikin oli - uskomatonta kyllä - kohtalaisen siedettävä. Ei, ei nyt vähätellä. Tentti oli käsittämättömän ymmärrettävä siihen verrattuna, että eilen itkin sen vuoksi etten tajua mistään mitään. Osasin tehdä jokaiseen tehtävään laskun, joka mielestäni liittyi tehtävänantoon. Huomenna selviää miten hyvin vastaukset ovat liittyneet tehtäviin. Voin sanoa jo nyt, että olen pettynyt jos saan alle puolet pisteistä. Sanon tämän julkisesti, vaikka mahdollisuus että tulen pettymään on todellakin olemassa.

Gradun jättöpäivään on jotakuinkin tasan kuukausi. Otin tänään kämppiksen=graduparini ja kalenterin ja sovimme päivät, jotka on pyhitetty isolle geelle. Päiviä tuli kaikeksi onneksi kohtalaisen monta. En tiedä mitä tästä tulee. Mahdollisesti gradu. Mahdollisesti iso paska ja paha mieli.

Tänään oli lettukestit. Koitimme saada puitua tulevia talvipäiviä. Mukava saada kaverit tänne ja hyvä syy juoda humala. (Tosin tarvitseeko humalaan aina hyvää syytä? Ei minusta. Esimerkiksi tällä hetkellä voisin juoda itseni humalaan ilman sen kummempaa yksittäistä syytä.)

matemaattisia olotiloja

Antakaa lapio. Tahdon kaivaa rauhallisen kuopan itselleni. Ei yhteyksiä ulkomaailmaan. Ei muita ihmisiä. Ei vanhempia. Ei M:ää. Ei ystäviä. Eikä etenkään yliopistoa. Tai matematiikkaa. Vain kuoppa keskellä metsää. Maakansi, jonka alla ei ikinä uskoisi olevan ketään. Se olisi armeliasta. Tahtoisin kovasti armoa näiltä kaikilta vaatimuksilta. En usko jumalaan, vaan tahtoisin armoa itseltäni. Tai lähinnä omilta tunteiltani. Eikö niitä voisi kääntää off-asentoon. Olkaa kilttejä, eikö niin voisi tehdä? Pyydän nöyränä.

En tajua matematiikasta mitään. Viimeinen kertaustunti ennen tenttiä. Ja minua itkettää.

Tiedän. Matematiikka ei ole näin vakavaa. Eikä se olisikaan, ellei päälleni kaatuisi miljoona muuta vaativaa asiaa. Alan olla joltain osin jo niin väsynyt, etten tahtoisi millään jaksaa miellyttää ystäviäni. Viikonloppuna koittivat houkutella yhdelle oluelle. En jaksanut edes keksiä syitä, vaan: "En lähde. En todellakaan. Ei." Ei selityksiä. En vain kykene. Tällä hetkellä ystävät tuntuvat rasitteelta. Minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Mennä kylään. Kutsua kahville. M tuntuu uhkalta. Entä jos hänkin kaataa jotain ikävää niskaani tämän kaiken lisäksi? Oletettavasti ja luultavasti hän ei niin tee, mutta koska hän on olemassa, on aina mahdollisuus että hän olemassa olollaan lisää väsyttävien asioiden määrää. Vanhemmat kyselevät ja ovat kiinnostuneita. Se rasittaa. En jaksaisi selittää olemistani kenellekään.

Elämä on mukava asia, mutta. On vain niin paljon asioita, että väsymiskynnykseni on käsittämättömän matalalla. Pidän elämästäni ja nautin tulevasta keväästä. Olen pääosin hyvällä tuulella, eikä minua todellakaan masenna. Silti olen tämän vuoden aikana huomannut, että voimavarani eivät ole loputtomat. Välillä joudun toteamaan, että rahkeeni vain eivät riitä kaikkeen.

haha

Onneksi kykenen nauramaan itselleni, sillä tällä hetkellä se on enemmän kuin suotavaa. :D Voin todeta ihan reilusti, että olen ajoittan täysi pöljä. Ai kuinka niin? No. Kerronpa syyn miksi sinullakin tänään on lupa osoittaa hemulia ja nauraa.

Sillä kuinka moni menee tenttiin tehdäkseen vain osan tehtävistä? Minä. Minä sen tein. Menin diskreetin matematiikan tenttiin vain unohtaakseni yhdestä tehtävästä puolet ja toisen alusta tärkeän täysin itsestään selvän asian. Ja näiden kömmähdysten takia menetin viisi pistettä. Molemmat kohdat olisin osannut ja tajunnut tehdä, jos olisin käyttänyt aivojani. Niinpä niin! Niitä, jotka tuolla tenttihetkellä ilmeisesti olivat pakastimessa odottamassa kevättä.

Jos joku hyvä puoli on tästä idiootteilusta keksittävä, niin se on se, että olisin oikeasti osannut enemmän kuin mitä välikokeesta saadut pisteet kertovat. Ehkä toiseen välikokeeseen toukokuussa nappaan aivot mukaan ja esimerkiksi edes yritän tehdä jokaisen tehtävän. Sovitaanko niin? Sovitaan.

rajankäynti lopetettu

Hyperaktiivinen vitutushetki meni ohitse. Tasainen olo. Syötiin pizzaa tyttöporukalla ja puhuttiin höpöjä. Ruoka auttaa. Sekin helpotti, että M ilmoitti olemassa olostaan. Edes lause tai kaksi. Se helpottaa.

En muuten siivonnutkaan tämän viikonlopun aikana. Missä välissä olisinkaan ehtinyt saati jaksanut?

En nyt enää muista oliko jotain tärkeääkin. Tärkein mieleen tuleva lienee, että päivän loppusaldo olotilan osalta: ihan ok.

sillä rajalla

Ai millä rajalla? No sillä, etten tiedä olenko hyperaktiivisella tuulella, vai vituttaako ainoastaan ja rankasti. Olen ollut nyt kolme tuntia kertaamassa (??? voiko sitä sanoa kertaamiseksi, kun opettelee täysin uusia asioita) matematiikkaa matikkapiirin kanssa. Löimme kolme viisasta päätä yhteen ja koitimme löytää punaisen langan. Toisaalta riemastuttaa, että tajusin ehkä jotain jostain. Ja toisaalta vituttaa rankasti, etten tajua edelleenkään mistään mitään.

Graduakin on kirjoitettu jo tälle päivälle sivun verran analyysiosan puolelle. En jaksaisi nyt nauraa millekään, mutta en voi jäädä mököttämäänkään. Miksi? Mitä? Häh? Älä vittuile mulle. Älä vitsaile. Koita saada mut nauramaan. Tehdään kouluhommia jooko, että ne tulee tehtyä.. Jooko. Ei tehdä, en jaksa tehdä nyt, kun ei kiinnosta yhtään.

Sisäinen taisto. NNnnghhh.

uusia olotiloja

Minua stressaa. Etenkin matematiikka tällä hetkellä. En tajua siitä mitään. En tunne jatkuvaa puristavaa stressitunnetta, mutta aivan uusi tunne on se, etten vain kykene tekemään asioita jotka pitäis tehdä. Täällä pitäisi ehdottomasti siivota. En pysty siihen. Tuntuu, että kaikki vapaa-aika menee levätessä. Kaikki aivan täydellisen pakollisten asioiden ulkopuolella olevat jutut (=siivoaminen, tiskaaminen, lukeminen, ruokakaupassa käynti...) jäävät tekemättä. Huoneeni lattia on gradumateriaalin, vaatteiden, harjoittelumateriaalin, kirjojen peitossa KIRJAIMELLISESTI. Täällä on hirveä kaaos. Näen sen, mutta en jaksa tehdä sille mitään. Elämä etenee, vaikka kaaos pysyy. Ja siksi se saakin pysyä. Koitan siivota ehkä tänään. Tai huomenna.

Eilen koin murto-osa sekunnin sellaista oloa, jota en ole koskaan kokenut. M kertoi, että hänellä on särkenyt päätä useana päivänä. Olen henkilökohtaisesti lievästi (?) luulosairas ihminen ja onnistun ajatuksen voimalla saamaan oireita vaikka mistä. Luulosairaina hetkinä myös koen suunnatonta ahdistusta ja vaikka tiedän kaiken aivan varmasti olevan taas vain luulosairautta, jää silti aina se "Entä jos tällä kertaa kuitenkin.." Ja murto-osahetkisen koin suunnatonta kauhua siitä, että M.. Että jos M.. Että mitä jos M katoaisi lopullisesti? En ole aiemmin kokenut luulosairausahdistusta muiden ihmisten puolesta. Se oli pelottavaa. Ja tavallaan se osoitti, että M on minulle niin tärkeä että tunnen hänen puolestaankin pelkoa.

Tänään harjoiteltiin rytmiikkaa ja kehosoitinten käyttöä alkukasvatuksen musaliikunnassa. Yllättävänkin mukavaa. Voisin hyvinkin kuvitella soveltavani tulevaisuudessa lasten kanssa. :)

väsy

Olen liikkunut kuin tanssikengissä nyt viisi tuntia. Lasten tanssitunteja kolme. Kaksi baletti/nykytanssituntia. Lämmin suihku. Olen poikki. Pohkeet ovat jo nyt ihan jumissa. Etureidet muistuttavat huomenna varmasti puupökkelöä. Samoin pohkeet. Huomenna kahdeksalta sama rääkki uusiksi, ja sitten se olisi siinä. Sitten olen pätevä opettamaan alkuopetusikäisille liikuntaa. No. En ehkä, mutta teoriassa.

Tekisi mieli käydä jo nukkumaan, mutta en viitsi. Ei ennen kahdeksaa käydä nukkumaan. Ja jos kävisin nyt uinumaan, heräisin luultavasti kolmelta yöllä enkä saisi enää unta. Ei kuuden tunnin jälkeen näköjään osaa enää nukkua.

Tänään saatiin gradun metodiosasta positiivista palautetta ohjaajalta. Kiva.

refleksimusiikkia

Masussa möyrii vielä vähän. Tai ei niinkään möyri, vaan auuuu.. Kipristelee ja meinaa krampata. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely. Humpattava on, kun täti käskee. Ja minä-hemulihan humppaan. Humppaan kuin henkeä vietäis. Musiikkiliikunnan kurssi on siis virallisesti aloitettu, kaikista vatsavaivoista ja antipatioista huolimatta. Ei nimittäin tällä hetkellä jaksaisi suoda ajatustakaan millekään muulle kuin gradulle ja matematiikalle.

Ja ei sikäli, olihan se ihan ok. Ei juoksenneltu eikä ryntäilty niin paljoa, että olisi alkanut tehdä huonoa.

Soitimme sellaista jännittävää muoviputkea, jota jotain kovaa vasten iskemällä saa erilaisia säveliä. Ne ovat siis viritettyjä muoviputkia. Osallistuin aktiivisesti ja menin solistina soittamaan muoviputkilla. Niitä soitettiin iskemällä polvilumpioon. Se on sellaista pehmeää muovia, joka ei satu iskiessä. Mutta. Tarvitseeko refleksi kipua toimiakseen? No ei tarvitse. Polvirefleksini on näköjään niin herkkä, että siinä istuessani ja takoessani putkilla polvia jalat nytkyivät kuin vähäjärkisellä. Kaksi muuta solistia soitti vakain jaloin, mutta minä ja eräs toinen totesimme refleksien olevan herkässä. Nytk pum pum pupu nytk nytk pupumpum.. nytk.

jee.

Eilen graduohjaaja ei ollut erityisen tyytyväinen graduumme. Matikan tentti meni suhteellisen kehnosti. Ensi tiistain matikan tenttialueesta en tajua juuri mitään. Yliopiston opettaja lähetti vittuilumailin. Opiskelijaelämäni on ihan kuralla. Kirjaimellisesti. Sillä kaiken tämän lisäksi sairastuin yöllä vatsatautiin. Vatsa kramppaa, päätä vihloo, niskat ovat jumissa, nukuin viime yönä noin neljä tuntia.

Ei tämä muuten oikeastaan olisi niin paha, mutta kun ei oikeasti olisi aikaa sairastaa. Tänään ajattelin tehdä graduun juttuja lisää ja huomenna alkavalta liikunnan kurssilta ei saa olla yhtään pois. Olisi siis vähän niinkuu pakko tervehtyä. Tuntuu tyhmältä maata sängyssä, kun siinä ollessa vaan vähän mahaa kipristää. Ei vaan aivot oikein toimi optimaalisella tavalla ja istumassa/seistessä heikottaa.

Tahtoisin kaivaa kuopan maahan, johon voisin mennä talvehtimaan ja herätä siinä vaiheessa kun tämä kaikki hässäkkä on ohi.

että semmonen aamu

Heräsin tietenkin taas ennen kellon soittoa. Pukeuduin. Meikkasin. Letitin hiukset ja puin ulkovaatteet. Kävelin koululle ja oli hiki. Totesin, että aamun ainoa luento oli peruttu. Ja luonnollisesti kolmosluokkalaiset tulevat koululle vasta kympiksi, joten en voinut mennä seuraamaan tuntejakaan. Mitenpä muutenkaan. Puin taas ulkovaatteet päälleni ja tallustelin kotiin. Kokonaisuudessaan episodiin meni hieman yli puoli tuntia. Eli juuri sen verran, ettei väsytä enää yhtään.

No. Onneksi ei ota päähän mitenkään erityisesti. Ainahan voin nukkua aikaiset aamupäiväunet siinä vaiheessa kun aivot kykenevät ymmärtämään, että vielä saa ja pitääkin nukkua. Ja nyt on hyvää aikaa kirjoittaa harjoitteluraportti.

Hyvää naistenpäivää ja onnellista maaliskuuta. :)

koulua koulua

Gradua kasassa n. 16 sivua. Käytännössä tämä tarkoittaa lähes kokonaista teoriaosuutta. Huraa. Diskreetin matikan tentistä 11/20p. Ei niiiiin huraa, mutta ihan ok kuitenkin. Olin tentissä 45min ja lähdin (taas) ensimmäisenä pois. Ihmetyttää ihmiset, jotka eivät kehtaa (???) lähteä ensimmäisenä tentistä. Mitä hiton väliä sillä tentaattorille on millon sieltä poistuu. En tajua.

Mitäpä muuta? Kolmosluokkalaisten kadonneet matematiikan kokeet eivät ole enää kadoksissa. Löysin ne kaikeksi onneksi. En osaa edes kuvitella miten pulassa olisin, jos 20 kappaletta tarkastamattomia kokeita olisi kadonnut atomipölynä taivaan tuuliin.

Iltapäivällä keskustelimme ohjaavan opettajan kanssa minusta. Millainen minä olen opettajana? Miksi haluan opettajaksi? Mitä tavoitteita saavutin harjoittelun aikana? Haluan opettajaksi, koska se on oivallinen tapa vaikuttaa. Äänestäminen on mielestäni yhtä tyhjän kanssa. MUTTA. Minullapa on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuden vaikuttajiin suoraan. Nyhahahhah! ;)

päivä pulkassa

Siinä meni sekin päivä. Paljonkaan ei tapahtunut. Syömistä, päiväunia, kauppaan ja takaisin, kauppaan ja takaisin (kiitos unohtuneen ketsupin). Kurkkua vähän aristaa ja välillä meinaa yskittää. Toivottavasti M:n tauti ei ole tarttunut. En usko, sillä jos olisi niin olisin varmaan jo kipeä.

Totesin tyhmänrohkeasti luottavani siihen, että osaan luontaisesti diskreettiä matematiikkaa. Kukapa ei osaisi tehdä totuusarvotaulukoita, joukkojen leikkausten todeksi osoittamisia, induktiotodistuksia ja predikaattilogiikkaa. Ai ei kaikki? No. Minä osaan. Luontaisesti ja syntymälahjanani tuon taidon saaneena. Täysin mahdollista, eikö sinustakin?

Huomaa, että sisäpuolellani jossain olen stressaantunut. Ja kyllähän minä sen tiedostan. Välillä (kuten tänäkin aamuna) herään siihen todellisuuteen miten paljon pitäisi tehdä. Ja mistä sen huomaa, että olen stressaantunut? Siitä, että sormet ja kynnet ovat aivan hirveässä kunnossa. Huomaan raapivani ja nyppiväni sekä muuten väärin kohtelevani käsiä, kun alkaa stressata. Se käy aivan tiedostamatta. Olen koko pienen ikäni pureskellut kynsiä, mutta stressikkäinä aikoina tuo piirre menee äärimmäisyyksiin. Enää en niinkään pureskele kynsiä, vaan pahoinpitelen huomaamattani kynsivalleja. Koskee, auts auts. Ja silti en voi asialle mitään.

ai oi voi voi iih iih kiva

Espoossa. Piiiiiiitkästä aikaa. Ihanaa. Mmmmmm. :) Siinäpä se tiivistettynä. Olen nauttinut joka hetkestä joka solullani. Pusuja. Haleja. Rutistuksia. Nukkumista ihan vieri vieressä. Juu kyllä, ei minua ole tehty elämään yksin.

Tänään käytiin pelaamassa bilistä. Voitin M:n KAKSI kokonaista kertaa. Ja todettakoon tässä, ettei tätä tapahdu kovin usein. Olen kyvyiltäni kovin vaatimaton, vaikka olenkin ollut M:n biljardikuntokoulussa jo 2,5 vuotta. M on supermestari, ja minä pieksin hänet tänään. Superia.

Päätin melkein lähteä baariin katsomaan M:ää töissä. En kuitenkaan pysty lunastamaan tätä melkein päätettyä asiaa, sillä unirytmi on jotain ihan muusta maailmasta. Väsyttää jo reilusti ennen kahtatoista. M:llä on sama rytmi, kiitos aikaisten lasketteluaamujen. Toivottavasti hän jaksaa töissä. Koska minun ei ole pakko jaksaa, nukuin puolentoista tunnin päiväunet (?) 23:30-01:00. Sellaiset mukavat, jotka juuri sopivasti aiheuttavat uniryppyjä ja saavat aivot tyhjäkäyntitilaan. Hitto että on sekaisa olo.

Ainiin! M toi minulle Puolasta lampaankarvatossukat, jotka ovat tositosi lämpimät. Khihihi. En tajua mistä hän keksi ostaa nämä. Ovat jotenkin ihan sellaiset minun aivoillani ostetun oloiset. :) Kysyin kyllä mistä idea lähti, ja M vain totesi: "Arvasin vaan, että tykkäisit." Arvasi oikein. Tykkääntykkääntykkään. Sain tuliaiset vasta tänään, mutta en missään vaiheessa edes muistanut toivoa saavani tuliaisia. M:n olemassa olo riittää tuliaiseksi. Mutta silti. Voi miten kivat tossukat!

(Onneksi kaikkien blogien ei ole ihan ihan pakko olla surussa ja murheessa rypemistä, koska silloin en voisi pitää blogiani yllä.)

minä - graduilija

Eilen päätin, että nukun niin pitkään kuin nukuttaa. No, eipä nukuttanut. Sitkuttelin sängyssä mielestäni vaikka kuinka myöhään enkä suostunut avaamaan silmiäni vaikka olin ihan varma että kello on ainakin puolipäivässä. Sitten viimein kun ajattelin, etten enää millään jaksa yrittää enää nukahtaa, niin kello oli ylläri ylläri vasta puoli kymmenen. Uskomatonta. Toisaalta kävin nukkumaankin jo kahdentoista jälkeen heti kohta.

Tänään tunsin itseni Todelliseksi Kasvatustieteilijäksi. Kävelin kirjastossa ja kuinka ollakaan! Käteeni tarttui Jean Piaget'n Lapsi maailmansa rakentajana. Nyt. Tässä on se hetki. Tämä on se hetki joka jokaiselle kasvatustieteen tutkijalle tulee eteen. Sillä ei ole olemassakaan vakavasti otettavaa kasvatustieteellistä tutkimusta, jossa ei olisi sovellettu Piaget'n ajatuksia ja lainattu tuon ihmiskunnan historian ensimmäisiin lapsen psyykettä tutkineisiin henkilöihin lukeutuvaa Neroa. Minä olen valmis. Olen valmis lainaamaan Piaget'n kirjoituksia. Huh.

(Muuten, missä ihmeen vaiheessa Jean Piaget'sta tuli mies? En voi ymmärtää. Koko pienen ikäni olin Täysin Varma, että Piaget on nainen. Ja voi sitä järkytyksen ja ihmetyksen määrää, kun näin ensimmäisen kerran Jeanin kuvan. Mies. Mitä hittoa?)

odottelua

Huominen vielä. Ja sitten enää yö. Ja 350km etelään. Ja sitten on taas.. Sitten olen taas me, enkä vain minä. Hirveetä onnikitinää ja pehmopuheita viime viikkoina ollut tämä blogin pitäminen. Koitan ryhdistäytyä. Kevät vain tekee siitä jotenkin ihan hirmu vaikeaa. :) Huomenna kokkaan M:lle kotiintuloruoan valmiiksi, niin ei tarvi sitten torstai-iltana ryhtyä kokkaamaan. Luulen kyllä, että M:llä on kuitenkin joku ajatus siitä missä ja mitä illalla syödään. No, syödään lasagnea tai sitten jotain muuta. Lasagne säilyy. (Voi minua, tälläinen minusta on tullut. Kokkaan miehelle ruokaa josta tiedän hänen pitävän ja kaiken lisäksi kuskaan sitä hitsin ruokaa halki Suomen.;)

Tänään koululla muutamat ihmiset vauhkoilivat edessä olevan harjoitteluvastuuviikkonsa takia. Minä-tyttö se vaan myhäilin sisäänpäin. "Ohi on, kuulkaas. Ohi on." En vain vielä ole oikein tottunut siihen yöaikaan tai erityisesti aamulla, koska säpsähtelen hereille aivan varmana siitä että olen myöhässä. Tänäänkin heräsin puoli kuudelta ja uudelleen 10min ennen kellon soittoa. Yleensä nukun kuin tukki siihen asti kuin nukun ja nousen sitten ylös. Ei heräilyä kesken unien, ei kieriskelyä sängyssä.

Tänään tein sen. Rohkeuspuuskassa avasin gradukansion. Ja arvatkaahan. Sain oikeasti kirjoitettuakin ehkä parisen sivua ja korjattua tähän asti kirjoitetut kuutisen sivua. Eli kohta oma osuuteni teoriataustasta on tehty. Huraa. Kirjoja on pitkin lattioita ja pöytiä. Täällä näyttää ihan graduntekijän huoneelta.

Tämän hetkinen fiilis: väsyttää, tekee mieli ihan julmetusti suklaata, tylsii. Suklaaaaaaata minulle, kiitos.

touhukas hemuli

Onko minusta tullut aikuinen? En voi uskoa tätä. Heräsin aamulla 15 minuuttia ennen kellon soittoa. Tunsin itseni pirteäksi. Ahkeroin koulussa läksyjen parissa pari tuntia. Tulin kotiin ja pesin kämpän lattiat, tiskasin, vein petivaatteet ja matot ulos ja pesen nyt toista koneellista pyykkiä. Ja kaiken lisäksi tämä on ihan mukavaakin. Etenkin - ja oikeastaan ainoastaan siksi - kun saan tehdä tämän kaiken omalla tahdillani. Eikä kukaan ole komentelemassa tai vahtimassa puuhiani. Olen siivouksesta edesvastuussa vain itselleni.

Vielä kun saisi itsestään niin paljon uskallusta irti, että viitsisin avata gradutiedoston. En uskalla. En halua. Iuh.

M ilmestyi eilen irkkiin. :) Mies mennä viilettää Krakovassa ja on saanut flunssapöpön kesken matkan. Mutta hauskaa on kuulemma ollut silti. Krakovan nettikahvila on siitä erikoinen, ettei siellä myydä kahvia. Jos tahdot kahvilasta kahvia, niin myyjä hakee sitä viereisestä kahvilasta. hihi. Ja nettailu maksaa euron tunti, mikä on yllättävänkin halpaa. Odotan kovasti torstaita. Haluan päästä irti opiskeluajatuksista.

Niskat ovat jumissa edelleen pitkästä automatkasta. Voi kun joku kiltti mies tulisi niitä hieromaan. Esimerkiksi M. Erityisesti M. Ei kukaan muu paitsi M. Ikävä kosketusta.

voi tätä jumituksen määrää

Aivot ovat STOP-tilassa. Olen juuri ajanut 250km autolla yksinäni. Aivot tuntuvat jotenkin merisairailta tai ei-omilta. Kenenkähän aivot päähäni ovat joutuneet matkan aikana.. Tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, mutta en pysty muodostamaan mielikuvaa siitä, että mikä tuo asia olisi. Kop kop, pääkoppa. Onko siellä ketään?

Lauantaina kävin pikkuveljen armeijatilaisuudessa. Vannoivat oikein virallisen valan asennossa seisten. Minua jotenkin oikein kovasti huvitti se koko tilanne. Ei siis pahassa mielessä. Mutta jotenkin. Että jotkut traditiot säilyvät niinkin kankeina kuin säilyvät. Valatilaisuus on kuulemma säilynyt samankaltaisena koko Suomen itsenäisyyden ajan. Ja siellä maamme toivot - tytöt ja pojat - vannovat noudattavansa lakeja ja uhrautuvansa isänmaan puolesta. Maailma pienenee ja teknistyy. Asiat kehittyvät huimalla vauhdilla. Mutta eivät armeijan traditiot. Ihan sama se on uskonnon kanssa. Palvontamenot säilyvät, vaikka kaikki muu ympärillä kehittyy. Ja ei ei ei. En yhtään haluaisi, että näitä asioita välttämättä lähdetään muuttamaankaan. Joitakin asioita voi säilyttää, ei se mitään haittaa - päin vastoin. Mutta se vaan tuntuu jokseenkin uskomattomalta, että jotkin asiat säilyvät, vaikken ihan suoraan pysty näkemään esimerkiksi juuri armeijan ja etenkään uskontokuntien kankeiden traditioiden tarkoitusperiä. Kai ne luovat ihmisille jonkinlaista turvallisuudentunnetta.

Kieltämättä tilaisuus oli silti koskettava. Minua nyt itkettää aina, joten tämä tilaisuus ei tehnyt poikkeusta. Oli jotenkin huumaavaa kuunnella miten parisen sataa nuorta miestä (ja muutama nuori nainen) pehmeällä bassokuminalla vannoi palvelevansa isänmaata. Ja voi miten matalalta ne virret kirkossa kaikuivat, kun vakavailmeiset alokkaat niitä veisasivat.

Pikkuveli on laihtunut. Hän on nyt jääkäri. Ja minua asia kovasti hymyilyttää. :)

ennakkomielikuva vs. ensivaikutelma

Se on niin helppoa retkahtaa siihen ennakkomielikuvaan, joka sinulle ihmisestä syötetään. Ihmisluonto on sitä vertaa ihmeellinen, että se hakee tukea käsitykselleen. Sinulle kerrotaan ihmisestä jota et tunne: "Se on sellanen.. Tiiät kyllä. Sellanen vähän.. No siis suoraan sanottuna outo. Tosi outo. Kyllä sä sen heti huomaat, kun näät eka kerran." Ja sitten sinä menet ja näet hänet ensimmäistä kertaa. Mielessä ovat varoitukset ja huomiot toisesta. Ja siinä se toinen sitten kaivaa nenää ja totta kai mieleen nousee, että on se outo. On se.

No, joskus kyllä käy niinkin, että ennakkomielikuva pettää täysin. Ihmistä on kuvailtu vaikka miksi. Outo on. Kävelee takaperin ja nenä poskella. Kuusi sormea, ja puhuu hepreaa. Ja sitten kun näet hänet, osoittautuu todellisuus toiseksi. Mukava ihminen. Ihan kiva jopa.

Ja miten kävikään minulle? Ennakkomielikuvaa oli tehokkaasti syötetty tajuntaani monestakin eri tahosta. "Se on sellanen hissukka. Tiiätkö? Sellanen joka hiljasella kimeähköllä äänellä selittää jotain. Ja huumorintajuton se on. Sen jotenkin vaan näkee. Ei paljon naurata." Ja tietenkin tätä kommenttia on edeltänyt sarja silmien pyörittelyjä ja kulmien kurtistelua: "Ootas vaan kun kerron sulle tästä tyypistä. Kyllä sitten kuule ihmetyt."

Tänään kohtasin nokakkain vihdoin tämän ihmisen. Hämmennys oli suuri, kun ennakkomielikuva osoittautui ensivaikutelmaa vastaavaksi. Hissukka. Harmaa yksilö, joka puhuu hiljaisella äänellä. Ei varmasti huumorintajua. Sen jotenkin vaan näkee. En muista kasvoja, ne olivat jotain niin harmaaseen massaan sekoittuvaa. Silmät kyllä. Nenä, ei poskella. Suu. Raidallinen paita. Piipertävä ääni ja jotenkin nuoriso-ohjaajatyyppinen asennoituminen lapsiin. Jotenkin sellainen "voi hellanlettas sentäs elkääs nyt lapset kun kuunnelkaas nyt että kun minun vuoro olisi puhua vai mitä olette hei lapset mieltä hei lapset..." Ja melun keskellä ääni katoaa kuulumattomiin. Vaikea kuvitella häntä toimimaan lasten kanssa.

Hämmentävää, miten vahvasti ennakkomielikuva vastasi ensivaikutelmaa, vaikka olin odottanut kohtaavani normaalin yksilön jonka ominaisuuksia on ainoastaan liioiteltu ihmisluonteelle tyypillisellä tavalla.

iloa ja itseluottamusta

Yli puolet vastuuopeviikosta takana. Tunnen olevani rento. En jaksa saati halua stressata tätä viikkoa, eikä - ihme kyllä - stressi ole iskenyt kuin kerran. Viime yönä heräsin yläkerran naapurin kolisteluun klo 5 aamulla. (Hän oli ilmeisesti päättänyt kävellä puujaloilla pitkin asuntoa aamuyöllä.) Yöllä mieleen tulevat pahimmat skenaariot, joten valvoin puolisen tuntia miettien miten kaikilla kamalimmilla tavoilla tämän päivän tunnit voisivat mennä pieleen. Vaan eivätpä menneetkään.

Matematiikan aamutunti oli kohtalaisen tylsää kertausta huomista koetta varten. Yllin tunti meni ryhmätöitä tehdessä jo huomattavasti sutjakkaammin. Ja äidinkielen tunneilla pääsinkin sitten vauhtiin. Juttelimme lasten kanssa hyvistä kirjoista, kokeilimme pantomiimia, ja luin lapsille Urpon ja Turpon, pienten leikkikarhujen seikkailuja. Voi hyvänen miten hersyviä ne jutut ovatkaan. Lähestulkoon ratkesin itse hysteeriseen nauruun, kun karhut ryhtyivät viettämään kohteliasta päivää.

"Hyvää päivää, herra Turbo." "Oikein kaunista aamua Teille, rakas herra Urbo!" "Saako olla kurapuuroa, herra Turbo?" "Mielihyvin, herra Urbo." Ja sitten kun tämän kaiken luin mörisemällä ja murisemalla ja välillä kimitin ja vikisin, niin hihihihi. Ei meinannut oma pokka pitää. Yhden ainoan kerran nauru karkasi ulos suustani, mutta onneksi sain pidettyä kuplivat hihityksenalut sisälläni. Ohjaavan opettajan kommentti: "Luit hyvin sen sadun, ja olet lasten kanssa luonteva." KIITOS :)

Kevät. Ihan superisti jo. Aurinkoa, lintujen visertelyä. Minulla ihana kevätfiilis. Leijun ainakin muutaman sentin maasta irti. Mikään ei voi epäonnistua ainakaan kovin pahasti. Opettajan itseluottamukseni on taas hieman vahvempi. Ansaitsen taputuksen olalle. Hyvä hemuli. :)

aurinkoista

Aamu alkoi hämmästellessä pakkasasteita. "Voi juma, miinus seittemäntoista. Voi juma, mitenhän päivä onnistuu.." Tarkoitus oli siis lähteä urheilupäivää viettämään lasten kanssa. Ja vaikka aamulla poskipäitä kipristeli, niin sinnehän lähdettiin silti. Ja kyllä kannatti! Voin nimittäin kertoa, että tämä hemuli haisee tällä hetkellä kuin savukala - kiitos laavulla tohottaneen nuotion.

Lapset laskivat pulkkamäkeä kuin mitkäkin, ja minä nautin nuotiolla istuskelusta. Makkaraa. Termarikahvia. Lihapullia. Suklaapipareita. Voi juma, aika nasta päivä. Aurinko paistoi ja paistaa edelleen. Posket hehkuvat punaisina. Olo on terveellisellä tavalla väsynyt. Tunnen olevani elossa. Eikä kukaan edes kuollut, tai loukkaantunut kuolettavasti urheilupäivänä. Parit kyynelet vuodatettiin - sehän kuuluu asiaan. Nenästä valui verta eräällä, ja toisella oli otsassa naarmuja. Mutta näistäkin selvittiin ja muutaman minuutin päästä kyseiset lapsukaiset olivat jo nuotiolla käristämässä karkkeja makkaratikun nokassa. Päivän hilpeisiin kommentteihin lasken seuraavan: "Hei ope tää päivähän olikin oikeesti tosi kiva! Aattelin et ois ihan tylsää, mut ei ollukkaa!" Jee, ja kaikki lapsetkin saatiin paluumatkalle bussien kyytiin.

Nyt päiväunia hemulille, kiitos.

jeee

Kuinkahan usein uskallan kirjoittaa tänne, että elämä hymyilee? Kostautuuko se jossain elämäni vaiheessa? Iskeytyykö meteoriitti tai meteorologi päähäni taivaalta ja menen murskaksi, koska nyt tunnen itseni niin onnelliseksi? Onko maapallo sittenkään pyöreä? Onko ufoja olemassa? Miksi muuttolinnut palaavat keväällä Suomeen? :) :)

Tänään paistoi aurinko. Lunta leijaili ilmassa ja oli keväistä. Voi voi kun tälläinen sää jatkuisi huomennakin. Menemme kolkki-nelkkiluokkalaisten kanssa hiihtämään, laskettelemaan ja pulkkailemaan koko päiväksi. Mukana on makkaraa, termarikahvia ja lihapullia. Jei. Toivottavasti ei ole hirmu hirmu kylmä, etten tule lumiakaksi. Tai jäämieheksi.

M lähetti viestin. Hän on elossa ja viettänyt huisin hauskan päivän rinteessä. Jei. :)

yläilmoissa

Tunnen itseni onnelliseksi. En tiedä mistä tämä tunne on näin voimakkaaksi päässyt kasvamaan. Jotenkin vain tuntuu siltä, että elämä on mallillaan. Minua ei stressaa edes alkava vastuuopeviikko. M on reissussa ja turvallisesti Zakopanessa. Se on hienoa. Toivon sydämestäni, että hänellä on tosi kiva viikko ja että hän ei vain telo itseään. Odotan innolla, että pääsen taas näkemään hänet. Odotan, että tulee kevät. Odotan, että pääsen sopimaan työvuoroista. Odotan, että harjoittelu olisi ohi. Ja kaikkea tätä odotan positiivisin mielin.

Hyvästelin M:n satamassa ja jatkoin kohti kotikotia. Seikkailin autolla pitkin Helsinkiä, kunnes viimein olin oikealla reitillä kohti Lahtea. Lahdessa oli rauhallista ja hiljaista. Nukuin paljon ja rapsuttelin hurttaa. Sitten takaisin opiskelujen pariin.

Elämä yrittää murjoa, ja tietyt asiat tuntuvat vaikeammilta kuin ne oikeasti mitenkään voisivat olla. Miten viiden ihmisen mielipiteet asioista on näin vaikea sovittaa yhteen? Ja lisämausteensa soppaan tuo se, ettei minulla ole asioihin mitään vankkaa kantaa, vaan kumartelen ja pyllistelen mihin sattuu. Tahtoisin saada valmiin suunnitelman eteeni, koska en jaksa pistää mielipidelusikkaani siihen soppaan yhtään syvemmälle kuin on pakko. Mukavan viikonlopun suunnitteleminen on yllättävän epämukavaa ja epähelppoa. Ketä kutsutaan? Ketä ei missään nimessä kutsuta? Missä kokoonnutaan? Missä ei ainakaan kokoonnuta? Eöäh. "Ei siellä ainakaan." "Joo siellä vois." "Ei." "Kyllä." "Ehkä. Tai sitten ei kuitenkaan." "Kutsutaanko?" "Ei." "Kyllä." Ja siinä sivussa minä: "Ihan sama."

Huomenna kaksi tuntia äidinkieltä ja kaksi ylliä. Tunnen olevani valmis tulevaa koitosta varten. Tässä olen, maailma. Tule ja purista!

voi onnea, voi autuutta

Tämä päivä oli parasta moneen päivään. Tunnen olevani onnellinen täällä. Minua itkettää ajatus siitä, että huomenna elämä vie taas pois Espoosta. Minua itkettää nykyään vaikka mikä. Varmaan tämä alkava kevät sen tekee. Tai hormonit. Tai elämäntilanne. Mitä sen väliä. Itkeminen on mukavaa ja puhdistavaa.

Eilen M kysyi välitänkö hänestä vielä kun hän on vanha. Kyllä. Näin ajattelin asian etenevän. No entäs hän. "Tykkääks säkin musta sitten vielä, kun tulen vanhaksi...?" "Et sä vanhene koskaan." Oi, ja taas nieleskelin kyyneliä. M on niin lähellä. Välillä epäilyttää miksi minä ansaitsisin tämän. Ja samalla ajatuksissa vilahtaa se ajatus, että entä jos. Entä jos joskus hän sanoo minulle, etten ole häntä varten. Kestänkö sen? Se tuntuu musertavalta asialta. Joskus tästä puhuttiin ja silloin minä olin sitä mieltä, että jatkaisin elämääni. Pakkohan se olisi. Silloin M oli sitä mieltä, ettei sen jälkeen olisi mitään. Nyt emme ole keskustelleet asiasta, mutta minun mielipiteeni on ajan mukana muuttunut. En tiedä miten selviäisin, vai selviäisinkö. Tiedän, ei siihen fyysisesti kuolisi, mutta. En tahdo edes kuvitella mikä osa minusta kuolisi. Tai mitä tapahtuisi.

Tänään taas huomasin vahvasti miten tämän kahden vuoden aikana olen muuttunut. Tietyiltä osin olen kasvanut ja vahvistunut kuin luonto raikkaan sateen jälkeen. Olen enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan.

Mitä muuta tänään? Sain kesätöitä! Se on niin hienoa, että lähes leijailin kun tulin "työhaastattelusta". Menen taas täti kassatädiksi läheiseen Valintataloon. Eikä se ollut mikään työhaastattelu edes. "Moi, tulin kysyy otatteks mut tänne kesäks taas?" "No eikö me niin viime kesänä puhuttu?" "Ööö.. Niinkö me puhuttiin, no hitto! Sehän on sitten että.. Öööö hitto! No hitto täähän on älyttömän hienoa! Kiitti!" "Nähään huhtikuussa, niin tuut sit sopimaan työvuoroista. Moikka!" :O Uskomatonta. Leijalin ulos.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. Ja sehän minä olenkin. En ole koskaan joutunut taistelemaan kesätöistä. Ja silti olen 15 vuotiaasta ollut joka kesä töissä. Työt ovat joka kesä (ensimmäisiä mansikanpoimintakesiä lukuunottamatta) enemmän tai vähemmän suhteilla hankittuja. Se on raakaa ja epäreilua, mutta ikävä kyllä niin elämä menee. Olen onnellisessa asemassa, koska isäni tuntee Lahdesta paljon erilaisia ihmisiä erilaisilta aloilta. Ja röyhkeästi tätä hyväksi käyttämällä olen löytänyt kesäisin tieni kaupan kassalle.

Kassatyö on sellaista mukavaa etenkin, kun olen muutaman kesän jälkeen päässyt pieneen lähikauppaan. Kesän aikana tutustuu asiakkaisiin ja heistä osa tuntee minut nimeltä. :) Siellä paistan leipiä ja hyllytän tavaroita, huolehdin hevi-puolesta ja pakasteista. Monipuolista verrattuna suurhypermarketin elämään, joka oli kassalla istumista. Pelkkää hihnan pyörittämistä ja rahan laskemista. Phtyi, yäk.

Voi jee, minulla on taas kesätöitä!

oodi matkustamiselle

..An early morning, when I wake up
I look like Kiss but without the makeup.
And that's a good line to take it to the bridge..

Tuo kohta jaksaa aina huvittaa minua. Olen kuunnellut Robbieta paljon. Todella paljon. Suosikki on vaihtunut Surpremesta Strongiin. En pidä Surpremestä enää yhtään, se on heikkoa laatua.

Olen matkalla. Taas. Edessä 350 kilometria, takana tuhansia ja taas tuhansia. Joskus se on laskettukin. Pari vuotta matkustamista, kilometreja hm... 350x2x3x9x2 eli kilometrit kertaa viikonlopun menopaluu, kolme viikonloppua (vähintään) /kk, yhdeksän kuukautta vuodessa, kaksi vuotta. Katsotaanhan.. 37 800km. Hahah. Jep. Ja sitä ennen kaksi vuotta joka viikonloppu Lahteen. Tämä kaksinkertaistaa kilometrit, eli ainakin 75 000km. HAhahah naurattaa. Pääosin tämä kilometrimäärä on kulutettu bussissa. Kiitos Matkahuolto, olet kohtalaisen luotettava yhteistyökumppani. Minulla on Sinuun viha-rakkaussuhde. Vihaan sinua. Vihaan. Rakastan. Viet minut sinne mihin veri vetää - Etelään. Kiitos ja haista paska.

Mitä matkalla tapahtuu? Viisi tuntia aikaa, tilaa tekemiselle noin neliön verran. Asento: istumassa, jos bussi on täynnä. Kyljellään kippurassa, jos viereinen penkki on tyhjä. (Ja voi kun se aina olisikin. Ahdas matkustaminen on kaksin verroin kamalampaa.) Viisi tuntia. Ajattele. Istahdat vaikka sängyllesi ja pysyt siinä puoli kahdesta puoli kuuteen. Testaahan joskus. Saat lukea, kuunnella musiikkia, kutoa tai nukkua, kunhan teet sen istuvillasi ja yhdessä paikassa. No, teen tämän matkan silti. Eikä kitinä auta, mentävä on silti. Nimittäin pahempaa kuin matkustaminen on matkustamattomuus.

Kirjoitan tämän kaiken bussissa (eli to 17.2.) paperille. Siirrän tämän sitten Espoossa nettiin.

Ihanaa miten kirjoittaminen vie ajatukset pois harjoittelusta. Käsityötunnit olivat kohtalaisen hallittua kaaosta - taas. Olen väsynyt, kuten aina pidettyäni kaksoistunnin ompelua kolkkiluokkalaisille. Alkuopetuksen käsityö on ok, mutta en oikein välitä isompien lasten tekstiilityön opettamisesta. Kaikeksi onneksi en ottanut aikoinaan kässää sivuaineeksi. Käsityö on mukavaa, sen opettaminen ei niinkään.

..Screw you, I didn't like you taste anyway..

Metsiä. Peltoja. Koivuja. Latoja. Kuusia. Loppumattomiin... Paperi alkaa loppua, matka sen kun jatkuu..

..I hope you blow away..

ikävöintiä

Lähdin kohti appivanhempiehdokkaiden kotia kello seitsemän sunnuntaiaamuna. Olin perillä M:n kyljessä puoli kymmeneltä ja jatkoimme unia muutaman tunnin. Voi miten siinä oli mukava nukkua. Takaisin opiskelukaupunkiin tulin yöbussilla, joka oli perillä kolmen aikaan yöllä. Olen vieläkin hieman väsynyt kahden yön poikkeavista yöunista.

Vaan kylläpä tuntui taas vaihteeksi vaikealta lähteä M:n kainalosta. Puhkesin lähes kyynelehtimään, kun odottelimme bussia tuulessa ja tuiskussa. Tottumista on kyllä tapahtunut. Nyt neljän päivän ero tuntuisi ruhtinaallisen lyhyeltä ajalta, kun on joutunut tottumaan kahden viikon eroihin. Ja hui miten pahalta syksyllä nuo neljän päivän erotkin tuntuivat, kun koko kesä oli harjoiteltu yhdessä asumista. Nyt vaihtaisin onnesta puhkuen nämä aivan liian pitkät viikot neljään päivään. Oli kyllä mahtavan mukavaa viettää sunnuntai jossain muualla kuin täällä opiskelija-asunnossani. Päivä tuntui paljon enemmän arjesta irrottautumiselta, kun tunnit eivät kuluneet siihen, että odotan tuntien kulumista. Nyt lähinnä odotin, että tunnit eivät kuluisi. Mutta kuluivathan ne ja täällä ollaan, poissa M:n kainalosta - jälleen.

ensimmäisiä merkkejä

hemulin huomio: Linnut ovat alkaneet kevättä enteilevän sirkutuksensa. Jo puoli kahdeksan aikaan aamulla urhoollisimmat talitintit laulelevat kiihkeitä soidinlurituksiaan.

hemulin huomautus hemulille: Ajattele positiivisemmin, ole kiltti. Ole niin kiltti, äläkä aina ajattele niin negatiivisesti. Se on raskasta sekä minulle että M:lle. M ei ehkä tiedä sitä, mutta se on raskasta myös minulle. Minä yritän. Nytkin voisin kitistä elämääni, mutta kieltädyn tekemästä niin. En. Voisin väkyttää kaukosuhteen huonoista puolista ja ihmissuhdeasioitten suhteen heikkoa itsetuntoani. EN.

E N

E N

E N

kahvihetki kullan kallis

Pidän tälläisistä päivistä. Ne ovat lähes täydellisesti kiireettömän tuntuisia. Talo on hiljainen, minulla on aikaa olemiselle, edessä on kuppi kahvia ja irkissä voi lätistä tyhjänpäiväisyyksiä. Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan seuraa, mutta toisaalta tälläinen hiljainen hetki kotona on musiikkia tärykalvoille. Ei radiota, ei televisiota, vaan hiljaisuutta. Olo on raukea kuin kissanpennulla ruokailun jälkeen. Tälläinen olotila on se syy, miksi en aina kapinoi kovin vahvasti aikaisia herätyksiä vastaan (olenko tullut siis aikuiseksi??) - aikainen herääminen antaa enemmän tilaisuuksia tyhjänpäiväiselle olemiselle.

Itse asiassa tänään ruokakaupassa tuli jotenkin sellainen tunne, että "Hitsi. Taidan olla aikuinen." Se tunne vaan tuli siinä Citymarketin liukuportaissa. Humps vaan.

Eilisen hämmennyksen aiheuttanut tilanne oli minun tietämättäni hoidettu jo eilen pois, joten se siitä. Epäilen silti vahvasti, että pidemmällä aikavälillä eilisestä asian pois hoitamisesta olisi mitään apua. Mielestäni oppilaaseen pitäisi ryhtyä kiinnittämään erityistä huomiota, sillä hän ei käyttäydy siten millä tavalla ala-asteikäinen lapsi normaalisti käyttäytyy. Mutta mitenpä siihen harjoitteleva opettaja puuttuisi, ei minulla ole keinoja eikä valtaa. Olen ilmaissut kantani kyllä, mutta koska sitä ei huomioida käytännön tasolla, olen pakotettu jättämään asian sikseen.

täydellinen hämmennys

Ensimmäistä kertaa koulutukseni aikana tunnen itseni täydellisen voimattomaksi ja hämmentyneeksi. Mitä ihmettä voin tehdä oppilaalle, joka puhuu asioita jotka eivät missään nimessä ole asiallisia. En siis tarkoita mitään haistattelua tai kiroilua, vaan äärimmäisyyteen vietyä uhkailua. Ei asiaa voi sivuuttaa. (Uskomatonta, että eräs ihminen ehdotti minulle niin.) Olin täysin voimaton tilanteessa, jossa minulla ei ole muita aikuisia tukena. Ainoastaan lapsi ja minä. Ja täysin hallitsematon raivo.

Asiasta on kulunut muutama tunti, ja vasta nyt iski voimattomuuden tunne. "Ei tämä voi olla totta. Uskomatonta."

arvioi minua, ole hyvä

Aina välillä pistää miettimään miten monelle koulutusalalle on tyypillistä se, että opiskelijan persoonaa ja henkilökohtaisia tapoja arvioidaan. Matematiikka, ei. Maantiede, ei. Fysiikka, kemia, kuvanveisto... Ei. Pienellä maalaisjärjelläni olen päätynyt siihen, että persoonallisuuden arvioiminen liittyy ainoastaan ihmistieteisiin. Ja sen tiedän ainakin varmasti, että kasvatustieteisiin se kuuluu erottamattomasti - ainakin opettajankoulutuksessa. Kuvittelisin, että muita tieteenaloja opiskellessa arvioinnin kohteeksi joutuvat lopputulokset, lopputyöt, harjoitukset, jne. Mutta ei opettajankoulutuksessa. Työharjoitteluissa alistumme siihen, että meitä arvioidaan ihmisenä. Millainen sinä olet? Jokaisen pitämäsi tunnin aikana sinä seisot siinä suurennuslasin alla ja jokaista liikettäsi, elettäsi, ilmettäsi ja sanaasi arvioidaan.

Ja välillä se tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Tiedän, se kuuluu tähän alaan. Minun on kestettävä arviointia, arvioinhan itsekin tulevassa ammatissani oppilaita. Toisaalta oppilaille arviointi ei ole jokaisen tunnin jälkeen annettua henkilökohtaista palautetta. Tämä on itse asiassa jopa kielletty. (En nyt juuri justiinsa saa päähäni missä laissa tai säädöksessä..) Opettajat eivät saa kohdistaa arviointia oppilaan persoonaan. Tämän vuoksi nykyään ei anneta käytösnumeroita, eikä käyttäytyminen (teorian tasolla) myöskään saisi vaikuttaa esimerkiksi matematiikan numeroon. Lyhyesti: Käyttäydyt miten käyttäydyt, mutta jos osaat asiat, saat todistukseen kympin. Eihän se näin oikeasti mene, voin sen tässä paljastaa. Opettaja on ihminen, joten käytöstä ei mitenkään voi täydellisesti erottaa muusta toiminnasta.

Ja jos nyt kuvittelet, että kirjoitan tätä tekstiä saatuani juuri huonoa palautetta pitämästäni matematiikan tunnista, olet väärässä. Sain hyvää palautetta. "Osaat verbalisoida juttuja hienosti. Oppilaat osasivat murtoluvut, hyvä! Olet rauhallinen. Muista pitää vähän enemmän kuria luokassa. Voisit käyttää puheessasi vähän vähemmän konditionaalia." Jotain tuollaista tämän päivän tunnista tuli palautteena. Silti. Silti tällä hetkellä tuntuu etten jaksaisi enää yhtään minuun itseeni kohdistuvaa palautetta. Olisi helpompi kestää arviointia, jos se kohdistuisi ainoastaan esimerkiksi oppilaiden oppimiseen ja vaikka siihen miten selkeän taulukuvan olen onnistunut raapustamaan.

Jokaisen tunnin jälkeen tunnen itseni läpi puhki ja kokonaan väsyneeksi, koska olen ollut valmistautuneena saamaan murskapalautetta. Tästä puhuimmekin kämppiksen kanssa. Siitä, miten valmiita me harjoittelijat olemme myöntymään siihen, että "perseelleenhän se tunti sitten meni." Jos ohjaava opettaja aloittaa palautteenantonsa jotenkin näin: "No mitäs ite oot mieltä, oliko tää oikeesti SUN mielestä hyvä tunti.." Ja jos ohjaavan opettajan ilme on vielä neutraali, eikä siitä voi tulkita opettajan omaa mielipidettä pidetystä tunnista, on oma vastaukseni luultavasti jotain tälläistä: "No niin... No.. Emmä nyt tiedä, olihan se aika sähellystä.. Ja ei ne lapsetkaan.. En tiiä, kai siellä joku jotain ehkä oppi.. Tai emmä tiiä. Kai se oli aika heikko suoritus multa..." Ja sitten kun ohjaava opettaja sanookin tunnin hänen mielestään menneen loistavasti, niin voi sitä helpotusta. Suuri taakka putoaa taas kerran harteilta. "Ai se menikin hyvin.." Niin heikko itseluottamus meillä nuorilla opettajilla vielä on. Eikä tässä nyt ole kyse vain minusta (koska en tunnusta, että itsetuntoni olisi todellakaan erityisen heikko), vaan tämä oman tunnin arvostamisen vähyys on yleisesti nähtävissä arviointituokioissa.

Välillä ihmettelen miten tulen jaksamaan ammattiani, kun harjottelussa olen jo kolmen tunnin jälkeen aivan puhki. En osaa edes kuvailla sitä väsymyksen määrää. Yleensä kolmen tunnin jälkeen kävelen kotiin ja menen nukkumaan pariksi tunniksi. Sen jälkeen jaksan taas pysyä hereillä. Luotan kuitenkin siihen, että tulevaisuudessa oman luokan kanssa työskennellessäni en ole kaiken aikaa arvioinnin kohteena. Saan olla oma itseni ilman, että persoonaani väännellään, käännellään ja pyritään saamaan se Hyvän Opettajan muottiin.

ihmeellisiä olotiloja

Kummallinen tunne, että jotain kauheaa olisi tapahtunut tai tulee juuri kohta tapahtumaan. M oli eilen duunin superbiletyksissä, eikä ollut ottanut yhteyttä yli vuorokauteen. Ajatus, että hänelle jotain. Ei, saavutin herran onneksi tekstiviesteitse. On kuulemma ainoastaan 75 prosenttisesti kuollut. Ehkä koko tämä tunne johtuu siitä, että juuri ennen heräämistä näin tänä aamuna unta, että oli hirveän liukasta. Ihmiset valuivat pitkin Lahden katuja. He törmäilivät kävellessään ja valuivat alamäkiin holtittomasti. Minäkin kävelin Kirkkokatua. Alhaalla risteyksessä oli sattunut kolari, auto oli törmännyt seinään valuessaan katua alas. Katselin kolaripaikkaa ja samassa huomasin, että jättimäisen metallisen roskalaatikon alle oli kuollut joku. Roskiksen alta pilkotti ainoastaan ruumiin pää. Joku kertoi minulle, että päätä sanottiin kolmisilmäksi, koska murskaantuessaan sille oli ilmestynyt kolmas silmännäköinen reikä otsaan. Kosketinkin päätä. Ja juuri sillä hetkellä heräsin. Ihan hirmu ahdistava ja realistisen tuntuinen elävä uni, jotenkin.

opetusharjoittelijoiden seurassa kuultua

Harjoittelija1: "Hei kun sä olit tässä samassa luokassa viime harjottelussa, niin oliko teillä joskus ihan mahottomia päiviä? Siis sillee, että ne ekaluokkalaiset ei kuuntele yhtään.."

Harjoittelija2: "Siis joo, yhen kerran kävi niin, että lapset ei kuunnelleet vaikka olisin tehnyt ihan mitä vaan."

H1: "No hyvä. Tai siis, että tää päivä oli sellanen. Huhhhuh. Sanoin, että jos olisi ollut oma luokka, niin olisin lukenut niille sillä matikan tunnilla vaan kirjaa, ois ollu kaikista helpointa. Ohjaava opettaja kysyi, että no mikset lukenut.."

H2: "Joo hei nyt muistankin se oli se tunti, kun ihan ihan jokainen oppilas möykkäsi, eikä kukaan kuunnellut. Ja kaiken sen hälinän ja metelin keskellä yksi oppilas viittasi. Kysyin mitä asiaa hänellä oli, ja hän vastasi pohtivan näköisenä: "Niii.. Sellasta vaan, että muistan, että elefantti tai sit norsu.. hmm... nii. Ni jompi kumpi niistä ois nisäkäs."

(Ja kyseessä oli äidinkielentunti.)

oppimiskokemuksia

Poikaystävältä oppii asioita. Vanhemmilta tietenkin oppii. Sisaruksilta. Ystäviltä.

..ja opinnoista? No. Hieman epäröivä kyllä-vastaus. Tuntuu siltä, että opintojen aikana olen oppinut kyllä asioita, mutta lähinnä se on liittynyt elämään yleensä. Olen tullut aikuisemmaksi ja saanut elämänkokemuksia. Ja sitten lähdin matkalle pääkaupunkiseudulta opiskelukaupunkiin. Ja matka kesti. Ja kesti. Ja sitten oli vielä tosi pitkä aika perille. Ja edelleen. Kestääää. Ja sillon ehdin pohtia. Ja kyllä, kyllä minä oikeasti olen oppinut jotain ihan kasvatustieteeseen liittyvää.

1) Ohjeet ovat tärkeintä ikinä. Jos osaat antaa lapsille (tai kenelle tahansa) hyvät ja s e l k e ä t ohjeet, elämä on helpompaa.

2) Sallittua myös opettajalle: "En tiedä."

3) Oppilasta kiinnostavat erityisesti asiat, jotka jotenkin liittyvät hänen elämäänsä.

4) Motivoitunut tekeminen on kaikkien kannalta helpompaa. Jos lapsille saa esitettyä asian siten, että se kiinnostaa, tekemisestä tulee helpompaa niin opettajalle kuin oppilaillekin.

5) Opettajan ei ole mikään välttämättömyys korottaa ääntään, hiljaisuus on usein tehokkaampaa.

6) Opettaja saa ja hänen tuleekin käyttää hyväkseen oppilaan työpanosta. "Ole hyvä ja jaa tästä nämä monisteet kaikille." Näin oppilaat oppivat ottamaan osaa luokan työskentelyyn.

7) Opettajalla ei välttämättä ole nutturaa, hänellä on ystäviä ja elämä, joka jatkuu myös työpäivän jälkeen. Hän saattaa toisinaan olla (todella) humalassa. Hän saattaa kiroilla. Hän on ihminen.

8)OHJEIDENANTO ON TÄRKEÄÄ.

Synttärit menivät loistavasti. Minulla oli hirmu hirmu kivaa, enkä muistanut aamulla läheskään kaikkea illasta. Se ei tosin välttämättä ole aina hyvä asia, mutta tällä kertaa herätessä ei ollut minkään sortin morkkista, vaan elämä hymyili. :) Hirmuisesti viinaa, laulua, naisia, miehiä, puhetta, naurua, pussailua ja muuta.

pizzaa ja naurua

Juhlistimme tänään siis kaveriporukassa huomista syntymäpäivääni. Söimme suklaakakkua, jäätelöä ja joimme teetä ja kahvia. Ja keksejä kans. Puhuttiin naisten karvaisuudesta ja monista monista muista olennaisista asioista. Ja tämän jälkeen reteinä poistuimme pizzalle keskustan yhteen harvoista suomalaisista pizzapaikoista.

Ja voi hurja mitä sekoilua pizzapaikassa saimme aikaan. Toisaalta suureen osaan sattumuksista syy oli ravintolan maustesirottimissa. Juttuhan meni näin.

L: (Sirottelee pizzaan maustetta.)

Kämppis: (Repeää nauruun.) "Ripottelet siihen sitten koko ajan mustapippurirouhetta.. HAHA"

Minä: (Nauran kippurassa.) "Missä on oreganoo?"

Kämppis: "Mä haen. Täällä on täys purkki. Tossa, ole hyvä."

Minä: "OHO." (Sirottimesta levisi ruokalusikallinen pitkin pöytää ja se osa joka osui pizzalle jäi sievään kasaan yhteen kohtaan pizzaa.)

Kämppis: "Saanks mäkin maustetta, kiitti. OHO." (Oreganoa leviää jälleen ruokalusikallinen pitkin pöytää ja sievään kasaan yhteen kohtaan pizzaa.)

L: "Anna mullekin, ehkä se peittää vähän tätä pippurin makua.. OHHOH." (Oregano osuu kyllä pizzaan, mutta sitä leviää parin neliösentin alueelle ehkä kolme ruokalusikallista.)

Ja siinä vaiheessa minä repeän ihan lopullisesti. En pysty hillitsemään itseäni millään, sillä pöydässä istuu yksi henkilö, jonka pizza on normaalin näköinen, kaksi henkilöä jolla on sievä kasa oreganoa pizzansa päällä, kolmas henkilö, jonka pizza näyttää mustapippurin värittämältä kuivatulla ruohosilpulla maustetulta pizzalta, ja pöytä on täynnä oreganomurua. En pysty lopettamaan millään, sillä päivä on ollut pitkä ja minua väsyttää. Kaverini mutustaa kohtalaisen tyytyväisenä ruohoiselta näyttävää pizzaansa ja minä koitan pitää naurun hallinnassa - tuloksetta. Kyynelet valuvat ja vatsaan sattuu.

Olipa mukava nauraa pitkästä aikaa täysin hillittömästi. :D Tilannekomiikka on parasta.

päivä tulee, päivä menee

Päivät vain kuluvat, eikä elämässä tapahdu mitään. Illalla huomaan, että taas on ilta. Aamulla nousen ylös ja kohta on taas ilta. Olen pitänyt tunteja kolmosluokkalaisille. Tunneista on tullut kehuja. Olen pitänyt lisää tunteja. Lisää kehuja. Vielä tunteja. Ohjaava opettaja sanoi, ettei keksi minulle mitään sanottavaa, pidän kuulemma tasaisen varmoja tunteja. Lisää tunteja. Opettaja sanoi, että voisin kokeilla jotain erilaista tuntia. No, onneksi huomenna on vaihteeksi matematiikkaa atk-luokassa. Helpottavaa on, etteivät ohjaavat opettajat halua tuntisuunnitelmia etukäteen. Tämä mahdollistaa sen, että suunnittelen tunnille raamit ja toimin sen jälkeen fiiliksen mukaan - tätähän opettajan työ käytännössä on.

Huomenna pidän kestit opiskelukavereilleni. Syödään suklaakakkua ja keksejä. Sen jälkeen pizzalle ja kaljalle. Juhlistetaan oikein puolipitkän kaavan mukaan 24-vuotissyntymäpäivääni. Perjantaiaamuna on heti kahdeksalta oltava takaisin opettajan roolissa, joten turha kuvitella että olutlinja venähtäisi yhtä iltaolutta pidemmälle. Onneksi perjantaina siirryn pääkaupunkiseudulle juhlimaan antaumuksella. Hienoa saada ajatukset irti opiskeluelämästä. Kaipaan jotain muutakin.

En osaa nukkua. Kolme yötä on mennyt pätkittäin torkahdellessa ja päiväunet ovat olleet aivan ehdottomia, jotta jaksaisin. Toivottavasti tämä asiakin muuttuu kun pääsen täältä viikonlopun viettoon.