Antakaa lapio. Tahdon kaivaa rauhallisen kuopan itselleni. Ei yhteyksiä ulkomaailmaan. Ei muita ihmisiä. Ei vanhempia. Ei M:ää. Ei ystäviä. Eikä etenkään yliopistoa. Tai matematiikkaa. Vain kuoppa keskellä metsää. Maakansi, jonka alla ei ikinä uskoisi olevan ketään. Se olisi armeliasta. Tahtoisin kovasti armoa näiltä kaikilta vaatimuksilta. En usko jumalaan, vaan tahtoisin armoa itseltäni. Tai lähinnä omilta tunteiltani. Eikö niitä voisi kääntää off-asentoon. Olkaa kilttejä, eikö niin voisi tehdä? Pyydän nöyränä.
En tajua matematiikasta mitään. Viimeinen kertaustunti ennen tenttiä. Ja minua itkettää.
Tiedän. Matematiikka ei ole näin vakavaa. Eikä se olisikaan, ellei päälleni kaatuisi miljoona muuta vaativaa asiaa. Alan olla joltain osin jo niin väsynyt, etten tahtoisi millään jaksaa miellyttää ystäviäni. Viikonloppuna koittivat houkutella yhdelle oluelle. En jaksanut edes keksiä syitä, vaan: "En lähde. En todellakaan. Ei." Ei selityksiä. En vain kykene. Tällä hetkellä ystävät tuntuvat rasitteelta. Minun pitäisi jutella heidän kanssaan. Mennä kylään. Kutsua kahville. M tuntuu uhkalta. Entä jos hänkin kaataa jotain ikävää niskaani tämän kaiken lisäksi? Oletettavasti ja luultavasti hän ei niin tee, mutta koska hän on olemassa, on aina mahdollisuus että hän olemassa olollaan lisää väsyttävien asioiden määrää. Vanhemmat kyselevät ja ovat kiinnostuneita. Se rasittaa. En jaksaisi selittää olemistani kenellekään.
Elämä on mukava asia, mutta. On vain niin paljon asioita, että väsymiskynnykseni on käsittämättömän matalalla. Pidän elämästäni ja nautin tulevasta keväästä. Olen pääosin hyvällä tuulella, eikä minua todellakaan masenna. Silti olen tämän vuoden aikana huomannut, että voimavarani eivät ole loputtomat. Välillä joudun toteamaan, että rahkeeni vain eivät riitä kaikkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti