Kolme palaa paahdettua kurkkuvoileipää. Mansikkarahkaa. Kahvia. Tässä minä istun ja nautin aamupalaa. Niinpä aivan, juuri sitä. Tämä hemuli alkaa epäilyttävästi muuttua kohti Järkevää Aikuista. Ja miksi niin? No hyvänen aika. En ole koko pienen elämäni aikana harrastanut aamupaloja, koska aamulla kaikki maistuu PAHAlle. Ruoka ei vain ole uponnut aamulla tähän aamukärttyiseen hemuliin. Vaan niin se maailma opettaa, ja routa porsaan kotiin ajaa ja ei ole lahjahepoisen suuhun katsomista. (Äitini rakastaa sanontoja ja viljelee niitä. On tartuttanut minuunkin.) Ja kaiken tämän kamalan lisäksi nautin aamupalastani. Nami.
Olenkohan ainoa laatuani tässä asiassa: Aamuisin tunnen pahoinvointia. Ja takarivi siellä, ehei, en ole PIENIINpäin. En todellakaan. Vaan. Olen onnistunut luomaan itselleni henkisillä voimilla pahoinvoinnin tunteen heti kun pistän hammasharjan aamulla suuhuni. Oksennusrefleksi pyrkii pakosti pintaan ja useana aamuna olen kakonut ihan sillä rajalla, että laatoittaako vaiko eikö laatoittaako. Tuntuu, että oksennusrefleksinappula on yön aikana siirtynyt kieleen ja takahampaisiin. Hirmuinen fiilis, kun tunkee unenpöpperöisenä oksettavaa hampiharjaa suuhunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti