Masussa möyrii vielä vähän. Tai ei niinkään möyri, vaan auuuu.. Kipristelee ja meinaa krampata. Vaan ei auta itku, ei hampaiden kiristely. Humpattava on, kun täti käskee. Ja minä-hemulihan humppaan. Humppaan kuin henkeä vietäis. Musiikkiliikunnan kurssi on siis virallisesti aloitettu, kaikista vatsavaivoista ja antipatioista huolimatta. Ei nimittäin tällä hetkellä jaksaisi suoda ajatustakaan millekään muulle kuin gradulle ja matematiikalle.
Ja ei sikäli, olihan se ihan ok. Ei juoksenneltu eikä ryntäilty niin paljoa, että olisi alkanut tehdä huonoa.
Soitimme sellaista jännittävää muoviputkea, jota jotain kovaa vasten iskemällä saa erilaisia säveliä. Ne ovat siis viritettyjä muoviputkia. Osallistuin aktiivisesti ja menin solistina soittamaan muoviputkilla. Niitä soitettiin iskemällä polvilumpioon. Se on sellaista pehmeää muovia, joka ei satu iskiessä. Mutta. Tarvitseeko refleksi kipua toimiakseen? No ei tarvitse. Polvirefleksini on näköjään niin herkkä, että siinä istuessani ja takoessani putkilla polvia jalat nytkyivät kuin vähäjärkisellä. Kaksi muuta solistia soitti vakain jaloin, mutta minä ja eräs toinen totesimme refleksien olevan herkässä. Nytk pum pum pupu nytk nytk pupumpum.. nytk.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti