hmm.

Edellisten vastaustesi perusteella: Olet 11 % Harkitsija

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti	-------------*------	Introvertti
Käytännöllinen	---------------*----	Intuitiivinen
Ajattelija	-------------*------	Tuntija
Impulsiivinen	-----------*--------	Harkitsija

(mmmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet intuitiolla varustettu, ihmisistä ja asioista huolta pitävä, rauhallinen ja rauhaa rakastava, syvällinen ja monisyinen ihminen. Osaat yhtä luontevasti kohdata elämän henkilökohtaisia ja analyyttisiä tilanteita. Ihmistyyppisi on yleensä sopivimmillaan sisäisten asioiden ja näkymien kanssa, mutta tarvitsee jossakin määrin myös ihmiskontakteja. Tämä vastakkainasettelu aiheuttaakin toisinaan ongelmia. Olet sanavalmis, empaattinen ja idealistinen. Yleensä kaltaisesi ihminen sanoo vain tietävänsä asiat suoralta kädeltä, mutta ei välttämättä osaa selittää asioita toisille. Tunnet vahvasti toisten ihmisten tunteiden mukana, ja osaat tunnistaa hyvän ja pahan eri asioista ja tilanteista. Tästä syystä sovellut ammatteihin, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Nautit siitä, että voit olla avuksi toisille. Kun olet tehnyt jostakin asiasta päätöksen ja asettanut tavoitteesi, mitkään järkisyyt eivät saa päätäsi kääntymään. Se, osaatko kääntää tämän ominaisuuden sinnikkyydeksi, vai oletko pelkästään jääräpäinen, määrääkin helposti koko elämäsi suunnan ja menestyksen.

No joo. Hmmm. Vaikea sanoa, olenko minä tuo. Ainakin jossain määrin, kyllä. En ehkä viihdy sisäisten asioiden kanssa niin hyvin kuin tuossa korostetaan. Elän tunteissa mukana. Pidän ihmisistä. Tarvitsen seuraa ollakseni tyytyväinen. Erotan mielestäni pahan ja hyvän. En kylläkään rakasta rauhaa aivan loputtomasti. Olen valmis taistelemaan asiani puolesta. Riitaa inhoan kyllä - etenkin puolituttujen kanssa.

Viime yönä olin vaihteeksi luokkaani komentamassa. Karjuin minkä kerkesin, koska kakarat olivat ihan holtittomia. Eräs opettajakollegani oli vienyt muksut retkelle ja minä jouduin tahtomattani mukaan komentajan rooliin. Saisivat jo jäädä unista nuo muksut. Loma lomana, työ työnä.

loma (/työttömyys)

Nyt se alkoi. Loma. Aurinko paistaa ja meikä-hemuli hyppäsi polkupyöränsä selkään selvittääkseen itselleen, miltä tuntuu olla virallisesti työtön. "Pikapyrähdys", ajatteli hän. "Ja sitten kahville kotiin", hän pohti. Vaan eipä se mennyt niin. Tietenkään. Tänään on vuoden kiireisin työttömyyspäivä, koska kaikki valmistuvat ja pääsevät kouluistaan työttömän maailmaa tutkimaan. Niinpä jonotin ensin puolisen tuntia neuvontaan (koska niin käskettiin tehdä) vain saadakseni ohjeen: "Ota vuoronumero." Tämän jälkeen vuoronumero kourassa istuin odottelemassa vielä tunnin verran. Työkkärin työntekijät näyttivät stressaantuneilta, eikä ihme: työvoimatoimiston tietokoneiden softa oli sanonut poks. Varmasti ihana tunne. Miljoona huokailevaa ja tuskaista asiakasta ja työväline pois käytöstä.

Olin jotenkin odottanut, että työkkärissä olisi selvät sävelet, minulta kysyttäisi tietyt kysymykset ja sitten saisin tietää, saanko tukia vai en. No ei se niin mennyt. Kävelin vuorollani Täti Työttömyysihmisen luokse. Istuin penkkiin ja tarjosin työtodistuksiani hänelle. "Jaaaaa, sinä oletkin ollut kassatätinä! Minäkin! Mikä sattuma!" "Nnnniiiin..." Hypistelin papereitani, jotta asia olisi edennyt. "Silloin kolmekymmentä vuotta sitten... bla bla.." "Niin. Jahas.." "Ja sitten tuotiin tavarat takaikkunasta ja poistuttiin etuovesta eikä palkkaakaan saanut juuri mitään! bla bla bla..." "Aivan. Jännittävää..." "PITIKÖS SITÄ SINUN ASIAAKIN HOITAA HAHAHA TÄSSÄ AJATUKSET KARKAA!!" "Hheheh, niinhän ne näytti karkaavan.." "Ja tänään onkin vuoden kiireisin päivä!" "No joo.. Aika kumma, että on jonoa.." Ja viisi minuttia siinä itse asian hoitamisessa sitten kului. En tullut hullua hurskaammaksi. Jotain pitäisi lähettää KELAlle. Ja jotain työttömyyden uusimista ja joku tosite ja seitsemän päivää karenssia.

Hm hm hm. Tätä pitää vielä miettiä.

todella ihmeellistä.

Miten minä joudun tälläisiin tilanteisiin täysin tahtomattani? En todellakaan ole halunnut riidellä tai suututtaa yhtäkään työtovereistani ja silti tämän kevään aikana minuun on suuttunut kouluavustaja, terveydenhoitaja ja koulukuraattori. Ja viimeisenä listalla vaatimattomasti matemaattisten aineiden opettajat. Olen todella naiivi, koska en vain tajua, että ihmiset suuttuvat monista kummallisista jutuista. Ja etenkin olen jotenkin pakokauhuisena tässä nyt miettinyt, miten vääristyneenä minuun liittyvät asiat etenevät suusta toiseen. Kertaakaan en ole tarkoituksella hyökännyt ketään vastaan, koska inhoan hyvin syvästi puolivieraiden ihmisten kanssa riitelyä.

Kouluavustaja suuttui kuultuaan sattumalta täysin häneen liittymättömän keskustelun ja ymmärrettyään sen jotenkin todella ihmeellisesti niin, että asia liittyisi häneen. No ei liittynyt, vaan minä ja L vitsailimme jotain täysin omiamme käytävällä.
Terveydenhoitaja harmistui ja melkein itki, kun pomoni oli kertonut että olin hämmentynyt terveydenhoitajan puheista. Ai olin? En pyytänyt, että asiasta puhuttaisiin terveydenhoitajalle. En kaivannut tukea. En kaivannut puuttumista. En halunnut suututtaa.
Kuraattori suuttui, kun näytin pomolle viestin, jonka luulin olevan osaltaan osoitettu pomolle, mutta joka ei kuitenkaan ollut ja pomo eteni asiassa tahollaan minulta kysymättä. Kärpäsestä tuli jälleen härkänen.
Matemaattisten aineiden opettajat hermostuivat totaalisesti, kun innostuneena menin tiedustelemaan, miltä matematiikan opettaminen yläluokilla tuntuu. Ohessa tuli ilmi, että minä minulle kerrottujen tietojen mukaan opetan ensi vuonna matematiikkaa. Aistin jo siinä tilanteessa, että nyt jotain on pielessä. En vain voinut ymmärtää, että mikä. Olin puhtaan blondin rehellisesti innoissani ja tahdoin osaksi matemaattisia opettajia. VIRHE. Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että matematiikan opettaminen oli osaltani SALAISUUS. Ai mistä se olisi pitänyt arvata? En kyllä yhtään tiedä. Sinä olisit aivan varmasti arvannut. Ja sinä. Ja te kaikki muut. Mutta minä en arvannut, koska siihen suuntaan ei mitenkään viitattu. Nyt minä olen paljastanut jonkin sortin suuren salaisuuden, sillä jokainen opettaja kuulemma pitää kynsin hampain kiinni ylityötunneistaan ja minä olen nyt lohkaisemassa matemaattisilta opettajilta osaa itselleni ja näin ollen loukkaan kaikkia mahdollisia tahoja. Miksi vitussa minut piti taas sotkea johonkin sellaiseen, johon en halunnut tai edes tiennyt pakosti joutuvani? Eikö olisi voinut esim. suoraan heti kättelyssä sanoa, että tästä nousee poru? Olisi ollut kiva tietää etukäteen. Enkä edelleenkään tajua, miksi asia oli salaisuus. Joka tapauksessahan kaikki ensi syksynä viimeistään olisivat huomanneet, että minä opetan matematiikkaa. Tai ehkä se olisi pitänyt pitää salassa. Olisin ihan kuin vahingossa eksynyt aina matematiikan luokkaan ja epähuomiossa pitänyt seiskojen matikantunnit koko vuoden ajan. Keväällä sitten vain numeroita annettaessa olisi pitänyt todeta, että: "Oho, se oli vahinko. Opetin vahingossa matematiikkaa. Anteeksi."

NIINKÖ MITÄ? EN VAIN TAJUA. JA TÄLLÄ HETKELLÄ KORPEAA AIKA RASKAASTI. VITTUAKO KERROTTE SALAISUUKSIANNE MINULLE KERTOMATTA ENSIN, ETTÄ KYSEESSÄ ON SALAISUUS. HERMO MENEE.

unipäiväkirja

Minä näen mielestäni kovin harvoin unia. Tai siis tiedän kyllä. Ihmiset näkevät unia joka yö. En vain muista lähes koskaan omiani. Viime aikoina olen muistanut työunia. Tällä kertaa työt eivät ainakaan suoranaisesti olleet unessani mukana. Lapsuus- ja nuoruusajan viulunsoittoharrastus teki unesta ahdistavan. Konsertti edessä, enkä edes tiennyt mitä minun siellä pitäisi soittaa. Etsin hädissäni nuotteja, kunnes kuulin että soitan vain orkesterissa. Hätäisesti yritin saada nuoteista jotain selvää. Myös esiintymisasu oli jotenkin aivan vääränlainen. Olin myös golf-kurssilla, jota hyvin ahdistunut Kristiina Elstelä veti. En ollut maksanut kurssia, mutta huidoin mukana. Ahdistus lienee viime yön unien teema.

Onneksi aamulla ahdistus oli kadonnut. Aamukahvia ja voileipää. Saadaan päivä käyntiin.

aamu

Aika kivaa herätä aamuyhdeksältä pirteänä. Tosin unta onnistuin jälleen näkemään luokkani vaikeimmasta tapauksesta. Raahasin poikaa kainalossa ja yritin saada kotiuttamista onnistumaan. Puhelin oli koko ajan muiden opettajien käytössä ja luokkani muut oppilaat ihan hunningolla. Ihana uni. Ei.

Oltiin hurraamassa kauppatorilla. Siellä oli pari muutakin paikalla ja ilmeisesti osa näistä 90 000 ihmisestä keksi saman kuin me: lähdetään ennen loppuruuhkaa. Niinpä me jouduimme tungokseen, kun sivuilta, edestä ja takaa puski lauma kapealle kujalle tahtovia ihmisiä.

"Mistä tää vesi oikein tulee..?" M ihmetteli. "Hmmm.." Ja sittenhän se selvisi. "Vesi" tuli loristen ulos olutta kiskoneista miehistä ja pojista, jotka eivät löytäneet ruuhkasta vessaa. Asfaltin imukyky osoittautui surkeaksi. Pissatulva, ei kiva.

Jotenkin nousivat siellä Lordia odotellessa ihokarvat pystyyn ja kurkkua kuristi. Miltähän siitä miehestä maskin takana mahtaakaan tuntua, kun kymmenettuhannet ihmiset huutavat Lordia. Minua varmaan oksettaisi. Tai itkettäisi. Tai molempia. Olo olisi varmaan mitä epätodellisin. Viisi pientä ihmistä. Ja 90 000 ihmistä huutamassa innosta puhkuen niiden viiden ihmisen nimeä. Huh. Sellaista ei ihan jokainen pääse kokemaan.

luokkaretki

Heurekassa tuli käytyä 42 lapsen kanssa. Mukana oli myös kaksi isovanhempaa, kouluavustaja ja yhden lapsen äiti. Väsyttävä päivä. Muksut tykkäsivät varmasti. Paitsi se yksi poika, joka meinasi vetää itsensä taas lukkotilaan ja jonka vanhemmille päivän päätteeksi pistin mailin huonosti menneestä reissusta.

Lapset päästettiin kotiin jo metroasemalla 500m ennen koulun pihaa. VIRHE. Olisi pitänyt viedä sääntöjen mukaan pihaan asti. Jos jotain on nyt sattunut, niin minä kannan vastuun, ei koulu.

Nyt korvat ovat melusaastetta pullollaan ja pää tyhjä. Jalkapohjat kirkuvat kivusta ja nukuttaa.

Ihan hauska reissu, mutta en minä Heurekassa mitään ehtinyt katsoa. Paitsi muksujen perään. Onneksi näitä luokkaretkiä on kerran vuodessa vaan. Juuri sen verran niitä vuodessa jaksaakin.

jee

Lordi sai kultaa ja Leijonat pronssia. Kyllä nyt on taas hyvä olla suomalainen. No joo, sarkasmi sarkasmina. On se silti ihan mukavaa ja kyllä minäkin viime yönä jännitin pisteiden jakoa. "Finland: douze points. Finland: twelve points." Ja sitten hurrattiin. Mutta täytyypä sanoa sekin, että enpä ole taas ihan vähään aikana yksin kotona ollessani hirnunut niin paljon kuin nauroin Euroviisujen hirveistäkin hirveimmille osallistujille. Voi kauhistus. Karsinnat jäivät näkemättä, mutta siellä pudonneiden on täytynyt olla jotain aivan karmeaa, koska finalistitkin olivat lähinnä camp-huumoria.

Tämä viikonloppu on tullut vietettyä kotona lepäillen ja mitään tekemättä. Se on ehkä mielenterveydellisesti ihan hyvä juttu. Pe-la -yönäkin tuli nukuttua lähes 12 tuntia. Ja päiväunet päälle.

vähiin käy

..ennen kuin loppuu. Kahdeksan päivää vielä. Ei tunnu kovin keväiseltä, kun ulkona saa hytistä kylmästä hame päällä. Tänään juhlistetaan yhden työntekijän eläkkeelle jäämistä ja siksi piti kiskaista vekkihame päälle ja suunnistaa aamuruuhkaan. Enää en oikein keksi mitään tekemistä muksuille. "Etsikää jotain keskeneräistä ja tehkää se valmiiksi." Läksyjä sentään jouduin vielä antamaan, kun eräs oppilaistani (sellainen rasittava suulas ja nenäkäs yksilö) sanoi, että "ope sulla ei oo lupaa antaa läksyä. ET SAA ANTAA LÄKSYÄ ENÄÄ." Selvä, ajattelin minä, läksyjä on siis annettava. Olisi ollut hiljaa ja tyytynyt käyttäytymään kohteliaammin, niin olisin luultavasti jättänyt antamatta.

Tämä päivä tuli suunniteltua juuri tällä hetkellä, kun rinnakkaisluokan ope / ystävä L kävi vieraisilla luokassani. "Meillä ei oo mitää tekemistä... En tiiä mitä pistäisin oppilaat tekee.. Tehkää jotain. Niin mä niille sanon." "No hei! Mulla on karhukirje-kuunnelma tuolla omassa luokassa. Kuunnelkaa sitä! Se on tosi hauska." "Hienoa! Upeeta. Me kuunnellaan sitä. Noin. Päivä suunniteltu." Tälläistä tämä alkaa jo olla, kun kirjat on tehty valmiiksi ja monistepinkatkin alkavat olla läpi käytyjä.

todistelua

Olkoon sinun valta ja kunnia, iankaikkisesti. Siltä minusta tuntuu. Että valtaa on. (Kunniasta en ole ihan varma.) Niin minä vain napsuttelen pienillä kätösilläni mukuloille arvosanoja todistukseen. Kasi.. Ysi.. No tää on kai sit seiska.. Tai kutonen? Joo kutonen. Vai onko? Seiska? Pistän kutosen silti. Tää kuvistyö on... kasi? Kymppi? Vitonen? Hurjaa, että minun pitäisi tietää, minkä arvosanan arvoinen kukin asia on. Mistä sen voi tietää? Minulle ei ole kukaan paljastanut tietoni (arvaukseni?) lähdettä. Sormista ne numerot siihen arvosanaohjelmaan vain napahtelevat. Ihmeellistä.

Ja huomattavan erikoista on antaa käyttäytymisestä niinkin huono numero kuin seiska. Itse olisin varmasti murentunut hetkessä maan tomuksi, jos olisin saanut käyttäytymisestä ysin. Kymppihän sen on oltava, muuten on aivan hirviö. Näin sanoo oma kokemus. Vaan seiska on annettava, kun ei osaa käyttäytyä.

Muksut ovat jo kohtalaisen kevättunnelmissa. Minä en vielä. Tai siis tuntuu siltä, että motivaatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyllä töissä on edelleen ihan kivaa, mutta TULISI JO SE KESÄ. Stressi vaan ei katoa mihinkään, vaikka oikeastaan ihan kaikki tämän kevään hommat on jo tehty. Numerot on annettu. Poissaolot laskettu. Tukituntien palkkatoiveet esitetty. Kokeet pidetty. Silti ei tunnu vapautuneelta tai rennolta. Ehkä se tunne tulee 3.6. klo 10.30, kun muksut säntäävät ulos luokasta todistukset käsissään. Silloin minätyttö matkustan kotiin, tilaan pizzan ja avaan oluen.

terve!

Menimme M:n kanssa punttarille pitkästä aikaa. Tamppaaminen sillä porraskoneella sujui jotenkin hirmuisen helposti. 25 minuuttia vatkausta sujui helpommin kuin koskaan. Ehkä rullaluistelu, kävely ja sen sellainen on todellakin nostanut kuntoa.

Sitten alkoi venyttely. Taivuttelin itseäni mutkille lattialla, kun joku astui salille sisään. Käänsin katseeni ja odotin näkeväni jonkun, jonka ainakin M tuntee. (Punttari on siis M:n työpaikan sali.) Tervehdin tulijaa ja käännyin jatkamaan taivuttelua. Ja sillä sekunnilla tajusin, että en tervehtinyt takuuvarmasti M:n työkaveria tai tuttua. Olin juuri tervehtinyt Tony Halmetta. Ja kylläpä hän oli synkän näköinen. Ei vastannut tervehdykseeni. Miksipä olisi.. Tai no. Yleensä kai salilla on tapana tervehtiä tulijaa. Tai oletan niin. Ehkä sitten ei. Rankka elämä kai sai naaman niin synkäksi.

Kevät on jo niin pitkällä, että lähes jokainen opettaja koulussamme huokailee. Tulisi jo se kesäkuu. Tulisi jo. Alkaisi jo se loma. Enää 11 aamua. 11. Eihän se ole yhtään mitään. Vaan on se silti. 11 aamua ja sitten on loma. Tai työttömyys. Vapaus. Se.

(Huomasin tänään vasta, että ensi vuoden työsopimukseni jatkuu 31.7. asti, eli ensi vuoden kesältä saankin sitten palkan. JESH.)

kevät keikkuen tulevi

Puut vihertää ihanasti. Muistan, että viime vuonna olin huomaamattani ikävöinyt sateen ääntä. Ja itse asiassa mukava sitä olisi taas kuulla. Pitkästä aikaa. Ja nyt huomasin, että silmillä on ollut ikävä vihreitä lehtiä. Kyllähän havupuut ovat vihreitä talvellakin, mutta niistä tulee mieleen lähinnä paukkupakkaset ja joulu. Vaan koivun vaaleanvihreät keväiset - voi niin keväiset - lehdet. Hentoa, herkkää, ihanaa. Silmät lepäävät tuossa keväisen kevyttä koivun ulkoasua katsellessa.

Tänään taas punnitus. Olo tuntui jo ennen punnitusta jotenkin kevyeltä. Ei huolta puntarista, jotenkin. Ja pudotus olikin sitten -1,2kg. Aika jännää. Yli 5 kiloa jo sulanut jonnekin. Mihinhän se kaikki aine menee?

Stressiaste rupeaa taas olemaan korkealla. Tulisi jo kesäkuu.

yskis

Nenä vuotaa ja kurkku on kummallisen kutiava. Eilen olo oli mitä tukkoisin ja henki ei tahtonut kulkea pikkuruisissa keuhkoputkissa ja -rakkuloissa. Liekö sitten ollut jotain allergiaa - jota en tiedä kyllä sairastavani - tai sitten vain ärtymystä pölyävän hiekan saastuttamasta ilmasta johtuen. Tai kevätflunssa, mikä sekin olisi ihan hieno juttu..

Eilen oltiin duuniporukan kanssa keilailemassa ja syömässä. Ihan hauskaa ja mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paikalla olevien ikähaarukka oli 24-60 ja mieltymykset, persoonat ja huumorintaju vaihtelivat laidasta laitaan kuin suomalaisleijonien kiekko. Yksi työkaveri (tosin täydellisen tuntemattomaksi jäänyt - opettajia on koulussamme varmasti 30, kaikkiin ei ole ehtinyt tutustua) osoitti itsessään piirteitä, jotka saivat heti niskakarvat nousemaan pystyyn. Huomasin ärtyväni välittömästi ja vahingossa taisin myös vähän näyttää ärsyyntymiseni.

Ruokaillessamme huomasin ikkunasta, että joku tehdas laskee taivaalle mustaa savua. Tuijottelin savupatsasta kykenemättä kuitenkaan muodostamaan mielikuvaa tulipalosta. Varmasti tunti kului tuijotellessa ennen kuin yksi porukasta sai tekstiviestin makasiineilla riehuvasta tulipalosta. Kotimatkani kulki makasiinien ohi, joten pääsin todistamaan tilannetta omin silmin. Tuijotin epäuskoisena näkymää. Tuhansia ihmisiä. Jättimäinen rakennus roihuaa liekeissä. Paloautoja. Poliiseja. Vesihöyryä ja savua. Punainen aurinko savun takana. Se oli jotenkin hirmuisen pelottava näky. Netti-Hesarissa joku on kuvaillut näkymää osuvasti. Maailmanloppu. Se siitä jotenkin tuli mieleen.

kieli(oppi)palvelusta päivää.

Vappu meni aika eritavalla kuin olin ajatellut. Humalassa tuli kyllä oltua ja erehdyinpä syömään pizzankin. Mutta nukkumaan löysin itseni aattona jo yhdeksän jälkeen. Tissuttelin litran viiniä matkalla kotiin, rojahdin sänkyyn ja varmaan nukahdin jo kaatuessani. M poisti kiltisti ylimääräiset vaatteet, jotta nukkumisesta ei olisi tullut pätsimäistä. Heräsin parin tunnin kuluttua käydäkseni takaisin nukkumaan. Krapulaa ei ollut laivalta tullessa eikä sen paremmin vappunakaan. Ullikselle pääsimme aikaisen nukkumaanmenoajan ansiosta jo ennen kahtatoista. Rantatuolit, kertakäyttögrilli ja hyvää seuraa. Aivan jees. Kuutisen tuntia Ulliksella ja sitten suunnattiin kulku kohti ruokaa. Jengin päätöksellä menimme Camppi-raflaan. Aika hienostunut verrattuna siihen kohtalaisen räjähtäneeseen ulkonäköön, jonka kuuden tunnin ulkoilu oli saanut aikaan. Poskia punoitti terveesti ja tukka oli iso takkupörrö.

"Ja mitäs teille saisi olla..?" Omalla vuorollani ilmoitin tilaukseni: "Mulle Caesar-salaatti. [Mulle seessar salaatti]" Mihin tarjoilijapoika: "Siis yksi CAESAR-salaatti. [Siis yksi KEESSAR salaatti]". Johon minä: "No hm, niin.." Ja seuraavaksi vuorossa ollut seuralaisemme: "Mä otan kans sen seessarin." "Siis yksi KEESSAR." Rupesin hihittämään heti, kun tarjoilija poistui pöydästä kahden KEESSAR-tilauksen kera. Selvästi mies oli ottanut elämäntehtäväkseen valistaa tietämättömiä sanojen lausumisen suhteen.

Mutta mikäpä siinä. Hyvää ruokaa. Ei se kieltä vienyt mennessään, mutta ihan ok. Ja tulipa kielioppi sentään kuitenkin lausumisen suhteen korjatuksi.

päätelmäketjuja ja muita asioita.

Laivareissu tehty. Ei ole kaamea kapula tai muutoin heikko olo. Ihan hauska reissu ja niin edespäin.

Nyt olo on kovin sekaisa, sillä tietenkin laivailun jälkeen nukuttaa aika paljon. Tähän ratkaisuna menin "päiväunille" klo 20:30. Tai siis nukahdi tuolloin puoliksi epähuomiossa. Sitten jossain vaiheessa herään johonkin ja hetken mietiskelyn jälkeen totean, että olen herännyt M:n ääniin, kun hän häärää jotain tietokoneella. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys: mitä on tapahtunut?) M on tullut töistä. Vilkaisu kelloon. Kello on kuusi. Päätelmä: On varmaan aamu, koska ei voi olla ilta, jos kello on kuusi. Hämmennys. Mitä hittoa? Missä välissä ehti tulla aamu? Päätelmä: Nukahdin illalla ja M on lähtenyt töihin herättämättä minua. On siis oltava aamukuusi ja päätän hakea töistä palanneen M:n seurakseni nukkumaan. Vilkaisu kelloon. Se onkin KYMMENEN. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys. Mitä HITTOA?) On sittenkin ehkä ilta, koska ulkona on nähtävästi pimeää. Eli mitä hemmettiä on tapahtunut? Kuinka pitkään olen nukkunut? Mikä maa? Mikä planeetta? En tajua.

Valmis päätelmäketju: Nukahdin klo 20:30, kun M katsoi snookeria. Ehdin nukkua puolitoista tuntia. M on lähdössä töihin. On vielä lauantai ja minulla on edessäni yö, jonka olen mielestäni kerran jo viettänyt nukkuen.

iuh auh ouh.

+400g. Nyyh. Tai no. Olen urheillut tällä viikolla nelisen kertaa enemmän tai vähemmän raskaasti, joten kai kroppa vaan nyt on tajunnut, että "tämähän on hittovie pysyvä muutos!"

Kävin juoksemassa tässä päivänä muutamana. Aika hurjaa juosta, kun sitä on viimeksi tehnyt urheilumielessä varmaan lukiossa. Eli kuutisen vuotta sitten. Tai jotain sellaista. Ja todella yllättäen tulivat lihakset aivan jännittävistä paikoista kipeiksi. Ja venyttely? Mikä venyttely? Niinpä. Tänään vemputusta salilla tunnin verran. Ja kevyttä ruokaa. Kyllä tämä tästä. Tai sitten olen pettänyt itseäni kevyesti syömisen osalta. Kieltämättä ostin kevyttä valkohomejuustoa (NAM) ja alle viikossa söin sen melkein kokonaan. Ehkä se on se. En tiä.

Enää 5 viikkoa töitä. Sitten työttömäksi muutaman kuukauden ajaksi. Ei se mitään, toivottavasti rahat vain riittävät parin kuukauden ajan. Muksut alkavat olla jo aika keväisissä (=villeissä) tunnelmissa, joten tänään koulupäivä venyi 15min aiottua pidemmäksi. "Olette 3min IHAN hiljaa ja viittaat jos jotain on.." -päätökseni venähti muksujen toiminnan takia viideksitoista enemmän ja vähemmän pöliseväksi minuutiksi. Lopulta sentään rauhoittuivat. Tunsin itseni pieneksi hitleriksi. Ja silti tänään sain sivulauseesta ymmärtää, että imagoni on "pehmeä? positiivinen? kiltti?" Kiltti. Siksi minun opettajan imagoani tosiaan sanottiin. Itse tunnen olevani kohtalaisen tiukkis kuitenkin.

Vaan harvoinpa noille tarvitsee enää karjua. Tänään kuitenkin rähisin oikein antaumuksella, kun pojat kehtasivat nauraa ja lällättää, kun yksi tytöistä kertoi erään hänelle tutun ihmisen itsemurhasta. Homma karkasi osaltani henkilökohtaiseksi vihastumiseksi, minkä kyllä tunnistin välittömästi ja kiskoin itseäni kuolaimista rauhoittuakseni. Pojat hiljenivät lähes ääntä nopeammin, kun pala kurkussa ryhdyin ärisemään. Jännä hetki oli tosiaan tunnistaa se, miten homma menee opettajan roolista henkilökohtaiseksi. Taisivat lapsetkin huomata, että nyt ylittyi jokin raja.

Huomenna Lahden kavereiden kanssa laivalle. Monelta? Mistä? Millä laivalla? Ketä mukana? En tiedä. Ehkä se selviää.

kävelyä.

Minä pidän maisemien katsastamisesta. Olen löytänyt itselleni täältä uudesta kotiympäristöstä aivan loistavan ulkoilureitin. Reippaasti kävellen kierrän reitin tasan tunnissa. Ja sepä on kuin onkin juuri tismalleen sopiva aika tepsutella pitkin maita ja mantuja. Reitti kulkee peltojen halki ja matkalla näkee myös kauniita omakotitaloja, remontoivia ihmisiä, polkuja, kallioita ja hevostallin. Eipä tuon parempaa reittiä ehkä voisi ollakaan. (Olen ihan fiiliksissä kävelyretkestä edelleen, jos et sattunut huomaamaan;) Melkein pitäisi olla koira kuitenkin lenkillä mukana. Sen kanssa voisi jutella ja nuuskia ympäristöä. Melkein.

Lämmin tuuli tuntuu jo kovin lempeältä tuolla pelloilla. Ja västäräkit heiluttelevat pyrstöjään.

tippuu.

Nyt yhteensä -3,9kg. Neljässä viikossa. Ei huono. Vähän vaan rassaa, kun ryhmässä puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta. Ei tämä ole laihduttamista. Tämä on elämäntavan uudistaminen. Ja pitäisi asettaa joku paino mihin pyritään ja milloin sen haluaa saavuttaa. No hm hm. Saavutan sen sitten, kun sen tällä ruokavaliolla saavuttaa. En minä mitään aikaa tiedä. Puntari sen sitten kertoo, kun tavoite saavutetaan. Tai tavoite ja tavoite.. Sen näkee sitten, mihin paino tälläisellä ruokavaliolla asettuu.

unikuolemia.

Ankeaa ja ahdistavaa herätä aamuun, kun yö on kulunut surren ja kauhistellen. Illalla ennen nukahtamista erehdyin pohtimaan lähes vuosi sitten tapahtunutta. Aamulla en ensin millään voinut käsittää, mistä painajaiset johtuivat. Jotenkin oli olo, että jotain eilen tapahtui. Jotain sellaista, mikä sai alitajunnan työstämään menneisyyttä. Mutta muistinpa sitten, että tuli pohdittua syvällisiä. Mitä jos... Mitä jos ei...

Ja niinpä uniin tuli viisi vuotta sitten kuollut koirani. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä koirani unissa terveenä ja iloisena. Olisi niin vallattoman ihanaa ja helpottavaa nähdä koira kunnossa, edes unissa. Edelleenkin puristaa kurkusta, kun ajattelen sen tuskaisia viimeisiä kuukausia. Kai se jäi jotenkin vaivaamaan, kun ahdistus ei katoa unista edes ajan kanssa. Jostain syystä uniin yhdistyy aina kauhu ja ahdistus. Koira kärsii, oksentaa, läähättää tuskissaan.. Viime yönä koirani kutistui kutistumistaan, laihtui ja oksensi (ja söi oksennustaan tuskissaan.. Kauhea uni.) Ja samaan aikaan pihalla poliisikoiran vahdittavana oli ruumis. Näin ainoastaan ruumiin käden, enkä voinut mitenkään ymmärtää, miksi poliisit jättivät ruumiin pihallemme makaamaan ja poistuivat itse jonnekin. En voinut poistua kotoa, koska en tahtonut nähdä kuollutta miestä.

Koiraunessa ahdistaa myös se, että jollain tasolla unissa aina tiedostan, ettei koirani tule paranemaan. Se tulee kärsimään ja kuolemaan. Niinpä en koskaan saa unelleni onnellista loppua, vaan herääminen on lähinnä helpotus.

Ahdistava olo säilyi aamulla pitkään. Onneksi työpäivä sujui kommelluksitta ja positiivisella mielellä.

pääsiäismuistio.

Onpa ollut ihan oikeasti loma. On tullut oltua ja tehtyä. Lahdessa kotikotona makailu ja löhöily oli päivä sana. Mökillä puolestaan naurettiin enemmän kuin pitkään aikaan. Tuon kaveripiirin seurassa on yleensä aina kovin hauskaa. Ehdotin jo M:lle, että juhannusta voisi myös viettää kyseisessa porukassa, jos vain mahdollista. M oli samaa mieltä.

Näin unta, että punnituksen tulos ensi torstaina on +-0. Hm. Kyllä sinne miinusta tulee. Positiivisia ajatuksia: hummMmmMMMmmMmm.. Onnistuin kotona syömään vain keskikokoisen annoksen lasagnea ja pienen keskikokoisen annoksen kirjolohta ja perunamuussia. Mökilläkin nakkeja meni vain neljä ja sipsit jätin kokonaan koskematta (, mikä on huisi saavutus, jos ottaa huomioon, että toisessa kädessä oli olutpullo)!

Ulkona on ihana sää. Taidan tässä kohtapuolin vetäistä ulkotamineet niskaan ja poistua vetämään happea. M jatkaa uniaan vielä kolmisen tuntia.

miinuksia.

Jihuu jihuu. En ole laskenut tunnontarkasti pisteitä, vaan luonteelleni hyvin ominaisesti noudattanut ohjetta joten kuten ja suurinpiirtein. Ei minusta ole sellaiseen ruokien punnitsemiseen ja pilkuntarkkaan elämään. Vaan eipä haittaa, eipä haittaa! Paino on silti kolmessa viikossa pudonnut kolme kiloa. Oikein mukavaa. Oikein mukavaa. Miinuskiloja ropisee ihan huomaamatta.

Karkkipäivät ja kaikki. Ulkona syömistä ja hyvää ruokaa. Ja hoikistun silti. Hienoa.

Tänään kotikotona Lahdessa. Ei täällä oikein ole mitään tekemistä, mutta ehkä on ihan terveellistä välillä vain olla? Kuvittelisin näin olevan. Jospa sitä vaikka etsiytyisi vanhojen kavereiden luokse tänään juoruja kuulemaan.

Ai niin! Pitääpäs heti juosta katsomaan, ovatko kevään alkamisen varmistavat krookusvauvat jo puskeneet päänsä läpi routaisesta maasta.

Viuh ->

lisääntykää..

..ja täyttäkää maa. Niin on joku joskus tokaissut. Ja eräs vanhimmista ystävistäni pyrki aivan kirjaimellisesti kyseiseen tavoitteeseen. 4620g ja 54cm. Härstyygeli minkä kokoinen jättityttövauva. ISO. Ja niin tuli äiti naisesta, jota en mitenkään osaa kuvitella äidiksi. Vaan maailma opettaa, Eskoseni. Niin se opettaa minua ja aika varmasti myös ystävääni. Äiti. Hm. En osaa kuvitella. Perjantaina kyseisen kummajaisen näkeekin sitten varmaan ihan livenä. Omituista.

äh ja öh

Pysyinpäs pisteiden sallimissa rajoissa, vaikka kylässä kävikin kaksi serkkua ja tuomisina oli Kindereitä. Lisäksi olin leiponut Painonvartijoiden suosittelemaa pannukakkumaista marjajuttua. Ehkä pisteellä olisi mennyt herkuttelu pitkäksi, mutta vaeltelimme M:n kanssa tänään Sellossa yli pari tuntia ja matkat ees taas mentiin jalkapatikassa, joten urheilupisteitä kertyi ainakin pari. En tiedä, olenko tähän systeemiin liian suurpiirteinen, sillä en jaksa oikeastaan edes harkita, että ryhtyisin punnitsemaan ruokiani. Arvioin silmämääräisesti. Yritän arvioida niin, ettei ainakaan toistuvasti tulisi arvioitua alakanttiin, vaan keskiarvona tulee arvioitua kohtalaisen oikein.

Ajattelin suoda itselleni kerran viikossa tai kahdessa karkkipäivän, sillä en pysty kuvittelemaan, että lopettaisin karkkipäivät minkään syyn takia loppuelämäkseni kokonaan. Ei käy. En suostu. En missään nimessä. Eikä se liene Painonvartijoiden tarkoituskaan. Ainakaan se ei ole minun tarkoitukseni. Tarkoitukseni on tuoda holttia ja malttia tähän ruokaisaan elämään. Minä ohjaan syömistä. Syöminen ei ohjaa minua. Kuulostaako järkevältä?

Pelailtiin koko ilta lautapelejä serkkujen ja M:n kanssa. Alhambra osoittautui oikein viihdyttäväksi ja sopivan yksinkertaiseksi mutta silti moniulotteiseksi peliksi. Menolippu sujui myös kovin mukavasti. Täytyy yrittää aktivoida yhteistoiminta ja kaveruus serkkujen kanssa, kun kerran asutaan ensimmäistä kertaa elämässä alle 100 km:n (ja jopa alle 50km:n) kilometrin päässä toisistamme.

Selkää meinaa pitkän istumisen päätteeksi vähän juilia, mutta elän toivossa, ettei tämä johda pitkittyneeseen kärsimykseen.

opettavaista.

Järjestin jälleen kerran vanhempainillan. Kolmas kerta kolmessa kuukaudessa. Tämä sai luvan olla kevään viimeinen. Sanoin jo vanhemmillekin, että alkaa mennä rutiinilla, kun kokoonnutaan kerran kuussa. Sanoin myös sen, että on hienoa, kun vanhemmat ovat muuttuneet harmaasta pelottavasta massasta kasvoiksi ja ihmisiksi. Helpompi on soittaa kouluasioissa kasvoille kuin pelkälle nimelle.

Mukana oli myös koulumme kuraattori. Keskustelimme luokkaretken järjestämisestä ja ryhmähengen parantamisesta. Ihastuttavan positiivisia aikuisia, nämä minun oppilaideni vanhemmat. Eivät pistä syytä toisten niskoihin tai suhtaudu puolustuskannalta asioihin, vaikka puhutaankin aroista asioista. Ja luokkaretken järjestäminenkin siirtyi kuin itsestään vanhempien vastuulle (,kiitos jollain tapaa keskeneräisenä toimeen pannun päätöksen).

Tapaamisen jälkeen kuraattori kiitteli kovasti panostani. "Oikein opettavainen kokemus tälläiselle tuoreelle kuraattorille... Sinusta näkyi se, että tosiaan välität oppilaista." Nosti hymyn kasvoille tuo kommentti. Voiko tuon kauniimmin opettajalle sanoa? Ja mitä ihmettä, minun pitämä vanhempainilta opettavainen kokemus? Vastahan itsekin olen valmistunut tähän työhön.. Imartelevaa. Hymyilin koko illan.

Sekin tuntui kovin mukavalta, kun rinnakkaisluokanopeni ja ystäväni L käväisi luokassani toteamassa, että "Tepä olette hiljaa! Hienoa, luokka! Oman open johdolla tää hiljanen työskentely sujuu hienosti, wau. Koittakaas muistaa tää sama myös mun pitämillä tunneilla..." Varmasti aivan tarkoituksella minun kuulteni sanottu kommentti, mutta lämmitti silti.

Tuntokasvit on pistetty multiin, mutta vielä ei näy mitään. Kuukausi ennen äitienpäivää. Ehkä jotain vielä nousee multien kätköistä. Toivotaan niin.

1.4.

En keksi yhtään hyvää (tai edes huonoa) aprillipilaa. En ole koskaan keksinytkään. Enkä kyllä ole tullut huijatuksikaan yhdelläkään hyvällä pilalla koskaan. Enkä ole lukenutkaan erityisen hyvistä piloista mistään. Päivällä on hyvä idea, mutta käytännön tasolla toteutus on kautta aikain jäänyt mielestäni tavoitteestaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla pilakiintiössä yksi pila, jonka saa vapaavalintaisesti käyttää minä tahansa päivänä. Tälläinen pakkopilapäivä ei näyttäisi toimivan.

Ehdotan, että suomalaisten kansalaisoikeuksiin lisätään momentti "1 pila valitsemanasi päivänä. Käytä harkiten."

karisee.

Söin ennen punnitusta. Olinpas hupsu. Mussuttelin tyytyväisenä hirmuista satsia Pirkan WOK-vihanneksia, Mexicana-tonnikalaa ja riisinuudeleita, kunnes tajusin, että olen kuljettamassa samaa painoa vatsassani puntarille. Puoli tuntia ennen punnitusta hirmuinen satsi ruokaa. No. Ensi kerralla en ehkä tee niin.

Vaan enpä silti kitise. Ensin tuntui vähän pettymykseltä. Jotenkin ajattelin, että pudotukseen oli mennyt kuukausi. Sitten tajusin, että viikkohan se oli eikä kuukausi. Viikko. Huh. Vain viikko.

Ja tulos: -1.5kg täysin hyvillä ruuilla ja vatsa tyytyväisenä.

väsy.

Väsyttää taas. Yöllä ei. Herään täydellisen epämääräisin aikoihin täysin varmana siitä, että kello soi puolen tunnin sisällä. Päivisin kännykän herätyskellon äänen korkuudelta kuuluvat piippaukset herättävät kauhua. Eiiii ei herätyskello. Ei nyt jooko ei vielä..

Taas meni yö hatelikkoon. Viideltä kurkkasin kelloa ja tiesin, että aivan ihan kohta ensimmäiset autot alkavat ajaa ikkunamme alta kohti työpäivää. Se tarkoittaa herätyskellon piippausta pikapuolin. Ja se tarkoittaa sitä, että viimeinen tunti peiton alla on stressaantunutta odottelua. Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Ja päiväunet eivät tietenkään onnistu. Epäonnistun päiväunissa. HmpH. Makaan sohvalla käppyrässä ja odottelen rentoutta. Sitä ei tule. En ymmärrä. Työ stressaa öisin, mutta töissä ollessani elämä luistaa aivan rennosti ja viihdyn hienosti. Miksi yöllä?! Enkö millään voisi vaihtaa stressiaikaa päivän puolelle? Jooko.

Nyt kyllä tietenkin väsyttäisi ja tuntuu kuin nukuttaisikin, mutta ei nyt voi kokeilla päiväunia, koska ihan kohta menen kohtaamaan Painonvartijasakin. Todella jännää nähdä, mitä painolle on tapahtunut.

ihmeiden aika ei ole ohi.

...sillä eilen oli aivan pulmallisen vaikeaa kuluttaa kaikki pisteet. Ja kaikkihan ne pitää kuluttaa, muuten syö liian vähän - näin sanoi jo ryhmänvetäjäkin. Se on terveellistä, koska enhän minä tässä mihinkään nälkäkuurille ole ryhtymässä. Aamuinen hedelmäsalaatti osoittautui nälkää tehokkaasti poistavaksi ratkaisuksi. Myös wokki oli ehdottoman toimiva ruoka.

Vettä en muista juoda tarpeeksi, se on selvä. Hyvä kun litran joisin, jos jättäisin asian oman onnensa nojaan. Pitänee opetella juomaan vettä enemmän, sillä voisin kuvitella, ettei kaksi desiä koulun ruokailussa riitä kattamaan päivän vesitarvetta aamukuudesta iltaneljään asti. En vain kerta kaikkiaan muista juoda tarpeeksi.

Tänään opetin mukuloille sormiaakkoset. Siis "viittomakieltä". Olivat kovin innoissaan ja pari tyttöä tulikin vaatimalla vaatimaan, että asia tulisi läksyksi. Suostuivat lähtemään liikuntatunnille vasta, kun lupasin että sormiaakkoset ovat läksynä. Liikuntatunti olikin sujunut huhujen mukaan viittoen siihen pisteeseen asti, että liikkaope oli aika kypsä koko asiaan. ;)

Tänään sain taas kehua luokkaani. Ne kutaleet osasivat olla ihan hiljaa, kun osa teki koetta. Itse saivat keksiä hiljaista tekemistä. Onnistui aivan uskomattoman hienosti se. Oikein mukavaa kehua. Hyvä hyvä hyvä! Jospa vaikka kotiutuisi täältä töistä taas. En minä kotiin osaa lähteä. Kaveri väitti eilen, että opettajien työpäivät lyhenevät, kun he ovat olleet alalla pidempään. Epäilen vahvasti. Aina tässä tunteja varten kuitenkin pitää valmistaa materiaalia ja suunnitella tulevia päiviä.

ostoskelua.

Tänä aamuna harmittelin sitä, kuinka pisteikästä juustoviipaleet ovatkaan. Ei enää herkkumässäilyvoileipiä - ei ainakaan, jos haluaa päivälläkin syödä herkkuja. Ja minähän haluan. Tai ainakaan en halua aamiaisen takia pienentää lounastani. Rakastan syömistä. Ja nyt jo kahdessa päivässä huomaa, että yksi harrastuksistani on nimenomaan syöminen. Ei minulla nälkä ole todellakaan ollut koko päivänä. Vaan nyt kykenen ymmärtämään tupakointia lopettelevia. Käteni kaipaavat tekemistä. Suuni jauhaa ilmaa. Ensi viikolla saan onneksi tarkemmat listat kevyistä naposteltavista. Sitten voi vähän helpottaa tämä vieroitusoireilu.

Ostoskelu oli aika hauskaa tänään. Menimme M:n kanssa Selloon shoppailemaan, koska minä halusin. "Mennään kattelee mulle kenkii jooko jooko jooko!" Ja sitten siinä tietenkin kävi juuri niin kuin aina käy. Itse en löydä mitään ja M kantaa kaupasta ulos kengät. EPISTÄ. Mutta aika pian huono shoppailuonni kääntyi hyväksi ja löysin itselleni ensin sandaalit. Sanon "ensin", koska heti perään löysin myös vapaa-ajan kengät, sellaiset lenkkari/kävelykenkämalliset. Myös M löysi toiset kengät. Ja kaikki nämä löytökengät piti ostaa. Muuta vaihtoehtoa ei tietenkään ollut. Niinpä me poistuimme bussiin kädet täynnä pusseja ja nyssäköitä.

Neljät kengät päivässä, herranjumala. Neljät kengät.

Shoppailu on kivaa. Onneksi myös M pitää siitä.

hm.

No. Nyt olen tehnyt jotain, jota olen välillä vähän ajatellut ja toisinaan vähän vähemmän tai enemmän. Liityin Painonvartijoihin. Miksikö? Hm. Siksi, että minua harmittaa tämä oleminen eräiltä osin. Rakastan syömistä. Eikä siinä liene mitään pahaa. Vaan se minua häiritsee, että syöminen hallitsee minua, minä en syömistä. Tai siis. En ole mikään ahmija, kai. En ole. En missään huolestuttavassa mielessä. Vaan en vain kykene sanomaan ruualle ei, vaikka vatsa olisikin jo täynnä. Syön aivan liian suuria annoksia aivan liian nopeasti. M nauraakin ja kauhistelee lähes päivittäin, kuinka nopeasti minä ruokani ahmaisen.

En inhoa omaa olemustani, mutta toivomisen varaa on. En halua tulla tikuksi tai laiheliiniksi. Tahdon vain holttia ja malttia tähän syömisasiaan. Toivottavasti löydän terveellisen tavan elää. Kyllä. Se on syy, miksi liityin. Tahdon oppia syömään terveellisesti ja silti hyvin.

Kiitos. Keksinpäs.

karhunpalveluksia.

Miten vinksahtaneesti isä, isäpuoli, äiti tai äitipuoli voi lastaan kohtaan käyttäytyä? En nyt puhu laittomuuksista ja irstauksista, vaan toisten silmissä varmasti hyvissä aikeissa ja rehellisin mielin tehdystä karhunpalveluksesta. Luokallani on oppilas, joka tietää olevansa koulukiusattu. Mielestäni tämä käsitys on vanhentunut. Hän on varmasti kyllä kiusattu aiempina vuosina. Mutta koska hänelle on asiasta hyvinkin paljon puhuttu, niin asia on jäänyt mieleen itämään. Ja niinpä jokainen tölväisy (, joita satelee luokassani tasapuolisesti mielestäni kaikille) tuntuu aivan varmasti koulukiusaamiselta.

Ja kuinka helppo tälläinen tietyissä asioissa heikkoitsetuntuinen lapsi onkaan saada uskomaan, että hän on huono koulussa. Hyvin helppo. Eikä siinä opettajan vakuuttelu näytä muuta tekevän kuin saavan lapsen itkemään. "Mutku kaikki sanoo että mä en osaa matikkaa ja äikkää!" "Ketkä kaikki?" "No äiti ja iskä ja isoveli." "Mutta rakas ystävä, osaathan sä. Sait kokeesta yli kasin! Sehän on hieno suoritus!" "Mutku ne sanoo, että mä en osaa matikkaa ja äikkää! En osaa kertolaskuja!" Oppilas osaa täysin samalla tasolla murtolukuja kuin luokkani keskiverto-oppilaat - ehkä jopa paremminkin. Ja äidinkielessä vaikeuksia ei ole ollut pitkään aikaan.

Totta tosiaan on, että kyseinen tenava ei millään tuntuisi muistavan kertotauluja. Yritin kovasti selittää, että eihän ihmistä sanota liikunnassakaan huonoksi, jos hän ei osaa pituushyppyä.

Pistää harmittamaan, kun täysin normaalitaitoiselle lapselle vuodesta toiseen toistellaan asioita, jotka ovat pitäneet joskus paikkansa. Koita siinä sitten uutena opettajana vannoa ja vakuuttaa, että "hyvinhän sulla menee". Huomenna pitää pistää reissuvihkoon viestiä kotiin, että "Lapsenne on kehittynyt hienosti ja matikka ja äikkä sujuu hyvin." Tuntuu tavallaan haaskaukselta antaa tälläiselle lapselle tukiopetusta vain sen takia, että hän äidin ja isän mielestä ei osaa.

"Mutku iskän mielestä kasi on huono arvosana!" PAH sanon minä. PAH.

tuntokasvi

Nyt olen vihdoin löytänyt kaupan, joka myy tuntokasveja. Eipä käynyt mielessäni, että Stockmannin kasviosasto on niinkin laaja kuin on. Ja siellä minua odottivat pienet piiperösiemenet. Yksi mussukoistani on vasta muistanut tuoda maitopurkin siemen kasvualustaksi. Toivottavasti muut mukulat tuovat purkkeja lähitulevaisuudessa. Taidan jo tänään istuttaa oman koeversoni tuohon ikkunalaudalle punaisen basilikan ja oreganon viereen.

Koulussa vaeltelee äkäinen vatsatautiflunssaepidemia. Tänään seuranani oli noin kymmenen muksua tavallisen kahdenkymmenen sijaan. Tänään kävin myös ilmoittamassa pomolle, että olen halukas ensi vuonna jatkamaan pestiä. Hän nauroi kuullessaan, että oppilaista puolet oli tänään pois ja että juuri tänään satuin innostumaan jatkosta ilmoittamisessa. "Tätä sopimusta ei sitten voi purkaa! Tiedä se! VAIKKA ne musut tulevatkin takaisin kouluun, niin tätä sopimusta EI VOI purkaa!" Hihi. No joo.

puuhhhhh

Tuparit tuparoitu. Porukkaa oli lähes ruuhkaksi asti. Hauskaa oli ja eräitä vieraista jaksoi hyvinkin pitkään huvittaa "komennusääneni", kun järjestin yli 20 ihmistä viidessä minuutissa kämpästä ulos kohti bussipysäkkiä. No. Jotain on opettajankoulutuslaitos opettanut minullekin. Porukkaa ei hissuttelemalla ja hyssyttelemällä saa liikkeelle. Reipas ja kuuluva ääni on nopean toiminnan aa ja oo.

Harmi kyllä illan päätteeksi koettiin elämän suuria draamatilanteita, kun lapsuudenkaverini onnistui saattamaan minut ja opiskelijaystäväni/ex-kämppikseni todella ikävään tilanteeseen. Lapsuudenystäväni väitti täysin varmana kämppistäni ikäväksi ihmiseksi ja vittumaiseksi tyypiksi. En ymmärtänyt humalatilan takia juuri yhtään mitään enkä ainakaan sitä, mistä riita sai alkunsa. Näin selvin päin tilanne ei ole muuttunut miksikään. En edelleenkään tajua, mistä lapsuudenystäväni onnistui riidan luomaan, koska kämppikseni vihaa tappelemista. Tai no. Oikeastaan lapsuudenystäväni riiteli yksin, mutta onnistui saamaan kämppikseni itkemään hysteerisesti. Ihana tilanne. Olin kevyesti (?) vihainen lapsuudenystävälleni. Eikä kyllä tee yhtään mieli kutsua häntä oikeastaan enää yhtään minnekään koskaan. Olen tehnyt tilanteesta tulkinnan, että minusta oltiin mustasukkaisia. En olisi saanut jutella niin paljon kämppikseni kanssa. Olin kuulemma muljautellut silmiäni merkitsevästi. Samoin oli tehnyt kämppikseni. Ja näistä muljautuksista oltiin tehty tulkintoja, jotka johtivat todella epäkohteliaaseen käytökseen lapsuudenystäväni puolelta.

Olen lähes aina humalassa oikein hyvällä (toisinaan oikein superhyvällä) tuulella. Tänään käymieni keskustelujen perusteella olen kuitenkin päätynyt siihen tulokseen, että lapsuudenystävälleni on tavallista riidellä humalassa. Ihanaa. Etenkin ihanaa on se, että hän onnistui riitelemään itselleen vieraan ihmisen kanssa.

Ja näin hän on saattanut itsensä tilanteeseen, jossa joudun harkitsemaan, mihin seuraan haluan hänet tuoda. En minä tarkoituksella halua tuoda paikalle ihmistä, joka on riita-altis. Edelleen korpeaa tuollainen käytös.

Lauantai sujui nälkä- ja väsymyskrapulassa ja morkkiksen kourissa kiitos lapsuudenystäväni. Nolottaa, että minulla on tuollainen ystävä. Ja että meninkin kutsumaan hänet paikalle. Helkkari.

Huomenna alkaa töissä kevään viimeinen jakso. Maanantain lukujärjestys on muuttunut sellaiseksi, että pääsen töistä jo kahdeltatoista. Ihanaa. Kerrassaan ihanaa.

päätetty.

Lapset pääsevät tutustumaan tuntokasviin (mimosa pudica). Kunhan löydän siemeniä ja lapset tuovat kouluun viilipurkit, niin ryhdymme kevätkylvöön. Kiitos ideasta, maailmaani-blogitar.

Stressaan vaihteeksi jostain syystä töissä käymistä. En edes tiedä syytä. Nukkuminen menee harakoille, kun hikoilen työasioiden takia öisin. Ärsyttävää. Etenkin, kun on jo niin kovin keväistä ja kaunista.

vapaailta

Rehtori otti ja täytti pyöreitä. Opettajat villiintyivät. Nähtävästi opettajien juhlissa - esim pikkujouluissa jne. - meno on sitä perinteistä. Flirtataan ja vinkkaillaan varatuille ja varaamattomille. Täysin holitittomasti. Ja onhan miespuolisella opettajalla aina valttikortti käsissään. Hän on mies ja hän on opettaja. Ja se jos mikä vetoaa kai naiseen. Lapsista pitävä mies. WÖW. Kukko tunkiolla. Ja kanoja riittää. Vaan aikuisiahan nuo ovat. Tekevät mitä parhaaksi katsovat.

Me menimme duunikaverini L:n kanssa juomaan olutta Teerenpeliin. Ja humalaanhan siitä tuli. En kyllä tajua syytä. Olut ehkä. Tai punaviini. Kuohari? Hm. Kotimatkalla junassa olo oli hyvin holtiton ja kotiin laukkasin mekko päällä pakkasessa kuin hengenhädässä, koska en tahtonut humalassa tulla raiskatuksi tai muutoin väärin kohdelluksi.

Nyt on nälkä ja M tulee kohta töistä. Olihan ilta. Mukavaa ja hauskaa. Ennen kaikkea.

voi jehna.

Yskittää aivan julmetusti. Ja yskiminen sattuu keuhkoihin ja rööreihin ja selkään. Särkylääkkeen jälkeen tuntuu puolikuolleelta. Ennen särkylääkettä tuntuu siltä, että haluaisi mielummin kuolla kuin olla tälläisessä olossa. Iltaa kohden kuume tuntuu joka päivä nousevan reippaasti yli 39 asteen. Tekisi mieli silloin itkeä ja kieltäytyä olemasta. M kysyi eilen, että miten voisi auttaa minua. Kun ei edes voi. Ei mitenkään. Olo vain on aivan kauhea.

Pääsisi jo töihin. Tunnit joutuu joka tapauksessa suunnittelemaan ja kun kirjoja ei ole paikalla, eikä käsitystä oppilaiden tekemisistä tältä viikolta, niin suunnitteleminen on kovin vaikeaa. Puuh.

hiki.

Aivan törkeä hiki. Kuuma ja kylmä vaihtelevat edelleen enkä osaa päättää, olisinko sairas vai terve. Rikoin kuumemittarinkin sairaslomaa soittaessani. Kurkkuun koskee yllättävänkin paljon yskiessä. Vähän kuin raspilla kihnuttelisi röörejä. Ja tietenkin lähes lakkaamatta yskittää. Huomenna vielä himmailen kotona ja koitan kasailla itseni työkuntoon. Tänään on mennyt aika lähinnä kylkiasennossa silmät suljettuina.

Sijainen ihmetteli luokkani "vilkkautta". Ts. kielenkäyttö ja toiminta oli vaihteeksi superhyperiä. En osaa sanoa, olenko ihan väärässä tai ehkä oikeassa, mutta mielestäni saan itse oman luokkani kyllä nuhteeseen toisinaan hyvinkin hienosti. Tai ehkä se on vaan häiriöitynyt mielikuva. Toisaalta se on ihan positiivista säilyttää, sillä sen avulla jaksan tätä työtä.

uh puh.

Voi jehna, nyt muuten kuumottaa poskia. Ja ei. En ole tehnyt mitään noloa. Hutera olo on huteroitunut pitkin iltaa ja kuumetta on jo lähes 39 astetta. Lihaksia ja päätä jomottaa ja kurkku on karhea. Hassua, ettei ole oikein kunnolla flunssaa tai mitään, mutta kuumetta senkin edestä. Ensimmäinen saikku edessä ja sijainen hankittuna. Kun lämpöä oli 37,8, joutui pohtimaan, että onko tämä jo tarpeeksi saikkua varten. Ei tarvinnut kauaa pohtia, kun tunnin päästä kuumetta oli aste enemmän. Silti inhoan kovasti tälläisiä epäselviä tapauksia, kun olo ei ole kuolemansairas. Kyllä minä teorian tasolla huomisesta voisin ehkä selvitä. Että mikä se sellainen tarpeeksi sairas, ettei tarvitse potea huonoa omaatuntoa saikun takia. Nyt ei tunnu lintsaamiselta. Olo on aika kuuma (ja kylmä).

tyhjyys päässä

Tulin juuri ensimmäisestä kunnollisesta vanhempainillastani. En ollut vanhempi. Olin opettaja. "Mukavaa saada noin reipas opettaja tähän luokkaan!" Hehe. Joopa joo. Sellainen juu. Reipas. Puheliaskin, kunhan ensijännitys ja kankeus katosivat. Lörpöttelin tapani mukaan asioista. Höpisin. Pölisin. Höpötin ja löpisin. Puolitoista tuntia aivan vaikeuksitta. Suuta rupesi viimeisen kymmenen minuutin aikana kuivamaan rajusti, kun olin niin paljon puhua pulputtanut.

Nyt on 12 tuntia työpäivää takana ja olo on jotenkin tyhjä. M on jonkun tuttunsa kanssa biljardoimassa. Tai töissä tuo vielä, mutta menossa sitten töiden jälkeen. Ajattelin tuossa junamatkalla taas asioita. Mitähän ajattelinkaan.. Niin. Sitä, että hm. Nyt katkoo pahasti. Ajattelin, että... Niin. Että työ ei tunnu työltä. Tai siis viihdyn töissä, eikä minusta tunnu erityisen "työltä" olla lasten kanssa. Se on vain elämää, ei mitään TYÖTÄ. Tekemistä on, ja vastuuta riittää. Mutta silti se on osa elämää. Ainoastaan aamuisin herätyskellon piipatessa ja vilusta bussipysäkillä väristessa tuntuu, että olen menossa TÖIHIN. Koululle päästessä se tunne katoaa ja tulen elämääni takaisin. Eipä tuo ollut kovin selkeästi selostettu, mutta sellaista kuitenkin ehdin ajatella.

Metromatkan aikana ehdin eilenkin pohtia erinäisiä asioita, kun ei ollut lukemista mukana. Tuijottelin itseäni pahalla silmällä metron ikkunasta niin kauan, että rupesin omissa silmissäni näyttämään vieraalta ihmiseltä. Tuijotin oikein tosi pahasti ja ihan läheltä. Senkö näköinen minä olen? Ihan vieras. Se tuntui pelottavalta, joten lopetin itseni tuijottamisen. Tästä lähtivät ajatukseni kulkemaan omia reittejään ja mieleeni tuli sellainen asia, että pedagoginen katse on hieno asia. Oppilaat ovat jo oppineet huomaamaan pedagogisen katseeni melko tehokkaasti. Oikeastaan hirmu tehokkaasti. M pyysi saunassa eilen, että näyttäisin hänelle tuon kuuluisan katseeni, mutta en oikein voinut kun nauratti sillon. "Kuvittele, että mä oon tuhma oppilas! Tuijota mua jo!" En pystynyt. Nauratti. Mutta luokassa ei aina naurata. Ja vaikka naurattaisikin, niin saatan kesken keskustelun vilkaista pedagogisesti oppilasta, joka sattuu häiritsemään tekemisellään keskustelua. Ja vilkaisu riittää. Oppilas sulkee suunsa kesken höpinänsä. Tai yhtä hyvin voin pelkällä katseella lopettaa ruokajonossa tönimisen. Tai pöydän naputtelun. Tai tuolilla keinumisen. Kaikki tuo onnistuu (yleensä, toisinaan, välillä) pelkällä katseella. Ei tarvitse keskeyttää edes omaa puhetta, sen kun vilkaisee.

Jännittävä asia se pedagoginen katse. Se on sellainen, että kulmat vähän kurtistuvat ja kohdetta tuijotetaan hetki tiiviisti silmiin. Se riittää.

Ihana pedagoginen katse. <3

stressaa! vai stressaako?

Aamulla oli puristava tunne päässä. Vanne kiristi. Sisäistä tärinää ja stressausta. Olin lytistyä sen stressitaakan alle. Hrrr brrr. Ja sitten keksin pohtia, että mitä minä nyt tällä kertaa stressaan. No. En keksinyt. Olin unohtanut huomata, että stressaavat asiat on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Avaimet - hoidettu (eli kadoksissa ja piste.). Toisiaan kiusaavat pojat - hoidossa, kuraattori tulossa käymään. Ja hm. Siinäpä ne. Kaikki muu on helppoa kuin heinänteko. Ja nyt jaksan jotenkin paljon paremmin olla oppilaiden kanssa. Hymyilen. Vitsailen. Jaksan hälinää.

Ja tuntuu myös, että luokkani rasittavin oppilaskin on alkanut tuntua siedettävämmältä. Ehkä tunne on molemminpuoleinen, sillä hänkin suhtautuu minuun paljon entistä positiivisemmin. Ei enää (läheskään niin paljon) "ihan sama!" -letkautuksia. Ei vihamielisiä katseita. Koitan nyt jaksaa kehua häntä niin paljon kuin vain ehdin ja pystyn, sillä tästä tilanteesta on otettava kaikki hyvä irti mikä siitä vain käteen saadaan jäämään. Ehkä pohja uudelle paremmalle lähtökohdalle on olemassa. Toivon kovasti, että näin olisi.

Eilen uusittiin M:n kanssa keittiön tuolit. Uudet kankaat ja lisää pehmustetta. Iskältä lainattu voimanitoja on ihmevehje. Sillä saa suit sait sukkelaan tuolin uudistettua. Vielä pitäisi irrottaa itsestä se voimavara, joka on säilötty lahkeiden ja verhojen lyhentämistä varten.

Kuka keksisi, mihin ihmeeseen voisin lätkiä leimoja? Oppilaat eivät ole oikein tehneet mitään sellaista, johon leimoja voisin läiskäytellä. Synttäri-/valmistujaislahjaleimasimet nököttävät nyt turhan panttina työpöydällä. Pitäisiköhän alkaa leimata kauniilla käsialalla tehtyjä juttuja tai huolellisesti laskettuja matematiikan tehtäviä? Uppoaisikohan sellainen vielä kolmasluokkalaiseen..? Pohdintamyssy päähän.

Aion ruveta viljelemään yrttejä. Orkideani kukoistaa ja bonsaikin on pudottanut vain vähän lehtiään. Lasten kanssakin olisi kiva ruveta kasvattamaan kohta äitienpäiväkasveja. Mikähän kasvi siihen tarkoitukseen soveltuisi? Lisää pohdittavaa.

uh.

Päätä meinaa särkeä. Johtuisiko siitä, että avainhässäkkä on tavallaan saatu päätökseen. "Jos se nyt on hävinnyt, eikä siinä ole merkintää mihin avaimet käyvät, niin ei siinä sitten mitään. Sitten se on vaan hävinnyt. Pyydät uudet avaimet." Helpotus. Voi elämä.

Olen koko hiihtoloman ajan enemmissä ja vähemmissä määrin menettänyt yöuniani asian tiimoilta. Olen rangaissut itseäni niin, että selkä on henkisellä tasolla vereslihalla. Ruoska on viuhunut. Eilen en enää kyennyt pitämään asiaa sisälläni, kun olin jo viikon verran siirtänyt itkemistä eteenpäin. "Itken sitten myöhemmin", olen ajatellut. Eilen en kyennyt sanomaan M:lle kuin että "Ahdistaa.." ja siinä hetkessä suuri ahdistusmöykky lähti pyrkimään läpi. Lähes fyysisesti tunsin, miten suuri möykky pyrki ulos suustani. Olisi tehnyt mieli itkeä katkeria kyyneleitä räkä poskella, mutta litistin ja lytistin möykyn pariin nyyhkäisyyn ja muutamaan kyyneleeseen. "Sä olet tehnyt kaikkesi. Moni ei todellakaan ois yrittänyt noin kovasti löytää avaimia." M osasi lohduttaa. Ja eniten auttoi, että sain vain olla siinä kainalossa.

Elämä lähtee taas raiteilleen. Loma (, joskin avaimista johtuen aika pieleen menneenä) on ohi. Rutiinit palaavat. Kyllä tämä tästä.

nyyh

Eihän sitä kultaa curlingista sitten tullutkaan. Ei siinä mitään, että hävittiin, mutta kun peli meni niin hirmuisen vahvasti Kanadalle. Toivottavasti Leijonat pelaavat edes paremmin.

otetaan kantaa

Eilen hämmästelin kuulemaani korvat hörössä ja suu auki. Siis mitä ihmettä. Olympialaisten paikkaa valittaessa tullaan tulevaisuudessa mahdollisesti huomioimaan kyseisen maan doping-lainsäädäntö. Ja ei tietenkään niin, että valittaisiin maa, jossa ei suvaita lain puitteissa dopingia vaan käsittämättömällä tavalla rankataan pois ne maat, jotka suhtautuvat vakavasti asiaan. Mitä hitsiä.

Italia valvoo lakejaan. Ja tästäkös KOK hermostuu ihan sydänjuuriaan myöten. Missä kohtaa Italian ja KOK:n edut menivätkään ristiin, kun en sitä nyt itse ihan selvästi näe? Eikö tarkoitus nimenomaan olekin puuttua dopingiin? Kaksinaamaista KOK:n puolesta, sanoisin. Heidänhän pitäisi siellä KOK:ssa hurrata, että kerrankin joku ottaa asian vakavasti eikä vain kohauta olkiaan. Eikö parasta olisi valita järjestäjämaa siten, ettei kilpailijoita todellakaan houkuta tarttua epoon tai hemohessiin? Jos olisin edes vähän urheiluihminen, minua alkaisi ketuttaa koko KOK.

HmpH, sanon minä. HmpH.

hulda huolettomat ja heikki hutilukset

Minä olen nähtävästi yksi sadoista. Ehkä jopa yksi tuhansista. En olekaan tässä tilanteessa siis yksin. Myös niin kovin kovin KOVIN monet muut ovat kadottaneet avaimensa kuluvan helmikuun aikana. Ja mistä tämän voi tietää? Siitä, että menee vierailemaan Helsingin poliisisetien luokse löytötavaraosastolle.

"Hei... Avaimet katos.."
"Ylin laatikko. Avaa se."
"No.. Hm. Kiitos."

Alemmissa laatikoissa on päiväyksiä: Maaliskuu 2006, huhtikuu 2006, toukokuu 2006... Avaan ylimmän laatikon. Ja voi herranjesta sitä avaimien määrää. Satoja avaimia. Ura-avaimia. Elektronisia kulkulätkiä. Kotiavaimia. Avaimenperiä. Loputtomiin. Kauhon kourillani avainkasaa ja etsin omaani. Kiltit mussukat avaimet kultapöppiäiset jooko jooko jooko olkaa täällä PLIIS. Painostava hiljaisuus. Ainoastaan avainten kilinää. Kurkistan myös laatikoston päällä olevaan koriin. Siinä ovat tänään saapuneet yksilöt. Ehkä parisenkymmentä koditonta avainta. Ei. Siellä ei ole minun omiani. Olen murtunut. Mitä nyt neuvoksi? En vain keksi.

Mutta sinulle, hyvä avaimet kadottanut yksilö: Mene hyvä ihminen äkkiä käymään poliisiasemalla. Siellä niitä on vaikka kuinka hirveästi. On suuri mahdollisuus, että juuri sinun kadonneet avaimesikin ovat siellä yksin omistajaa odottamassa.

Minua ei onnistanut. Toivottavasti sinulla on parempi tuuri.

urakointia

Urakka on virallisesti pistetty taas etenemään. Nimittän ne ihastuttavat, vihastuttavat, raivostuttavat ja hermoa raastavat muuttolaatikot saivat tänään pitkästä aikaa kyytiä oikein hemulin kädestä. M lähti Tallinnaa valloittamaan, joten minulla on nyt enemmän kuin hyvä tilaisuus raivata tavaroita pois silmistä.

Ja hemmetti miten paljon tuota opiskeluista kertynyttä paperimoskaa onkaan. Sitä vain riittää ja riittää ja välillä herää epäilys, että voiko näitä kaikkia roskiinkaan pistää.. Että onko neljä ja puoli vuotta nyt menossa roskiin. Ja silti tiedän täydellisen varmasti, että suurinta osaa papereista en tule enää ikinä etsimään tai kaipaamaan. Ja jos en heitä niitä nyt roskiin, ne ovat olemassa vielä seuraavassa muutossa.

Yksi laatikko ja kaksi muovipussillista leviteltynä pitkin olohuoneen lattiaa. Nyt ne on pakko järjestää, koska tuohon ne eivät yksinkertaisesti voi jäädä.

kaikkea sitä.

Helsingin Sanomat paljasti tänään juhlallisesti, että suomalaiset lapset tappelevat koulussa vähiten maailmassa. Voi elämä. En osaa edes kuvitella, millaista elämä on siinä maassa, jossa lapset tappelevat eniten maailmassa.

Tai ehkä se on niin, että tappelut Suomessa kasautuvat muutamalle oppilaalle, jolloin todellisuus koulussa vaikuttaa siltä, että paljonhan täällä mäiskitään toisia, mutta tilastollinen todellisuus näyttää paremmalta. Ei se kyllä voi olla niinkään. Ei millään. Ja miten ihmeessä tutkimuksen tappelumäärät jakautuivat näin: a) yksi tai kaksi tappelua vuodessa b) kolme tappelua vuodessa c) yli neljä tappelua vuodessa. (Mihin kategoriaan laitetaan tasan neljä kertaa tapelleet..?) Eikö lähes jokainen oppilas tappele vähintäänkin sen neljä kertaa vuodessa? (Ehkä tarkoitus on ollut sanan "vuodessa" tilalle pistää sana "kuukaudessa" tai "viikossa".)

Ainakin minun luokkani oppilaat tappelevat noin kerran tai kaksi päivässä. Ehkä luokkani on poikkeuksellisen väkivaltainen. Epäilen vahvasti, ettei edes ole. Toivon sydämestäni, ettei kyselyä ole tehty suoraan oppilaille. Tai jos onkin tehty, se pitäisi ehdottomasti artikkelissa paljastaa, sillä kuinkahan moni oppilas itse edes tiedostaa itkevänsä vähintään kerran viikossa opettajalle, että "Taas tapeltiin!" ja sitten seuraavana päivänä koko asia on unohtunut..

Pistin naurattamaan, kun mietin sen koulun opettajanhuoneen keskusteluja, jossa artikkelissa siteeratut oppilaat opiskelevat. Voin hyvin kuvitella, ettei opettajien mielikuva tappelujen sopimisesta ja kymmeneen laskemisesta ennen tappelun aloittamista käy yksiin lasten vilpittömien lausuntojen kanssa.

Kaikkea sitä.

kadonnut

Avain. Ja toinen. Ja kolmas. Ja lätkä, jolla pääsen töihin. Kiitos insinöörit, että kehititte sen kuristumisenestosysteemin. (Ei vaan, on se varmaan oikeasti ihan ok.)

Olen soittanut vaikka mihin ja kysellyt avaimiani. Kävin VR:n jossain takahuoneessa ja puhuin bussikuskin puhelimeen niin että meinasin ajaa pysäkin ohi metsästäessäni kadotettua. Kaikkea sitä pääseekin kokeilemaan, kun etsimällä etsii.

Päätä särkee. Liekö stressiä vai mitä, kun tekemättömät hommat huohottavat niskaan. Tai oikeastaan ei särje enää, kiitos Buranan. Ollaan kyynelet silmissä työkaveri L:n kanssa naurettu näitä viimeisiä päiviä. Olemme ihan hajalla. L oli tänään liikuntatunnilla puhjennut oppilaiden edessä itkemään, kun ei vain enää jaksanut. Minä meinasin testata samaa eilen, kun avainten häviäminen oli juuri varmistunut. Ääni murtui, mutta minä onneksi en. Hengenvedon jälkeen olin paikannut murtumat ja pysyin kasassa tunnin loppuun asti.

"Mä heitin tuolilla MUT SE MENI OHI!" Joopa joo. Ihana selvitellä asiaa, jossa toinen on rasittava kakara ja toinen aikapommi, jonka virittämiseen ei paljon vaadita. Aikapommi ryhtyy kirjaimellisesti tärisemään, kun häntä tarpeeksi ärsyttää. Ja mikäpä rasittavasta kakarasta sen parempaa. Haukkuu vähän toisen sukua ja vanhempia, niin kummasti saa turpiin. Ja sitten voikin heittää tuolilla. Ja toisella. Ja ohi vieläpä, pahus sentään. Tätä selvitellään luokan ulkopuolella ja luokassa mussukat sotkevat sanomalehdistä askarrellessaan koko luokan. (Tosin osittain täysin luvan kanssa.) Lopputulos: yhteensä 2 tuntia jälki-istuntoja valvottavana. Ja niin. Minähän tosiaan kävin noutamassa rasittavamman pihalta sisätossuissani, koska rasittava kieltäytyi tulemasta sisälle selvittämään asiaa.

Tänään aamulla kuulemma aamutelevisiossa kauhisteltiin, että luokassa muka olisi useita oman oppimissuunnitelman mukaan eteneviä oppilaita. USEITA! KAUHISTUS. Luokassani on tällä hetkellä neljä oppimissuunnitelmaista (löytyy adhd:ta, mamua ja diagnosoimatonta autismi/masentunut -tapausta) , yksi HOJKSilainen ja kaksi sellaista, joille tulevaisuudessa luultavasti tehdään oma oppimissuunnitelma. Tämän päälle yksi hahmottamisvaikeuksinen, yksi lievästi asperger ja kaksi matemaattisesti heikkoa. Toisin sanoen 11 kpl jollain tapaa "haastavaa" lasta. Päälle kun otetaan yhdeksän ns. tavallista, niin voin kertoa, ettei yksi tai edes kaksi oppimissuunnitelmaista oppilasta tässä tilanteessa minussa juurikaan herätä säälin tunteita. Pomoni sanoi tänään asian varsin osuvasti: Meillä koulutetaan isolla rahalla opettajia, joilla ei ole todellisuudesta tai erityisopetuksesta juuri mitään käsitystä. Sitten heidät heitetään kouluelämään kuin koekaniinit tai valkoiset rotat, joita sitten lasiseinän takaa katsellaan, osoitellaan ja ihmetellään, että "miten se nyt tuolla tavalla" ja "mitä se nyt jo väsyy" ja "miten se muka tahtoisi lisää erityisopettajia tähän maailmaan".

Tervetuloa seuraamaan itähelsinkiläistä todellisuutta.

voi elämä.

Onko mitään parempaa kuin hukata a) työpaikan avaimet JA b) kotiavaimet aamulla johonkin näistä paikoista: 1. koti 2. hissi 3. bussipysäkksi 4. bussi 5. siirtymäalue bussilta junaan 6. juna 7. siirtymäalue junasta metroon. Siinä on kuulkaa metsästämistä. Paras vaihtoehto olisi, että avaimet olisivat pudonneet kotiin tai hissiin, mutta epäilen vahvasti.

"..uudelleensarjoittaa koko koulun lukot... maksaa v*tusti... rehtori päättää, oletko sinä maksuvastuussa..."

TÄLTÄ POHJALTA IHANAAN AAMUUN!

ylös alas ylös alas

Niin se tuntuu menevän, että välillä kaikki sujuu kuin tanssi ja toisinaan mikään ei suju. Tänään ei ollut tietoakaan riidoista tai kiusaamisesta oppilaiden välillä. Matikassa murtoluvut lukusuoralla osuivat ja upposivat niin, että yksi kaikkein heikoimmistakin osasi sijoittaa tunnin lopussa yhden kokonaisen ja kaksi kolmasosaa juuri sinne mihin pitikin. (JAU. Voittajaolo.)

Tänään repesin hirnumaan sisäisesti jutellessani erään oppilaani kanssa. Ilmeisesti lapsukaisilla ei kolmannella luokalla ole vielä etäisyydet ihan täysin hallussa, koska tämä oppilas tilitti minulle silmät hehkuen jotakuinkin sanasta sanaan näin. (..Oltiin puhuttu matkustamisesta juuri erään toisen oppilaan kanssa..)"OPE OPE OPE!!! ARVAA MITÄ! ARVAA!" "No kerro ihmeessä!" "NO TOTA ETTÄ! ETTÄ ME LÄHETÄÄ EHKÄ TONNE TONNE AUSTRAAAALIAA! TAI SIT MENNÄÄ TURKUU! JEIIII. AUSTRAALIAA TAI TURKUU!! NI SIT KESÄLOMALLA OPE HEI!! MENNÄÄ!"

On sekin. Australia tai Turku. Ja kumpi tahansa oli tästä oppilaasta täysin tasavertaisesti LOISTAVA vaihtoehto. HIHIHIHIHI

tirsk

Hihi.

Koulussa oppilaat - etenkin pojat - olivat aivan kauhuissaan. SYDÄMET KAULAAN JA HALATA PITÄISI!!? Aivan hirveää. Aivan järkyttävää. Kuolema tulee. Pakosti. Siis homman nimi oli tämä: Oppilaat saivat kaulaansa sen perinteisen paperisydämen, johon kerättiin halauksilla nimiä. Ja pakokauhuhan se pojille iski. TYTTÖPAKTEEREITA!

Ja sitten tulen kotiin. Pöydällä on YLLÄTYSpaketti. (Saan harvoin yllätyspaketteja, vaikka rakastankin yllätyksiä..) "Will you.." (ja tässä kohtaa alkoivat housut tutista. Miten tuo teksti jatkuisikaan... iik.) "..be my Valentine?" Hihihihihihi. Karkkia ja nalle. Ihanan tyttöä. :D M yllätti. Hän on rationaalinen mies, joka ei yleensä yllättele. Tällä kertaa onnistui.

Hihi.

pitkä päivä

Puhhh. Vähän sellainen olo, että "oh fucking god". Yksi oppilas oksentaa, koska "vähän" ahistaa toi koulussa käyminen. Toinen on kuin herran enkeli, kun on perjantaina saanut läksytystä toiselta opettajalta. Sanomalehtiviikon ansiosta luokassa on kaaos, kun 20kpl Helsingin Sanomia kahisee. Aamunavausihminen on kadonnut. Suomi kakkoskielenä -tunti jakautuu kolmeen tilaan, koska atk-luokka on varattu. Juoksentelen sinne ja tänne. Soitan kuraattorille ja jututan erityisopettajaa ja terveydenhoitajaa. "Järjestä palaveri." "Juttele koulupsykologille." "Aika vaikea tilanne." "Ota mukaan toinen aikuinen."

Ja sitten vastaan tulee se puhelias kouluavustaja: "Hemuli, näytät rasittuneelta. Ja nyt on vasta maanantai!" Niinpä. Tytöt kriiseilevät, koska kolmasluokkalaiset tytöt ovat sellaisia. Kriisiä kriisin perään. "Mä en oo ton kaa." "Me ollaa kahestaa kun on salaisuuksii!" "Ei olla ton kaa!" "Ooksä ens kuun kolmas perjantai sit mun kaa?! JOOKO!" "Okei voimmä EHKÄ olla. Eiku en voi. Ollaa sovittu Liisan kanssa että ollaan aina perjantait kahestaa."

Ja silti tekisi mieleni soittaa yhden kestokriisipojan kotiin, että kerrankin hyviä uutisia. "Nyt menee hyvin." Luulen, että vanhemmat kaipaisivat tuota soittoa. Taidan soittaa huomenna. (Kumma, miten adhd-poika kykenee tässä kaaoksessa olemaan niin seesteinen. Ehkä lääkitys on kohdillaan?)

selkiä

Selkiä. Lisää selkiä. Pahalta haiseva alkoholistinainen, joka on äkäinen. "Minä tahdon eturiviin! Täällä on myös Tarja Halonen! Eturiviin! Mitä te seisotte siinä edessä?!" Hän tarttuu kädestäni ja puhaltaa pahaa hajua naamalleni. "Me ollaan tälläsiä lyhyitä! HAhahah! Eikö vaan! EIKÖ VAAN!" "Päästä irti." "Hahahah! Eturiviin vaan, vai mitä!!" "Päästä irti. IRTI." Riuhtaisen itseni kauemmas. Ja pikkuhiljaa minä lyhyenä siirryn eteenpäin väkijoukossa. Ketään ei tunnu häiritsevän, että siirryn eteenpäin. En ole kenenkään näköesteenä. Varpaat alkavat jäätyä. Näen edelleen lähinnä vain selkiä. Välillä vilahtaa jotain muutakin selkien lisäksi.

Ja sitten alkaa huuto. Ja voi sitä paineen määrä, millä ihmiset tunkevat. Jalat voisi nostaa irti maasta, koska ympäröivät ihmiset litistävät minua yhteen asentoon, johon jaloillani ei ole mitään sanottavaa. Nostan käteni muiden mukana ylös ja kiskon tuoretta happirikasta ilmaa niskat vääränä jostain kaukaa. CO NAN CO NAN CO NAN! Näen käden. Lopulta vilahtavat myös punaisten hiuksien kuorruttama pää. (Hiukset tosin olivat paljon vähemmän punaiset kuin odotin.) Mutta sitten selät peittävät taas kaiken. Ihmiset kirkunan lisäksi ei kuulu mitään muuta, koska äänentoisto on hajonnut. Sitten hän on mennyt. Vain tullakseen kohta uudestaan. Väkijoukko puskee lähes hysteerisesti eteenpäin. Minä en näe enää yhtään mitään muuta kuin edessä olevan ihmisen takkikankaan. En edes yritä nähdä muuta, sillä olen kuin silli purkissa suolattuna. Eväkään ei värähdä.

Huonosti järjestetty tilaisuus, epäilemättä. Mutta nyt olen nähnyt livenä Conanin hiustupsun ja pikkuriikisen hetken sitä kuuluisaa narutanssia, jossa lanne keikkuu näkymättömien narujen ohjaamana. Kyllähän te sen tanssin tiedätte.

Ja varpaatkin ovat jo sulaneet puolitoistatuntisesta pakastelusta huolimatta.

ajan kanssa

Päivitetään nyt sitten ihan toistamiseen samana päivänä, kun aikaa kerrankin sattuu olemaan.

Pohdin tänään asioiden ohessa erästä seikkaa, kun koulumme erityisopettaja ehdotti, että hakisin töitä erityisluokasta. Vähemmän oppilaita - samat ongelmat. Tai ehkä jopa vähemmän ongelmia - vähemmän oppilaita. Nimittäin: a) Erityisluokan oppilaiden ongelmat saattaisivat (tilanteesta ja luokasta riippuen) olla yhteneviä -> helpompi tehdä yhteisiä juttuja. b) Oppilaita on vähemmän. c) Minulla (tai siis oppilailla) olisi avustaja. d) Vanhemmat olisivat tasan tarkkaan tietoisia lapsensa ongelmista. jne jne jne. Nyt luokanopettajana minun tehtäväni on lähinnä seuloa "tavalliset" "erityisistä". (KAIKKI NE ON ERITYISIÄ. joojoojoo.)

Mutta se asia, jota lähdin pohtimaan tuon ehdotuksen jäljiltä. Ehdotus tehtiin siis jotenkin tällä tavoin: "Olet pärjännyt tuossa luokassa niin hyvin, että etkö haluaisi kokemusta pelkistä erityisoppilaista..?" Välittömästi heräsi tämä kysymys: Olenko minä todella pärjännyt? Mistä sen kukaan muu voi tietää? Entä, jos olenkin aivan hakoteillä toimineni ja työskentelytapoineni? Tahtoisin kovasti uskoa, että tiedän mitä teen, mutta. Ystäväni (rinnakkaisluokan opettaja) L sanoi, että pärjään hienosti. Luokka on hallussa. Niin sanoi myös erityisluokanopettajamme. Samoin myös lähin pomoni - vararehtori. Vaan en oikein uskalla luottaa. Entä, jos he vain sanovat niin. Jos sellaista on tapana sanoa? Ehkä se on vain tapa tukea minua jaksamaan ja pinnistelemään? En tiedä. Olen vielä kovin epävarma siitä, että toimin oikein.

Yleisesti minulla on tunne, että tiedän mitä luokassa teen. Vaadin oppilailta asioita. En anna periksi. Toteutan uhkaukseni, enkä vain latele tyhjiä puheita jälki-istunnoista. Yritän kehua aina, kun vain mahdollista. Ja silti mielessä on epäilys. Entä jos sittenkin toimin aivan päin honkia? Mistä sen tietää? Tämä kun on sellaista jatkuvaa taistoa tuulimyllyjä vastaan. Löysiä ei oppilaille juuri voi antaa, sillä se kostautuu välittömästi tai korkeintaan päivän viiveellä. Jos luokassa päästää homman hulabalooksi, on koko päivä "pilalla". Lapset ovat osoittautuneet luokallani melkoisiksi on/off -tyypeiksi. Homma karkaa hanskasta heti, jos kuri ei ole tiukka ja vaatimustaso korkealla. Siksipä minä sitten jyrisenkin, murisen, kurtistelen kulmiani, jne. Toisaalta on hienoa huomata, että jotkin asiat menevät perille. Eräs oppilaistani on esimerkiksi kyennyt olemaan lyömättä toisia oppilaita jo viikon ajan. Ja oppilaan itsensä mukaan hän muistaa hermostuessaan "open jutut", että ei saa lyödä ja menet pois kun hermostuttaa ja et vaan lähde riitaan mukaan ja niin edelleen.. Olen saavuttanut jotain. Aika upeaa minusta.

Puuh. Kai minä osaan. Osaanko minä? Osaan. Ehkä.

(Eräs oppilaistani sanoo minua lähes päivittäin äitiksi. Hassua.)

töissä töissä

Ei tässä näköjään mitenkään enää ehdi netissä roikkumaan. Nukkuminen, työt ja oheistoiminta vievät päivästä kaikki tunnit. Tällä hetkellä lapsukaiset (joista tänäänkin pari on saanut jälki-istuntoa) tekevät uskonnon koetta. Odotan kyllä hiihtolomaa jo. Se tulee ihan tarpeeseen. Ehkä silloin saa kodinkin muuttolaatikoista tyhjäksi.

Ruokana oli nachoja. Lapset villiintyivät. Nachoja on nyt pitkin ruokalan lattiaa, koska maissilastuja lapattiin lautaselle käsittämättömiä määriä. Hullua. Enemmän keittoja, perunoita ja kastikkeita. Vähemmän hermoja raastavia ruokia.

ohi on

Valmistujaiset on pidetty ja hengissä selvitty. Lahjaksi sain parikin opettajan selviytymispakkausta. Liitulakuja, karttakeppi, aakkosruoska (nahkaa, täyspitkä !!) kurkkupastilleja, omena (tietty), liituja, leimasimia.

Humalassa tuli oltua ihan kiitettävästi. Ja lähes erinomaisesti tuli vältettyä krapula. Tiedä sitten, mistä se krapulapeikko toisinaan iskee, kun välillä jättää tyystin iskemättä. Oli oikein mukava ilta ja sainpa pikkuveljenkin houkuteltua meidän "aikuisten" mukaan baarittamaan.

Nälkä on, eikä ajatus kulje. Töissä meni tänään näytelmäharkoissa yli neljään, mikä tuntuu tälläisestä tavan opettajasta käsittämättömän myöhäiseltä ajankohdalta olla lähtemässä vasta töistä kotiin. Onneksi perjantaisin kotiin suunnataan jo yhdeltä viimeistään ja muinakin päivinä koitan ehtiä lähtemään kolmeen mennessä. Nyt pinaattisoppaa popsimaan.

adjektiiveista

Muistatteko te ne tarinat, joita kirjoitettiin siten, että adjektiivin paikalle jätettiin tyhjä viiva. Sitten kaveri luetteli mitä hassuimpia adjektiiveja ja toinen lisäsi ne viivoille. Tarinoista tuli mitä absurdimpia ja hassuimpia ja sitten niitä yhdessä hihiteltiin. (Ainakin minä muistan nuo lapsuudesta..) No. Ne lyövät läpi edelleen. Oppilaat hirnuivat ja räkättivät vedet silmissä, kun tarinoihin ilmestyi alastomia opettajia, limaisia oppilaita ja karvaisia välituntivalvojia.

pikavisiitti

Näin se aika hurisee, eikä edes blogiansa ehdi päivittää. Tai ehkä elämään on tullut niin paljon kaikkea muuta, etten edes istahda entiseen malliin tietokoneen kanssa aikaa viettämään. Töistä kotiutuessa on kaikkea muuta. Ruuanlaittoa, siivoilua, telkun töllötystä, jne. Pesen pyykkiä ja täytän tiskikonetta kuin mikäkin kotiäiti. Vaan en kitise. Pidän tälläisestä.

Huomenna suuntaamme M:n kanssa viettämään viikonloppua Lahteen valmistujaisteni merkeissä. Enhän minä oikeasti vielä edes ole valmistunut, mutta vähät siitä. Paperit tulevat postissa kuukauden sisällä. Kaikki kurssit joka tapauksessa on jo käyty. Mukavaa muuten viettää viikonloppu M:n seurassa. :) Näemme kovin vähän, vaikka asummekin avopuolisoina (hihihi) saman katon alla. M on töissä, kun minä en ole. Ja minä olen töissä, kun M ei ole. Niin se harmi kyllä menee. Eilen sentään ehdittiin tekemään pannukakkua ja ruokaa yhdessä ja katselemaan vähän telkkaria. Minä tosin olen nykyään aivan surkea television orja, sillä nukahdan viimeistään puolen tunnin sisällä television eteen asettumisesta.

Ilmeisesti stressi on ainakin tältä erää jotenkin vähentynyt, sillä osaan taas nukkua öisin. Enkä edes näe unta oppilaista, kuten tähän asti olen ainakin viikon verran nähnyt. Työtä siis öin ja päivin.

Kahvikuppikin on tyhjä, joten lähdenpä kurkkaamaan, mitä tenavilleni kuuluu.

Viiden minuutin kuluttua kellot soivat sen merkiksi, että hemulin pitäisi muuntautua taas opettajaksi. Tai mitäpä tässä on muuntautumista, omana itsenänihän minä tuolla tuppaan pyöriskelemään. Tänään luokkaan palaa kaksi oppilasta, joita en ole vielä oikeastaan tavannut. Saa nähdä, miten elämä lähtee luistamaan.

toimeliasta

Sain siivottua olohuoneen, eteisen ja keittiön kokonaan pahvilaatikoita ja epämääräisistä muovipusseista. Imuroin. Pyykkäsin. Tiskasin. Nyt jäljellä on enää makuuhuoneen ruokkoaminen. Siinä riittääkin tekemistä, sillä siellä en ole ehtinyt siivoustouhuilemaan vielä yhtään. Viikonloppu tuntuu kovin kovin lyhyeltä, kun lauantai kuluu töissä. Huomisen voisi vielä löhöillä, vaan ei auta. Pakkohan se on aloittaa uusi viikko uudella vireellä.

Perjantaina suuntaammekin M:n kanssa Lahteen juhlistamaan valmistumistani. Tajusin viime yönä, että jotain sinne varmaan tarvitse päällensäkin pukea. Ei ole mitään ajatusta vaatetuksesta. Tai pieni hämärä ajatus on, mutta en ole ihan varma, kuinka hämärä ajatus se on. Täytynee vielä pohtia asiaa ja suunnata Selloon ostoksille, jos huonolta näyttää. Äiti ryhtyi ahertamaan juhlieni vuoksi aivan liian paljon, enkä voi asialle mitään. Ajattelin itse lähinnä kahvia ja pullaa -tyylisen juhlistuksen, mutta äiti soitti listan ruokatarjoilusta: tuulihattuja, kahta erilaista kakkua, porkkanaleivoksia, kahta erilaista leipäkakkua, kahvia, teetä, ... Huoh. Ihan kiva, mutta olisin itse voinut tehdä myös jotain. Minulle ei vaan annettu mitään vastuualuetta, vaikka pyysinkin. Sellaisia ne äidit kai aina tuppaavat olemaan.

auts. auts.

Sen siitä saa, kun on melkein 12 tuntia seisovilla jaloilla. Nyt polvia ja reisiä särkee, eikä mikään asento tunnu auttavan. Voi pahus.

pitkän päivän ilta

Avointen ovien päivä ala-asteella tietää välittömästi hei hoi ja hulinaa. Käytävät pursuilevat ihmisiä, jotka mellastavat ja mekastavat ja ihmettelevät ja kummastelevat. Oppilaat kimpoilevat seinille, kun vanhemmat kuljeskelevat pitkin käytäviä. Ihan mukavaa silti, ei siinä mitään. Olisin vain varsin mielelläni myös viettänyt lauantain leväten. Tai esimerkiksi Tahkolla M:n ja kavereiden mukana.

Käytiin seikkailemassa Educa-messuilla Messukeskuksessa. Hirveästi naisia ja hirveän vähän miehiä. Sellainen tämä ala vain on. Yhden esittelypisteen mies kysyi varovasti, että "Mistäs... Mistäs te..." "Helsingistä!" "Niin... Mutta mistä..." "No, helsinkiläisestä koulusta." "Niin.. Ajattelin kysyä, että monenneltako luokalta, mutta.. Taidatte olla opettajia..?" "Kysy vaan. Ollaan kolmannelta luokalta. Opettajia." Näytettiin varmaan ihan lapsilta siellä, kun kaksi tälläistä hädin tuskin yli 150cm korkeita neitosta tallusteli opettajaporukan seassa. Lapsetkin ovat huomanneet, ettemme ole mitään jättiläisiä. "TUULEEKS SIELLÄ ALHAALLA!" on edelleen joidenkin lasten mielestä hulvaton heitto. Etenkin omaperäinen. Vaan onneksi ei ole tämän pituuden suhteen minulla mitään komplekseja. Pätkä mikä pätkä.

Ilta on pyhitetty levolle. Huomenna tartun muuttolaatikoihin ja teen kodista siistin. Ainakin lupaan yrittää.

kuplia

Sininen taivas. Lunta maassa. Litisevää vettä. Mäntyjä. Tuuli, joka ei pure vaan silittää. Sitä minä rakastan. Voi että miten rakastankaan. Tänään on minikokoinen kevät. On niin hurjan kaunis sää, että sisälläni kuplii. Metrossa teki mieleni sanoa ihmisille, että "Katsokaa nyt! Katsokaa ulos. Aurinko! AURINKO!" Tuuli on lempeä. Ei sellainen kuin talvella, joka iskee kiinni paljaaseen käteen ja korvaan. Ei sellainen. Vaan lempeä. Ja miten ihanaa onkaan siristää silmiä. Ajattele nyt. Koko talvi menee silmiä siristelemättä. Ja sitten yhtäkkiä tarjoutuu tilaisuus siristellä. Eihän siinä tilanteessa vain voi mitenkään olla hymyilemättä. Ei vain voi. Ei sitä edes tajua, miten kova ikävä aurinkoa talvella onkaan. Minulla on sitä aina talvisin kovin kovin suuri ikävä. Se syntyy pikkuhiljaa ja sen huomaa vasta tälläisinä päivinä.

Kuplii sisälläni. Männyt näyttävät niin kauniilta. Lunta, sininen taivas ja männyt. Ja parasta on se tuuli. Lempeä. Ja ihmiset eivät vain näytä tajuavan tilannetta. Katsokaa nyt, urpot! Avatkaa silmänne! Ettekö te pölkkypäät tajua, että kevät kurkistaa. Siristelkää silmiänne.

En minä kesää kaipaa. En minä kesää rakasta. Minä rakastan tätä tunnetta, kun tietää kevään olevan nurkan takana. Kevättalvi. Ihana.

Ihana.

höpön PÖPÖN

Ei se ole höpö. Se on pöpö. Ihan oikea sellainen, jonka takia nokka niiskuttaa ja päässä kumisee. Flunssa. Tietenkin. Eihän tuore opettaja tietenkään mitenkään voi selvitä flunssakaudesta ilman tautia. Vastustuskyky on vielä kovin heikko kouluympäristöön, joka on jokaisen pöpön taivas.

Työkaverit kehottivat jäämään kotiin, mutta en herranjestas voi flunssan takia kotiin jäädä? Kuulostaa ihan lintsaukselta. Niinpä tänään hengätykseen asti koitin nieleskellä ruokaa, joka näytti kalalta, muttei nenän tukkoisuuden takia maistunut miltään. Syöminen muuttuu haasteeksi, kun hengittäminen onnistuu vain suupalojen välillä. En minä kyllä mitenkään voi jäädä kotiin. Ei anna itsekuri periksi sellaiseen. Jos kuumetta nousee, niin sitten.

Välipalatuokio. Cocktail-piirakoita ruohosipulilevitteellä ja juustolla, kahvia ja Nalle-merkkistä mannapuurovalmisjuttua. Nam. Pidän tälläisistä hetkistä. Koti on hiljainen. Välipala ja minä nautimme olostamme. Iltaan on vielä pitkä aika.

Tänään menen ensimmäistä kertaa kokeilemaan uuden kerrostalokotimme saunaosastoa. Jei.

Yök

YÖK. Luokassani kiertää oksennustautipöpö. Yäk. Inhottavin perustaudeista. Yök yök yök. Ja tietenkin ryhdyn välittömästi itse kuulostelemaan omaa olemistani, että oksettaako vaiko eikö oksetako vaiko ehkä sittenkin kyllä vai ei.

Tänään säntäilin ympäriinsä ja koitin ehtiä hoitamaan asiat seutulipun vaihto-ominaisuuden voimassaoloaikana. Ei onnistunut. Tietenkään. Verkkokaupassa myyjä katsoi kuin hapanta makkaraa, kun koitin selittää, että "tahtoisin sellaisen.. mötikän.. No sen, että kun on langaton nettiyhteys, niin... Että mulla on se toinen mötikkä kyllä.. Se..." "Tukias.." "TUKIASEMA! KYLLÄ. Se mulla on. Mutta se kylkeen tai USB-porttiin (sisäistä ylpeyttä hienosta termistä) tungettava.." "Verkkokort.." "VERKKOKORTTI! SE. Niin sellainen tarvittaisiin." Ja todella pätevänä kuuntelin, kuinka mies kertoili biteistä ja megoista. En ymmärtänyt, mutta nyökyttelin runsaasti. Osaan kyllä käyttää konetta ja voin tarvittaessa vaikka asentaa koneeseen verkkokortin tai vaihtaa jotain sisuskaluja, mutta aivan turha tulla selittämään mitään kovin monimutkaista tietokoneen sielunmaisemista. Minulle riittää, että kone toimii ja pääsen sillä nettiin. Softia (HIENO SANA TAAS) osaan ja uskallan hyvinkin usein käyttää, mutta hardware (HEKOTI HEKOTI) on aika kaukana mielenkiinnonkohteistani.

Henki säntäilystä ja pikaspurtista bussiin hinkuen pääsin vihdoin kotiin. Koko ilta aikaa ja huominen päivä jo suunniteltuna. Jei.

jei!

Ihana ihana IHANA sää! Aurinko paistaa ja pakkasta on 17 astetta. Posket hehkuu metsäretken jäljiltä. Kyllä, Espoossa on metsä! Tuossa ihan vieressä. Ja siellä on oravia ja lintusia ja männyissä lunta ja lumi narskuu ja nitisee ja orava juoksentelee oksalta toiselle! Olen haltijoissani. Aivan upeaa. Tuolla metsässä on hiljaista. Vaikka Sello-ostoskeskus on ihan vieressä, siellä on silti ihan hiljaista! Ja siellä on polkuja ristiin ja rastiin tämän hemulin tallusteltavaksi tehtyinä.

Jei!

(Taisin jossain vaiheessa metsäretkeäni jopa nauraa ääneen. Oli aivan huisia!)

kotiutumista

Pikkuhiljaa asiat löytävät paikkansa. Jokaiselle pikkuruisellekin tavaralle ja asialle on etsittävä koti tästä uudesta paikasta. Raahaan ja kuljettelen pieniä ja isoja tavaroita ympäriinsä. Mihin ihmeeseen helmitaulu tahtoisi asettua? Missä on juustohöylän koti? Mikä hyllykkö tahtoisi asukkaakseen lasisen ruusun? Paljon tavaroita.

Tänään pyykinpesukone ja tiskikone pääsivät ensi kertaa ahkeroimaan. Koko päivä on kulunut kotona, mutta lötköilemään ei ole ehtinyt. Tekemistä riittää edelleen. Tosin aamusella ehdin juoda rauhassa kahvia ja syödä leipää, kun M veteli sikeitä yötöiden jäljiltä.

Selkä ökittelee jälleen. Tänään kulkeminen on ollut kankeaa ja vyötärö on notkea kuin norsulla. Kylkipaisteja kivistää niin, että naamaan tulee irvistys. Ei mitään logiikkaa sen suhteen, mistä selkä milloinkin intaantuu ärsyyntymään.

Riitettä -blogi haastoi minut kertomaan viisi omituista tapaani. No, katsotaan mitä keksin. Hm.

1. Jos kastelen toisen käteni, kastelen ehdottomasti myös kuivaksi jääneen käden. Tuntuu maailman inhottavimmalta, jos toinen käsi kastuu ja toinen ei. (Jopa itseäni hämmentää tämä tapa.)

2. Pelkään järvessä uidessani sitä, kun jalat eivät yletä pohjaan. Pelkään, että joku kala osuu jalkaani, tai jotain muuta hirveää vaeltaa pimeydessä jalkojeni alla. Pakokauhu meinaa iskeä, jos uidessa ajattelen tuota asiaa.

3. Palautan lähes poikkeuksetta kirjaston kirjat myöhässä. En vain kykene toimimaan ajoissa. Lainauskieltoja on vuosien varrelta vaikka kuinka monta. En opi, vaikka olen maksanut ilmaisesta palvelusta varmasti lähemmäs sata euroa elämäni aikana. (Enkä edes hermostu myöhästymismaksuista.)

4. Peitän tekstityksen kädelläni televisiosta, kun katson kohtausta, jossa syytetylle luetaan tuomio. Vaihtoehtoisesti katson ohi televisiosta. Miksikö? Siksi, etten halua lukea tekstityksestä ensin tuomiota, vaan tahdon kuulla sen sanottuna. Typerää. Hihi.

5. (Tässä kohtaa alkaa olla vaikeaa keksiä, koska en halua ihan oudoimpia juttujani paljastaa..;) Keksinpäs. Käytän nukkuessani aina kahta tyynyä, jos mahdollista. Toinen tyynyistä on pään alla, mutta tärkeämpi tyynyistä on pään päällä sulkemassa korvat talon ääniltä. Jos tyynyjä on käytettävissäni vain yksi, pidän sitä mielummin pääni päällä kuin alla. Isäni opetti minulle tämän tavan joskus hamassa nuoruudessa, kun en omakotitalon raksahduksilta ja narahduksilta saanut unta.

Ja nyt pitäisi haastaa viisi kirjoittajaa? Hm hm. Olen niin pessimisti, etten usko haasteeni menevän perille, mutta jos Sinä rakas lukijani et ole kertonut tavoistasi, niin tee se toki. On aina mukava tietää, että myös muilla on mitä ihmeellisempia irrationaalisia tapoja.

kiirus

Koko ajan on melkoinen tuli takapuolen alla. Säntäilen sinne ja säntäilen tänne. Ja siinä välissä koitan ehtiä nukkumaan ja edes istahtamaan välillä. Miksi ihmeessä näin? Muutto ja duunin aloitus vievät kaikki mehut tästä hemulista. Aamu alkaa kuudelta. Koulussa työt päättyvät kahden-kolmen aikaan ja tästä alkaa seuraava työpäivä - muutto. Tavaraa on ihan jumalattoman paljon. Ja kannamme lähes päivittäin M:n kanssa lisää tavaraa uuteen kotiimme. Kirjahyllyjä, lamppuja, säkkejä, pusseja, nyssäköitä, ruokaa... Ja samaan aikaan liikenne käy myös uudesta kodistamme ulos: roskia, pakkausmateriaalia, roskia, roskia, pakkausmateriaalia.. Iltaisin kaadun (uuteen) (jenkki-) sänkyymme väsyneenä kuin karhu marraskuussa. Ja aamulla sama rumba alusta.

Oppilaat ovat tulleet jo tutuiksi ja koen viihtyväni täällä. Minulla on auktoriteettia ja pelkkä kulmien kurtistaminen saa oppilaan yleensä toimimaan tahtomallani tavalla. Mölytaso kuitenkin tuppaa välillä nousemaan, jolloin minäkin (kulmien kurtistuksen ohessa) korotan ääntäni. Hermostunut en ole vielä kertaakaan. Maltti on valttia näiden kakaroiden kanssa. :) Rähjännyt olen ja rähissytkin. Mutta hermoni ovat olleet koko ajan tämän hemulin hallussa.

Lasten kanssa olemme päässeet aika hyvään yhteissäveleen. Minä vaadin hiljaisuuden aamuisin, päivisin ruokailua ennen ja päivän päätteeksi. Lapset mukautuvat. Kerron suoraan, ettei kiristäminen auta. "Jos tänään tulee läksyy ni mä en AINAKAA tee!" "Tuolla sinä herra saat minut antamaan läksyä. Kiristys EI toimi." Tai: "Mä en tee mitää jos et kerro miks toi sai tollee ja miks mä en saa koskaan!!" "Kiristät. Ei toimi."

Hieman (???) vain stressaa se, että hallussani on kahdenkymmenen lapset ohjat. Jokainen lapsi on yksilö, jonka asiat tulisivat olla minun tiedossani ja muistissani. Samalla tulisi muistaa monet monet MONET käytänteet, ilmoitusasiat, välkkävalvonnat, läksyjen tarkastukset, kokeiden laadinnat jne jne jne.. Kai tähän muodostuu jonkin sortin rutiini jossain vaiheessa ehkä mahdollisesti. Ja kansio tärkeitä papereita varten olisi ehdoton. Tänään ostan sen. Varmasti.

En ole ehtinyt kaipaamaan menetettyä nettiyhteyttä vielä lainkaan. Enkä varmaan ehdi sitä kaipaamaankaan ennen kuin kotiimme muuttaa pieni Welho-yhteys. Ehkä jo tällä viikolla saamme pienokaisen kotiimme.

kohta viikko takana

...ja noin 40 vuotta edessä. ;) Lohdullista. Siis opettajan pestiä. Työtoverini tuntuvat olevan kovin huolissaan jaksamiseni suhteen. Luokkani on kuulemma vaikea. Ehkä jopa todella vaikea. Miten minä jaksan? Jaksanko minä? Stressaanko? Kyllä se siitä.. Ei se oikeasti kyllä tunnu vielä yhtään stressaavalta. Itse asiassa tänään ajattelin, että tunnen oloni varsin kotoisaksi luokan edessä. Sisälläni on tunne, että tiedän, miten luokassa tulee toimia. Koulutyöhön liittyvät muut kokoukset, palaverit, suunnitelutuokiot ja sen sellaiset ovat vielä vähän omituisia ja outoja, mutta ollessani luokassa olen itsestäni varma.

Työpäivät ovat venyneet lähes poikkeuksetta kahdeksantuntisiksi, joten sinun on aivan turha kitistä, että opettajan työpäivä on liian lyhyt. Suunnittelutyö vie yllättävän paljon aikaa ja etenkin uudessa työssä aloittaneena palaverointi kuluttaa tunnin jos toisenkin.

Nukkumisrytmin työelämäaikaan kääntäminen on sujunut varsin mainiosti. Nukun kuin pieni tukki iltaisin jo kahdentoista aikaan. Enkä herää, vaikka M petiytyy kolme tuntia myöhemmin.

Viikon... ömmm.. Korjataan. Alle neljän päivän päästä on muuttopäivä. M ja minä ja uusi koti. Ihanaa saada lisää neliöitä ja oikea makuuhuone. Tämä keittiö-makuuhuone- olohuone-ruokailuhuone -yhdistelmä rupeaa jo tuntumaan vähän ahtaalta.

ei juma ei juma

Noin. Olen virallisesti Opettaja. Rähisin oppilaille ja olin lähes itse neiti Kuri. Päätin, etten aio aloittaa löysäilyllä, sillä siitä ei tule kuin paha mieli kaikille loppujen lopuksi. Tiukasti ote vaan luokasta ja luulot pois. Kuulostaako pahalta? Heräävätkö mieleen ne omat opettajat, jotka höykyttivät juuri sinua ja tekivät elämästä helvetin? No. Ehkä se kuulostaa siltä, mutta olen täysin vakuuttunut, että aikuisten oikeasti (hehe) tämä on parempi ratkaisu (kaikille) kuin 20 seinille ja silmille hyppivää tenavaa.

Ja mielestäni on aivan reilua, että olen mukava, kun minulle ollaan mukavia. Ja vastapainona rupean rähisemään, jos minua kohtaan käyttäydytään sopimattomasti. Kerroin asiasta selkein sanoin myös lapsukailille, noille kultamussukoilleni. Fair play, sanoisin. Löysää voi antaa sitten, kun homma on hanskassa. Suitset tiukille, niin löyhääminen tuntuu paremmalta.

Tuntui oikein mukavalta olla Opettaja. Kurin pitäminen ei tuntunut pahalta, vaan mielestäni kaikki sujui asiallisen reiluuden merkeissä. Vielä kun oppisi oppilaiden nimet, niin olisi helpompi komentaa. (Tietenkin osaan jo niiden viiden-kuuden äänekkäimmän oppilaan nimet.) Hauskaa seurata, miten nopeasti oppilaat hyväksyvät minut luokkaansa. Tänään oli vielä hieman suru puserossa pois lähteneen opettajan takia. Arvaukseni tällä hetkellä: kahden viikon päästä olen osa luokkaa.

Väsyttää niin julmetusti, että on melkein fyysisesti paha olo. Miksikö? No.. Tietenkin asiaan saattaa vaikuttaa se, että eilen olin pelaamassa Texas Hold'em -pokeria yhteen asti yöllä. En vain voinut lopettaa kesken, kun selvisin seitsemän pelaajan joukosta kolmen viimeisenä mukana olleen pelaajan joukkoon. Lopulta M voitti. Herätys aamuun oli kello 6:15, joten ehdin nukkua noin 4 tuntia. Silmät lurpsuttavat ja olo on voimaton. Pakko silti valvoa nukkumaanmenoaikaan asti, sillä muuten ei tästä rytmin työaikaan kääntämisestä tule yhtään mitään.

Puuuuuuh. Nyt lukujärjestyksiä valmistamaan.

mukava päivä

Aamulla raahustin ympäri tätä pikkuruista kämppää ja koitin pitää itseni hereillä. Ihan pakko yrittää edes kääntää elämänrytmiä hieman aamuisemmaksi. Huonolta näyttää, sillä 10:45 tuntui tänään aamuvarhaiselta. Ja ylihuomenna (!!!) pitäisi nousta kuuden jälkeen. Hui kauhistus. Katselin kuulokkeet korvilla Lapset laulavat lapsille -ohjelmaa ja kyynelet rutistivat silmiä. Ihan hölmöähän se on, että kurkkua kuristaa lasten laulu, mutta se oli niin hienoa. Miten niin pikkuruinen viisivuotias jäpikkä osaakaan laulaa niin kovin hienosti ja puhtaasti ja muistaa sanat ja kaikki. Olin hämmästynyt. Toivottavasti lapsukaisen elämä on muutakin kuin laulunsanojen ulkoa opettelemista. Ja se italialainen lapsikuoro. Wou, hienoa kuunneltavaa.

Iltapäivällä tungettiin M:n kanssa itsemme ruuhkaiseen keskustaan sänkyostoksille. Kävelimme kauppaan. Katsoimme sänkyä. Myyjä johdatti meidät kassalle. Maksoimme sängyn. Tähän meni aikaa noin 10 minuuttia. Mitäpä sitä jahkailemaan. Seppälässä shoppailimme M:lle housuja ja paitoja. Miten yllättävän mukavaa voikaan olla shoppailla miehen kanssa? Hyvinkin yllättävän mukavaa. Kiltisti M testaili minun ehdottamiani sinisiä farkkujakin ja jopa osti ne! Tähän asti olen nähnyt vain lähinnä mustia housuja. Ei koskaan sinisiä farkkuja. Vielä Selloon laskettelusuksiostoksille ja ruokakauppaan. Ihmiset olivat villiintyneet totaalisesti. Miten kauheaa voikaan yksi ainoa pyhäpäivä olla? Nähtävästi ihmiset olivat kärsineet nälkää ja janoa, sillä ruokakaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ei jauhelihaa, ei kanaa, ei leipää, ei juurikaan hedelmiä... Niinpä vaelsimme pakastealtaan kautta kotiin.

Oikein mukavan rento mutta silti toimelias päivä. Tykkäsin kovasti.

Viikon päästä olemme uudessa kodissa. Kuinka hauskaa se onkaan! On. Ja kahden päivän päästä olen työt aloittanut opettaja. Kuinka jännää se onkaan! On.

voi vietävä

Kävimme loppiaisaterialla malesialaisessa. Satai tofu oli hyvää kuten aina. Enkä tällä kertaa viitsinyt ahtaa vatsakumpua täppösen täyteen, vaan otin mukaan iltapalaksi puolet ateriasta. Vaan miten kävi suunnitelmien? Nälkä iski, kuten sen tapana on. Missä lienee niin kovasti odotettu herkullinen iltapala? Ei näy. Ei kuulu. Iltapalani lähti pitämään M:lle seuraa töihin. Pahuksen ruoka jäi auton lattialle ja kulkeutui kilometrien päähän autoon odottelemaan parempia aikoja. Pahuksen pahus.

Kostoksi maailmalle syön eilistä paputomaattijauhelihakastiketta ja riisiä ja jälkiruuaksi vaniljakastiketta ja puolukoita. Njähhähä! Kosto on suloinen.

vielä hetki

Olo on kuin sirkuksessa. Rummut pärisevät. Valokeilat osoittavat yhteen pisteeseen, johon minä aivan kohta ryntään verhon takaa taitojani esittelemään. Rumpujen pärinä kohoaa huippuunsa. Ihan kohta. Ihan kohta on se hetki, kun minä astun luokkani eteen taitojani esittelemään. Ja silti fiilikset ovat jokseenkin laimeita. Kuvittelisin selviäni. Ehkä se on vaan hullun uskoa, mutta se lienee parempi kuin järjetön stressi ja pakokauhuinen olo.

Aamutuimaan kuitenkin huomaan stressaavani. Kuten aina ennenkin, nousee mieleeni herätessä puristava tunne. Nyt se on kuitenkin paljon vähäisempi kuin esimerkiksi gradun kanssa painiessa.

M lähti töihin, minkä jälkeen hän tulee käymään täällä syömässä lähteäkseen taas töihin. Uskomatonta, miten hän jaksaakaan. Minä en jaksaisi. Olen kovin kovin tyytyväinen, että työviikkoni sisältää noin 25 tuntia opetusta ja muutaman tunnin suunnittelua sen lisäksi. Luulisin, ettei minua ole luotu tekemään 40-tuntisia viikkoja. Ja ne kesälomat. Niistähän jokainen opettajia kadehtii. Ja hiihtoloma. Oikeastaan arvostan kuitenkin neljän kesän kassatäteilyn jälkeen säännöllisiä työaikoja. Ihanaa, että voin jo nyt sanoa olevani lomalla esimerkiksi 25.2. ja aivan parasta on, että viikonloput ovat vapaita. Aina kaksi vapaata peräjälkeen. Se oli harvinaista herkkua kassatätiaikoina.

Nautin tästä hiljaisuudesta (ainakin vielä). Kahvia. Tietokone. Televisio. Hieman tekemätöntä suunnittelutyötä ensiviikkoa varten. Kyllä sen ehtii tekemään. Minä luotan (tällä hetkellä) itseeni. Tsemppiä, hemuli! Tsemppiä!

Espoossa

Mukavaa olla taas täällä. Oma tupa, oma lupa. (Vaikkakin tupa on M:n opiskelijakämppä.) Tänään M kävi allekirjoittamassa tulevan kodin paperit ja nyt se on virallista: 15.1. klo 12 saamme astua kotiimme. Ensi viikolla päästään kuulemma katsomaan uudemman kerran asuntoa. Tällä kertaa minäkin pääsen näkemään. Jännää jännää.

Tänään tartuin vihdoin työhön kiinni. Tein alustavia suunnitelmia matematiikasta, äidinkielestä, yllistä, kuviksesta, jne jne.. Ja nythän sitä pitää takoa, kun rauta on kuumaa. Ei näitä kuitenkaan jaksa sitten töiden alettua kovin pitkällä tähtäimellä pohtia, joten pohdin nyt, kun on vielä aikaa. Välillä tuntuu, että edessä odottaa jättimäinen vuori. Toisella hetkellä on fiilis, että kun asian ottaa päivä (tai viikko) kerrallaan -hengessä, niin keväästä kyllä selviää. Ja ainakin olen superisti kiitollinen siitä, että rinnakkaisluokassa on ystävä, johon uskallan tukeutua ihan milloin tahansa ja missä asiassa vain.

Kappas. Unohdin koko postauksen firefoxin alasivulle möllöttämään, kun innostuin Myhtbustersseista. Siinä vasta viihdyttävä ohjelma. Myytinmurtajat-nimikkeellä tuo taitaa nyt vuodenvaihteessa alkaa Kolmosella tai Subilla. Suosittelen. Muutenkin olen aika kiihkeä Discovery-fani. Sieltä tulee sopivasti viihdyttävää mutta silti asiapitoista ohjelmaa. Vielä kun olisi AnimalPlanet, niin tämä hemuli viettäisi vapaa-aikansa töllöttimen edessä.

hermo

Hermo kireällä. En oikein enää jaksa yhtään olla täällä kotikotona vaan pitää jo päästä omilleen taas. Eilen illalla meni hermo kokonaan iskän kanssa ja räyhättyä tuli puolin ja toisin. Jotenkin on tuntunut, että jokaisella on ollut hermo niin piukalla, etten eilen enää vain jaksanut pitää mölyjä mahassa. Tänään valun Espooseen lepuuttamaan hermoja ja hermoilemaan alkavan työn kanssa. Stressiä. Stressiä. Hajotusta.

ohi on

Siinä oli vuosi 2005. Tervetuloa vuosi 2006. Vuosi vaihtui kahden nuoruuden ystävän ja muutaman puolitutun seurassa. Oikeastaan oli tosi kiva pitkästä aikaa nähdä toista (aikoinaan paita&peppu -asteista) ystävää. Olen jotenkin menettänyt yhteyden siihen suuntaan lähes kokonaan. Kummasti puhuttavaa tänään kuitenkin riitti.

Ei jaksanut innostaa tämä päivä mitenkään erityisesti juhlimaan, kun eilen meni aamuyöhön asti M:n kanssa Uuttavuotta etukäteen juhlistaessa. M meni tänään töihin, joten juhlaa piti aikaistaa päivällä. Eikä tuo tahtia hidastanut - päinvastoin. Oikein kivaa oli eilen. Hyvinkin pitkälti kahdestaan M:n kanssa.

Nyt voisi harkita esimerkiksi unta.