inspiraation isku

Miltä se oikein tuntuu, kun inspiraatio iskee? Mietin sitä itse joskus, kun inspiraatiota ei ole lähimaillakaan. Että tulisi nyt se ja innottaisi tekemään. Silloin ei keksi mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ei ideoita. Ei mitään. Ja sitten jostain vain tulee pikkuruinen ideanpoikanen joka paisuu ja kasvaa ja kehittyy ja tulee vahvaksi ja voimakkaaksi tunteeksi joka on pakko saada paperille. Idea voi tulla juuri nukahtamisen hetkellä. Tai irkatessa. Tai koulussa. Missä vain. Yhtäkkiä aivoja kutittaa sellainen idea, joka tuntuu ihan huikealta.

Esimerkiksi kerran elokuvaa katsoessani lähes kirjoitin mielessäni runon siilistä. Ikävä kyllä se pääsi ennen paperille pääsyään unohduksiin. Sama onnettomuus (?) pääsi käymään Seurasaaressa viime kesänä, kun melkein kirjoitin sadun unien synnystä, mutta paperin puutteessa idea suli auringossa unohduksiin kuin jäätelö.

Mistä se tänään lähti liikkeelle? Ai niin. Aloitetaanpas ihan alusta. Jostain tuli idea, että piirrän yksinkertaistetusti mustalla valkoiselle sateenvarjon alle ihmisen, joka on suojassa kissoja ja koiria, joita sataa taivaalta kuin kissoja ja koiria. Idea kutitti aivoja mutta ei näyttänytkään paperilla kovin hyvältä, koska putoavaa koiraa oli vaikea piirtää. Kissa sen sijaan sattui onnistumaan. Sateenvarjo oli helppo. Varjoa pitämään syntyi aivan itsestään jostain Kekkosen näköinen naama, jolle sittemmin muotoutui solmio ja puku vaatteiksi. Yksin putoava kissa ei näyttänyt hyvältä. Jotain piti siis keksiä. Ja aivan jostain pimeydestä paperille tulla tupsahti supermies.

Lopputulos: Pertti pitää sateenvarjosta. Supermies kurottautuu pelastamaan kissaa. Alla teksti: "Pertin aamu sujui täysin normaalisti."

Ja lopputulosta seurasi kaksi muuta Pertin elämää syväluotaavaa kuvaa. Toisessa Pertti ajaa autolla. Toisessa Pertti on uimarannalla karhun hyökätessä kimppuun. Yritän pistää kuvat blogiini. Menee liian monimutkaiseksi selittää.

Vielä pitäisi päättää, tuleeko kuviin väriä vai ei. Ainakin jotain väriä varmasti. Ei mustavalkoiseksi osaa jättää noita.

Joskus haluan tällä tavalla tallentaa myös vaihe vaiheelta runon syntymisen, koska se on myös itselleni aika hämärä ja hektinen tapahtuma. Ei siitä jälkikäteen muista, että miten valmistuminen eteni.

mitä kuuluu kukkuluuruu

Kela maksoi vihdoin ja viimen muutaman satasen peruspäivärahaa. Jee. Ei se paperisota ollutkaan niiiiin hirveä kuin luulin.

Jos minä olisin, niin olisin... (via Wicked Child)

Jos olisin kuukausi, olisin: toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 15
Jos olisin planeetta, olisin: pluto
Jos olisin merieläin, olisin: joku joka pelkää vähän haita, ehkä delfiini vaikka ei se taida edes pelätä.
Jos olisin suunta, olisin: ylös, ylös, alas, ylös
Jos olisin huonekalu, olisin: sotkuinen työpöytä
Jos olisin synti, olisin: laiskuus

Jos olisin neste, olisin: pieni kahvi
Jos olisin puu, olisin: keväinen koivu
Jos olisin kasvi, olisin: pihlaja
Jos olisin säätila, olisin: vaihteleva
Jos olisin soitin, olisin: piccolo
Jos olisin eläin, olisin: koira
Jos olisin väri, olisin: lämmin punainen
Jos olisin vihannes, olisin: retiisi
Jos olisin ääni, olisin: aaltojen loiske
Jos olisin alkuaine, olisin: vety
Jos olisin auto, olisin: sähköauto
Jos olisin laulu, olisin: Egotripin Matkustaja
Jos olisin elokuva, olisin: lastenelokuva, jossa jännitetään muttei liikaa
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Roald Dahl
Jos olisin ruoka, olisin: Ratatouille
Jos olisin paikka, olisin: mäennyppylä
Jos olisin numero, olisin: 1

i'm back

Takaisin kotona. Kylläpä rupesikin olemaan ihan kunnon ikävä kotia ja M:ää. Tulihan Kuhmo nähtyä ja hiekkarannat ja koski ja sukulaiset ja sen sellaiset. Isä oli kovin innostunut ajatuksesta ostaa Kuhmosta sukulaisen kotitila. Ei järven rannalla, aika ränstynyt. Olihan siinä sellaista maalaisromantiikkaa jne, mutta.. 600km matkaa ja remonttia tuleviksi vuosiksi. Ei kiitos.

Junan makuuvaunu oli ihan ok kokemus. Tietenkin onnistuin lietsomaan itseni hirmuiseen paniikkitilaan junan rytkytellessä pitkin maita ja mantuja. "Nyt se ajaa ulos raiteilta.. Nyt se ajaa ulos.. Ihan kohta... Seuraavalla asemalla mennään ulos, takuulla..." Nukkumisesta ei tullut mitään. Ja perjantaina heti nukkumattoman yön jälkeen suuntasimme lakkasuolle. Eipä sellaisia soita tälläinen eteläsuomalainen tallaaja löytäisi. Onneksi isän veli tiesi salaisia paikkoja. Niinpä me kahlasimme soita nelisen tuntia ja saaliina oli varmasti lähemmäs 10kg lakkoja. Kaikki astiat olivat täynnä, joten oli pakko lähteä. Toisaalta kyykkiminen ja kumartelu alkoi olla sellaista ähinää, ettei enää kovin pitkään selkä olisi moista sietänytkään.

Nyt on kotiäitiolotila, kun pakkasessa on talvea odottamassa 5 kiloa mansikoita, kolmisen kiloa lakkoja ja pieni määrä raparperia.

matkailu jatkuu

Isompi pikkuveli saapui Irlannista vaihteeksi Suomeen. Suuntaamme kuonomme kohti pohjoista ja junailemme Kajaanin kautta Kuhmoon sukuloimaan. Rautatieaseman täti oli hirmu äidillinen myydessään minulle makuupaikkalippuja. Hän kertoi, että meidän pitää näyttää lippumme konduktöörille. Hän muisti myös mainita, että lippu jossa lukee "nainen" on minun lippuni ja "mies" -lippu on veljelleni. Hän kutsui toisen lipun ostajaa koko ajan veljeksi ja muistutti, että "Muista sanoa myös veljelle, että opiskelijakortti pitää näyttää jos konduktööri kysyy!" Hän huolehti, että saamme seinänaapurihytit ja kannusti ottamaan ylimmän pedin paikan. "Siellä saa olla rauhassa paitsi jos tarvitsee käydä vessassa tietenkin! Joku muu voi sitten ottaa sen ahtaan keskipaikan!" Hymähtelimme yhteisymmärryksessä ja varasimme minulle ja veljelle yläpedit. Täti varmisti myös, että bussi lähtee Kajaanista Kuhmoon silloin kun sanoin sen menevän. Tunsin itseni korkeintaan kymppivuotiaaksi saparopääksi. Melkein olisi pitänyt niiata niksauttaa ja kiittää tätiä hyvästä palvelusta. Joku toinen olisi ehkä ottanut nokkiinsa. Jotenkin tilanne oli vain hirmu hurmaava. Hassu täti.

Eilinen savonlinnatyttöjen kokoontuminen meni hienosti. Joimme viiniä ja tanssimme itsemme lähes kipeiksi. Ihanaa olla baarissa ilman mitään miehenmetsästysajatuksia. Sai täydellisen vapaasti tehdä itsensä hölmöksi tanssimalla kuin mikäkin ja halailemalla ilmastointiputkea. Raivasimme tanssilattialle tilaa reippailla pyllynkeikutusliikkeillä ja nauroimme itsemme lähes kyyneliin. Punaviinikin maistui. Tosin en ollut edes erityisen humalassa, mutta entinen kämppis ja minä pidimme kyllä ystävä L:n kanssa hauskaa enemmän kuin pitkään aikaan. "Ajattele jos tästä ilmastointiputkesta tulis vielä ranskalaisia perunoita! Sit ois viileetä JA ruokaa." hihi. Ja sitten harjoiteltiin tanssikoreografioita. Kyllä nauratti.

Ja sitten yöjunaan ->

matkustan ympäri maailmaa

..laukussa leipää ja limsaa vaan. Viimeksi lähetetty postaus oli Lahdesta. Nyt olen taas Espoossa, joskin parin tunnin päästä siirryn takaisin Lahteen. Moikkaan savonlinnatyttöjä ja he tulevat kotikotiin juomaan punkkua ja syömään juustoja + muita herkkuja. (Iiik, punaviiniä.) Sen jälkeen painan pääni tyynyyn ja nukun huomiseen. Torstai-iltana hyppään junaan ja aloitan matkani kohti Kuhmoa pikkuveljen seurassa. Matkailua kertyy tälle viikolle varmasti lähemmän 1000 km.

Kuhmosta kotiin palaan joskus ensi viikolla, joten postauksia lienee turha odottaa. (Ihan niin kuin niitä joku odottaisi.. :D)

Tilillä on enää 150e. Milloinkahan olisi kohtuullista ryhtyä kyselemään KELA:n tukipäätösten perään.. Hakeminen alkoi 5.6. ja tuosta on jo kohta 2kk. Papereita on lähetelty edes takaisin. Viimeisimmät toimitin viime viikon torstaina. Onneksi toisella tilillä on vielä 800e ja rahastoissa muutama satanen, joten ei tässä päästä nälkään kuolemaan. Olisi silti ihan kiva saada ilmaiselta tuntuvaa rahaa. "Olet maksanut ne palkoistasi, ne ovat SINUN rahojasi, joten pidä niistä kiinni", sanoi isä-hemuli, kun meinasin lopettaa papereiden lähettelyn kesken. "No joo no joo.. Niin kai sitten", sanoi hemuli. "Ota tämä haasteena! Sinä vastaan virasto!" sanoi isä-hemuli. Niin kai se on sitten tehtävä. Onhan se muutama sata euroa kuitenkin ihan hyvä raha. Vaivan arvoinen. Kai.

bileissä.

Pikkuveli järjesti bileet. Minä jouduin vähän kuin tahtomattani mukaan, koska olen edelleen koiravahtina. Vähän epäilytti, koska muistissa on hatarasti edelliset pikkuveljen bileet, joissa tulin paikalle todistamaan kaaosta ja teinejä saunassa. Onneksi pikkuvelikin on kavereineen näköjään aikuistunut. Täällä on hyvä henki ja kohtuurauhallinen meno. Seurailen hieman huvittuneesti sivusta, miten ihmiset vain ovat minua lähes 10 vuotta nuorempia ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Vaikutan varmaan ikälopulta vahtiämmältä, kun katselen sivusta menoa kaljapullo kädessä ja rapsuttelen koiraa. En minä vahdi. Minä tarkkailen.

Koiraparka on vähän kauhuissaan, kun miljoona vierasta kättä kurottuu kohti rapsuttelemaan ja vieraat äänet kutsuvat nimeltä. Hurtta seuraa minua kuin varjo, ja vaikutan varmaan vahtiämmämäisyyden lisäksi myös ylisuojelevalta koiravahdilta. Vaan minkä minä sille voin, että koira kulkee perässäni silloin kun satun olemaan kotikotona. Ja onpahan asia niinkin, että koira sattuu olemaan ainoa minun ystäväni näissä bileissä. Muut ovat pikkuveljeni kaverita. Minä seurustelen mieluummin koiran kanssa. Tai no. Ei näissä ihmisissä mitään vikaa ole. Nuoria kolleja ja kisuja.

Jeah. Täytyy hakea lisää olutta.

kaikenmoista

Särkänniemessä tuli vierailtua. Edellisestä kerrasta olikin aikaa vuosikymmenen verran. Vaan olipa hauskaa. Ensimmäisenä suunnattiin keikuttimeen, joka veivasi jättisuurta U-kirjainta laidasta laitaan. Minua hirvitti. Laite meni jumiin juuri ennen meidän vuoroamme, joten se toi vatkaukseen lisäpotkua. Olin aika varma, etten uskalla mennä mihinkään laitteisiin vaan nössöilen, mutta sitten pääsinkin vauhtiin. Ehdimme päivän aikana käydä parisenkymmentä kertaa erinäisissä laitteissa, Näsinneulassa, akvaariossa ja delfinaariossa. Vettä tuli tunnin ajan kaatamalla, joten kaatosadekyyditys U-kirjainvempeleessäkin tuli testattua. Olin LÄPImärkä.

Delfinaario herätti omituisia tunteita. Lähes kyynelehdin, kun isot nisäkkäät kiitivät näkyviin. Kurkussa kuristi. Se oli jotenkin aivan älyttömän hienoa. Upeaa. Mahtavaa. Toisaalta säälitti, että niin hienojen eläinten täytyy elää verraten pienessä altaassa. Toisaalta tärisytti se ajatus, miten kaksi täysin erilaista lajia kommunikoi keskenään. Ja sitten sekin näkökulma, että niinhän ovat monet muutkin lajit suljettuina häkkeihin, sidottuina hihnoihin ja sen sellaisiin. Delfiinejä sentään aktivoidaan varmasti enemmän kuin kotikoiraa keskimäärin. Tykkäsin oikein tosi paljon. Olisipa sinne päässyt sekaan polskimaan ja tekemään tuttavuutta Leevin, Näsin ja kumppaneiden kanssa.

Tänään Lahdessa. Huomenna Lahdessa. Koira-parka on aivan hajalla, kun vanhukset häipyivät matkailuvaunuineen horisonttiin. Se tuijottelee syyttävästi ja valkuaiset muljahdellen, kun siirryn paikasta toiseen. Koira on myös aivan hulvattoman hyvä tulkitsemaan eleitä. Se tietää etukäteen koska olen lähdössä jonnekin ilman sitä. Se tietää milloin menen suihkun luokse koirankastelutarkoituksessa. Tänään aamulla kyllä sisäisesti nauratti, kun vahtikoiramme veteli sikeitä jalkopäässä, eikä edes avannut silmiään, kun nousin sängyssä istumaan. Taitaa olla vanha jo, tuo hurtta. Ja suloisesti oppinut lukemaan ihmisiä. Tietää keneen luottaa. Ja heihin luottaa lähes sokeasti. Koiralle saa tehdä mitä vain. Ja muihin ei luota juuri lainkaan. Se tyytyy kohtaloonsa, joskin osoittaa selvästi jos hommat eivät mene sen maun mukaan. Ja voi voi voi miten se on kangistunut kaavoihinsa. En osaa ollenkaan elää sen kaavojen mukaan. Ja kun rutiineihin tulee särö, koira tuijottelee minua paheksuvasti ja sen silmät lähes karjuvat toimintaohjeita. Harmi kyllä en niitä osaa läheskään aina tulkita.

Hassu koira.

turisteilua.

Vanhukset saapuivat Lahdesta Helsinkiin helsinkipäivää viettämään. Tarkoitus oli tutustua pääkaupunkiseudun erinäisiin nähtävyyksiin. Toivelistalla ollut Vallilan(?) puutaloalue tuli nähdyksi. Samoin katsastimme Villa Elfvikin Espoossa ja Luonnontieteellisen puutarhan Kaisaniemessä. Oikein mukavaa oli nähdä Espoon ja Helsingin vähemmän tuntemiani nähtävyyksiä. Retki päättyi Hietaniemen uimarannan kahvilaan, josta viimein pääsin kotiin. Vatsa kurnii ja ruoka on uunissa. Saunavuoron jälkeen masu saa kauan kaipaamaansa täytettä: kanapataa. Nälkä.

jalat täristen

En siivonnutkaan. Lähdin pyöräretkelle Laajasalon ympäri. Matkaa kertyi n. 17 kilometriä, mikä tuolla vauhdilla oli juuri tarpeeksi. Viimeisen mäen köpöttelin pyörää työntäen ylös, sillä jalat alkoivat olla aika kuolleet. Käveleminenkin tuntui kohtalaisen haastavalta, joten näytin varmaan kaikkea muuta kuin urheilulliselta. Vaan mitäpä tuosta. Nyt saa hyvillä mielin syödä pussillisen karkkia.

heräämisiä.

Ja niin sitä pääsi taas kokeilemaan juttua, jota ei ole tullut koskaan kokeilluksi. Heräsin nimittäin keskellä yötä omaan itkuuni. En muista tarkalleen, mitä unessa tapahtui, mutta jotenkin se liittyi äitiin ja siihen että sanoin vihaavani häntä. Työpaikkakin tuli taas uniin, kun erehdyin yöllä viimeiseksi pohtimaan jäljellä olevan loman pituutta. Kuukausi ja viikko. Brrr. (No ok, joillain ei ole edes noin pitkä koko kesäloma.)

Tänään on taas tekemätön päivä. Ehkä pesen ikkunoita. Ehkä en. Jotain pitäis keksiä.

ärrinpurrin

Maksaisitko sinä kuiskailusta 8 euroa? Minä en maksaisi. Mutta kaksi englantia keskenään puhunutta poikaa tuon summan suostui maksamaan muiden kustannuksella. Minua vitutti. Kuka saakeli tulee elokuvateatteriin puhumaan ja hihittelemään?! En voinut tajuta. Eivätkö he voisi esimerkiksi hoitaa tuota jossain kahvilassa. Vitutuskäyrä nousi kohti kattoa, koska kauhuleffasta meni koko hohto, kun keskittyminen suuntautui vieressä supiseviin ihmisiin. "Vielä kerta, pojat. Vielä kerta, niin minä avaan suuni myös." Suunnittelin ja suunnittelin. "Mitä sanoisin.. Miten muotoilin kauniisti sen, että nytvittuturpakiinnijo?" Lopulta päädyin hokemaan mielessäni SHUT UP SHUT UP SHUT UP. Ja sitten kynnykseni ylitettiin. Kumarruin lähemmäs vierustoveriani ja kuiskasin kuuluvasti "SHUT UP PLEASE." Suunnitelmani meni lähes myttyyn, koska epähuomiossa pistin perään kohteliaan "please". No, hiljenivät sitten onneksi eivätkä olleet niin urpoja, että olisivat huomautuksesta huolimatta jatkaneet häiriköintiä.

En silti voi ymmärtää ihmistä, joka VASTAA ELOKUVISSA PUHELIMEEN?! Käsittämätöntä. Uskomatonta. ÄRRRRR.

Jotain positiivista tähänkin postaukseen: olen oppinut lomailemaan. Aika kuluu ja minä hortoilen pitkin ja poikin. Hermot ovat aika varmasti ihan lepotilassa sillä tänäänkin olen vain syönyt, matkustanut bussilla kaupunkiin vain katselemaan ihmisiä, tullut kotiin, imuroinut ja istunut tietokoneen ääressä. Minulle tälläinen loma tekee hyvää. Ystäväni L puolestaan ei omien sanojensa mukaan kykenisi moiseen. Hänelle loma = matkustelu.

Siitä tulikin mieleeni. Suunnitelmissa on ensi kesänä tehdä M:n kanssa road trip Jenkkeihin, kun tuli kutsu M:n vaihtarivuosiperheen pojan häihin. Se kuulostaa huisin kivalta! Ja varsinkin kivaa on se, että luultavasti rahatilanne on tuolloin niin hyvä, että voin lähteä reissuun hyvillä mielin. JEI.

pokeria

Pelasin viime yönä hitusen liikaa nettipokeria. Ei, en hävinnyt rahojani. Sijoitin (?) 20e ja minulla on edelleen saman verran. Näytön tuijottelu väsymiseen asti vain johti eilisen Copycat-elokuvan kanssa siihen, että unet olivat vähintään mielenkiintoisia. Edesmennyt koirani, jolle lähes itkien syötin viinirypäleitä. (Hmm.) Kissanpäinen käärme, joka yritti purra koiraani ja jonka sitten heitin järveen. Se ei osannut uida vaan hirmuinen irvistys naamallaan upposi pohjaan. Todella hämärä uni.

Tänään Suomenlinnaan piknikille serkun kanssa. Kanasalaattia, patongia, kirsikoita, limua... Jei!

tuli ja meni

Juhannus tuli. Ja meni. Nautin kyllä oikein kovasti mökkijuhannuksesta. Se oli oikeastaan juuri sellainen kuin mökkijuhannus parhaillaan on: Saunomista. Löhöilyä. Päiväunia silloin kun päiväunittaa. Hyvää seuraa. Uimista. Saunomista.

Mökki sijaitsee saarella, jonka halkaisija on ehkä 30m. Ja mantereelle on matkaa noin 10m. Ja saarella juhannusta viettämässä oli lähes 20 ihmistä. Vaan ahdasta ei ollut. Hyvä meiningi ja olutta vain sen verran, että ei ollut jano (eikä krapula). Provinssikrapula kummitteli vielä sen verran, ettei tehnyt mieli olla humalassa. Ja hyvä niin.

Käytiin myös M:n kotona moikkaamassa kummityttöä ja isosiskoa. Vaavi oli kyllä suloinen ja kuolaava laitos. Ja isosiskokin lopetti vierastamisen ihan hetkessä. Harkitsin jo vakavasti lapsenlikaksi ilmoittautumista. (En sentään omaa mukulaa.)

Eilen kotiin saapuminen oli kuitenkin ihanaa. Koti. Saan olla alasti jos haluan. Saan haista tai olla haisematta. Koti.

Kun yöllä vihdoin suljin silmäni, luomiin kuvastui kartta. Kaksi viikkoa M:n kartturina - hauskaa hauskaa!

"Tästä vasemmalle! Tie 3153."
"Varmastiko? Täähän on ihan kärrypolku..."
"Joo sinne vaan! Täältä pääsee ihan hyvin. 30km hiekkatietä, ei paha! Mennään jo."
"Okei."

Ja perille löydettiin - tietenkin.

ai jai jai.

Tulipa oltua humalassa. Jopa niin humalassa, että oli liian humalassa. Kylkiasento, kupillinen (tai useampi) punaviiniä niskaan, oksentelua, sammumista yhdeksältä illalla... Kuulostaako teinimeningiltä? Niin minustakin. Ja tämä oli jo toinen Provinssirock, jossa tuli todistettua, että punaviinipönikän vieminen alueelle on täysin kuolleena syntynyt idea. Viime kesänä empiirisen kokeen toteutti ystävä L, tänä vuonna minä. Ensi vuonna en aio toistaa koetta. Lupaan ja vannon. Punaviini on AIVAN liian terävää janojuomaksi.

Ja voi sitä krapulan määrää. Pääsin istuma-asentoon sunnuntaina klo 16 iltapäivällä. Syöminen onnistui joskus ilta seitsemältä. (Tosin itse en kyennyt menemään ruoka-alueelle ostoksille, vaan M kilttinä toimi ostomiehenä. Haju oli KUVOTTAVA.) Tänään on vielä ollut vatsa sekaisin ja olo muutenkin vähän hutera.

En suosittele vastaavaa toimintaa kenellekään.

jee (x3 -2)

Jee1. Sain iPodini.
Jee2. Painonvartijoilta tuli avaimenperä, koska olen pudottanut yli 10% painostani. (Eli 7,4 kiloa kadoksissa.)
Jee3. Lähdetään ihan just Provinssiin.

-Jee1. Onnistuin saamaan iPodini jotenkin sekaisin enkä saa sitä enää päälle.
-Jee2. Ollaan aikataulusta myöhässä. Inhoan melkein yli kaiken myöhästelyä. Mur.

huo men na

Elämäni ensimmäinen karavaanariretki on aivan tuota pikaa edessä. Huomenna M, Make-kaveri ja minä suuntaamme kulkumme ensin vanhuksilleni, mistä nappaamme käyttöön isukin auton ja matkailuvaunun. Siitä matka jatkuu rauhallista tahtia moottoripyöräseurueemme kanssa kohti Seinäjokea ja Provinssirockia. Yöpyminen hoidetaan jossakin matkanvarren leirintäalueista. Perjaintaina matka jatkuu perille asti. Takaisin palaamme kunhan ehdimme eli jossain vaiheessa maanantaina.

Ei tunnu siltä, että edellisestä Provinssista on jo vuosi.

Ja niin. Hiukset lyhenivät. Ovat nyt kovin lyhyet ja kovin punaiset. (En muista mainitsinko tästä jo täällä. Ehkä en.)


Ostin eilen iPodin. Puhdas heräteostos. Netissä myytiin halvennuksella niin meikähemuli meni ja osti. Ehdin pohtia ostopäätöstä noin minuutin. Ajattelu rumentaa, kuten tavataan sanoa.

kesäkesäkesä

Jee, mikä sää. Tosin päivä on mennyt lähinnä nukkuessa, koska eilen Kaivarin kesäkonserttiretki venyi aamuneljään asti. Lonkeroita tuli tuhottua vain kolme, joten aamulla olo oli täysin normaali. 5 euroa hävisin pokerissa, joskin sijoituin kahdessa pelaamassani turnauksessa kummassakin kolmanneksi. Muut olivat kokeneita pelimiehiä, joten tunsin itseni oman elämäni sankariksi.

Eilen kuulin ensimmäisen kerran spontaanisti tutun suusta sanat: "Hei oot laihtunu!" Aika kivaa, että sen oikeasti huomaa myös ulospäin. Itse huomaan sen kyllä. Etureppu eli masu on kadonnut jonnekin matkan varrella. M sanoi, että takapuolikin on kavennut. Kevään aikana housut ovat käyneet suuriksi ja ennen niin kovin timmit paidat ovat ruvenneet olemaan tavallisia sopivia paitoja. Kadoksissa tällä hetkellä siis on noin 6,5 kiloa. Koska pituutta tällä hemulilla on ruhtinaalliset 151 JA ½ cm, niin tuo on kohtuullisen suuri pudotus! Toinen tuttu totesi, että "Ootpa pikkuruinen!" Hihihi. Tykkäänkin olla pikkuruinen. Olen aina tuntenut itseni enemmän tai vähemmän pulleaksi. On kummallista huomata, että en ehkä olekaan enää pullea. Olen normaali. Siis oikeasti normaali. Lyhyt olen aina tiennyt olevani ja pidän siitä. Nyt olen pikkuruinen. Jee se on kivaa.

lisää kokemuksia

Kummityttö oli tullut vähän isommaksi. Jo melkein 6kk ikää. Istuu mielellään sylissä ja rupeaa tietenkin heti kitisemään, jos laskee esim. lattialle pois sylistä. Isosisko vierasti kovasti, mutta lämpeni sentään tänään aamulla jo vähän ja sitten koottiinkin jo leluista juttuja ja putsattiin käsiä jäätelöstä.

Ja sarja kesän uusista kokemuksista jatkuu: Huuliharpun soittamisen SM-kisat on nyt nähty. Kaikkea sitä.

hetki julkisuudessa

Nyt se on taas tehty. Olen ollut tv-sarjan kuvauksissa apulaisena. Tietenkin suostuin, kun kaveri pyysi tuuraamaan. Tietenkin. Tälläiset asiat ovat niitä, joita suostun kyllä kokeilemaan. Olisin lähtenyt ilman seuraakin, mutta mukaan ilmeistyivät myös ystävä L ja pikkuveli. Siellä me sitten istuksimme esin puoli tuntia ja sitten L lähti kuvattavaksi. Sitten minä ja pikkuveli istuimme vielä 2,5 tuntia yle:n käytävässä ja minä join litratolkulla kahvia, pikkuveli ei. Lopulta tuli meidän vuoromme. Astelimme studioon. "Valot! Ääni! KUVAUS!" Musiikki alkoi soida, kävelimme baaritiskille ja saimme käteemme oluet (alkoholitonta, phtyi). "Kiitos! Kiitos avusta! Moi moi."

Hihihi. Itse toiminta kesti noin 30sek. Odottelua 2 tuntia. Mutta hauska kokemus silti. Menee se lomapäivä noinkin.

(Ai niin. Muistinko mainita, että tänään olenkin sitten viestitellyt apulaisohjaajalle, koska onnistuin unohtamaan kasan cd:itä studion käytävälle. Ihan uusia. Sinne meni yli 50e, jos niitä en takaisin saa. Hemmetin kuustoista tätä lahoa päätä.)

Loman saldo: työkkäri, KELA, Korkeasaari, televisiokuvaukset. EI HUONO!

hmm.

Edellisten vastaustesi perusteella: Olet 11 % Harkitsija

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti	-------------*------	Introvertti
Käytännöllinen	---------------*----	Intuitiivinen
Ajattelija	-------------*------	Tuntija
Impulsiivinen	-----------*--------	Harkitsija

(mmmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet intuitiolla varustettu, ihmisistä ja asioista huolta pitävä, rauhallinen ja rauhaa rakastava, syvällinen ja monisyinen ihminen. Osaat yhtä luontevasti kohdata elämän henkilökohtaisia ja analyyttisiä tilanteita. Ihmistyyppisi on yleensä sopivimmillaan sisäisten asioiden ja näkymien kanssa, mutta tarvitsee jossakin määrin myös ihmiskontakteja. Tämä vastakkainasettelu aiheuttaakin toisinaan ongelmia. Olet sanavalmis, empaattinen ja idealistinen. Yleensä kaltaisesi ihminen sanoo vain tietävänsä asiat suoralta kädeltä, mutta ei välttämättä osaa selittää asioita toisille. Tunnet vahvasti toisten ihmisten tunteiden mukana, ja osaat tunnistaa hyvän ja pahan eri asioista ja tilanteista. Tästä syystä sovellut ammatteihin, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Nautit siitä, että voit olla avuksi toisille. Kun olet tehnyt jostakin asiasta päätöksen ja asettanut tavoitteesi, mitkään järkisyyt eivät saa päätäsi kääntymään. Se, osaatko kääntää tämän ominaisuuden sinnikkyydeksi, vai oletko pelkästään jääräpäinen, määrääkin helposti koko elämäsi suunnan ja menestyksen.

No joo. Hmmm. Vaikea sanoa, olenko minä tuo. Ainakin jossain määrin, kyllä. En ehkä viihdy sisäisten asioiden kanssa niin hyvin kuin tuossa korostetaan. Elän tunteissa mukana. Pidän ihmisistä. Tarvitsen seuraa ollakseni tyytyväinen. Erotan mielestäni pahan ja hyvän. En kylläkään rakasta rauhaa aivan loputtomasti. Olen valmis taistelemaan asiani puolesta. Riitaa inhoan kyllä - etenkin puolituttujen kanssa.

Viime yönä olin vaihteeksi luokkaani komentamassa. Karjuin minkä kerkesin, koska kakarat olivat ihan holtittomia. Eräs opettajakollegani oli vienyt muksut retkelle ja minä jouduin tahtomattani mukaan komentajan rooliin. Saisivat jo jäädä unista nuo muksut. Loma lomana, työ työnä.

loma (/työttömyys)

Nyt se alkoi. Loma. Aurinko paistaa ja meikä-hemuli hyppäsi polkupyöränsä selkään selvittääkseen itselleen, miltä tuntuu olla virallisesti työtön. "Pikapyrähdys", ajatteli hän. "Ja sitten kahville kotiin", hän pohti. Vaan eipä se mennyt niin. Tietenkään. Tänään on vuoden kiireisin työttömyyspäivä, koska kaikki valmistuvat ja pääsevät kouluistaan työttömän maailmaa tutkimaan. Niinpä jonotin ensin puolisen tuntia neuvontaan (koska niin käskettiin tehdä) vain saadakseni ohjeen: "Ota vuoronumero." Tämän jälkeen vuoronumero kourassa istuin odottelemassa vielä tunnin verran. Työkkärin työntekijät näyttivät stressaantuneilta, eikä ihme: työvoimatoimiston tietokoneiden softa oli sanonut poks. Varmasti ihana tunne. Miljoona huokailevaa ja tuskaista asiakasta ja työväline pois käytöstä.

Olin jotenkin odottanut, että työkkärissä olisi selvät sävelet, minulta kysyttäisi tietyt kysymykset ja sitten saisin tietää, saanko tukia vai en. No ei se niin mennyt. Kävelin vuorollani Täti Työttömyysihmisen luokse. Istuin penkkiin ja tarjosin työtodistuksiani hänelle. "Jaaaaa, sinä oletkin ollut kassatätinä! Minäkin! Mikä sattuma!" "Nnnniiiin..." Hypistelin papereitani, jotta asia olisi edennyt. "Silloin kolmekymmentä vuotta sitten... bla bla.." "Niin. Jahas.." "Ja sitten tuotiin tavarat takaikkunasta ja poistuttiin etuovesta eikä palkkaakaan saanut juuri mitään! bla bla bla..." "Aivan. Jännittävää..." "PITIKÖS SITÄ SINUN ASIAAKIN HOITAA HAHAHA TÄSSÄ AJATUKSET KARKAA!!" "Hheheh, niinhän ne näytti karkaavan.." "Ja tänään onkin vuoden kiireisin päivä!" "No joo.. Aika kumma, että on jonoa.." Ja viisi minuttia siinä itse asian hoitamisessa sitten kului. En tullut hullua hurskaammaksi. Jotain pitäisi lähettää KELAlle. Ja jotain työttömyyden uusimista ja joku tosite ja seitsemän päivää karenssia.

Hm hm hm. Tätä pitää vielä miettiä.

todella ihmeellistä.

Miten minä joudun tälläisiin tilanteisiin täysin tahtomattani? En todellakaan ole halunnut riidellä tai suututtaa yhtäkään työtovereistani ja silti tämän kevään aikana minuun on suuttunut kouluavustaja, terveydenhoitaja ja koulukuraattori. Ja viimeisenä listalla vaatimattomasti matemaattisten aineiden opettajat. Olen todella naiivi, koska en vain tajua, että ihmiset suuttuvat monista kummallisista jutuista. Ja etenkin olen jotenkin pakokauhuisena tässä nyt miettinyt, miten vääristyneenä minuun liittyvät asiat etenevät suusta toiseen. Kertaakaan en ole tarkoituksella hyökännyt ketään vastaan, koska inhoan hyvin syvästi puolivieraiden ihmisten kanssa riitelyä.

Kouluavustaja suuttui kuultuaan sattumalta täysin häneen liittymättömän keskustelun ja ymmärrettyään sen jotenkin todella ihmeellisesti niin, että asia liittyisi häneen. No ei liittynyt, vaan minä ja L vitsailimme jotain täysin omiamme käytävällä.
Terveydenhoitaja harmistui ja melkein itki, kun pomoni oli kertonut että olin hämmentynyt terveydenhoitajan puheista. Ai olin? En pyytänyt, että asiasta puhuttaisiin terveydenhoitajalle. En kaivannut tukea. En kaivannut puuttumista. En halunnut suututtaa.
Kuraattori suuttui, kun näytin pomolle viestin, jonka luulin olevan osaltaan osoitettu pomolle, mutta joka ei kuitenkaan ollut ja pomo eteni asiassa tahollaan minulta kysymättä. Kärpäsestä tuli jälleen härkänen.
Matemaattisten aineiden opettajat hermostuivat totaalisesti, kun innostuneena menin tiedustelemaan, miltä matematiikan opettaminen yläluokilla tuntuu. Ohessa tuli ilmi, että minä minulle kerrottujen tietojen mukaan opetan ensi vuonna matematiikkaa. Aistin jo siinä tilanteessa, että nyt jotain on pielessä. En vain voinut ymmärtää, että mikä. Olin puhtaan blondin rehellisesti innoissani ja tahdoin osaksi matemaattisia opettajia. VIRHE. Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että matematiikan opettaminen oli osaltani SALAISUUS. Ai mistä se olisi pitänyt arvata? En kyllä yhtään tiedä. Sinä olisit aivan varmasti arvannut. Ja sinä. Ja te kaikki muut. Mutta minä en arvannut, koska siihen suuntaan ei mitenkään viitattu. Nyt minä olen paljastanut jonkin sortin suuren salaisuuden, sillä jokainen opettaja kuulemma pitää kynsin hampain kiinni ylityötunneistaan ja minä olen nyt lohkaisemassa matemaattisilta opettajilta osaa itselleni ja näin ollen loukkaan kaikkia mahdollisia tahoja. Miksi vitussa minut piti taas sotkea johonkin sellaiseen, johon en halunnut tai edes tiennyt pakosti joutuvani? Eikö olisi voinut esim. suoraan heti kättelyssä sanoa, että tästä nousee poru? Olisi ollut kiva tietää etukäteen. Enkä edelleenkään tajua, miksi asia oli salaisuus. Joka tapauksessahan kaikki ensi syksynä viimeistään olisivat huomanneet, että minä opetan matematiikkaa. Tai ehkä se olisi pitänyt pitää salassa. Olisin ihan kuin vahingossa eksynyt aina matematiikan luokkaan ja epähuomiossa pitänyt seiskojen matikantunnit koko vuoden ajan. Keväällä sitten vain numeroita annettaessa olisi pitänyt todeta, että: "Oho, se oli vahinko. Opetin vahingossa matematiikkaa. Anteeksi."

NIINKÖ MITÄ? EN VAIN TAJUA. JA TÄLLÄ HETKELLÄ KORPEAA AIKA RASKAASTI. VITTUAKO KERROTTE SALAISUUKSIANNE MINULLE KERTOMATTA ENSIN, ETTÄ KYSEESSÄ ON SALAISUUS. HERMO MENEE.

unipäiväkirja

Minä näen mielestäni kovin harvoin unia. Tai siis tiedän kyllä. Ihmiset näkevät unia joka yö. En vain muista lähes koskaan omiani. Viime aikoina olen muistanut työunia. Tällä kertaa työt eivät ainakaan suoranaisesti olleet unessani mukana. Lapsuus- ja nuoruusajan viulunsoittoharrastus teki unesta ahdistavan. Konsertti edessä, enkä edes tiennyt mitä minun siellä pitäisi soittaa. Etsin hädissäni nuotteja, kunnes kuulin että soitan vain orkesterissa. Hätäisesti yritin saada nuoteista jotain selvää. Myös esiintymisasu oli jotenkin aivan vääränlainen. Olin myös golf-kurssilla, jota hyvin ahdistunut Kristiina Elstelä veti. En ollut maksanut kurssia, mutta huidoin mukana. Ahdistus lienee viime yön unien teema.

Onneksi aamulla ahdistus oli kadonnut. Aamukahvia ja voileipää. Saadaan päivä käyntiin.

aamu

Aika kivaa herätä aamuyhdeksältä pirteänä. Tosin unta onnistuin jälleen näkemään luokkani vaikeimmasta tapauksesta. Raahasin poikaa kainalossa ja yritin saada kotiuttamista onnistumaan. Puhelin oli koko ajan muiden opettajien käytössä ja luokkani muut oppilaat ihan hunningolla. Ihana uni. Ei.

Oltiin hurraamassa kauppatorilla. Siellä oli pari muutakin paikalla ja ilmeisesti osa näistä 90 000 ihmisestä keksi saman kuin me: lähdetään ennen loppuruuhkaa. Niinpä me jouduimme tungokseen, kun sivuilta, edestä ja takaa puski lauma kapealle kujalle tahtovia ihmisiä.

"Mistä tää vesi oikein tulee..?" M ihmetteli. "Hmmm.." Ja sittenhän se selvisi. "Vesi" tuli loristen ulos olutta kiskoneista miehistä ja pojista, jotka eivät löytäneet ruuhkasta vessaa. Asfaltin imukyky osoittautui surkeaksi. Pissatulva, ei kiva.

Jotenkin nousivat siellä Lordia odotellessa ihokarvat pystyyn ja kurkkua kuristi. Miltähän siitä miehestä maskin takana mahtaakaan tuntua, kun kymmenettuhannet ihmiset huutavat Lordia. Minua varmaan oksettaisi. Tai itkettäisi. Tai molempia. Olo olisi varmaan mitä epätodellisin. Viisi pientä ihmistä. Ja 90 000 ihmistä huutamassa innosta puhkuen niiden viiden ihmisen nimeä. Huh. Sellaista ei ihan jokainen pääse kokemaan.

luokkaretki

Heurekassa tuli käytyä 42 lapsen kanssa. Mukana oli myös kaksi isovanhempaa, kouluavustaja ja yhden lapsen äiti. Väsyttävä päivä. Muksut tykkäsivät varmasti. Paitsi se yksi poika, joka meinasi vetää itsensä taas lukkotilaan ja jonka vanhemmille päivän päätteeksi pistin mailin huonosti menneestä reissusta.

Lapset päästettiin kotiin jo metroasemalla 500m ennen koulun pihaa. VIRHE. Olisi pitänyt viedä sääntöjen mukaan pihaan asti. Jos jotain on nyt sattunut, niin minä kannan vastuun, ei koulu.

Nyt korvat ovat melusaastetta pullollaan ja pää tyhjä. Jalkapohjat kirkuvat kivusta ja nukuttaa.

Ihan hauska reissu, mutta en minä Heurekassa mitään ehtinyt katsoa. Paitsi muksujen perään. Onneksi näitä luokkaretkiä on kerran vuodessa vaan. Juuri sen verran niitä vuodessa jaksaakin.

jee

Lordi sai kultaa ja Leijonat pronssia. Kyllä nyt on taas hyvä olla suomalainen. No joo, sarkasmi sarkasmina. On se silti ihan mukavaa ja kyllä minäkin viime yönä jännitin pisteiden jakoa. "Finland: douze points. Finland: twelve points." Ja sitten hurrattiin. Mutta täytyypä sanoa sekin, että enpä ole taas ihan vähään aikana yksin kotona ollessani hirnunut niin paljon kuin nauroin Euroviisujen hirveistäkin hirveimmille osallistujille. Voi kauhistus. Karsinnat jäivät näkemättä, mutta siellä pudonneiden on täytynyt olla jotain aivan karmeaa, koska finalistitkin olivat lähinnä camp-huumoria.

Tämä viikonloppu on tullut vietettyä kotona lepäillen ja mitään tekemättä. Se on ehkä mielenterveydellisesti ihan hyvä juttu. Pe-la -yönäkin tuli nukuttua lähes 12 tuntia. Ja päiväunet päälle.

vähiin käy

..ennen kuin loppuu. Kahdeksan päivää vielä. Ei tunnu kovin keväiseltä, kun ulkona saa hytistä kylmästä hame päällä. Tänään juhlistetaan yhden työntekijän eläkkeelle jäämistä ja siksi piti kiskaista vekkihame päälle ja suunnistaa aamuruuhkaan. Enää en oikein keksi mitään tekemistä muksuille. "Etsikää jotain keskeneräistä ja tehkää se valmiiksi." Läksyjä sentään jouduin vielä antamaan, kun eräs oppilaistani (sellainen rasittava suulas ja nenäkäs yksilö) sanoi, että "ope sulla ei oo lupaa antaa läksyä. ET SAA ANTAA LÄKSYÄ ENÄÄ." Selvä, ajattelin minä, läksyjä on siis annettava. Olisi ollut hiljaa ja tyytynyt käyttäytymään kohteliaammin, niin olisin luultavasti jättänyt antamatta.

Tämä päivä tuli suunniteltua juuri tällä hetkellä, kun rinnakkaisluokan ope / ystävä L kävi vieraisilla luokassani. "Meillä ei oo mitää tekemistä... En tiiä mitä pistäisin oppilaat tekee.. Tehkää jotain. Niin mä niille sanon." "No hei! Mulla on karhukirje-kuunnelma tuolla omassa luokassa. Kuunnelkaa sitä! Se on tosi hauska." "Hienoa! Upeeta. Me kuunnellaan sitä. Noin. Päivä suunniteltu." Tälläistä tämä alkaa jo olla, kun kirjat on tehty valmiiksi ja monistepinkatkin alkavat olla läpi käytyjä.

todistelua

Olkoon sinun valta ja kunnia, iankaikkisesti. Siltä minusta tuntuu. Että valtaa on. (Kunniasta en ole ihan varma.) Niin minä vain napsuttelen pienillä kätösilläni mukuloille arvosanoja todistukseen. Kasi.. Ysi.. No tää on kai sit seiska.. Tai kutonen? Joo kutonen. Vai onko? Seiska? Pistän kutosen silti. Tää kuvistyö on... kasi? Kymppi? Vitonen? Hurjaa, että minun pitäisi tietää, minkä arvosanan arvoinen kukin asia on. Mistä sen voi tietää? Minulle ei ole kukaan paljastanut tietoni (arvaukseni?) lähdettä. Sormista ne numerot siihen arvosanaohjelmaan vain napahtelevat. Ihmeellistä.

Ja huomattavan erikoista on antaa käyttäytymisestä niinkin huono numero kuin seiska. Itse olisin varmasti murentunut hetkessä maan tomuksi, jos olisin saanut käyttäytymisestä ysin. Kymppihän sen on oltava, muuten on aivan hirviö. Näin sanoo oma kokemus. Vaan seiska on annettava, kun ei osaa käyttäytyä.

Muksut ovat jo kohtalaisen kevättunnelmissa. Minä en vielä. Tai siis tuntuu siltä, että motivaatio on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kyllä töissä on edelleen ihan kivaa, mutta TULISI JO SE KESÄ. Stressi vaan ei katoa mihinkään, vaikka oikeastaan ihan kaikki tämän kevään hommat on jo tehty. Numerot on annettu. Poissaolot laskettu. Tukituntien palkkatoiveet esitetty. Kokeet pidetty. Silti ei tunnu vapautuneelta tai rennolta. Ehkä se tunne tulee 3.6. klo 10.30, kun muksut säntäävät ulos luokasta todistukset käsissään. Silloin minätyttö matkustan kotiin, tilaan pizzan ja avaan oluen.

terve!

Menimme M:n kanssa punttarille pitkästä aikaa. Tamppaaminen sillä porraskoneella sujui jotenkin hirmuisen helposti. 25 minuuttia vatkausta sujui helpommin kuin koskaan. Ehkä rullaluistelu, kävely ja sen sellainen on todellakin nostanut kuntoa.

Sitten alkoi venyttely. Taivuttelin itseäni mutkille lattialla, kun joku astui salille sisään. Käänsin katseeni ja odotin näkeväni jonkun, jonka ainakin M tuntee. (Punttari on siis M:n työpaikan sali.) Tervehdin tulijaa ja käännyin jatkamaan taivuttelua. Ja sillä sekunnilla tajusin, että en tervehtinyt takuuvarmasti M:n työkaveria tai tuttua. Olin juuri tervehtinyt Tony Halmetta. Ja kylläpä hän oli synkän näköinen. Ei vastannut tervehdykseeni. Miksipä olisi.. Tai no. Yleensä kai salilla on tapana tervehtiä tulijaa. Tai oletan niin. Ehkä sitten ei. Rankka elämä kai sai naaman niin synkäksi.

Kevät on jo niin pitkällä, että lähes jokainen opettaja koulussamme huokailee. Tulisi jo se kesäkuu. Tulisi jo. Alkaisi jo se loma. Enää 11 aamua. 11. Eihän se ole yhtään mitään. Vaan on se silti. 11 aamua ja sitten on loma. Tai työttömyys. Vapaus. Se.

(Huomasin tänään vasta, että ensi vuoden työsopimukseni jatkuu 31.7. asti, eli ensi vuoden kesältä saankin sitten palkan. JESH.)

kevät keikkuen tulevi

Puut vihertää ihanasti. Muistan, että viime vuonna olin huomaamattani ikävöinyt sateen ääntä. Ja itse asiassa mukava sitä olisi taas kuulla. Pitkästä aikaa. Ja nyt huomasin, että silmillä on ollut ikävä vihreitä lehtiä. Kyllähän havupuut ovat vihreitä talvellakin, mutta niistä tulee mieleen lähinnä paukkupakkaset ja joulu. Vaan koivun vaaleanvihreät keväiset - voi niin keväiset - lehdet. Hentoa, herkkää, ihanaa. Silmät lepäävät tuossa keväisen kevyttä koivun ulkoasua katsellessa.

Tänään taas punnitus. Olo tuntui jo ennen punnitusta jotenkin kevyeltä. Ei huolta puntarista, jotenkin. Ja pudotus olikin sitten -1,2kg. Aika jännää. Yli 5 kiloa jo sulanut jonnekin. Mihinhän se kaikki aine menee?

Stressiaste rupeaa taas olemaan korkealla. Tulisi jo kesäkuu.

yskis

Nenä vuotaa ja kurkku on kummallisen kutiava. Eilen olo oli mitä tukkoisin ja henki ei tahtonut kulkea pikkuruisissa keuhkoputkissa ja -rakkuloissa. Liekö sitten ollut jotain allergiaa - jota en tiedä kyllä sairastavani - tai sitten vain ärtymystä pölyävän hiekan saastuttamasta ilmasta johtuen. Tai kevätflunssa, mikä sekin olisi ihan hieno juttu..

Eilen oltiin duuniporukan kanssa keilailemassa ja syömässä. Ihan hauskaa ja mielenkiintoista, kun ottaa huomioon, että paikalla olevien ikähaarukka oli 24-60 ja mieltymykset, persoonat ja huumorintaju vaihtelivat laidasta laitaan kuin suomalaisleijonien kiekko. Yksi työkaveri (tosin täydellisen tuntemattomaksi jäänyt - opettajia on koulussamme varmasti 30, kaikkiin ei ole ehtinyt tutustua) osoitti itsessään piirteitä, jotka saivat heti niskakarvat nousemaan pystyyn. Huomasin ärtyväni välittömästi ja vahingossa taisin myös vähän näyttää ärsyyntymiseni.

Ruokaillessamme huomasin ikkunasta, että joku tehdas laskee taivaalle mustaa savua. Tuijottelin savupatsasta kykenemättä kuitenkaan muodostamaan mielikuvaa tulipalosta. Varmasti tunti kului tuijotellessa ennen kuin yksi porukasta sai tekstiviestin makasiineilla riehuvasta tulipalosta. Kotimatkani kulki makasiinien ohi, joten pääsin todistamaan tilannetta omin silmin. Tuijotin epäuskoisena näkymää. Tuhansia ihmisiä. Jättimäinen rakennus roihuaa liekeissä. Paloautoja. Poliiseja. Vesihöyryä ja savua. Punainen aurinko savun takana. Se oli jotenkin hirmuisen pelottava näky. Netti-Hesarissa joku on kuvaillut näkymää osuvasti. Maailmanloppu. Se siitä jotenkin tuli mieleen.

kieli(oppi)palvelusta päivää.

Vappu meni aika eritavalla kuin olin ajatellut. Humalassa tuli kyllä oltua ja erehdyinpä syömään pizzankin. Mutta nukkumaan löysin itseni aattona jo yhdeksän jälkeen. Tissuttelin litran viiniä matkalla kotiin, rojahdin sänkyyn ja varmaan nukahdin jo kaatuessani. M poisti kiltisti ylimääräiset vaatteet, jotta nukkumisesta ei olisi tullut pätsimäistä. Heräsin parin tunnin kuluttua käydäkseni takaisin nukkumaan. Krapulaa ei ollut laivalta tullessa eikä sen paremmin vappunakaan. Ullikselle pääsimme aikaisen nukkumaanmenoajan ansiosta jo ennen kahtatoista. Rantatuolit, kertakäyttögrilli ja hyvää seuraa. Aivan jees. Kuutisen tuntia Ulliksella ja sitten suunnattiin kulku kohti ruokaa. Jengin päätöksellä menimme Camppi-raflaan. Aika hienostunut verrattuna siihen kohtalaisen räjähtäneeseen ulkonäköön, jonka kuuden tunnin ulkoilu oli saanut aikaan. Poskia punoitti terveesti ja tukka oli iso takkupörrö.

"Ja mitäs teille saisi olla..?" Omalla vuorollani ilmoitin tilaukseni: "Mulle Caesar-salaatti. [Mulle seessar salaatti]" Mihin tarjoilijapoika: "Siis yksi CAESAR-salaatti. [Siis yksi KEESSAR salaatti]". Johon minä: "No hm, niin.." Ja seuraavaksi vuorossa ollut seuralaisemme: "Mä otan kans sen seessarin." "Siis yksi KEESSAR." Rupesin hihittämään heti, kun tarjoilija poistui pöydästä kahden KEESSAR-tilauksen kera. Selvästi mies oli ottanut elämäntehtäväkseen valistaa tietämättömiä sanojen lausumisen suhteen.

Mutta mikäpä siinä. Hyvää ruokaa. Ei se kieltä vienyt mennessään, mutta ihan ok. Ja tulipa kielioppi sentään kuitenkin lausumisen suhteen korjatuksi.

päätelmäketjuja ja muita asioita.

Laivareissu tehty. Ei ole kaamea kapula tai muutoin heikko olo. Ihan hauska reissu ja niin edespäin.

Nyt olo on kovin sekaisa, sillä tietenkin laivailun jälkeen nukuttaa aika paljon. Tähän ratkaisuna menin "päiväunille" klo 20:30. Tai siis nukahdi tuolloin puoliksi epähuomiossa. Sitten jossain vaiheessa herään johonkin ja hetken mietiskelyn jälkeen totean, että olen herännyt M:n ääniin, kun hän häärää jotain tietokoneella. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys: mitä on tapahtunut?) M on tullut töistä. Vilkaisu kelloon. Kello on kuusi. Päätelmä: On varmaan aamu, koska ei voi olla ilta, jos kello on kuusi. Hämmennys. Mitä hittoa? Missä välissä ehti tulla aamu? Päätelmä: Nukahdin illalla ja M on lähtenyt töihin herättämättä minua. On siis oltava aamukuusi ja päätän hakea töistä palanneen M:n seurakseni nukkumaan. Vilkaisu kelloon. Se onkin KYMMENEN. Päätelmä: (Ensin syvä hämmennys. Mitä HITTOA?) On sittenkin ehkä ilta, koska ulkona on nähtävästi pimeää. Eli mitä hemmettiä on tapahtunut? Kuinka pitkään olen nukkunut? Mikä maa? Mikä planeetta? En tajua.

Valmis päätelmäketju: Nukahdin klo 20:30, kun M katsoi snookeria. Ehdin nukkua puolitoista tuntia. M on lähdössä töihin. On vielä lauantai ja minulla on edessäni yö, jonka olen mielestäni kerran jo viettänyt nukkuen.

iuh auh ouh.

+400g. Nyyh. Tai no. Olen urheillut tällä viikolla nelisen kertaa enemmän tai vähemmän raskaasti, joten kai kroppa vaan nyt on tajunnut, että "tämähän on hittovie pysyvä muutos!"

Kävin juoksemassa tässä päivänä muutamana. Aika hurjaa juosta, kun sitä on viimeksi tehnyt urheilumielessä varmaan lukiossa. Eli kuutisen vuotta sitten. Tai jotain sellaista. Ja todella yllättäen tulivat lihakset aivan jännittävistä paikoista kipeiksi. Ja venyttely? Mikä venyttely? Niinpä. Tänään vemputusta salilla tunnin verran. Ja kevyttä ruokaa. Kyllä tämä tästä. Tai sitten olen pettänyt itseäni kevyesti syömisen osalta. Kieltämättä ostin kevyttä valkohomejuustoa (NAM) ja alle viikossa söin sen melkein kokonaan. Ehkä se on se. En tiä.

Enää 5 viikkoa töitä. Sitten työttömäksi muutaman kuukauden ajaksi. Ei se mitään, toivottavasti rahat vain riittävät parin kuukauden ajan. Muksut alkavat olla jo aika keväisissä (=villeissä) tunnelmissa, joten tänään koulupäivä venyi 15min aiottua pidemmäksi. "Olette 3min IHAN hiljaa ja viittaat jos jotain on.." -päätökseni venähti muksujen toiminnan takia viideksitoista enemmän ja vähemmän pöliseväksi minuutiksi. Lopulta sentään rauhoittuivat. Tunsin itseni pieneksi hitleriksi. Ja silti tänään sain sivulauseesta ymmärtää, että imagoni on "pehmeä? positiivinen? kiltti?" Kiltti. Siksi minun opettajan imagoani tosiaan sanottiin. Itse tunnen olevani kohtalaisen tiukkis kuitenkin.

Vaan harvoinpa noille tarvitsee enää karjua. Tänään kuitenkin rähisin oikein antaumuksella, kun pojat kehtasivat nauraa ja lällättää, kun yksi tytöistä kertoi erään hänelle tutun ihmisen itsemurhasta. Homma karkasi osaltani henkilökohtaiseksi vihastumiseksi, minkä kyllä tunnistin välittömästi ja kiskoin itseäni kuolaimista rauhoittuakseni. Pojat hiljenivät lähes ääntä nopeammin, kun pala kurkussa ryhdyin ärisemään. Jännä hetki oli tosiaan tunnistaa se, miten homma menee opettajan roolista henkilökohtaiseksi. Taisivat lapsetkin huomata, että nyt ylittyi jokin raja.

Huomenna Lahden kavereiden kanssa laivalle. Monelta? Mistä? Millä laivalla? Ketä mukana? En tiedä. Ehkä se selviää.

kävelyä.

Minä pidän maisemien katsastamisesta. Olen löytänyt itselleni täältä uudesta kotiympäristöstä aivan loistavan ulkoilureitin. Reippaasti kävellen kierrän reitin tasan tunnissa. Ja sepä on kuin onkin juuri tismalleen sopiva aika tepsutella pitkin maita ja mantuja. Reitti kulkee peltojen halki ja matkalla näkee myös kauniita omakotitaloja, remontoivia ihmisiä, polkuja, kallioita ja hevostallin. Eipä tuon parempaa reittiä ehkä voisi ollakaan. (Olen ihan fiiliksissä kävelyretkestä edelleen, jos et sattunut huomaamaan;) Melkein pitäisi olla koira kuitenkin lenkillä mukana. Sen kanssa voisi jutella ja nuuskia ympäristöä. Melkein.

Lämmin tuuli tuntuu jo kovin lempeältä tuolla pelloilla. Ja västäräkit heiluttelevat pyrstöjään.

tippuu.

Nyt yhteensä -3,9kg. Neljässä viikossa. Ei huono. Vähän vaan rassaa, kun ryhmässä puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta. Ei tämä ole laihduttamista. Tämä on elämäntavan uudistaminen. Ja pitäisi asettaa joku paino mihin pyritään ja milloin sen haluaa saavuttaa. No hm hm. Saavutan sen sitten, kun sen tällä ruokavaliolla saavuttaa. En minä mitään aikaa tiedä. Puntari sen sitten kertoo, kun tavoite saavutetaan. Tai tavoite ja tavoite.. Sen näkee sitten, mihin paino tälläisellä ruokavaliolla asettuu.

unikuolemia.

Ankeaa ja ahdistavaa herätä aamuun, kun yö on kulunut surren ja kauhistellen. Illalla ennen nukahtamista erehdyin pohtimaan lähes vuosi sitten tapahtunutta. Aamulla en ensin millään voinut käsittää, mistä painajaiset johtuivat. Jotenkin oli olo, että jotain eilen tapahtui. Jotain sellaista, mikä sai alitajunnan työstämään menneisyyttä. Mutta muistinpa sitten, että tuli pohdittua syvällisiä. Mitä jos... Mitä jos ei...

Ja niinpä uniin tuli viisi vuotta sitten kuollut koirani. Voi kuinka haluaisinkaan nähdä koirani unissa terveenä ja iloisena. Olisi niin vallattoman ihanaa ja helpottavaa nähdä koira kunnossa, edes unissa. Edelleenkin puristaa kurkusta, kun ajattelen sen tuskaisia viimeisiä kuukausia. Kai se jäi jotenkin vaivaamaan, kun ahdistus ei katoa unista edes ajan kanssa. Jostain syystä uniin yhdistyy aina kauhu ja ahdistus. Koira kärsii, oksentaa, läähättää tuskissaan.. Viime yönä koirani kutistui kutistumistaan, laihtui ja oksensi (ja söi oksennustaan tuskissaan.. Kauhea uni.) Ja samaan aikaan pihalla poliisikoiran vahdittavana oli ruumis. Näin ainoastaan ruumiin käden, enkä voinut mitenkään ymmärtää, miksi poliisit jättivät ruumiin pihallemme makaamaan ja poistuivat itse jonnekin. En voinut poistua kotoa, koska en tahtonut nähdä kuollutta miestä.

Koiraunessa ahdistaa myös se, että jollain tasolla unissa aina tiedostan, ettei koirani tule paranemaan. Se tulee kärsimään ja kuolemaan. Niinpä en koskaan saa unelleni onnellista loppua, vaan herääminen on lähinnä helpotus.

Ahdistava olo säilyi aamulla pitkään. Onneksi työpäivä sujui kommelluksitta ja positiivisella mielellä.

pääsiäismuistio.

Onpa ollut ihan oikeasti loma. On tullut oltua ja tehtyä. Lahdessa kotikotona makailu ja löhöily oli päivä sana. Mökillä puolestaan naurettiin enemmän kuin pitkään aikaan. Tuon kaveripiirin seurassa on yleensä aina kovin hauskaa. Ehdotin jo M:lle, että juhannusta voisi myös viettää kyseisessa porukassa, jos vain mahdollista. M oli samaa mieltä.

Näin unta, että punnituksen tulos ensi torstaina on +-0. Hm. Kyllä sinne miinusta tulee. Positiivisia ajatuksia: hummMmmMMMmmMmm.. Onnistuin kotona syömään vain keskikokoisen annoksen lasagnea ja pienen keskikokoisen annoksen kirjolohta ja perunamuussia. Mökilläkin nakkeja meni vain neljä ja sipsit jätin kokonaan koskematta (, mikä on huisi saavutus, jos ottaa huomioon, että toisessa kädessä oli olutpullo)!

Ulkona on ihana sää. Taidan tässä kohtapuolin vetäistä ulkotamineet niskaan ja poistua vetämään happea. M jatkaa uniaan vielä kolmisen tuntia.

miinuksia.

Jihuu jihuu. En ole laskenut tunnontarkasti pisteitä, vaan luonteelleni hyvin ominaisesti noudattanut ohjetta joten kuten ja suurinpiirtein. Ei minusta ole sellaiseen ruokien punnitsemiseen ja pilkuntarkkaan elämään. Vaan eipä haittaa, eipä haittaa! Paino on silti kolmessa viikossa pudonnut kolme kiloa. Oikein mukavaa. Oikein mukavaa. Miinuskiloja ropisee ihan huomaamatta.

Karkkipäivät ja kaikki. Ulkona syömistä ja hyvää ruokaa. Ja hoikistun silti. Hienoa.

Tänään kotikotona Lahdessa. Ei täällä oikein ole mitään tekemistä, mutta ehkä on ihan terveellistä välillä vain olla? Kuvittelisin näin olevan. Jospa sitä vaikka etsiytyisi vanhojen kavereiden luokse tänään juoruja kuulemaan.

Ai niin! Pitääpäs heti juosta katsomaan, ovatko kevään alkamisen varmistavat krookusvauvat jo puskeneet päänsä läpi routaisesta maasta.

Viuh ->

lisääntykää..

..ja täyttäkää maa. Niin on joku joskus tokaissut. Ja eräs vanhimmista ystävistäni pyrki aivan kirjaimellisesti kyseiseen tavoitteeseen. 4620g ja 54cm. Härstyygeli minkä kokoinen jättityttövauva. ISO. Ja niin tuli äiti naisesta, jota en mitenkään osaa kuvitella äidiksi. Vaan maailma opettaa, Eskoseni. Niin se opettaa minua ja aika varmasti myös ystävääni. Äiti. Hm. En osaa kuvitella. Perjantaina kyseisen kummajaisen näkeekin sitten varmaan ihan livenä. Omituista.

äh ja öh

Pysyinpäs pisteiden sallimissa rajoissa, vaikka kylässä kävikin kaksi serkkua ja tuomisina oli Kindereitä. Lisäksi olin leiponut Painonvartijoiden suosittelemaa pannukakkumaista marjajuttua. Ehkä pisteellä olisi mennyt herkuttelu pitkäksi, mutta vaeltelimme M:n kanssa tänään Sellossa yli pari tuntia ja matkat ees taas mentiin jalkapatikassa, joten urheilupisteitä kertyi ainakin pari. En tiedä, olenko tähän systeemiin liian suurpiirteinen, sillä en jaksa oikeastaan edes harkita, että ryhtyisin punnitsemaan ruokiani. Arvioin silmämääräisesti. Yritän arvioida niin, ettei ainakaan toistuvasti tulisi arvioitua alakanttiin, vaan keskiarvona tulee arvioitua kohtalaisen oikein.

Ajattelin suoda itselleni kerran viikossa tai kahdessa karkkipäivän, sillä en pysty kuvittelemaan, että lopettaisin karkkipäivät minkään syyn takia loppuelämäkseni kokonaan. Ei käy. En suostu. En missään nimessä. Eikä se liene Painonvartijoiden tarkoituskaan. Ainakaan se ei ole minun tarkoitukseni. Tarkoitukseni on tuoda holttia ja malttia tähän ruokaisaan elämään. Minä ohjaan syömistä. Syöminen ei ohjaa minua. Kuulostaako järkevältä?

Pelailtiin koko ilta lautapelejä serkkujen ja M:n kanssa. Alhambra osoittautui oikein viihdyttäväksi ja sopivan yksinkertaiseksi mutta silti moniulotteiseksi peliksi. Menolippu sujui myös kovin mukavasti. Täytyy yrittää aktivoida yhteistoiminta ja kaveruus serkkujen kanssa, kun kerran asutaan ensimmäistä kertaa elämässä alle 100 km:n (ja jopa alle 50km:n) kilometrin päässä toisistamme.

Selkää meinaa pitkän istumisen päätteeksi vähän juilia, mutta elän toivossa, ettei tämä johda pitkittyneeseen kärsimykseen.

opettavaista.

Järjestin jälleen kerran vanhempainillan. Kolmas kerta kolmessa kuukaudessa. Tämä sai luvan olla kevään viimeinen. Sanoin jo vanhemmillekin, että alkaa mennä rutiinilla, kun kokoonnutaan kerran kuussa. Sanoin myös sen, että on hienoa, kun vanhemmat ovat muuttuneet harmaasta pelottavasta massasta kasvoiksi ja ihmisiksi. Helpompi on soittaa kouluasioissa kasvoille kuin pelkälle nimelle.

Mukana oli myös koulumme kuraattori. Keskustelimme luokkaretken järjestämisestä ja ryhmähengen parantamisesta. Ihastuttavan positiivisia aikuisia, nämä minun oppilaideni vanhemmat. Eivät pistä syytä toisten niskoihin tai suhtaudu puolustuskannalta asioihin, vaikka puhutaankin aroista asioista. Ja luokkaretken järjestäminenkin siirtyi kuin itsestään vanhempien vastuulle (,kiitos jollain tapaa keskeneräisenä toimeen pannun päätöksen).

Tapaamisen jälkeen kuraattori kiitteli kovasti panostani. "Oikein opettavainen kokemus tälläiselle tuoreelle kuraattorille... Sinusta näkyi se, että tosiaan välität oppilaista." Nosti hymyn kasvoille tuo kommentti. Voiko tuon kauniimmin opettajalle sanoa? Ja mitä ihmettä, minun pitämä vanhempainilta opettavainen kokemus? Vastahan itsekin olen valmistunut tähän työhön.. Imartelevaa. Hymyilin koko illan.

Sekin tuntui kovin mukavalta, kun rinnakkaisluokanopeni ja ystäväni L käväisi luokassani toteamassa, että "Tepä olette hiljaa! Hienoa, luokka! Oman open johdolla tää hiljanen työskentely sujuu hienosti, wau. Koittakaas muistaa tää sama myös mun pitämillä tunneilla..." Varmasti aivan tarkoituksella minun kuulteni sanottu kommentti, mutta lämmitti silti.

Tuntokasvit on pistetty multiin, mutta vielä ei näy mitään. Kuukausi ennen äitienpäivää. Ehkä jotain vielä nousee multien kätköistä. Toivotaan niin.

1.4.

En keksi yhtään hyvää (tai edes huonoa) aprillipilaa. En ole koskaan keksinytkään. Enkä kyllä ole tullut huijatuksikaan yhdelläkään hyvällä pilalla koskaan. Enkä ole lukenutkaan erityisen hyvistä piloista mistään. Päivällä on hyvä idea, mutta käytännön tasolla toteutus on kautta aikain jäänyt mielestäni tavoitteestaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla pilakiintiössä yksi pila, jonka saa vapaavalintaisesti käyttää minä tahansa päivänä. Tälläinen pakkopilapäivä ei näyttäisi toimivan.

Ehdotan, että suomalaisten kansalaisoikeuksiin lisätään momentti "1 pila valitsemanasi päivänä. Käytä harkiten."

karisee.

Söin ennen punnitusta. Olinpas hupsu. Mussuttelin tyytyväisenä hirmuista satsia Pirkan WOK-vihanneksia, Mexicana-tonnikalaa ja riisinuudeleita, kunnes tajusin, että olen kuljettamassa samaa painoa vatsassani puntarille. Puoli tuntia ennen punnitusta hirmuinen satsi ruokaa. No. Ensi kerralla en ehkä tee niin.

Vaan enpä silti kitise. Ensin tuntui vähän pettymykseltä. Jotenkin ajattelin, että pudotukseen oli mennyt kuukausi. Sitten tajusin, että viikkohan se oli eikä kuukausi. Viikko. Huh. Vain viikko.

Ja tulos: -1.5kg täysin hyvillä ruuilla ja vatsa tyytyväisenä.

väsy.

Väsyttää taas. Yöllä ei. Herään täydellisen epämääräisin aikoihin täysin varmana siitä, että kello soi puolen tunnin sisällä. Päivisin kännykän herätyskellon äänen korkuudelta kuuluvat piippaukset herättävät kauhua. Eiiii ei herätyskello. Ei nyt jooko ei vielä..

Taas meni yö hatelikkoon. Viideltä kurkkasin kelloa ja tiesin, että aivan ihan kohta ensimmäiset autot alkavat ajaa ikkunamme alta kohti työpäivää. Se tarkoittaa herätyskellon piippausta pikapuolin. Ja se tarkoittaa sitä, että viimeinen tunti peiton alla on stressaantunutta odottelua. Kuulostaa hyvältä, eikö vain?

Ja päiväunet eivät tietenkään onnistu. Epäonnistun päiväunissa. HmpH. Makaan sohvalla käppyrässä ja odottelen rentoutta. Sitä ei tule. En ymmärrä. Työ stressaa öisin, mutta töissä ollessani elämä luistaa aivan rennosti ja viihdyn hienosti. Miksi yöllä?! Enkö millään voisi vaihtaa stressiaikaa päivän puolelle? Jooko.

Nyt kyllä tietenkin väsyttäisi ja tuntuu kuin nukuttaisikin, mutta ei nyt voi kokeilla päiväunia, koska ihan kohta menen kohtaamaan Painonvartijasakin. Todella jännää nähdä, mitä painolle on tapahtunut.

ihmeiden aika ei ole ohi.

...sillä eilen oli aivan pulmallisen vaikeaa kuluttaa kaikki pisteet. Ja kaikkihan ne pitää kuluttaa, muuten syö liian vähän - näin sanoi jo ryhmänvetäjäkin. Se on terveellistä, koska enhän minä tässä mihinkään nälkäkuurille ole ryhtymässä. Aamuinen hedelmäsalaatti osoittautui nälkää tehokkaasti poistavaksi ratkaisuksi. Myös wokki oli ehdottoman toimiva ruoka.

Vettä en muista juoda tarpeeksi, se on selvä. Hyvä kun litran joisin, jos jättäisin asian oman onnensa nojaan. Pitänee opetella juomaan vettä enemmän, sillä voisin kuvitella, ettei kaksi desiä koulun ruokailussa riitä kattamaan päivän vesitarvetta aamukuudesta iltaneljään asti. En vain kerta kaikkiaan muista juoda tarpeeksi.

Tänään opetin mukuloille sormiaakkoset. Siis "viittomakieltä". Olivat kovin innoissaan ja pari tyttöä tulikin vaatimalla vaatimaan, että asia tulisi läksyksi. Suostuivat lähtemään liikuntatunnille vasta, kun lupasin että sormiaakkoset ovat läksynä. Liikuntatunti olikin sujunut huhujen mukaan viittoen siihen pisteeseen asti, että liikkaope oli aika kypsä koko asiaan. ;)

Tänään sain taas kehua luokkaani. Ne kutaleet osasivat olla ihan hiljaa, kun osa teki koetta. Itse saivat keksiä hiljaista tekemistä. Onnistui aivan uskomattoman hienosti se. Oikein mukavaa kehua. Hyvä hyvä hyvä! Jospa vaikka kotiutuisi täältä töistä taas. En minä kotiin osaa lähteä. Kaveri väitti eilen, että opettajien työpäivät lyhenevät, kun he ovat olleet alalla pidempään. Epäilen vahvasti. Aina tässä tunteja varten kuitenkin pitää valmistaa materiaalia ja suunnitella tulevia päiviä.

ostoskelua.

Tänä aamuna harmittelin sitä, kuinka pisteikästä juustoviipaleet ovatkaan. Ei enää herkkumässäilyvoileipiä - ei ainakaan, jos haluaa päivälläkin syödä herkkuja. Ja minähän haluan. Tai ainakaan en halua aamiaisen takia pienentää lounastani. Rakastan syömistä. Ja nyt jo kahdessa päivässä huomaa, että yksi harrastuksistani on nimenomaan syöminen. Ei minulla nälkä ole todellakaan ollut koko päivänä. Vaan nyt kykenen ymmärtämään tupakointia lopettelevia. Käteni kaipaavat tekemistä. Suuni jauhaa ilmaa. Ensi viikolla saan onneksi tarkemmat listat kevyistä naposteltavista. Sitten voi vähän helpottaa tämä vieroitusoireilu.

Ostoskelu oli aika hauskaa tänään. Menimme M:n kanssa Selloon shoppailemaan, koska minä halusin. "Mennään kattelee mulle kenkii jooko jooko jooko!" Ja sitten siinä tietenkin kävi juuri niin kuin aina käy. Itse en löydä mitään ja M kantaa kaupasta ulos kengät. EPISTÄ. Mutta aika pian huono shoppailuonni kääntyi hyväksi ja löysin itselleni ensin sandaalit. Sanon "ensin", koska heti perään löysin myös vapaa-ajan kengät, sellaiset lenkkari/kävelykenkämalliset. Myös M löysi toiset kengät. Ja kaikki nämä löytökengät piti ostaa. Muuta vaihtoehtoa ei tietenkään ollut. Niinpä me poistuimme bussiin kädet täynnä pusseja ja nyssäköitä.

Neljät kengät päivässä, herranjumala. Neljät kengät.

Shoppailu on kivaa. Onneksi myös M pitää siitä.

hm.

No. Nyt olen tehnyt jotain, jota olen välillä vähän ajatellut ja toisinaan vähän vähemmän tai enemmän. Liityin Painonvartijoihin. Miksikö? Hm. Siksi, että minua harmittaa tämä oleminen eräiltä osin. Rakastan syömistä. Eikä siinä liene mitään pahaa. Vaan se minua häiritsee, että syöminen hallitsee minua, minä en syömistä. Tai siis. En ole mikään ahmija, kai. En ole. En missään huolestuttavassa mielessä. Vaan en vain kykene sanomaan ruualle ei, vaikka vatsa olisikin jo täynnä. Syön aivan liian suuria annoksia aivan liian nopeasti. M nauraakin ja kauhistelee lähes päivittäin, kuinka nopeasti minä ruokani ahmaisen.

En inhoa omaa olemustani, mutta toivomisen varaa on. En halua tulla tikuksi tai laiheliiniksi. Tahdon vain holttia ja malttia tähän syömisasiaan. Toivottavasti löydän terveellisen tavan elää. Kyllä. Se on syy, miksi liityin. Tahdon oppia syömään terveellisesti ja silti hyvin.

Kiitos. Keksinpäs.

karhunpalveluksia.

Miten vinksahtaneesti isä, isäpuoli, äiti tai äitipuoli voi lastaan kohtaan käyttäytyä? En nyt puhu laittomuuksista ja irstauksista, vaan toisten silmissä varmasti hyvissä aikeissa ja rehellisin mielin tehdystä karhunpalveluksesta. Luokallani on oppilas, joka tietää olevansa koulukiusattu. Mielestäni tämä käsitys on vanhentunut. Hän on varmasti kyllä kiusattu aiempina vuosina. Mutta koska hänelle on asiasta hyvinkin paljon puhuttu, niin asia on jäänyt mieleen itämään. Ja niinpä jokainen tölväisy (, joita satelee luokassani tasapuolisesti mielestäni kaikille) tuntuu aivan varmasti koulukiusaamiselta.

Ja kuinka helppo tälläinen tietyissä asioissa heikkoitsetuntuinen lapsi onkaan saada uskomaan, että hän on huono koulussa. Hyvin helppo. Eikä siinä opettajan vakuuttelu näytä muuta tekevän kuin saavan lapsen itkemään. "Mutku kaikki sanoo että mä en osaa matikkaa ja äikkää!" "Ketkä kaikki?" "No äiti ja iskä ja isoveli." "Mutta rakas ystävä, osaathan sä. Sait kokeesta yli kasin! Sehän on hieno suoritus!" "Mutku ne sanoo, että mä en osaa matikkaa ja äikkää! En osaa kertolaskuja!" Oppilas osaa täysin samalla tasolla murtolukuja kuin luokkani keskiverto-oppilaat - ehkä jopa paremminkin. Ja äidinkielessä vaikeuksia ei ole ollut pitkään aikaan.

Totta tosiaan on, että kyseinen tenava ei millään tuntuisi muistavan kertotauluja. Yritin kovasti selittää, että eihän ihmistä sanota liikunnassakaan huonoksi, jos hän ei osaa pituushyppyä.

Pistää harmittamaan, kun täysin normaalitaitoiselle lapselle vuodesta toiseen toistellaan asioita, jotka ovat pitäneet joskus paikkansa. Koita siinä sitten uutena opettajana vannoa ja vakuuttaa, että "hyvinhän sulla menee". Huomenna pitää pistää reissuvihkoon viestiä kotiin, että "Lapsenne on kehittynyt hienosti ja matikka ja äikkä sujuu hyvin." Tuntuu tavallaan haaskaukselta antaa tälläiselle lapselle tukiopetusta vain sen takia, että hän äidin ja isän mielestä ei osaa.

"Mutku iskän mielestä kasi on huono arvosana!" PAH sanon minä. PAH.

tuntokasvi

Nyt olen vihdoin löytänyt kaupan, joka myy tuntokasveja. Eipä käynyt mielessäni, että Stockmannin kasviosasto on niinkin laaja kuin on. Ja siellä minua odottivat pienet piiperösiemenet. Yksi mussukoistani on vasta muistanut tuoda maitopurkin siemen kasvualustaksi. Toivottavasti muut mukulat tuovat purkkeja lähitulevaisuudessa. Taidan jo tänään istuttaa oman koeversoni tuohon ikkunalaudalle punaisen basilikan ja oreganon viereen.

Koulussa vaeltelee äkäinen vatsatautiflunssaepidemia. Tänään seuranani oli noin kymmenen muksua tavallisen kahdenkymmenen sijaan. Tänään kävin myös ilmoittamassa pomolle, että olen halukas ensi vuonna jatkamaan pestiä. Hän nauroi kuullessaan, että oppilaista puolet oli tänään pois ja että juuri tänään satuin innostumaan jatkosta ilmoittamisessa. "Tätä sopimusta ei sitten voi purkaa! Tiedä se! VAIKKA ne musut tulevatkin takaisin kouluun, niin tätä sopimusta EI VOI purkaa!" Hihi. No joo.

puuhhhhh

Tuparit tuparoitu. Porukkaa oli lähes ruuhkaksi asti. Hauskaa oli ja eräitä vieraista jaksoi hyvinkin pitkään huvittaa "komennusääneni", kun järjestin yli 20 ihmistä viidessä minuutissa kämpästä ulos kohti bussipysäkkiä. No. Jotain on opettajankoulutuslaitos opettanut minullekin. Porukkaa ei hissuttelemalla ja hyssyttelemällä saa liikkeelle. Reipas ja kuuluva ääni on nopean toiminnan aa ja oo.

Harmi kyllä illan päätteeksi koettiin elämän suuria draamatilanteita, kun lapsuudenkaverini onnistui saattamaan minut ja opiskelijaystäväni/ex-kämppikseni todella ikävään tilanteeseen. Lapsuudenystäväni väitti täysin varmana kämppistäni ikäväksi ihmiseksi ja vittumaiseksi tyypiksi. En ymmärtänyt humalatilan takia juuri yhtään mitään enkä ainakaan sitä, mistä riita sai alkunsa. Näin selvin päin tilanne ei ole muuttunut miksikään. En edelleenkään tajua, mistä lapsuudenystäväni onnistui riidan luomaan, koska kämppikseni vihaa tappelemista. Tai no. Oikeastaan lapsuudenystäväni riiteli yksin, mutta onnistui saamaan kämppikseni itkemään hysteerisesti. Ihana tilanne. Olin kevyesti (?) vihainen lapsuudenystävälleni. Eikä kyllä tee yhtään mieli kutsua häntä oikeastaan enää yhtään minnekään koskaan. Olen tehnyt tilanteesta tulkinnan, että minusta oltiin mustasukkaisia. En olisi saanut jutella niin paljon kämppikseni kanssa. Olin kuulemma muljautellut silmiäni merkitsevästi. Samoin oli tehnyt kämppikseni. Ja näistä muljautuksista oltiin tehty tulkintoja, jotka johtivat todella epäkohteliaaseen käytökseen lapsuudenystäväni puolelta.

Olen lähes aina humalassa oikein hyvällä (toisinaan oikein superhyvällä) tuulella. Tänään käymieni keskustelujen perusteella olen kuitenkin päätynyt siihen tulokseen, että lapsuudenystävälleni on tavallista riidellä humalassa. Ihanaa. Etenkin ihanaa on se, että hän onnistui riitelemään itselleen vieraan ihmisen kanssa.

Ja näin hän on saattanut itsensä tilanteeseen, jossa joudun harkitsemaan, mihin seuraan haluan hänet tuoda. En minä tarkoituksella halua tuoda paikalle ihmistä, joka on riita-altis. Edelleen korpeaa tuollainen käytös.

Lauantai sujui nälkä- ja väsymyskrapulassa ja morkkiksen kourissa kiitos lapsuudenystäväni. Nolottaa, että minulla on tuollainen ystävä. Ja että meninkin kutsumaan hänet paikalle. Helkkari.

Huomenna alkaa töissä kevään viimeinen jakso. Maanantain lukujärjestys on muuttunut sellaiseksi, että pääsen töistä jo kahdeltatoista. Ihanaa. Kerrassaan ihanaa.

päätetty.

Lapset pääsevät tutustumaan tuntokasviin (mimosa pudica). Kunhan löydän siemeniä ja lapset tuovat kouluun viilipurkit, niin ryhdymme kevätkylvöön. Kiitos ideasta, maailmaani-blogitar.

Stressaan vaihteeksi jostain syystä töissä käymistä. En edes tiedä syytä. Nukkuminen menee harakoille, kun hikoilen työasioiden takia öisin. Ärsyttävää. Etenkin, kun on jo niin kovin keväistä ja kaunista.

vapaailta

Rehtori otti ja täytti pyöreitä. Opettajat villiintyivät. Nähtävästi opettajien juhlissa - esim pikkujouluissa jne. - meno on sitä perinteistä. Flirtataan ja vinkkaillaan varatuille ja varaamattomille. Täysin holitittomasti. Ja onhan miespuolisella opettajalla aina valttikortti käsissään. Hän on mies ja hän on opettaja. Ja se jos mikä vetoaa kai naiseen. Lapsista pitävä mies. WÖW. Kukko tunkiolla. Ja kanoja riittää. Vaan aikuisiahan nuo ovat. Tekevät mitä parhaaksi katsovat.

Me menimme duunikaverini L:n kanssa juomaan olutta Teerenpeliin. Ja humalaanhan siitä tuli. En kyllä tajua syytä. Olut ehkä. Tai punaviini. Kuohari? Hm. Kotimatkalla junassa olo oli hyvin holtiton ja kotiin laukkasin mekko päällä pakkasessa kuin hengenhädässä, koska en tahtonut humalassa tulla raiskatuksi tai muutoin väärin kohdelluksi.

Nyt on nälkä ja M tulee kohta töistä. Olihan ilta. Mukavaa ja hauskaa. Ennen kaikkea.

voi jehna.

Yskittää aivan julmetusti. Ja yskiminen sattuu keuhkoihin ja rööreihin ja selkään. Särkylääkkeen jälkeen tuntuu puolikuolleelta. Ennen särkylääkettä tuntuu siltä, että haluaisi mielummin kuolla kuin olla tälläisessä olossa. Iltaa kohden kuume tuntuu joka päivä nousevan reippaasti yli 39 asteen. Tekisi mieli silloin itkeä ja kieltäytyä olemasta. M kysyi eilen, että miten voisi auttaa minua. Kun ei edes voi. Ei mitenkään. Olo vain on aivan kauhea.

Pääsisi jo töihin. Tunnit joutuu joka tapauksessa suunnittelemaan ja kun kirjoja ei ole paikalla, eikä käsitystä oppilaiden tekemisistä tältä viikolta, niin suunnitteleminen on kovin vaikeaa. Puuh.

hiki.

Aivan törkeä hiki. Kuuma ja kylmä vaihtelevat edelleen enkä osaa päättää, olisinko sairas vai terve. Rikoin kuumemittarinkin sairaslomaa soittaessani. Kurkkuun koskee yllättävänkin paljon yskiessä. Vähän kuin raspilla kihnuttelisi röörejä. Ja tietenkin lähes lakkaamatta yskittää. Huomenna vielä himmailen kotona ja koitan kasailla itseni työkuntoon. Tänään on mennyt aika lähinnä kylkiasennossa silmät suljettuina.

Sijainen ihmetteli luokkani "vilkkautta". Ts. kielenkäyttö ja toiminta oli vaihteeksi superhyperiä. En osaa sanoa, olenko ihan väärässä tai ehkä oikeassa, mutta mielestäni saan itse oman luokkani kyllä nuhteeseen toisinaan hyvinkin hienosti. Tai ehkä se on vaan häiriöitynyt mielikuva. Toisaalta se on ihan positiivista säilyttää, sillä sen avulla jaksan tätä työtä.

uh puh.

Voi jehna, nyt muuten kuumottaa poskia. Ja ei. En ole tehnyt mitään noloa. Hutera olo on huteroitunut pitkin iltaa ja kuumetta on jo lähes 39 astetta. Lihaksia ja päätä jomottaa ja kurkku on karhea. Hassua, ettei ole oikein kunnolla flunssaa tai mitään, mutta kuumetta senkin edestä. Ensimmäinen saikku edessä ja sijainen hankittuna. Kun lämpöä oli 37,8, joutui pohtimaan, että onko tämä jo tarpeeksi saikkua varten. Ei tarvinnut kauaa pohtia, kun tunnin päästä kuumetta oli aste enemmän. Silti inhoan kovasti tälläisiä epäselviä tapauksia, kun olo ei ole kuolemansairas. Kyllä minä teorian tasolla huomisesta voisin ehkä selvitä. Että mikä se sellainen tarpeeksi sairas, ettei tarvitse potea huonoa omaatuntoa saikun takia. Nyt ei tunnu lintsaamiselta. Olo on aika kuuma (ja kylmä).

tyhjyys päässä

Tulin juuri ensimmäisestä kunnollisesta vanhempainillastani. En ollut vanhempi. Olin opettaja. "Mukavaa saada noin reipas opettaja tähän luokkaan!" Hehe. Joopa joo. Sellainen juu. Reipas. Puheliaskin, kunhan ensijännitys ja kankeus katosivat. Lörpöttelin tapani mukaan asioista. Höpisin. Pölisin. Höpötin ja löpisin. Puolitoista tuntia aivan vaikeuksitta. Suuta rupesi viimeisen kymmenen minuutin aikana kuivamaan rajusti, kun olin niin paljon puhua pulputtanut.

Nyt on 12 tuntia työpäivää takana ja olo on jotenkin tyhjä. M on jonkun tuttunsa kanssa biljardoimassa. Tai töissä tuo vielä, mutta menossa sitten töiden jälkeen. Ajattelin tuossa junamatkalla taas asioita. Mitähän ajattelinkaan.. Niin. Sitä, että hm. Nyt katkoo pahasti. Ajattelin, että... Niin. Että työ ei tunnu työltä. Tai siis viihdyn töissä, eikä minusta tunnu erityisen "työltä" olla lasten kanssa. Se on vain elämää, ei mitään TYÖTÄ. Tekemistä on, ja vastuuta riittää. Mutta silti se on osa elämää. Ainoastaan aamuisin herätyskellon piipatessa ja vilusta bussipysäkillä väristessa tuntuu, että olen menossa TÖIHIN. Koululle päästessä se tunne katoaa ja tulen elämääni takaisin. Eipä tuo ollut kovin selkeästi selostettu, mutta sellaista kuitenkin ehdin ajatella.

Metromatkan aikana ehdin eilenkin pohtia erinäisiä asioita, kun ei ollut lukemista mukana. Tuijottelin itseäni pahalla silmällä metron ikkunasta niin kauan, että rupesin omissa silmissäni näyttämään vieraalta ihmiseltä. Tuijotin oikein tosi pahasti ja ihan läheltä. Senkö näköinen minä olen? Ihan vieras. Se tuntui pelottavalta, joten lopetin itseni tuijottamisen. Tästä lähtivät ajatukseni kulkemaan omia reittejään ja mieleeni tuli sellainen asia, että pedagoginen katse on hieno asia. Oppilaat ovat jo oppineet huomaamaan pedagogisen katseeni melko tehokkaasti. Oikeastaan hirmu tehokkaasti. M pyysi saunassa eilen, että näyttäisin hänelle tuon kuuluisan katseeni, mutta en oikein voinut kun nauratti sillon. "Kuvittele, että mä oon tuhma oppilas! Tuijota mua jo!" En pystynyt. Nauratti. Mutta luokassa ei aina naurata. Ja vaikka naurattaisikin, niin saatan kesken keskustelun vilkaista pedagogisesti oppilasta, joka sattuu häiritsemään tekemisellään keskustelua. Ja vilkaisu riittää. Oppilas sulkee suunsa kesken höpinänsä. Tai yhtä hyvin voin pelkällä katseella lopettaa ruokajonossa tönimisen. Tai pöydän naputtelun. Tai tuolilla keinumisen. Kaikki tuo onnistuu (yleensä, toisinaan, välillä) pelkällä katseella. Ei tarvitse keskeyttää edes omaa puhetta, sen kun vilkaisee.

Jännittävä asia se pedagoginen katse. Se on sellainen, että kulmat vähän kurtistuvat ja kohdetta tuijotetaan hetki tiiviisti silmiin. Se riittää.

Ihana pedagoginen katse. <3

stressaa! vai stressaako?

Aamulla oli puristava tunne päässä. Vanne kiristi. Sisäistä tärinää ja stressausta. Olin lytistyä sen stressitaakan alle. Hrrr brrr. Ja sitten keksin pohtia, että mitä minä nyt tällä kertaa stressaan. No. En keksinyt. Olin unohtanut huomata, että stressaavat asiat on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Avaimet - hoidettu (eli kadoksissa ja piste.). Toisiaan kiusaavat pojat - hoidossa, kuraattori tulossa käymään. Ja hm. Siinäpä ne. Kaikki muu on helppoa kuin heinänteko. Ja nyt jaksan jotenkin paljon paremmin olla oppilaiden kanssa. Hymyilen. Vitsailen. Jaksan hälinää.

Ja tuntuu myös, että luokkani rasittavin oppilaskin on alkanut tuntua siedettävämmältä. Ehkä tunne on molemminpuoleinen, sillä hänkin suhtautuu minuun paljon entistä positiivisemmin. Ei enää (läheskään niin paljon) "ihan sama!" -letkautuksia. Ei vihamielisiä katseita. Koitan nyt jaksaa kehua häntä niin paljon kuin vain ehdin ja pystyn, sillä tästä tilanteesta on otettava kaikki hyvä irti mikä siitä vain käteen saadaan jäämään. Ehkä pohja uudelle paremmalle lähtökohdalle on olemassa. Toivon kovasti, että näin olisi.

Eilen uusittiin M:n kanssa keittiön tuolit. Uudet kankaat ja lisää pehmustetta. Iskältä lainattu voimanitoja on ihmevehje. Sillä saa suit sait sukkelaan tuolin uudistettua. Vielä pitäisi irrottaa itsestä se voimavara, joka on säilötty lahkeiden ja verhojen lyhentämistä varten.

Kuka keksisi, mihin ihmeeseen voisin lätkiä leimoja? Oppilaat eivät ole oikein tehneet mitään sellaista, johon leimoja voisin läiskäytellä. Synttäri-/valmistujaislahjaleimasimet nököttävät nyt turhan panttina työpöydällä. Pitäisiköhän alkaa leimata kauniilla käsialalla tehtyjä juttuja tai huolellisesti laskettuja matematiikan tehtäviä? Uppoaisikohan sellainen vielä kolmasluokkalaiseen..? Pohdintamyssy päähän.

Aion ruveta viljelemään yrttejä. Orkideani kukoistaa ja bonsaikin on pudottanut vain vähän lehtiään. Lasten kanssakin olisi kiva ruveta kasvattamaan kohta äitienpäiväkasveja. Mikähän kasvi siihen tarkoitukseen soveltuisi? Lisää pohdittavaa.

uh.

Päätä meinaa särkeä. Johtuisiko siitä, että avainhässäkkä on tavallaan saatu päätökseen. "Jos se nyt on hävinnyt, eikä siinä ole merkintää mihin avaimet käyvät, niin ei siinä sitten mitään. Sitten se on vaan hävinnyt. Pyydät uudet avaimet." Helpotus. Voi elämä.

Olen koko hiihtoloman ajan enemmissä ja vähemmissä määrin menettänyt yöuniani asian tiimoilta. Olen rangaissut itseäni niin, että selkä on henkisellä tasolla vereslihalla. Ruoska on viuhunut. Eilen en enää kyennyt pitämään asiaa sisälläni, kun olin jo viikon verran siirtänyt itkemistä eteenpäin. "Itken sitten myöhemmin", olen ajatellut. Eilen en kyennyt sanomaan M:lle kuin että "Ahdistaa.." ja siinä hetkessä suuri ahdistusmöykky lähti pyrkimään läpi. Lähes fyysisesti tunsin, miten suuri möykky pyrki ulos suustani. Olisi tehnyt mieli itkeä katkeria kyyneleitä räkä poskella, mutta litistin ja lytistin möykyn pariin nyyhkäisyyn ja muutamaan kyyneleeseen. "Sä olet tehnyt kaikkesi. Moni ei todellakaan ois yrittänyt noin kovasti löytää avaimia." M osasi lohduttaa. Ja eniten auttoi, että sain vain olla siinä kainalossa.

Elämä lähtee taas raiteilleen. Loma (, joskin avaimista johtuen aika pieleen menneenä) on ohi. Rutiinit palaavat. Kyllä tämä tästä.

nyyh

Eihän sitä kultaa curlingista sitten tullutkaan. Ei siinä mitään, että hävittiin, mutta kun peli meni niin hirmuisen vahvasti Kanadalle. Toivottavasti Leijonat pelaavat edes paremmin.

otetaan kantaa

Eilen hämmästelin kuulemaani korvat hörössä ja suu auki. Siis mitä ihmettä. Olympialaisten paikkaa valittaessa tullaan tulevaisuudessa mahdollisesti huomioimaan kyseisen maan doping-lainsäädäntö. Ja ei tietenkään niin, että valittaisiin maa, jossa ei suvaita lain puitteissa dopingia vaan käsittämättömällä tavalla rankataan pois ne maat, jotka suhtautuvat vakavasti asiaan. Mitä hitsiä.

Italia valvoo lakejaan. Ja tästäkös KOK hermostuu ihan sydänjuuriaan myöten. Missä kohtaa Italian ja KOK:n edut menivätkään ristiin, kun en sitä nyt itse ihan selvästi näe? Eikö tarkoitus nimenomaan olekin puuttua dopingiin? Kaksinaamaista KOK:n puolesta, sanoisin. Heidänhän pitäisi siellä KOK:ssa hurrata, että kerrankin joku ottaa asian vakavasti eikä vain kohauta olkiaan. Eikö parasta olisi valita järjestäjämaa siten, ettei kilpailijoita todellakaan houkuta tarttua epoon tai hemohessiin? Jos olisin edes vähän urheiluihminen, minua alkaisi ketuttaa koko KOK.

HmpH, sanon minä. HmpH.

hulda huolettomat ja heikki hutilukset

Minä olen nähtävästi yksi sadoista. Ehkä jopa yksi tuhansista. En olekaan tässä tilanteessa siis yksin. Myös niin kovin kovin KOVIN monet muut ovat kadottaneet avaimensa kuluvan helmikuun aikana. Ja mistä tämän voi tietää? Siitä, että menee vierailemaan Helsingin poliisisetien luokse löytötavaraosastolle.

"Hei... Avaimet katos.."
"Ylin laatikko. Avaa se."
"No.. Hm. Kiitos."

Alemmissa laatikoissa on päiväyksiä: Maaliskuu 2006, huhtikuu 2006, toukokuu 2006... Avaan ylimmän laatikon. Ja voi herranjesta sitä avaimien määrää. Satoja avaimia. Ura-avaimia. Elektronisia kulkulätkiä. Kotiavaimia. Avaimenperiä. Loputtomiin. Kauhon kourillani avainkasaa ja etsin omaani. Kiltit mussukat avaimet kultapöppiäiset jooko jooko jooko olkaa täällä PLIIS. Painostava hiljaisuus. Ainoastaan avainten kilinää. Kurkistan myös laatikoston päällä olevaan koriin. Siinä ovat tänään saapuneet yksilöt. Ehkä parisenkymmentä koditonta avainta. Ei. Siellä ei ole minun omiani. Olen murtunut. Mitä nyt neuvoksi? En vain keksi.

Mutta sinulle, hyvä avaimet kadottanut yksilö: Mene hyvä ihminen äkkiä käymään poliisiasemalla. Siellä niitä on vaikka kuinka hirveästi. On suuri mahdollisuus, että juuri sinun kadonneet avaimesikin ovat siellä yksin omistajaa odottamassa.

Minua ei onnistanut. Toivottavasti sinulla on parempi tuuri.

urakointia

Urakka on virallisesti pistetty taas etenemään. Nimittän ne ihastuttavat, vihastuttavat, raivostuttavat ja hermoa raastavat muuttolaatikot saivat tänään pitkästä aikaa kyytiä oikein hemulin kädestä. M lähti Tallinnaa valloittamaan, joten minulla on nyt enemmän kuin hyvä tilaisuus raivata tavaroita pois silmistä.

Ja hemmetti miten paljon tuota opiskeluista kertynyttä paperimoskaa onkaan. Sitä vain riittää ja riittää ja välillä herää epäilys, että voiko näitä kaikkia roskiinkaan pistää.. Että onko neljä ja puoli vuotta nyt menossa roskiin. Ja silti tiedän täydellisen varmasti, että suurinta osaa papereista en tule enää ikinä etsimään tai kaipaamaan. Ja jos en heitä niitä nyt roskiin, ne ovat olemassa vielä seuraavassa muutossa.

Yksi laatikko ja kaksi muovipussillista leviteltynä pitkin olohuoneen lattiaa. Nyt ne on pakko järjestää, koska tuohon ne eivät yksinkertaisesti voi jäädä.

kaikkea sitä.

Helsingin Sanomat paljasti tänään juhlallisesti, että suomalaiset lapset tappelevat koulussa vähiten maailmassa. Voi elämä. En osaa edes kuvitella, millaista elämä on siinä maassa, jossa lapset tappelevat eniten maailmassa.

Tai ehkä se on niin, että tappelut Suomessa kasautuvat muutamalle oppilaalle, jolloin todellisuus koulussa vaikuttaa siltä, että paljonhan täällä mäiskitään toisia, mutta tilastollinen todellisuus näyttää paremmalta. Ei se kyllä voi olla niinkään. Ei millään. Ja miten ihmeessä tutkimuksen tappelumäärät jakautuivat näin: a) yksi tai kaksi tappelua vuodessa b) kolme tappelua vuodessa c) yli neljä tappelua vuodessa. (Mihin kategoriaan laitetaan tasan neljä kertaa tapelleet..?) Eikö lähes jokainen oppilas tappele vähintäänkin sen neljä kertaa vuodessa? (Ehkä tarkoitus on ollut sanan "vuodessa" tilalle pistää sana "kuukaudessa" tai "viikossa".)

Ainakin minun luokkani oppilaat tappelevat noin kerran tai kaksi päivässä. Ehkä luokkani on poikkeuksellisen väkivaltainen. Epäilen vahvasti, ettei edes ole. Toivon sydämestäni, ettei kyselyä ole tehty suoraan oppilaille. Tai jos onkin tehty, se pitäisi ehdottomasti artikkelissa paljastaa, sillä kuinkahan moni oppilas itse edes tiedostaa itkevänsä vähintään kerran viikossa opettajalle, että "Taas tapeltiin!" ja sitten seuraavana päivänä koko asia on unohtunut..

Pistin naurattamaan, kun mietin sen koulun opettajanhuoneen keskusteluja, jossa artikkelissa siteeratut oppilaat opiskelevat. Voin hyvin kuvitella, ettei opettajien mielikuva tappelujen sopimisesta ja kymmeneen laskemisesta ennen tappelun aloittamista käy yksiin lasten vilpittömien lausuntojen kanssa.

Kaikkea sitä.

kadonnut

Avain. Ja toinen. Ja kolmas. Ja lätkä, jolla pääsen töihin. Kiitos insinöörit, että kehititte sen kuristumisenestosysteemin. (Ei vaan, on se varmaan oikeasti ihan ok.)

Olen soittanut vaikka mihin ja kysellyt avaimiani. Kävin VR:n jossain takahuoneessa ja puhuin bussikuskin puhelimeen niin että meinasin ajaa pysäkin ohi metsästäessäni kadotettua. Kaikkea sitä pääseekin kokeilemaan, kun etsimällä etsii.

Päätä särkee. Liekö stressiä vai mitä, kun tekemättömät hommat huohottavat niskaan. Tai oikeastaan ei särje enää, kiitos Buranan. Ollaan kyynelet silmissä työkaveri L:n kanssa naurettu näitä viimeisiä päiviä. Olemme ihan hajalla. L oli tänään liikuntatunnilla puhjennut oppilaiden edessä itkemään, kun ei vain enää jaksanut. Minä meinasin testata samaa eilen, kun avainten häviäminen oli juuri varmistunut. Ääni murtui, mutta minä onneksi en. Hengenvedon jälkeen olin paikannut murtumat ja pysyin kasassa tunnin loppuun asti.

"Mä heitin tuolilla MUT SE MENI OHI!" Joopa joo. Ihana selvitellä asiaa, jossa toinen on rasittava kakara ja toinen aikapommi, jonka virittämiseen ei paljon vaadita. Aikapommi ryhtyy kirjaimellisesti tärisemään, kun häntä tarpeeksi ärsyttää. Ja mikäpä rasittavasta kakarasta sen parempaa. Haukkuu vähän toisen sukua ja vanhempia, niin kummasti saa turpiin. Ja sitten voikin heittää tuolilla. Ja toisella. Ja ohi vieläpä, pahus sentään. Tätä selvitellään luokan ulkopuolella ja luokassa mussukat sotkevat sanomalehdistä askarrellessaan koko luokan. (Tosin osittain täysin luvan kanssa.) Lopputulos: yhteensä 2 tuntia jälki-istuntoja valvottavana. Ja niin. Minähän tosiaan kävin noutamassa rasittavamman pihalta sisätossuissani, koska rasittava kieltäytyi tulemasta sisälle selvittämään asiaa.

Tänään aamulla kuulemma aamutelevisiossa kauhisteltiin, että luokassa muka olisi useita oman oppimissuunnitelman mukaan eteneviä oppilaita. USEITA! KAUHISTUS. Luokassani on tällä hetkellä neljä oppimissuunnitelmaista (löytyy adhd:ta, mamua ja diagnosoimatonta autismi/masentunut -tapausta) , yksi HOJKSilainen ja kaksi sellaista, joille tulevaisuudessa luultavasti tehdään oma oppimissuunnitelma. Tämän päälle yksi hahmottamisvaikeuksinen, yksi lievästi asperger ja kaksi matemaattisesti heikkoa. Toisin sanoen 11 kpl jollain tapaa "haastavaa" lasta. Päälle kun otetaan yhdeksän ns. tavallista, niin voin kertoa, ettei yksi tai edes kaksi oppimissuunnitelmaista oppilasta tässä tilanteessa minussa juurikaan herätä säälin tunteita. Pomoni sanoi tänään asian varsin osuvasti: Meillä koulutetaan isolla rahalla opettajia, joilla ei ole todellisuudesta tai erityisopetuksesta juuri mitään käsitystä. Sitten heidät heitetään kouluelämään kuin koekaniinit tai valkoiset rotat, joita sitten lasiseinän takaa katsellaan, osoitellaan ja ihmetellään, että "miten se nyt tuolla tavalla" ja "mitä se nyt jo väsyy" ja "miten se muka tahtoisi lisää erityisopettajia tähän maailmaan".

Tervetuloa seuraamaan itähelsinkiläistä todellisuutta.

voi elämä.

Onko mitään parempaa kuin hukata a) työpaikan avaimet JA b) kotiavaimet aamulla johonkin näistä paikoista: 1. koti 2. hissi 3. bussipysäkksi 4. bussi 5. siirtymäalue bussilta junaan 6. juna 7. siirtymäalue junasta metroon. Siinä on kuulkaa metsästämistä. Paras vaihtoehto olisi, että avaimet olisivat pudonneet kotiin tai hissiin, mutta epäilen vahvasti.

"..uudelleensarjoittaa koko koulun lukot... maksaa v*tusti... rehtori päättää, oletko sinä maksuvastuussa..."

TÄLTÄ POHJALTA IHANAAN AAMUUN!

ylös alas ylös alas

Niin se tuntuu menevän, että välillä kaikki sujuu kuin tanssi ja toisinaan mikään ei suju. Tänään ei ollut tietoakaan riidoista tai kiusaamisesta oppilaiden välillä. Matikassa murtoluvut lukusuoralla osuivat ja upposivat niin, että yksi kaikkein heikoimmistakin osasi sijoittaa tunnin lopussa yhden kokonaisen ja kaksi kolmasosaa juuri sinne mihin pitikin. (JAU. Voittajaolo.)

Tänään repesin hirnumaan sisäisesti jutellessani erään oppilaani kanssa. Ilmeisesti lapsukaisilla ei kolmannella luokalla ole vielä etäisyydet ihan täysin hallussa, koska tämä oppilas tilitti minulle silmät hehkuen jotakuinkin sanasta sanaan näin. (..Oltiin puhuttu matkustamisesta juuri erään toisen oppilaan kanssa..)"OPE OPE OPE!!! ARVAA MITÄ! ARVAA!" "No kerro ihmeessä!" "NO TOTA ETTÄ! ETTÄ ME LÄHETÄÄ EHKÄ TONNE TONNE AUSTRAAAALIAA! TAI SIT MENNÄÄ TURKUU! JEIIII. AUSTRAALIAA TAI TURKUU!! NI SIT KESÄLOMALLA OPE HEI!! MENNÄÄ!"

On sekin. Australia tai Turku. Ja kumpi tahansa oli tästä oppilaasta täysin tasavertaisesti LOISTAVA vaihtoehto. HIHIHIHIHI

tirsk

Hihi.

Koulussa oppilaat - etenkin pojat - olivat aivan kauhuissaan. SYDÄMET KAULAAN JA HALATA PITÄISI!!? Aivan hirveää. Aivan järkyttävää. Kuolema tulee. Pakosti. Siis homman nimi oli tämä: Oppilaat saivat kaulaansa sen perinteisen paperisydämen, johon kerättiin halauksilla nimiä. Ja pakokauhuhan se pojille iski. TYTTÖPAKTEEREITA!

Ja sitten tulen kotiin. Pöydällä on YLLÄTYSpaketti. (Saan harvoin yllätyspaketteja, vaikka rakastankin yllätyksiä..) "Will you.." (ja tässä kohtaa alkoivat housut tutista. Miten tuo teksti jatkuisikaan... iik.) "..be my Valentine?" Hihihihihihi. Karkkia ja nalle. Ihanan tyttöä. :D M yllätti. Hän on rationaalinen mies, joka ei yleensä yllättele. Tällä kertaa onnistui.

Hihi.

pitkä päivä

Puhhh. Vähän sellainen olo, että "oh fucking god". Yksi oppilas oksentaa, koska "vähän" ahistaa toi koulussa käyminen. Toinen on kuin herran enkeli, kun on perjantaina saanut läksytystä toiselta opettajalta. Sanomalehtiviikon ansiosta luokassa on kaaos, kun 20kpl Helsingin Sanomia kahisee. Aamunavausihminen on kadonnut. Suomi kakkoskielenä -tunti jakautuu kolmeen tilaan, koska atk-luokka on varattu. Juoksentelen sinne ja tänne. Soitan kuraattorille ja jututan erityisopettajaa ja terveydenhoitajaa. "Järjestä palaveri." "Juttele koulupsykologille." "Aika vaikea tilanne." "Ota mukaan toinen aikuinen."

Ja sitten vastaan tulee se puhelias kouluavustaja: "Hemuli, näytät rasittuneelta. Ja nyt on vasta maanantai!" Niinpä. Tytöt kriiseilevät, koska kolmasluokkalaiset tytöt ovat sellaisia. Kriisiä kriisin perään. "Mä en oo ton kaa." "Me ollaa kahestaa kun on salaisuuksii!" "Ei olla ton kaa!" "Ooksä ens kuun kolmas perjantai sit mun kaa?! JOOKO!" "Okei voimmä EHKÄ olla. Eiku en voi. Ollaa sovittu Liisan kanssa että ollaan aina perjantait kahestaa."

Ja silti tekisi mieleni soittaa yhden kestokriisipojan kotiin, että kerrankin hyviä uutisia. "Nyt menee hyvin." Luulen, että vanhemmat kaipaisivat tuota soittoa. Taidan soittaa huomenna. (Kumma, miten adhd-poika kykenee tässä kaaoksessa olemaan niin seesteinen. Ehkä lääkitys on kohdillaan?)

selkiä

Selkiä. Lisää selkiä. Pahalta haiseva alkoholistinainen, joka on äkäinen. "Minä tahdon eturiviin! Täällä on myös Tarja Halonen! Eturiviin! Mitä te seisotte siinä edessä?!" Hän tarttuu kädestäni ja puhaltaa pahaa hajua naamalleni. "Me ollaan tälläsiä lyhyitä! HAhahah! Eikö vaan! EIKÖ VAAN!" "Päästä irti." "Hahahah! Eturiviin vaan, vai mitä!!" "Päästä irti. IRTI." Riuhtaisen itseni kauemmas. Ja pikkuhiljaa minä lyhyenä siirryn eteenpäin väkijoukossa. Ketään ei tunnu häiritsevän, että siirryn eteenpäin. En ole kenenkään näköesteenä. Varpaat alkavat jäätyä. Näen edelleen lähinnä vain selkiä. Välillä vilahtaa jotain muutakin selkien lisäksi.

Ja sitten alkaa huuto. Ja voi sitä paineen määrä, millä ihmiset tunkevat. Jalat voisi nostaa irti maasta, koska ympäröivät ihmiset litistävät minua yhteen asentoon, johon jaloillani ei ole mitään sanottavaa. Nostan käteni muiden mukana ylös ja kiskon tuoretta happirikasta ilmaa niskat vääränä jostain kaukaa. CO NAN CO NAN CO NAN! Näen käden. Lopulta vilahtavat myös punaisten hiuksien kuorruttama pää. (Hiukset tosin olivat paljon vähemmän punaiset kuin odotin.) Mutta sitten selät peittävät taas kaiken. Ihmiset kirkunan lisäksi ei kuulu mitään muuta, koska äänentoisto on hajonnut. Sitten hän on mennyt. Vain tullakseen kohta uudestaan. Väkijoukko puskee lähes hysteerisesti eteenpäin. Minä en näe enää yhtään mitään muuta kuin edessä olevan ihmisen takkikankaan. En edes yritä nähdä muuta, sillä olen kuin silli purkissa suolattuna. Eväkään ei värähdä.

Huonosti järjestetty tilaisuus, epäilemättä. Mutta nyt olen nähnyt livenä Conanin hiustupsun ja pikkuriikisen hetken sitä kuuluisaa narutanssia, jossa lanne keikkuu näkymättömien narujen ohjaamana. Kyllähän te sen tanssin tiedätte.

Ja varpaatkin ovat jo sulaneet puolitoistatuntisesta pakastelusta huolimatta.

ajan kanssa

Päivitetään nyt sitten ihan toistamiseen samana päivänä, kun aikaa kerrankin sattuu olemaan.

Pohdin tänään asioiden ohessa erästä seikkaa, kun koulumme erityisopettaja ehdotti, että hakisin töitä erityisluokasta. Vähemmän oppilaita - samat ongelmat. Tai ehkä jopa vähemmän ongelmia - vähemmän oppilaita. Nimittäin: a) Erityisluokan oppilaiden ongelmat saattaisivat (tilanteesta ja luokasta riippuen) olla yhteneviä -> helpompi tehdä yhteisiä juttuja. b) Oppilaita on vähemmän. c) Minulla (tai siis oppilailla) olisi avustaja. d) Vanhemmat olisivat tasan tarkkaan tietoisia lapsensa ongelmista. jne jne jne. Nyt luokanopettajana minun tehtäväni on lähinnä seuloa "tavalliset" "erityisistä". (KAIKKI NE ON ERITYISIÄ. joojoojoo.)

Mutta se asia, jota lähdin pohtimaan tuon ehdotuksen jäljiltä. Ehdotus tehtiin siis jotenkin tällä tavoin: "Olet pärjännyt tuossa luokassa niin hyvin, että etkö haluaisi kokemusta pelkistä erityisoppilaista..?" Välittömästi heräsi tämä kysymys: Olenko minä todella pärjännyt? Mistä sen kukaan muu voi tietää? Entä, jos olenkin aivan hakoteillä toimineni ja työskentelytapoineni? Tahtoisin kovasti uskoa, että tiedän mitä teen, mutta. Ystäväni (rinnakkaisluokan opettaja) L sanoi, että pärjään hienosti. Luokka on hallussa. Niin sanoi myös erityisluokanopettajamme. Samoin myös lähin pomoni - vararehtori. Vaan en oikein uskalla luottaa. Entä, jos he vain sanovat niin. Jos sellaista on tapana sanoa? Ehkä se on vain tapa tukea minua jaksamaan ja pinnistelemään? En tiedä. Olen vielä kovin epävarma siitä, että toimin oikein.

Yleisesti minulla on tunne, että tiedän mitä luokassa teen. Vaadin oppilailta asioita. En anna periksi. Toteutan uhkaukseni, enkä vain latele tyhjiä puheita jälki-istunnoista. Yritän kehua aina, kun vain mahdollista. Ja silti mielessä on epäilys. Entä jos sittenkin toimin aivan päin honkia? Mistä sen tietää? Tämä kun on sellaista jatkuvaa taistoa tuulimyllyjä vastaan. Löysiä ei oppilaille juuri voi antaa, sillä se kostautuu välittömästi tai korkeintaan päivän viiveellä. Jos luokassa päästää homman hulabalooksi, on koko päivä "pilalla". Lapset ovat osoittautuneet luokallani melkoisiksi on/off -tyypeiksi. Homma karkaa hanskasta heti, jos kuri ei ole tiukka ja vaatimustaso korkealla. Siksipä minä sitten jyrisenkin, murisen, kurtistelen kulmiani, jne. Toisaalta on hienoa huomata, että jotkin asiat menevät perille. Eräs oppilaistani on esimerkiksi kyennyt olemaan lyömättä toisia oppilaita jo viikon ajan. Ja oppilaan itsensä mukaan hän muistaa hermostuessaan "open jutut", että ei saa lyödä ja menet pois kun hermostuttaa ja et vaan lähde riitaan mukaan ja niin edelleen.. Olen saavuttanut jotain. Aika upeaa minusta.

Puuh. Kai minä osaan. Osaanko minä? Osaan. Ehkä.

(Eräs oppilaistani sanoo minua lähes päivittäin äitiksi. Hassua.)

töissä töissä

Ei tässä näköjään mitenkään enää ehdi netissä roikkumaan. Nukkuminen, työt ja oheistoiminta vievät päivästä kaikki tunnit. Tällä hetkellä lapsukaiset (joista tänäänkin pari on saanut jälki-istuntoa) tekevät uskonnon koetta. Odotan kyllä hiihtolomaa jo. Se tulee ihan tarpeeseen. Ehkä silloin saa kodinkin muuttolaatikoista tyhjäksi.

Ruokana oli nachoja. Lapset villiintyivät. Nachoja on nyt pitkin ruokalan lattiaa, koska maissilastuja lapattiin lautaselle käsittämättömiä määriä. Hullua. Enemmän keittoja, perunoita ja kastikkeita. Vähemmän hermoja raastavia ruokia.

ohi on

Valmistujaiset on pidetty ja hengissä selvitty. Lahjaksi sain parikin opettajan selviytymispakkausta. Liitulakuja, karttakeppi, aakkosruoska (nahkaa, täyspitkä !!) kurkkupastilleja, omena (tietty), liituja, leimasimia.

Humalassa tuli oltua ihan kiitettävästi. Ja lähes erinomaisesti tuli vältettyä krapula. Tiedä sitten, mistä se krapulapeikko toisinaan iskee, kun välillä jättää tyystin iskemättä. Oli oikein mukava ilta ja sainpa pikkuveljenkin houkuteltua meidän "aikuisten" mukaan baarittamaan.

Nälkä on, eikä ajatus kulje. Töissä meni tänään näytelmäharkoissa yli neljään, mikä tuntuu tälläisestä tavan opettajasta käsittämättömän myöhäiseltä ajankohdalta olla lähtemässä vasta töistä kotiin. Onneksi perjantaisin kotiin suunnataan jo yhdeltä viimeistään ja muinakin päivinä koitan ehtiä lähtemään kolmeen mennessä. Nyt pinaattisoppaa popsimaan.

adjektiiveista

Muistatteko te ne tarinat, joita kirjoitettiin siten, että adjektiivin paikalle jätettiin tyhjä viiva. Sitten kaveri luetteli mitä hassuimpia adjektiiveja ja toinen lisäsi ne viivoille. Tarinoista tuli mitä absurdimpia ja hassuimpia ja sitten niitä yhdessä hihiteltiin. (Ainakin minä muistan nuo lapsuudesta..) No. Ne lyövät läpi edelleen. Oppilaat hirnuivat ja räkättivät vedet silmissä, kun tarinoihin ilmestyi alastomia opettajia, limaisia oppilaita ja karvaisia välituntivalvojia.

pikavisiitti

Näin se aika hurisee, eikä edes blogiansa ehdi päivittää. Tai ehkä elämään on tullut niin paljon kaikkea muuta, etten edes istahda entiseen malliin tietokoneen kanssa aikaa viettämään. Töistä kotiutuessa on kaikkea muuta. Ruuanlaittoa, siivoilua, telkun töllötystä, jne. Pesen pyykkiä ja täytän tiskikonetta kuin mikäkin kotiäiti. Vaan en kitise. Pidän tälläisestä.

Huomenna suuntaamme M:n kanssa viettämään viikonloppua Lahteen valmistujaisteni merkeissä. Enhän minä oikeasti vielä edes ole valmistunut, mutta vähät siitä. Paperit tulevat postissa kuukauden sisällä. Kaikki kurssit joka tapauksessa on jo käyty. Mukavaa muuten viettää viikonloppu M:n seurassa. :) Näemme kovin vähän, vaikka asummekin avopuolisoina (hihihi) saman katon alla. M on töissä, kun minä en ole. Ja minä olen töissä, kun M ei ole. Niin se harmi kyllä menee. Eilen sentään ehdittiin tekemään pannukakkua ja ruokaa yhdessä ja katselemaan vähän telkkaria. Minä tosin olen nykyään aivan surkea television orja, sillä nukahdan viimeistään puolen tunnin sisällä television eteen asettumisesta.

Ilmeisesti stressi on ainakin tältä erää jotenkin vähentynyt, sillä osaan taas nukkua öisin. Enkä edes näe unta oppilaista, kuten tähän asti olen ainakin viikon verran nähnyt. Työtä siis öin ja päivin.

Kahvikuppikin on tyhjä, joten lähdenpä kurkkaamaan, mitä tenavilleni kuuluu.

Viiden minuutin kuluttua kellot soivat sen merkiksi, että hemulin pitäisi muuntautua taas opettajaksi. Tai mitäpä tässä on muuntautumista, omana itsenänihän minä tuolla tuppaan pyöriskelemään. Tänään luokkaan palaa kaksi oppilasta, joita en ole vielä oikeastaan tavannut. Saa nähdä, miten elämä lähtee luistamaan.