...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.

klo 14:45.

"Se lääkäri onkin vasta huomenna, sotkin ajat."

Tekstari ei todellakaan helpottanut. Olen pidätellyt itkua iltapäivän ja olo tuntuu oudolta. Kuin olisi naamari kasvoilla.

Ja nyt tätä perkelettä on edessä vielä uusi kokonainen päivä. Ihan vitun jees.

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

väsynyt.

Tiesin jo aamulla, että edessä on pitkä päivä. Mutta enpä tiennyt, että se olisi näin pitkä.

Oppilas menetti luokassani tajuntansa eikä häntä saatu hereille kunnolla. Tajunnan taso oli kymmeniä minutteja olematon. Ennen näiden minuuttien kulumista olin ehtinyt juosta ympäri koulua, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan ja etsiä rehtoria. Lopulta paikalle saatiin kaikki ne, joita tarvittiin ja minä lähdin ohjaamaan ambulanssimiehet paikalle.

Oli sellainen olo, että ei tämä ole vakavaa. Ei tässä mitään. Ei tunnu miltään. Kai tuo vaan feikkaa. Ei tässä mitään. Ravistelin ja koitin saada tajuihinsa. Ei tässä mitään. Kun tilanne oli ohi, oli edelleen sellainen olo. Ihan jees. Päätä tosin alkoi särkeä. Hoidin työpäivän loppuun ja pidin tunnin palaverin. Vieläkin kone hyrräsi ihan sillee. Jees.

Istuin autoon ja mietin, että oonpa aika paska. Ei tunnu missään. CD-soitin soitti Leevien Elina mitä mä teen. Lauloin mukana. "...ne oli vaatimattomat hautajaiset, itse samanlaiset tahtoisin.." ja siihen se jäi. Kyynelet vain alkoivat varoittamatta valua. Liikaa asioita. Liikaa. En edes tiennyt, mitä itkin. Äitiä? Lasta? Väsymystä? Murtuminen oli kyllä käynyt lähellä siinä vaiheessakin, kun työkaveri tapahtuman jälkeen tarttui olkapäästä ja kysyi onko minulla kaikki ok. Ok-oloon tuli murtuma. Onneksi tuli mahdollisuus vaan nyökätä ja kääntää selkä, sillä minua tarvittiin toisaalla. Nielaisin palan kurkusta, yskäisin ja murtuma oli paikattu. En hajonnutkaan, vaikka lähellä se oli.

Ja entäs, jos tämä ei ole vielä tässä? Entäs, jos joudun selittämään, miksen toiminut toisin? Miksen soittanut heti ambulanssia? Minun syy? Miksi jätin ne sinne ja juoksin itse etsimään apua? Draamaa peliin, ainakin ajatustasolla. Opettaja haastettiin oikeuteen. Sellaista draamaa. Juu. Matematiikan koekin jäi kesken. Pitäisikö huomenna pitää sama koe uudestaan? Ei siitä kesken jääneestä kukaan mitään kuitenkaan muista. Mutta tuleeko ikäviä ajatuksia, jos joutuu saman tekemään? Palaa tämä päivä mieleen.

En edes jaksa yrittää jäsentää tätä tekstiä.

äly hoi, älä jätä.

Sitä koittaa aistia ilmapiiriä. Miltä äiti näyttää? Saunassa katsoo salaa ja koittaa nähdä läpi. Saunaan mennessä äiti ensimmäistä kertaa kotoa muuttamiseni jälkeen sanoi menevänsä iskän kanssa saunaan eikä minun. Heti alkaa pelottaa. Miksi ei minun? Onko jotain pelättävää? Menemme lopulta kuitenkin saunaan äidin kanssa, mutta saunasta äiti lähettää minut ensin pois ja pyytää iskän jo saunaan. Miksi? Yritän puolihuolimattomasti sanoa iskälle, että saunaan voi jo mennä. Meneehän se, mutta äiti tulee samalla oven avauksella pois. Eikö se ollutkaan mitään? Olenko tulossa ihan hulluksi? Vainoharhaisuus iskee.

Äiti alkaa itse kertoa luukuvauksista. En sano, että iskä on jo laverrellut. Kyselen ja kuuntelen. Äitillä on ahtaanpaikankammo, joten kuvattavana olo on paniikkia aiheuttavaa. Muutamalla lauseella asia on kuitattu. Minä en uskalla kysyä, että pelottaako. En uskalla sanoa, että minua pelottaa. Äiti sanoo, että ehkä se on vain revähtänyt lihas. En oikein tiedä, voiko tuohon toivon kipinään tarttua. Viimeksi äiti sanoi, että hänellä on vain flunssa ja siksi kuumetta. Ei ollut niin pieni juttu. Leikkaushaava oli tulehtunut. Käykö nyt samoin? Tuolloin uskoin flunssaselitykseen. Jos uskon revähdysselitykseen nyt, aiheutanko ajatuksillani sen, että kyse ei olekaan mistään niin pienestä? Täysin älytön ajatus. Tiedän. Ja silti se pyörii päässäni. Ei tässä ole oikein älyllä sijaa, kun eteenpäin mennään niin vahvojen tunteiden kanssa.

Äiti puhui jotain ensi vuodesta. Minua kuvotti. Ajattelimmekohan kaikki sitä samaa? Sitä, mitä en voi edes ajatella saati, että kirjoittaisin tai sanoisin ääneen. Joten se siitä.

Kuvauksen tulokset tulevatkin vasta 13.4. (tai 14.4., en muista nyt..) Kotona käyminen vahvisti pelkoani. Kylki on edelleen kipeä. Äitiä pelottaa.

On niin paha aavistus, että kauhistuttaa. Ja jälleen järjetön ajatus tulee mieleen. Ehkä jos pelkään etukäteen aivan hirvittävästi, kohtalo lällättää ja tulos onkin hyvä. Olisin siis pelännyt turhaan. Ehkä se auttaisi. Ehkä kannattaa pelätä. Se saattaa auttaa.

Olen hullu.

hajottaa.

Työt stressaavat syystä X. Eli itsellä ei ole tietoa syystä. Kesäloma lähestyy pelottavaa vauhtia. Herään öisin ja hikoilen kuin sika, kun pelkään aamua. Ja aamulla yölliset asiat tuntuvat kummallisilta. Pieniä asioita, jotka tuntuvat kaatavan maailman. Palauttamattomat kokeet, hoitamattomat palaverit, soittamattomat puhelut...

Ja sitten on se äidin asia.

Kävin Lahdessa pari viikkoa sitten. Ihan sivulauseesta sain kuulla, että äidillä on jotain kipuja kyljessä ja että siitä syystä edessä on luukuvaus. Sivulause heitettiin ilmaan muka-kevyesti ja ohitettiin siihen sen kummemmin pysähtymättä. Nyökyttelin: "Joo joo sellasta." Salaa muljahti vatsassa. Ei taas. Ei tätä. Ei enää.

Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole miettinyt asiaa joka hetki tai edes kovin usein, mutta välillä sama muljaus käy vatsassa ja menee taas pois. Entä jos? Entä jos?

Ja tämä entä jos on saanut aikaan sen, että olen alkanut taas inhoamaan puhelimen soimista. Perheellä on oma soittoääni, jota kammoan. En yleensä tunne inhoa vielä puhelimen soidessa vaan lähinnä vastatessa.

Iskä soittaa:
"Moro." Äh.
"No moro, hemuli. Mitäs?"
Tässä kohtaa viimeistään alkaa kuvottaa. Kuvottaa hetkellisesti aivan järkyttävän paljon. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä.
"Eipä tässä.. Kotona vaan.." EI. EI.
"Ai jahas? ... Mitäs oot puuhaillu?" ÄLÄ. En halua kertoa mitään hemmetin yhdentekeviä puuhailuja. Sieltä on tulossa kuitenkin jotain oksettavaa.
"Emmä mitään kummempaa. Koiran kanssa pihalla olin tuossa.. Mitäs siellä?" ÄLÄ VASTAA. ÄLÄ KERRO. EN OIKEASTI HALUA TIETÄÄ.
"No mitäs täällä. Kaunis sää, melkein kuin kesä. Millanen siellä?" Joko nyt voi huokaista helpotuksesta? Vai odottaako se oksettava asia kulman takana vielä?
"Aurinkoista täälläkin..."
"JAhas, vai sellasta. Kävin tänään kaupassa ostamassa niitä putkia..." Vatsasta katoaa kamala tunne. Tämä olikin tavallinen puhelu. Ei hätää. Ei mitään hätää enää.
...
"Äiti kävi tänään siellä luukuvauksessa." UHH. Isku palleaan.
"Niin?"
"No siellä se kuvattiin ... Ihan normaalilta se kuva mun silmiin näytti. Ei mitään omituista, ihan symmetristä."
"No sepä hyvä." Ihan niin kuin sen jonkin paljaalla silmällä tavan tallaaja näkisi. Ketähän se luuli huijaavansa? Itseäänkö? Vai minua?

Torstaina tulevat kai tulokset. Olen v.. valmis? No en todellakaan ole. En ole valmis enkä valmistautunut kuulemaan mitään ikävää. Miten ihmeessä sitä torstaina voi vastata puhelimeen? Kuka voisi vastata puolestani? Ja silti tiedän, etten voisi antaa kenenkään muun vastata. En haluaisi katsella kasvojen ilmeitä ja koittaa kulmien rypistelyistä ja nyökkäyksistä ja pään pudistuksista arvata, mitä puhelimen toisessa päässä kerrotaan.

---

Tulisi kesä. Tulisi uusi elämä. Tulisi terveys. Katoaisi muistipalikoista se, jossa on muistikuva sairaudesta. Tätä minä silloin pelkäsin, kun kuulin sairaudesta. Että ei se katoa koskaan. Se on lopullisesti osa elämää. Kaikki tulevat päivät sisältävät sairauden tavalla tai toisella. Kaikki. Ei sitä voi pyyhkiä pois tai unohtaa. Se on läsnä joka ikisessä jälkitarkastuksessa, flunssassa, kuumeilussa, mustelmassa.

On sama olo kuin silloin, kun koirani teki kuolemaa. Suljin sen alakertaan vanhempieni kanssa nukkumaan, vaikka se oli minun koirani. Se seurasi minua kuin varjo, ja silti tein sille paskamaisesti ja jätin sen alas nukkumaan. En laskenut viereeni. En vain enää jaksanut. En pystynyt. En olisi saanut nukuttua. Olisin varmaan hajonnut siihen säryistä kertovaan läähätykseen ja kynsien rapinaan. Nyt on sama olo. En halua vastata puhelimeen. En halua tietää. En halua tukea. En halua. En jaksa, enkä kykene.

Pelottaa, jos suoraan sanotaan.

hiio hei...

..ja rommia pullo.

Valtio on saanut uuden virkamiehen riveihinsä. Vapiskaa rivit, täältä tulee virkamies hemuli!

voitto!

Jesh jesh jesh. Oppilaani ovat ainakin tämän päivän olleet paaaaaaaaaaaljon asiallisemmin kuin viimeksi. Ja mikä parasta, olen onnistunut (ainakin hetkellisesti) saamaan niiden perustasolla vaikutusvaltaisten oppilaiden päähän uppoamaan, että kannattaa käyttäytyä myös poissaollessani. Nimittäin juuri ne luotto-oppilaat, jotka minun kanssani osaavat käyttäytyä lähes poikkeuksetta - mutta jotka viimeksi kuitenkin aiheuttivat vaikka mitä hässäkkää - olivat olleet erittäin asiallisia. Ei yllättänyt, että ne minullekin aukovat pari tyyppiä ovat kunnostautuneet asiattomassa kommentoimisessa myös sijaisen aikana.

Luokka on kuitenkin täysin hallittavissa, jos luottohenkilöt pysyvät asialinjalla. Ei luokastani täysin superkilttiä saa millään - eikä siihen oikeastaan ole pyrkimyskään. Oppilaani ovat persoonia, joilla on jokaisella omat heikkoutensa. Yksi kiskoo hernoset helposti nenäänsä. Toinen on vähän adhd. Kolmas ei kykene pitämään yllä työskentelyä, jos ope ei seiso vieressä. Neljäs ei osaa suomea. Viides on joltakin toiselta galaksilta. Ja lista jatkuu... Jos luottohenkilöt eivät lähde häröimpien häröjen mukaan häröilyyn, on mahdollista, että sijainen selviää työstään mitä mainioimmin. Hän saa tukea luotto-oppilailta ja häröt häröilevät. Homma ei kuitenkaan kaadu ihan kokonaan.

Jännittävää kuulla, miten oppilaat itse kuvailevat perjantaina kahta edellistä päivää. Pistän heidät itse ensin kertomaan omin sanoin päivistä ja kerron sitten vasta omat käsitykseni. Saa nähdä, mitä paljastuksia saankaan heistä irti ;) Jos tämä ja huominen päivä ovat sekä sijaisen että oppilaiden mielestä menneet oikeasti ihan hyvin, on tiedossa perjantaina palkintopläjäys. Vien vaikka karkkia ja pidetään pelitunti.

sujuu kuin tanssi?

Omituista, miten helppoa työnteko viime viikot on ollut. Oppilaani rauhoittuvat ilman rouva Ärjyläksi muuttumista ja käyttäytyvät huumorintajuisen leppoisasti. Huomautin tänään oppilailleni, että en ole joutunut korottamaan ääntäni heille varmasti kertaakaan koko kevätlukukaudella. Läksyt ovat ärsyttävän usein tekemättä, mutta käyttäytymisen puolella ollaan menty eteenpäin oikein harppauksittain. Asennevammainen poikakin on löytänyt itsestään sisäisen rauhan ja rentouden. Pojan rentoutta on jatkunut jo lähes kuukauden, joten kyynistäkin kyynisempi hemuli uskaltaa jo toivoa, että muutoksessa voisi olla edes jotain pysyviä ominaisuuksia. Tunneillani vitsaillaan. Tunneillani höpötellään mukavia. Väärille vastauksille ei minun tulkintani mukaan koskaan naureta pahalla. Minulta pyydetään tarvittaessa apua. Oppilaat tulevat taululle tekemään tehtäviä mielellään. Oppilas pyytää itse tukiopetusta ja saapuukin ylimääräiselle matematiikan aamutunnille vapaaehtoisesti. Homma luistaa lähes pelottavan hienosti.

Näin siis minun ollessani paikalla.

Ensi viikolla menen kahdeksi päiväksi koulutukseen ja sijaiseksekseni tulee pikkuveljen tyttöystävä. Edellinen kerta sijaisen johdolla meni luokaltani ihan plörinäksi. Niinpä olen nyt työstänyt, työstänyt, työstänyt ja vielä kerran työstänyt sitä, että luokkani kykenisi jäämään ilman minua. Olen käynyt samaa keskustelua senkin suhteen, että oppilaiden pitää oppia olemaan myös muiden koulumme opettajien tunneilla yhtä ihmismäisiä kuin minun tunneillani.

Olen puhunut, puhunut ja puhunut siitä, miten opettajatkin ovat vain ihmisiä ja heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja tottumuksensa. Tänään kirjoitin tyttöystävä S:lle ohjeita luokkani käytäntöihin liittyen. Siis listaa siitä, miten mennään ruokalaan, missä oppilaat istuvat, miten tunneilla toimitaan, miten mennään välkälle, jne. jne. - niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita jokaisessa luokassa on satamäärin. Lopulta päädyin lukemaan ohjeet myös muksuille. He kuuntelivat hiljaisina eikä vastaväitteitä ilmennyt. Painotin oppilaille, että S saa viestini ja saa näin ollen tietoonsa luokkani tavat. Yritin saada oppilaat tiedostamaan, etteivät koulun säännöt muutu aikuisen vaihtuessa. Luokan toimintatavat pysyvät ennallaan, vaikka olen pois. Kerroin että toisaalta heidän pitää kuitenkin sietää myös sitä, että sijainen tekee asioita omalla tavallaan. Sijainen ei ole selvännäkijä eikä osaa arvata kaikkia tapoja. "Teidän pitää kyetä joustamaan. Te ette kuole, vaikka asioita tehtäisiin kaksi päivää muulla tavalla kuin normaalisti." Ja oppilaat näyttivät hyväksyvän tämän.

Oikein jännittää, miten oppilaani osaavat käyttäytyä, kun tosipaikka tulee ensi viikon keskiviikkona eteen. Onneksi keskiviikko alkaa ryhmätunnilla, niin S saa luultavasti tutustuttua rauhallisessa ympäristössä niihin sopivasti vaikutusvaltaisiin oppilaisiin, jotka aamutunnin ryhmään kuuluvat. Luokasta puuttuvat ne oppilaat, jotka toimivat hölmöilyn yleisönä ja tukijana, joten oppilailla ei luultavasti ole syytä ryhtyä sikailemaan.

Toivottavasti ensivaikutelma ensi keskiviikkona sisältää puolin ja toisin reilua kohtelua ja rentoa päättäväisyyttä. Niiden muutaman ensimmäisen hyvin sujuneen minuutin avulla S selviää molemmista päivistä. Niin helppoa -tai vaikeaa - se oikeastaan on.

---

Kaikesta huolimatta: kolme viikkoa pääsiäislomaan! Ei juuri mitään siis! Ja sitten onkin jo ihan kevät. Huraa.

taas uni

Mikähän siinä on, että viime päivinä on ollut hirveän monta mieleen jäänyttä unta. Yleensä en muista aamulla unista mitään.

Istun lentokoneessa. Vieressäni on muistaakseni eräs M:n kautta tuntemani ihminen. Lentokone alkaa kaartaa vasemmalle tarkoituksenaan laskeutua lentokentälle. Kaarre syvenee ja syvenee. Menemme aina vain jyrkemmässä kulmassa alaspäin. Ja sitten käy se, miksi oikeastikin inhoan lentämistä. Kone alkaa syöksykierteessä lähestyä maata. Vieressäni istuva kiljahtaa ja siitä tiedän, ettei kyse ole vain minun vainoharhaisesta lentopelostani. Nyt ollaan oikeasti kusessa. Istun paikallani jotenkin kangistuneena ja hoen "älä putoa älä putoa älä putoa pysy ilmassa pysy ilmassa..." Odotan kuolemaa. Olen ihan varma, että kuolen. Ja sitten lentokone saakin aivan yllättäen oikaistua itsensä. Olen ehtinyt käydä mielessäni läpi sen, miten kone putoaa ja minä menen palasiksi. Murskaannun kuoliaaksi. Olemme kuitenkin edelleen ilmassa ja lentokoneen on tietenkin pakko laskeutua. Alkaa uusi kaarros vasemmalle ja laskulähestyminen. Siihen uni päättyy. En tiedä, kuolinko vai jäinkö eloon.

----

Äiti kävi torstaina verikokeissa. Minä en uskaltanut kysyä, miten lääkärissä meni, koska äiti ei ollut siitä aamulla mitään sanonut. Kalenterista vain huomasin, että tänään on lääkäriaika. Äiti kertoi puhelimessa siskolleen tuloksista, joten minäkin sain tietää. Ja olisihan se pitänyt äidin olemuksesta kyetä päättelemään. Hän lähes leijui ilmassa: tulokset olivat olleet puhtaat.

----

Sää on aivan jumalainen. Rakastan tälläistä säätä. Aurinko paistaa. Hiekoitushiekka rapisee jalkojen alla. Linnut laulavat. Kuulostaa niin kovin keväälle. Tuntuu siltä, että ihan kohta alkaa kesä. Voi että miten tästä saakin elämäänsä energiaa ja iloa. Käyn aurinkoenergialla, se on varmaa.

unia ja ajatuksia

Oltiin M:n kanssa hiihtoloman kunniaksi risteilyllä ja pyörähdettiin Tukholmassa. Viimeksi olen käynyt Tukholmassa ollessani muistaakseni 7-vuotias, joten aika vähäiset olivat muistikuvat kyseisestä paikasta. Näytti hyvin vahvasti ihan Helsingille. Ainoastaan kaupungin vanha osa erotti kaupungit toisistaan. Ihan "jees" kaupunki. Ei erityisen kaunis eikä erityisen mielenkiintoinen shoppailukohde, sillä suurin osa kaupoista oli myös kotimaasta tuttuja.

Laivalla oli lomaviikosta johtuen luonnollisesti paljon lapsia. Lisänsä sekalaiseen lapsiseurakuntaan toi suuri laumallinen abeja. Katselin abien tohinoita laivan karaokebaarissa aika kauhusta kankeana. Miten voikaan ihminen olla abi-ikäisenä niin täynnä itseään, tietää kaikesta kaiken ja osata enemmän kuin kukaan muu? Miten abi-ikäistä voikaan naurattaa niin paljon ja miten ihmeessä hänen huumorintajunsa saattaakaan olla niin... Niin.. Niin jotenkin sellaista, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen abi? Hirvitti. Olin aivan käsittämättömän onnellinen siitä faktasta, etten itse enää koskaan tule olemaan abi-ikäinen. Olen aika varma, että myös minä olen ollut samanlainen ällötys tuossa iässä. Onneksi abit eivät takuuvarmasti itse huomanneet, miten lapselliselta touhu kaikessa "aikuismaisuudessaan", puvuntakeissaan, minihameissaan, ripsiväreissään ja lennokkaissa kiharakampauksissaan näytti. He olivat niin aikuisia, niin aikuisia. Kovaäänistä naurua, punaisia drinkkejä, kriittistä arviointia niiden karaokelaulajien lauluista, jotka "EI VAAN SISÄLLÄ TARPEEX FIILISTÄ MIX TOI EI NAUTI TOST LAULAMISEST LAULAMINEN ON ILOINEN ASIA VETÄIS FIILIXELLÄ EIKÄ TOLLEEEE MÄ VEDÄN PAREMMIN". Olisi naurattanut, ellei olisi ärsyttänyt. Ja ärsytti nimenomaan sen takia, etten olisi saanut abia takuulla millään näkemään omaa käytöstä ulkopuolisen silmin. Abi ei olisi pitänyt käytöstään lapsellisena vaikka olisin selittänyt hänelle asiaa maailman tappiin asti. Hänhän on Aikuinen ja käyttäytyy Aikuismaisesti. Piste. Illan viimeisenä biisinä soi kiharapilvisen ja partasänkisen puvuntakki-minihame -yhdistelmäpakkauksen kuorolaulantana esittämä kasarihitti. Voi jösses.

-----

Mitähän unianalyysin tekijä sanoisi seuraavasta unestani? Odotin lasta ihan viimeisillään. (En ole oikeastaan koskaan nähnyt moisia unia.) Yritin saada lapsen syntymään keinolla millä hyvänsä, mutta se ei vaan halunnut syntyä. Ja sitten lopulta huomasin, että olinkin synnyttänyt - vaan en lasta. Olin synnyttänyt minimaalisen pienen puun, jossa kasvoi pienen pieniä lehtiä. Pikkuruisista lehdistä päättelin, että puu on kuin onkin elossa, vaikka se on niin kauhean pieni. Olin kuitenkin jollain tasolla pettynyt, etten ollutkaan synnyttänyt lasta. Toisaalta olin myös helpottunut. Lopulta sain kuitenkin tietää, että äitini oli syystä tai toisesta piilottanut lapsen, jonka olin sittenkin synnyttänyt ja sain lapsen (poika) kapaloituna syliini. Minua itketti. Lapsen piilottaminen oli kai äidin pila tai kosto jostakin. M ei ollut koko unen aikana halunnut osallistua synnytykseen, koska synnytyksen aika oli juuri silloin kun hänen oli tarkoitus olla bilettämässä. Omituinen uni. Ehkä oman sävynsä tulkintaan tuo se, että uni on nähty laivan pubista saapumisen jälkeen.

---

Äiti menee tänään taas lääkäriin. En tiedä, mitä tutkitaan. Viime viikolla oli tutkittu jotain röntgen-kuvia ja äiti oli noudettu käytävästä takaisin lääkärin puheille. Paniikki ei kuulemma ollut kaukana. Miksi ihmeessä ne noutaisivat takaisin, ellei jotain uutta ja kamalaa olisi huomattu? Jo pelkkä ajatus tilanteesta saa ihokarvat pystyyn. Olisin varmaan hajonnut siihen paikkaan. Ja lopulta selvisi, että takaisin pyydettiinkin sen takia, että ensimmäiset kuvat olivat epäonnistuneet. Voi sitä helpotuksen määrää.

Tuli vahvasti sellainen tunne tuosta äidin kertomuksesta, että tuotahan se tulee olemaan tästä eteenpäin aina. Ei varmasti tule sellaista kontrollikertaa, jolla kauhu ei ainakin jollain tasolla leijuisi ilmassa.

Tämän lekurikäynnin jälkeen seuraava kontrolli on muistaakseni puolen vuoden päästä. Silloin on edessä taas sama paniikki.

kevät

Aurinko paistoi. Koira kirmaili minkä kintuistaan pääsi. Tuuli oli aukeilla paikoilla hyytävän kylmä. Ja aamullakin on jo valoisaa.

Keväinen olo ja uudet punaiset puolivarsikumisaappaat.

Kevät, ollos tervetullut. Talvi saa jo mennä.

---------

Voisinpa kertoa vähän kuulumisia hemulin elämästä. Palapelin palat ovat aika hyvin kasassa tällä hetkellä.

Pala1: koira
Koira osaa jo todella paljon. Tokoilemme viikottain ja huomenna alkaa agilityn maailmaan tutustuminen. Urostelua on jonkin verran, mutta rakas rakas koiraseni on alkanut hakeutua pois niiden uroiden seurasta, joilta saa turpiin tai joiden seurassa muuten vaan tulisi rähinää. Ja mihinkä muualle se hakeutuisi kuin oman emännän jalkoihin. Niinpä voin melko turvallisin mielin viedä koirani myös sellaisiin paikkoihin, jossa on muita uroksia. Tappelua ei synny, koska koirani väistää. (Tosin jos toinen koira - olipa se uros tai narttu - tunkee iholle koirani kaikista väistävistä eleistä huolimatta, tulee turpiin niin että raikaa. Koirani ei alistu. Koskaan. Ei ikinä. Mutta se ei myöskään haasta riitaa. Aika optimaalinen tilanne, kaiken kaikkiaan, sillä toki tuo saa itseään puolustaa. En minä lapasta halunnut, vaan aktiivisen koiran.)

Tänä aamuna heräsin seitsemältä siihen, että koira pitää oksennusääntä. Nousin katsomaan. Aika jännä, että oksetti - koira nimittäin oli nähtävästi vetänyt iltapalaksi kumiankkaa. Ei sula kumi, ei.

Pala2: oppilaat
Perjantaina käytiin kirjastossa. Muistan, miten samaa jengiä kolmosluokkalaisina kirjastoon raahatessani hikoilin ja karjuin ohjeita ja käskyjä. Ja miltä näytti kirjastokäyntimme nyt, yli kahden yhteistyövuoden jälkeen? Annoin kahdelle ensimmäisenä jonossa olevalle käskyn johdattaa joukon kirjastoon ja minä tallustelin jonon perässä. Menimme kuin ankat kiltisti kirjastolle asti. Aurinko paistoi. Kirjastoon ensimmäisenä ehtineet istuivat kirjaston rappusilla odottamassa minua ja hitaimpia. "Menkää hakee kirjat itellenne." Sinne menivät. Ok, muutama kirmasi suoraan nuorten seksikirjat -osastolle ja pari kuuntelemaan musiikkia, mutta kerran (!!!) annetun uusintaohjeen jälkeen jokainen etsi itselleen luettavaa. Kirjat olivat järkeviä valintoja, ei ainoaakaan valintaohjeita kiertävää opusta. Kävelimme takaisin. Minulle ei tullut hiki. Kävin viemässä ulkokamppeet opehuoneeseen ja sillä aikaa oppilaat olivat kulkeutuneet takaisin luokkaan tekemään keskeneräisiä kuvistöitä. Omatoimisuutta, voitteko kuvitella. Päivän päätteeksi kerroin oppilaille huomioitani siitä, miten paljon he ovat kolmosluokkalaisesta kasvaneet ja hehkuttelin, miten hienosti kirjastoreissu meni.

Torstaina kaksi jätkää oli homotellut eha-luokan poikaa. Pojat menivät selvittämään asiaa eha-luokan avustajan kanssa ja palatessani odottelin vähän jännityksellä, miten pojat asian hoitaisivat. He hoitivat sen (kyynisen opettajansa yllättäen) hienosti. Asiallista käytöstä ja anteeksipyyntö.

Tästä huolimatta hiihtoloma tuli kyllä ihan tarpeeseen.

Hyvää tätä vuotta. Ja paskat.

Vuosi vaihtui ystävä L:n poikaystävän mökillä kuraisissa tunnelmissa. Vuodenvaihteen jälkeen autoja irroiteltiin mutanurmelta hartiavoimin. L kaatui mutaan turvalleen ja muut muuten vain olivat pyörien mutaroiskeista ruskeita.

Työt alkoivat. Muksut ovat jo ihan mukautuneita koulutyöhön ja oikeastaan jo viikon kuluttua kevätlukukauden alkamisesta yksi oppilaistani totesi, että "Lomasta tuntuu olevan ihan MIELETTÖMÄN pitkä aika." Olin samaa mieltä.

Maanantai ja tiistai kuluivat tällä viikolla koulutuksessa. Istumista kuusi tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä tekivät sen, että nyt olen saikulla ja huomenna menen moikkaamaan kiropraktikkoa. Selkä on aivan perkeleen paskana, jos suoraan sanotaan. Lähes itkun kanssa hilasin perseeni keskiviikkoaamuna autoon ja autosta ulos ja pohdin mielessäni, kuinka hullu olen. Jos minussa olisi mikä muu tahansa kohta yhtä kipeä kuin mitä selkä keskiviikkona oli, en ikimaailmassa olisi mennyt töihin. Töissä hyydyin opehuoneeseen vievälle käytävälle, koska selkä ei antanut myöten ottaa askeltakaan. Onneksi sentään pääsin liikenteeseen. L:n mielestä näytin tiistaina pingviiniltä, kun kävelin selän takia hieman hassusti. Keskiviikkona tilanne oli se, että L kuvaili minua pakastetuksi pingviiniksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, etten kyennytkään olemaan työpäivän loppuun asti, vaan päästin oppilaat kotiin kaksi tuntia aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Apulaisrehtori lykkäsi kaksi päivää sairaslomaa ja täällä sitä nyt sitten maataan. Tuntuu syntiseltä olla saikulla, sillä tokihan selkä on lihasrelaksanttien avustuksella nukutun yön jälkeen paljon parempi. Ei selkä kunnossa ole, mutta käveleminen sujuu. (Istuminen ei.)

Tänään tosiaan olen sentään jo päässyt vähän kävelemään ja työsopimuksensa irti sanonut vasen jalkakin on alkanut toimia ihan kiitettävästi. Eilen vasen jalka suostui ottamaan vain pienen pieniä kääpiöaskelia. Joku hermo on ihan kirjaimellisestikin selästä niin kireällä, ettei jalkojen liikuttelu oikein toimi. Kaksi kertaa olen potkaissut koiralle lelua lattialta ja yhtä monta kertaa olen todennut, että tässä kunnossa ei todellakaan pitäisi potkia yhtään mitään.

Selkäni on kuvattu ensimmäisen kerran yli 15 vuotta sitten, eli olen kipuillut lähes koko elämäni. Tähän selkäkipuun on jo niin tottunut, ettei oikein hahmota, olisiko selkä ulkopuolisen kokemana nyt kipeä vai todella kipeä. Kumartelun olen varmastikin vuosia jo tehnyt käsiavusteisesti. Eli nostan itseni syvästä kumarruksesta pystyyn käsivoimin. Tervehenkistä, eikö?

loma.

Nyt se alkoi. Kaksi viikkoa ja kolme päivää hermolepoa. Ja mitenkäs muuten tunnollinen opettaja aloittaisikaan loman kuin sairastumalla TAAS flunssaan. Tai oikeastaan tällä kertaa ongelmia on vain kurkun kanssa. Nenä ei ole tukossa, mutta yskittää.

Hyvä hyvä. Vastahan tämä on kolmas flunssa vähän alle kuukauden sisään... Edellisestä ehtii aina olla terveenä pari päivää ja taas iskee uusi. Väsyttävää.

---

Tänään Lahteen - ja luultavasti junaan kauhistelemaan ruuhkaa. Ajattelin taktisesti valita paikallisjunan, joten siinä ei pitäisi olla rasitteena pitkänmatkalaisia lainkaan. Saa nähdä, ollaanko seisomisosastossa koko matka. Olen valmistautunut henkisesti siihenkin vaihtoehtoon.

lääääh.

Huomenna on joulujuhla. Tänään pistin viimeisen mailin tälle vuodelle oppilaan huonosta käytöksestä. On alun alkaenkin kuollut idea tuupata luokkakaveria rintakehästä ja vielä huonomman siitä ideasta tekee yllättävä toteutus. Lopputuloksena luokkatoveri kaatuu selälleen suorilta jaloilta ja ihan juuri ja juuri välttää kolauttamasta takaraivonsa painavan penkin kulmaan.

Viimeisiä siis viedään. Kai tässä itse vielä jaksaisi töitä tehdä ilman lomaakin, mutta kakarat alkavat olla aika loppuun kulutettuja. Sekoilua, häröilyä, ajattelemattomuutta... Ja joulun jälkeen minulla edessä urakka, jossa kahden oppilaani asioita ryhdytään työstämään uusin voimin ja uusin keinoin.

Lauantaina suuntaan kohti kotikotia. Sitä ennen pitäisi vielä huomenna etsiä loput joululahjat ja jouluruuat. Kai sitä ehtii..

-----

Lääääh. Eksyin koiran kanssa lähimpään metsikköön. Pitkäksi tarkoitettu lenkki venyi vielä pidemmäksi, kun totesin astuvani ulos metsästä paikassa, jossa kulkee bussi jonkalaista en ole aikaisemmin koskaan nähnyt. Pientä hämmennystä herätti myös uppo-outo ympäristö ja vieraat kadunnimet. Luulin vielä asutusta löydettyäni pysyneeni edes jonkin verran kartalla. Olin väärässä. Suuntavaisto oli pettänyt minut totaalisesti. Olin hortoillut 1,5km väärään suuntaan. Oikeastaan mitään hätää ei olisi ollut, ellen olisi tiennyt että viideltä on pakko olla kotona. Leffa alkaa kuudelta, joten en voinut käyttää ulkoiluun koko iltaa. Vartin yli neljä tallustelin siis ulos metsästä ja totesin olevani eksynyt. Onneksi satuin bongaamaan tutun bussinumeron hetkistä myöhemmin. Seurasin bussipysäkkejä ja löysin kuin löysinkin takaisin kotiin. Kaksi tuntia hortoilua takana ja edessä kaksi tuntia elokuvaa. Noinkohan pysyn hereillä..

onni on... koira.

Tänään melkein itkin työasioiden vuoksi. Vanhempi tulkitsee minun sanojani täydellisen pieleen ja keskittyy aivan järkyttävän epäolennaisiin asioihin. Yritän selittää ja selittää ja selittää ja tuloksena on lisää epäolennaisuuksia ja jopa epäolennaisuuksien väärin ymmärtämisiä. En tajua, miten aikuinen ihminen voikin tulkita niin pieleen. Jotenkin alkaa olla vahvasti jo sellainen olo, että minun sanomisiani luetaan tahallaan kuin piru raamattua.

Olin niin vihainen ja turhautunut tänään töistä kotiin ajellessani, että nauroin ääneen ja hoin vittua. Pohdin, minkälaisia seuraamuksia siitä olisi, jos sanoisi suoraan ajatuksensa asianomaisille. Tai jos viimeistään silloin kun vaihtaa eri luokkaa opettamaan kertoisi, miten turhauttavan typerästi vanhempi on käyttäytynyt. Tai että saisi edes suoraan kysyä, että onko tuo nyt ihan tosissaan niin tyhmä, mitä esittää.

Olin vihaisempi kuin pitkiin aikoihin.

Onneksi on tuo koira. Tulin kotiin ja harkitsin itkemistä. Vastasin viimeisen kerran tässä asiassa kyseiselle vanhemmalle. Koira tunnisti mielialani ja väistyi syrjään. Yleensä se kiertää jaloissa niin pitkään, että pääsee ulos. Nyt ei kiertänyt, vaan fiksusti antoi tilaa puhista, puuskuttaa ja hokea vittua.

Lähdin lenkille sillä ajatuksella, että pää saa levätä. Rehellisesti sanottuna en uskonut hetkeäkään, että kyseinen vitutuksen määrä katoaisi minnekään lenkillä. Monet työasiat häipyvät mielestä koiran kanssa ulkoillessa, mutta tämä oli niin rankka turhautuminen, että en uskonut siihen auttavan minkään. Väärässä olin. Ensimmäiset 300 metriä koirapuistoon olin edelleen kireä kuin viulun kieli. Mutta yllätys yllätys. Puiston portin avattuani koirat veivät ajatukseni niin kokonaan, että työasiat pyyhkiytyivät pois. Palasin lenkiltä rentoutuneena ja punaposkisena. Enää en (onneksi) saa päälle tuota ahdistunutta tunnetilaa, vaikka asiasta nyt kirjoitankin.

Minun pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka lukisi ensin mailini ja antaisi minun luettavakseni ne, jotka aivan oikeasti kaipaavat vastausta ja deletoisi ne, joiden kaikessa turhuudessaan ja älyttömyydessään tulisi kadota bittiavaruuteen vastaamattomina.

SÄ KORVAAT NÄÄ!

Käytiinpä oppilaiden kanssa leffassa. Menomatka sujui ihan ok. Leffa sujui ihan ok. Paluumatka ei sujunut. Pojat vetivät itsensä kierroksille. Yksi kiipesi keskustan kaupunkipatsaaseen. Karjuin sen alas niin että kitarisat heiluivat. Yksi jäi liukuportaissa tervehtimään jokaista liukuportaista tulevaa tukkien koko rautatieaseman liukuportaat. Kaksi tai kolme leikki tahallaan laiturilla keltaisen varoitusviivan väärällä puolella kiskojen tuntumassa. Yksi hakkasi pullolla seinää.

Lopulta kiipesimme metroon ja minä sain seurakseni kolme haastavaa poikaa. Pojat vihjailivat hyvin suoraan, että minulle olisi metrossa muuallakin istumapaikkoja. Kerroin, etten ole siirtymässä mihinkään, koska he tarvitsevat seuraani. Muut metrossa tuijottivat. Osa tuijotti paheksuvasti, osa tuijotti suoranaisen huvittuneena. Vieressäni istunut poika tunki paikalleni leffasta yli jääneitä karkkeja. Siirsin ne pois. Nousin ohjaamaan takanani istuvia poikia ja samassa karkit ilmestyivät taas paikalleni. Sen enempiä miettimättä istua rojahdin karkkien päälle. "Sitä saa mitä tilaa", tokaisin. "SÄ KORVAAT NÄÄ OPE ISTU MUN KARKKIEN PÄÄLLE SÄ KORVAAT NÄÄ!" Hihitin ja käskin kysymään korvausasiaa vanhemmilta.

200m ennen koulun pihaa yksi kusi talon seinään. Tunti jälkkää.

Hyvä reissu. Leffaa en ehtinyt katsoa, koska oletettavasti kakkosluokkalaiset vieressäni mäiskivät toisiaan limupulloilla ja avokämmenillä naamaan ja päähän ja selostivat elokuvan juonta lähes tauotta.

---

Huominen saikulla. Flunssa on taas. Tällä kertaa ääni kulkee, mutta nenä ja korvat ovat tukkoistakin tukkoisemmat.

voihan perse.

Taas flunssa. Korvat tukossa. Nenä tukossa. Yskä tuntuu siltä, että kohta oksennan yskimisen tuloksena. Myös päähän koskee yskiminen. Hyvä hyvä. Huomenna ei ainakaan voi olla saikulla, sillä suuntaamme muksujen kanssa elokuviin. Paskat.

Menenpä niistämään. Hemmetti.

stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.

saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.

uudistuksia

Aika oli ajanut ohi ulkonäköasetuksista. Ja blogger.comkin on tehnyt ulkonäön muokkaamisesta huomattavasti helpompaa. Niinpä tein vähän muutoksia.

Koira-asiat siirtyvät tästä päivästä lähtien muualle, joten se puoli elämästäni karsiutunee aika vahvasti tästä blogista pois. On niin paljon koira-asiaa ja niin vähän halua tehdä tästä blogista koirablogi. Siksi tälläinen ratkaisu.

Ei mulla muuta.

koi-ra.

Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.

Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.

Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)

Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.

------

Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.

outo olo.

Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.

Outo olo.

huojuu, vaan kaatuuko?

Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.

Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.

Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.

Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).

--------

"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."

Joo-o.

diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.

ikäviä hetkiä

Työtoveri käyttäytyy asiattomasti. Mitä siinä voi, kun ei voi tasavertaisena työntekijänä ryhtyä aikuista ihmistä kovin paljon käskyttämäänkään. Tilanne tuli ihan kulman takaa ja jouduin seuraamaan sivusta toimintaa, jota ei voi hyväksyä tai pitää ammattimaisena. Todella ikävää ja vasta jälkikäteen iski oikein kunnolla, miten inhottava juttu kyseessä olikaan. Itkun partaalla käytyäni kasailin käytävässä opettajapakettiani. Ja nyt olen siinä pahassa välikädessä, että työntekijä saa asiasta huomautuksen, koska minä olen kokenut tilanteen huonosti hoidetuksi. Ääääh. Ja miten selittää asia lapsille, kun työtoveria vastaan ei voi nousta, mutta toisaalta ei voi myöskään puolustaa tapahtunutta..?

Kaikkea sitä joutuukin tässä työssä kohtaamaan niin aikuisten kuin lastenkin taholta.

mäkin oon hemuli!

Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.

Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.

En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.

Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.

painajaisia

Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.

Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.

Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.

viikonloppu. huh.

M lähti harrastuksensa viemänä Loimaalle koko viikonlopuksi. Ja minä jäin kotiin koiralapsukaisen kanssa. Ihanaa, että saan ihan luvan kanssa vain olla kokonaiset kaksi päivää. Eilen tosin rikoin tämän olemisen sietämättömän keveyden suuntaamalla Helsinkiin ilotulituksen SM-kisoja katsomaan. Idea oli ihan hyvä ja sääkin suosi. Käytännön tasolla homma kusi aika vahvasti ja olotilat jälkikäteen ovat aika negatiivissävytteiset. Tai lähinnä ilta oli enemmän kuin outo.

Junalla keskustaan. Ystävä L ja muut ovat syömässä. Sovimme tapaamispaikan ja minä hipsin sinne puoli tuntia etuajassa todetakseni, että Finlandiatalon ympäristö (sovittu tapaamispaikka siis) on suljettu yleisöltä. Tavoitan L:n tässä vaiheessa vielä puhelimella ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Kävelymatka osoittautuu niin pitkäksi, että paukuttelu alkaa juuri sillä hetkellä, kun pääsen takaisin Töölönlahden rantaan. En siis ehdi etsiä L:ää. Viestien vaihdon jälkeen hortoilen ympäriinsä ja pienehkö vitutus hiipii iholle. Yksin. Tuhansia kännisiä teinejä ja minä. Perkele. Jotenkin kännisten teinien katseleminen käy työstä. Ässät suhisevat, vitut lentelevät ja silmät kiiluvat ihanasta siideriteinihumalasta. Tytöt halailevat ja huutavat vittua ja saatanaa. Kielisuudelmia niin että kuola roiskuu. Sammuneita ja oksentavia. Hirveä meteli. Ei hyvä.

En löydä L:ää mistään. Puhelinverkko on ylikuormitettu, enkä enää saa viestejäni saati soittojani L:n tietoisuuteen. "Tuu tänne missä soi musiikki, ollaan siellä." Viesti pistää vitutuksen kiertämään päässä. Ranta on miinoitettu kaiuttimilla. Mikä hemmetin määritelmä tuo on sijainnille. Kaikkialla soi musiikki. Perkele.

Luovutan ja päätän seurata tapahtuman yksin. Takanani ilmapallonmyyjämies ja humalainen 17-vuotias poika harrastavat fyysistä ja henkistä taistelua. Poika saa itsensä oikein kunnolla kierroksille ja ryhtyy syyttämään ilmapallomiestä pahoinpitelystä. Tunteet kuumenevat ja poika osoittautuu rikkaan isin kakaraksi, joka on tottunut saamaan haluamansa. "MÄ EN VITTU MAKSA SITÄ TUPAKAN PUHKASEMAA ILMAPALLOA! TARVITSEN TODISTAJIA TUO MIES PAHOINPITELI MINUA! SE KURISTI! SOITAN POLIISIT JA ISKÄ TULEE ESPANJASTA JA SEN JURISTI TEKEE TÄSTÄ JUTUSTA SULLE VITUN KALLIIN. MUN ISKÄ EI ANNA KENENKÄÄN KOHDELLA MUA NÄIN! SOITAN POLIISIT." Tässä vaiheessa poika yrittää tarjota minulle kaljapussiaan, ettei jää poliiseille kiinni alaikäisenä alkoholin hallussapidosta. Ei vittu. Minäkö muka menisin apuun tuolle rasittavalle pikkunilkille. Kantakoon itse kaljansa ja selvittäköön itse ongelmansa. Poliisit saapuvat lopulta ja poika kuljetetaan toisaalle. Vieressäni seisova nainen pyörittelee kanssani silmiä. Ei helevetti. On siinä isä pojalleen opettanut jos sun mitä. Juristit kehiin vaan. Mitä sitä edes harkitsemaan anteeksipyyntöä, kun on rikkonut (ilmeisen tahallaan) ilmapallon.

Kävelen väkijoukon seassa takaisin rautatieasemalle. Bussiin on parisataa metriä jonoa. Juna lähtee tunnin päästä. Perkele. Kävelen junaportille odottamaan. Selkään sattuu ja on hirveän kylmä. Tunnin seisoskelun jälkeen pääsen junaan. Ennen omaa pysäkkiä mies oksentaa ihan vieressä. Perkele.

Pääsen kotiin ja vien koiran yöpissalle. Ihanaa, että ilta on ohi.

-------

Yöllä näin unta, että pelastin kuningaskalastajalinnun ja ruokin sitä koiranruualla. Säilytin lintua kirjan välissä. Tosin sitten huomasin, ettei kirjan välissä ollut linnulle kovinkaan paljon tilaa. Niinpä päästin sen kotiimme vapaaksi koiran seuraksi. Linnun siivet olivat katki joten se vain pyrähteli lyhyitä lentosuorituksia. Outo uni.

-------

Harkitsin tänään hetken tosi vahvasti kolmannen tatuoinnin ottamista. Ensimmäinen on muisto ensimmäisestä omasta koirastani, joka kuoli sairastettuaan ja kärsittyään liikaa. Toinen on muisto siirtymisestä oman elämänsä kuningattareksi eli osa suurta kotoamuuttoprojektia. Tuntuu siltä, että kolmannen tatuoinnin pitäisi jotenkin liittyä äitiin. Niskaan joku sellainen, joka muistuttaa tästä ja menneistä vielä vuosienkin päästä. En ikinä voisi ottaa tatuointia vain ajatuksella: "Onpa kiva kuva tuon pistän ihooni." vaan pitää olla joku tarkotus merkillä, joka säilyy ihossani luultavasti hautaan asti. Kahta tatuointiani en ole koskaan katunut. Niillä on merkitys, joka säilyy. Ehkä pian on kolmannen tatuoinnin aika.

elämää

Koiran kanssa käydään koirakoulua ja piski osaakin jo oikein paljon. Sivulle. Tuo. Ota. Katso. Istu. Nök. Maahan. Seiso. Paikka. Pyöri. Ympäri. Vasen. Oikea. Kuole. Eikä oikeastaan mitään ole vielä tarvinnut opettamalla opettaa ja keksiä jotain ihmeellisiä kikkakolmosia, miten tuonkin tempun nyt sitten opettaisi. Tuo vaan oppii. Ja ilmiselvästi oppiminen on mukavaa - sitä suurella nopeudella tuo paikalle singahtaa, kun näyttää siltä, että jotain aletaan taas harjoitella.

Töissä tehtiin tänään yhdelle oppilaalle käyttäytymisen oppimissuunnitelma. Vastassa oli ihastuttava äiti, joka on keksinyt syitä lapsensa tekosiin aina juhlapyhistä tyttöjen ja kevään kautta pahisten huonoon esimerkkiin asti. Ja mitä tuon samaisen äidin suusta tänään tuli? Ensin tietysti sitä perinteistä: syy on naapuriluokan häiriköissä. Ja sitten. "Et sinä aina voi keksiä niitä syitä muualta ja muista ihmisistä. Välillä on pakko vaan ottaa vastuu itse." Niin se sille lapselleen sanoi. Olin vähän hämilläni. Lapsiko niitä syitä olikin keksinyt..? Jotenkin olin ihan päätynyt siihen, että äiti on kehitellyt nämä monimuotoiset ja -ulotteiset syyt. Ehkä olen ihan väärässä, tai sitten äiti on unohtanut keksineensä ne. Tiedä häntä.

Huomenna Lahteen ja rapujuhlille.

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat tehdä töitä kahdeksasta neljään (tai viiteen) -lähtökohdista. Itse olen aivan rättipoikkiväsynyt, kun työpäivä kestää kahdeksasta kolmeen. Yhdeksästä yhteen olisi sellainen optimitilanne, mutta niitä päiviä on viikossa vain yksi. Nytkin väsyttää niin, että tekisi mieli käydä yöunille.

-----

Inhoan VR:n "palvelujen" hyödyntämistä. Epäluotettavaa ja epätietoisuutta viljelevää. Kolmena viime päivänä paikallisliikenne on takkuillut julmetusti. Noin viidentoista minuutin junamatka on kestänyt kolmessa päivässä yhteensä lähes 2,5 tuntia liian kauan. Tämän lisäksi kaksi bussivuoroa on jäänyt ajamatta. Tänä aamuna - ja etenkin eilen, kun juna ilman mitään tiedoituksia oli tehnyt Helsingin ja Pasilan välistä matkaa jo pitkälti yli vartin - otti pannuun aika raskaasti. On hiki. Väsyttää. Ihmiset puhisevat turhautumistaan. Ja sitten pitäisi tehdä päätös, että kannattaako junasta nousta jo pois ja luovuttaa vai jäädäkö vielä istumaan. Sitten nousin tietenkin ylös ja kävelin laiturille. Junan ovet sulkeutuivat takanani ja juna lähti kohti seuraavaa asemaa. Vitun perkele. Nousin seuraavaan junaan todetakseni vain, että sekin jatkaa Pasilassa seisomista. Vitun perkele. Pääsin lopulta kotiin tehtyäni kotimatkaa lähemmäs 45 ylimääräistä minuuttia. Otti kupoliin. Rankasti.

töissä taas

Muksut ovat palanneet elämääni. Tai minä heidän elämäänsä. Viisi on joukosta poissa, ja rehellisesti sanottuna mikä sen parempaa. Masentunut, psykopaatti, riitoja aiheuttava tyttö, asperger-tyyppinen lapsi, luokalle jäänyt. Viisi haasteellisinta. Tämän muutoksen jälkeen meidän luokkamme on jotain ihan muuta. Tytöt ovat hipihiljaa. Kukaan ei jää yksin. (Paitsi ehkä se uutena tullut todella heikosti suomea puhuva vielä toistaiseksi..) Pojat höpisevät ja pöpisevät. Yksi poika on kehittänyt edelleen hunajaisen makeaa ja jokaisen opettajan rakastamaa "IHASAMAEIKIINNOSTAMITÄVÄLII" -asennettaan kesän aikana - mutta ei saa ketään angstaamaan kanssaan. Hähhhhähhhäää.

Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."

Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.

--------

"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.

"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.

sisäpiirin oviaukossa

Niin siinä on hyvinkin nopeasti päässyt käymään, että koirun avulla olen päässyt hyvinkin lähelle (ellen jopa jo sisälle) koirapiireihin täällä kotinurkilla. En ollenkaan ollut ajatellut asiaa tätä päivää aikaisemmin. Juttu tuli mieleen vasta, kun lähdettiin koirapuistosta ja jackrusselin emäntä huusi perään, että "Moikka, nähdään taas!" Ja varmasti nähdäänkin, sillä tavaksi on tullut käydä koirapuistossa koissua juoksuttamassa lähes päivittäin. Lenkkeillessä tulee hirmu paljon tuttuja koira- ja ihmisnaamoja vastaan, joita tervehditään jo hämmentävän tuttavallisesti.

"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.

Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.

Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.

Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.

Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.

sukellus menneisyyteen (ja väliraporttia elämästä)

Edellistä postausta kommentoinut henkilö sai aikaan sen, että ryhdyin lisäämään postauksiin labeleita. Halusin selkeyttää myös itselleni, miten olen selvinnyt tästä keväästä ja kesästä. En jaksanut aloittaa ihan blogin alusta, joten valitsin toisen käännekohdan. Tämän vuoden tammikuusta alkaen lähes jokaisen postauksen labelina on sana "syöpä".

Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?

Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.

Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.

Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.

Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)

Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.

----

Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.

unia ja muuta

Näin unta, että äiti teki kuolemaa. Itkin niin, että minuun sattui fyysisesti. Äiti halasi minua ja hän tuntui aivan järkyttävän laihalta. Pääkallo tuntui hiusten alla. Äiti kirjoitti minulle jäähyväiskirjeen. Koko uni oli pelkkää hyvästien jättöä ja itkua.

Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.

------------

Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.

------------

Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.

road trip

Amerikkaa tuli nähtyä oikein kilometri(/maili-)kaupalla. Spokanesta ajettiin Bendin ja Eurekan kautta San Franciscoon. Sieltä Santa Barbaraan ja Los Angelesiin. Ja lopuksi köröteltiin aavikon halki Vegasiin. Inhosin Eurekaa, tykkäsin San Franciscosta (paitsi niistä pelottavista turistialueiden ulkopuolisista huumekortteleista) ja Santa Barbarasta. LA jätti aika kylmäksi. Biitsit oli toki ihan hienoja ja ostoskävelykatu 3rd street ihan makea, mutta.. Jotenkin siellä ei ollut oikein mitään. Ehkä ei vaan löydetty siinä kahdessa päivässä Sitä Juttua Losista. Ei käyty edes downtownissa, koska huhujen mukaan se on vaan paikka täynnä toimistorakennuksia.

Koirua on ollut kova ikävä. Unissa se on ollut monena yönä.

Matkakertomuskin on olemassa, mutta koska en ammattini puolesta halua nimeäni julkiseksi, jätän myös nimien kanssa kirjoitetun matkapäiväkirjan täältä pois.

Matkalaukut tulevat vasta tänään, koska ne jäivät kiireisen (itse asiassa juoksemisen tasolle päätyneen) vaihtolennon takia Denveriin. Matkalaukkujen saapumisen jälkeen lähdetään hakemaan koissua kotiin.

Amerikassa opin sen kliseisen asian, mitä aina matkalta palatessa sanotaan: Suomi on ihana maa. Inhosin tippaamista. MIKSEI HINTAA VOIDA SANOA SUORAAN VAAN PITÄÄ LASKEA JOTAIN HITSIN TIPPIÄ?! Vesi maistui pahalta. En osannut ilmaista itseäni niin monipuolisesti ja ymmärrettävästi kuin äidinkielelläni osaan, joten tunsin oloni vähän amputoiduksi. Silti matka oli oikein mukava, tykkäsin kovasti ja opin matkan varrella etenkin Jenkkien maantieteestä huisin paljon. Lisäksi opin, että todella monet jenkit vihaavat hallintoaan ja pilkkaavat avoimesti Jenkkilän nykyistä tyyliä elää ja olla.

Ja silti oli kovin kovin kovin koti-ikävä.

Paluumatkalla melkein myöhästyttiin kahdelta lennolta, oltiin väärissä paikoissa vääriin aikoihin ja matkalaukut tosiaan katosivat. Tultiin kotiin ja nukuttiin univelat 25h valvomisen jälkeen pois. Keitettiin aamupuuroa ja todettiin, että keittiön kaappiin oli muuttanut kahdessa viikossa jättimäinen riisihäröyhdyskunta. Tyhjennettiin kaikki keittiön ruoka-ainekaapit, imuroitiin, baygonoitiin ja hiki virtasi. Heitettiin roskasäkkiin ruoka-aineita ja M sai parkkisakot hakiessaan hyönteismyrkkyä. Nyt odotan, josko kaikki paska olisi kaatunut niskaan ja alkaisi ala-mäen sijasta ylämäki.

Lähdön aika lähenee.

Hermot on aika tiukilla, kun lähtö on näin lähellä. Kai minulla on sitten suuri tarve hallita olemistani (vaikka sitä ei esim. sottaisuuteni perusteella arvaisi).. Koska en tiedä oikeastaan juuri mitään tulevasta reissusta, tuntuu siltä että hallinta on pois minulta ja joudun vain luottamaan sokeasti. Ei hyvä.

Kai minulla kaikki tarvittava on mukana. Passi ja hammasharja, niinhän se menee?

Jaiks.

kehitystä tapahtuu.

Koiralapsi kehittyy huimaa vauhtia. Toissapäivänä otettu matsi on ilmeisesti kallistanut johtajuusvaakakupin emännän voitoksi ja erävoitosta on tullut otteluvoitto. ..Tai sitten iloitsen liian aikaisin.. Stressaantunut pikkupirulainen on muuttunut rennommaksi pikkukoirutuholaiseksi, joka kuitenkin osoittaa selvästi, että minun sanani on se, joka painaa.

Koiraa lenkittäessäni pohdin (taas kerran), mitä kaikkea hauveli on parissa kuukaudessa oppinut.

1) Kotona voi kävellä lähes täysin huoletta. Enää lahkeessa ei roiku pörisevä kasa karvaa, nastahammasta ja lihasta.
2) Ulos pissiminen on yleisempää kuin sisälle lirittäminen.
3) Sisälle kakkiminen on hyvin harvinaista.
4) Istu.
5) Maahan.
6) Seiso. (Tämä on vielä vähän hakusessa..)
7) Kuole. (Koira kellahtaa kyljelleen. Vähän hakusessa vielä.)
8) Pyöri.
9) Paikka.
10) Tule! (Tämä ei ehkä koiran mielestä ole mikään käsky, enkä tiedä, miten hyvin se on ymmärtänyt käskyn sisällön oikeasti. Kyllä se kuitenkin hyvin usein käskettäessä tulee..)
11) Sormien napsauttaminen kiinnittää koiran huomion ja lenkillä kutsuu seuraamaan tai jatkamaan matkaa. Kätevä systeemi, joka on ollut käytössä myös kotikotona kasvatettujen koirien kanssa.
12) A-A. EI. Koira tietää, mitä tämä tarkoittaa. Se ei vain aina "muista" A-A:n sisältöä.
13) Irti. Tämän koira on opiskellut itsekseen. Kertaakaan en ole väkisin irroittanut koiran suusta jotain ja tällä keinolla opettanut irti-käskyä. Eilen ja tänään huomasin, että irti toimii myös lenkillä, kun koira poimii roskia suuhunsa. IRTI - ja hauva (yleensä) pudottaa poimimansa herkkuroskan.
14) Roskien poimimista tapahtuu vain murto-osa siitä määrästä, mitä aluksi poimittiin.
15) Hihnassa käveleminen sujuu loistavasti. Ja jos homma meinaakin mennä pörisemiseksi ja hihnan riepottamiseksi, riittää huikkaus: "Missähän ois käpy? Katos, oisko jossain käpy?!" Viimeistään suuhun kannettavaksi tarjottu oksa vie huomion hihnalta.
16) Ennen ruuan saamista koira istuu alas ilman käskyä. Nyt yritetään pyrkiä siihen, että koira ryhtyy syömään vasta, kun saa luvan, vaikka kuppi olisikin jo lattialla.

Siinä tärkeimmät.
Aika monta juttua ja elämää kuitenkin takana vasta alle 4 kuukautta.. Fiksu rakki.

tapahtumia ja ajatuksia.

Juhannus tuli ja meni. Tätä ennen koiru oli ensimmäistä kertaa Lahdessa vanhuksien luona hoidossa yön yli ja kuulemma koko homma meni tosi hienosti. Koiravanhus kykeni paremmin käsittelemään lapsukaisen läsnäoloa, kun minä en ollut paikalla.

Juhannus vietettiin Keski-Suomessa saaressa mökkeillen. Oli huisin hauskaa, eikä humalakaan tullut missään vaiheessa. Sielu ja mieli lepäsivät siinä mökkikalliolla maatessa, perunoita pestessä tai yksin saunatuvassa lueskellessa. Koiru nautti kahlailemisesta ja räpiköipä pentu myös kumiveneen perään osoittaen uimataitonsa riittäväksi pinnalla pysymistä silmällä pitäen. Yksi pahuksen typerys koki suurimmaksi huvituksekseen pelotella koirua muristen ja käsiään heilutellen. Yritin vaivihkaa pitää tätä parivaljakkoa erossa toisistaan. Lopulta ryhdyin seisomaan koiran ja miehen välissä, kun samaan tilaan jouduttiin. Ja sitten. NAKS. Epähuomiossa koko vitutus ihmisen typerääkin typerämpää käyttäytymistä kohtaan pullahti suustani. "Nyt vittu lopetat. Ei mitään järkeä pelotella koiraa tollee. Vituttaa tollanen!" "No mä vaan pelleilin." "Joo ihan sama, lopeta." Enkä edes tunne kyseistä miestä erityisen hyvin. Otti vaan pannuun, kun koira ryhtyi osoittamaan syvää epäluottamusta kyseiseen ihmiseen myös silloin, kun hän ei kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Niin se koiru oppi - mustaan pukeutunut mies saattaa käyttäytyä todella kummallisesti. Perhana.

Juhannuksen jälkeen koiru on ollut omituisen levoton. Se ei osaa pysähtyä eikä olla rauhallisesti. Se raapii lattiaan kuoppaa ja repii lahkeita. Yksi koiraihminen ehdotti kutiavia ikeniä, toinen virtsatietulehdusta, kolmas kuumuutta ja neljäs aikuiseksi koiraksi kasvamisen murheita. Tiedä häntä. Stressi kuulostaisi vahvalta voittajaehdokkaalta. Niinpä otetaan rauhakseen pari seuraavaa päivää.

-------------

Olen huomannut erään asian. Aikaisemmin en ajatellut aktiivisesti äidin kuolemaa koskaan. Nyt se tulee mieleen usein puhelimen soidessa. Jotenkin olen oppinut odottamaan huonoja uutisia puhelimitse. Kun puhelimeni ryhtyy soittamaan vanhemmilta tulevan puhelun merkiksi tiettyä soittoääntä, pamahtaa päällimmäiseksi (liian) usein ajatus siitä, että isä soittaa äidin kuolleen. Nyt en saa päähäni, miten ajatuskulku kuolemasta menee, mutta se menee aina samalla tavalla. Mielikuvaan liittyy kuollut tai kuolemassa oleva äiti. Pitäisi kirjata se ajatus tai tunne heti ylös, kun se seuraavan kerran tulee.. Ehkä siitä ajatuksesta sitten pääsisi irti. Tai sitten aivoihini on pysyvästi muodostunut tehokkaan oppimisen kautta puhelimen ja huonot uutiset yhdistävä aivosolu.

Mummin kuolemasta kuulin puhelimitse bussissa matkalla opiskelukaupunkiin. Äidin syöpä astui elämääni puhelimen kautta. Hyvät/huonot uutiset imusolmukkeista löytyneistä syöpäsoluista kuulin puhelimessa. Isän veljen kuolema kerrottiin puhelimessa. Ei niitä kertoja niin hirveän montaa ole. Kai kuoleman tai muun vastaavan todella vakavan asian sitten yhdistää johonkin toiseen asiaan tehokkaammin. Tiedä häntä. Jo ennen tätä inhosin puhelimessa puhumista. Nykyään voin hyvinkin puhua puhelimessa (, kunhan puhelun alku on varmistanut, että kyse on harmittomasta puhelusta), mutta inhoan puhelimen soimista. Inhoan sitä ajatusta hiljaisesta hetkestä ja sitä seuraavaa kysymystä: "Moi, missä oot? Ootko yksin?" Yäk. Melkein itkettää pelkkä ajatuskin.

matkasuunnitelmaa pukkaa.

ke 11.7. Lähtö Suomesta klo 8:55.
ke-to 11.-12.7. Haetaan auto ja yövytään Spokanessa WestWyn motel7 ??
to-su 12.-15.7. Torstaina ajetaan Spokanesta Heroniin (120 mailia eli n. 2,5h) ja ollaan siellä sunnuntaiaamuun asti.
su-ma 15.-16.7. Sunnuntaina ajetaan Nickille Portlandiin. Ajettavaa kertyy sunnuntaille 470 mailia. (n. 8h)
ma 16.7. Maanantaina vielä Portlandissa, illalla ajetaan Grants Passiin ja ollaan siellä yötä. Ajettavaa tälle päivälle kertyy n. 250 mailia. (n.5h)
ti 17.7. Aamulla lähtö. Ajetaan San Franciscon lähistölle Stinson Beachille. Ajettavaa kertyy tälle päivälle n. 450 mailia.
ke 18.7. Kierrellään San Franciscossa ja yövytään siellä jossain.
to-la 19.-21.7. Torstaina ajetaan Los Angelesiin. Ajettavaa torstaille kertyy ?mailia. Lauantaiaamuna lähdetään kohti Las Vegasia.
la-ke 21.-25.7. Las Vegasissa. Yhtenä päivänä käydään Grand Canyonilla.
ke 25.7. Lähtö takaisin Suomeen.

unia ja unettomuutta

Koiru herätti puoli kuuden aikaan aamutouhuillaan. Niinpä sain hyvän syyn ryhtyä pohtimaan kadottamani salassa pidettävän asiakirjakansion sijaintia. Muistan tarkalleen, milloin olen siitä viimeksi töissä puhunut. Muistan senkin, että ajattelin kansion siirtämistä johonkin. Ja sitten naks. Ei mitään mielikuvia. Ja niinpä kylmä (tai ehkä ennemminkin kuuma) hiki kihosi iholle ja uni meinasi karata liian aikaisin. Eilen tehty päätös lähteä töihin etsimään kansiota kalvoi mieltä; Entä jos en löydäkään asiakirjaa töistä? Entä jos se on kadonnut lopullisesti? Kenelle siitä uskallan kertoa? Mitä sitten tapahtuu, jos paperit ovat vain poissa? Pitäisikö tehdä lapselliset ja vain "unohtaa" kesäloman ajaksi kyseinen paperinivaska..?

Näihin ajatuksiin nukahdin ja näin kummallisia unia. Työtoverini olivat ryyppäämässä. Minä en jostain syystä ehtinyt ollenkaan mukaan vaan totesin muiden saunovan ja iloitsevan minun seuratessa ahdistuneena sivusta. Saksanopettaja halusi levittää naamalleni poskipunaa suurella siveltimellä. Pölyä meni keuhkoihini ja sain ahdistuskohtauksen. Istuin portaalla ja yritin saada henkeä. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, että olin lähellä tukehtumista ja henki kulki vain vaivoin. Yhtäkkiä ahdistus katosi ja unessa oli aamu. Oltiin mökillä ja totesin äidin olevan saunassa. Menin seuraksi ja perässäni saunaan tuli isäni jouluna edesmennyt veli. Äiti peitteli poistettua rintaansa ja minä yritin viedä sedän huomiota äidistä, koska tiesin ettei äiti halunnut kertoa sairaudestaan. Hämmentävää oli se, että tiesin sedän olevan kuollut. Hän ei hymyillyt. Hän kertoi, että siellä missä hän on, on myös Iso D, Ilkka Lipsanen. Hänkin oli sitten mennyt kuolemaan. (Ööö.. Tässä kohtaa meni hämäräksi.) Ahdisti.

Herättyäni suunnistin suoraan töihin. Rintaa puristi ahdistava pelko. Entä jos en löydäkään sitä perkeleen kansiota? Menin luokkaani ja pengoin kaikki kaapit: ei missään. Entisen luokan kaappeja penkoessani alkoi epätoivo olla aika suurta. Ei missään edelleenkään. Opettajanhuoneeseen matkatessani olisin voinut antaa vaikka toisen munuaiseni, jos joku suurempi voima olisi kertonut kansion löytyvän. Katse kiersi ympäri opettajanhuonetta: ei missään. Ei missään. Mitä minä nyt teen? Kurkkaus vielä opettajien lepohuoneeseen. Sininen kansio. Siellä pöydällä. Yksin ja hylättynä. Voi onni ja voi autuus.

Nyt loma voi ihan kunnolla lopultakin alkaa - työasiat on nyt saatettu päätökseen.

(Tyhmä minä. Tyhmätyhmätyhmä minä kun jätän noinkin isoja asioita kalvamaan takaraivoa.)

tragikoomista.

Käytiin Lahdessa kotikotona ja tänään mennään uudestaan. Tälläistä loman kuuluukin olla - ei huolta huomisesta, ei tietoa tästä päivästä, mennään sinne mihin nenä kulloinkin sattuu näyttämään.

Tänään koiru menee ensimmäiselle rokotukselle, joten pikapuolin voidaan ihan hyvillä mielin kiertää lenkkejä omien mielihalujen mukaan ja moikata ilman tartuntavaaraa vastaantulevia haukkuja. (Lenkkeilty on kyllä jo ennen rokotuksiakin, mutta vieraita koiria moikkailtu hyvin vähäisessä määrin.)

--------------------

Lahdessa naapurille sattui viikonloppuna ikävä tapaus: neitokakadu Pauli pääsi karkuun. Tietysti mukana oli omistajan omaa hölmöyttä ja huolimattomuutta. Fiksu papukaija vapaudenkaipuussaan ryömi pihaan tuodusta häkistä pakoon juoma-automaatin aukon kautta. Pauli otti siivet alleen ja lähti kohti vapautta. Omistaja - Venäjältä Suomeen muuttanut touhukas rouva - oli juuri kitkemässä kukkapenkkiä, kun huomasi vahingon tapahtuneen. Bikinien yläosa ja pikkuruiset shortsit vaatetuksenaan rouva lähti juoksemaan kaijan perässä. Kyllä meitä (venäläisrouva mukaan lukien) jälkikäteen nauratti, kun pohdimme millaisen vaikutuksen naapureihin ja vastaantulijoihin tekee puolialaston venäläisnainen, joka tuijottaa taivasta, juoksee näennäisen päättömästi pitkin katuja ja huutaa "PAULI! PAULI! PAULI!"

Pauli on edelleen kateissa. Onneksi säät suosivat ja eläinkaupan täti kertoi, että kaija voi selviytyä pitkäänkin Suomen kesässä. Ehkä Pauli vielä jonain päivänä löytää tiensä takaisin kotihäkkiin.

todistuksista

Lapset ovat saaneet todistuksensa ja opettaja aloittanut loman. Unissa oppilaat ovat vielä hyvinkin aktiivisesti läsnä. Opettajien päätösbileet menivät ihan suunnitelmien mukaan; Humalassa tuli oltua jopa siinä määrin, ettei kotimatkasta ole käsitystä. Tanssittiin. Naurettiin. Eikä krapula tullut seuraavana aamuna kylään - ihme kyllä.

Koirun kanssa tultiin Lahteen kotikotiin kylään ja porukoiden koira ei arvosta tippaakaan pentua. Kulmurit vilkkuvat, kun pentu pyrkii iholle tai väärään aikaan edes metriä lähemmäs. Mutta eipä ota tuo pentu vähäisintäkään määrää opiksi. Turpiin tulee ja sitten kiljutaan. Ja hetkeä myöhemmin ollaan häntä vispaten taas liian lähellä vanhuskoiraa. Huoks. Kai se turpiin saamisen määrä on sitten hyväksyttävien rajojen sisällä, kun pentu ei vain opi.

Ensimmäisen virallisen loma-aamun kunniaksi tein Hesarin sivuilla testin ja tässä todistus:

Kyllä tuo jotain kertoo tästä hemulista. Yhteiskuntaoppi ja historia eivät ole koskaan kiinnostaneet. Ja sen huomaa yleissivistyksessä olevista aukoista. Eduskunta ja hallitus? Maailmansodat? Säätyjako? What. Emminätiijjä.

l0m4

Kevätjuhla on hoidettu alta pois ristiriitaisissa tunnelmissa. Kevään aikana minusta on tullut sellainen opettaja, jollainen en välttämättä haluaisi olla. Äidin sairastuminen vei voimat ja sen jälkeen en ole palannut ennalleen. En ole osannut ikävä kyllä jättää oman elämäni murheita puhtaasti työn ulkopuolelle. Inhimillisyys puskee läpi ja olen varmasti ollut moneen otteeseen oppilaita kohtaan aivan kohtuuton. Se tuntuu pahalta ja toivon oikeasti sydämeni pohjasta, että tämä kesä antaa hermoilleni sen levon, mitä ne todellakin tarvitsevat.

Rinnakkaisluokan oppilaat olivat kertoneet omalle opelleen (ystävä L:lle), että olen huomattavasti tiukempi ope kuin L. L:llää se nauratti. Minuakin, mutta oikeasti ei. Minusta on tullut takakireä rähisijä ja sietokykyni on takuuvarmasti murto-osa tammikuuta edeltävästä ajasta. En jaksa suhtautua aina oppilaiden murheisiin niin hyvin ja tarkasti kuin minun pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä.

Toivon niin kovasti, että pystyisin palaamaan aikaan ennen äidin sairastumista. En ajattele sairautta aktiivisesti, mutta silti jaksamiseni kävi kevään aikana lähes tauotta rajamailla. Siksi tuntuikin huomattavan pahalta, kun erään oppilaani isoäiti tuli esittämään syvän paheksuntansa tavastani huolehtia hänen koulukiusatusta (?) lapsenlapsestaan. Palveluammatti. Sitä tämä opettajan homma on. Ja siksi minä vain hymyilin ja nyökkäilin. En kertakaikkiaan jaksanut ryhtyä siinä todistusten jaon jälkeen selvittämään tätä väärinkäsitystä. Tai mikä lie väärinkäsitys. Kyse on varmasti näkökulmien eroavaisuuksista. Olisin voinut yrittää saada isoäidin näkemään asian minun näkökulmastani, mutta en jaksanut. Oppilas siirtyy syksyllä toiseen kouluun musaluokille, joten pitäköön mielikuvansa. Ikävä juttu, mutta en vain jaksanut.

Kerron tähän nyt näkökulmani, koska haluan sen kuitenkin tuoda edes jotenkin julki.

Minun näkökulmastani tuota vahvaa, sosiaalista, dominoivaa ja laajaa ystäväpiiriä hallitsevaa oppilasta ei kiusata. Tytöillä on erimielisyyksiä, totta. Mutta sellaista se on elämässä. Minun näkökulmastani kiusaaminen on sitä, että yhtä oppilasta sorsitaan, syrjitään porukasta, haukutaan, ärsytetään, jne. Ja en mitenkään voi myöntää, että tässä tapauksessa olisi kyse kiusaamisesta. Haluaisin kuulla oppilaan itsensä kertovan, miten häntä kiusataan. Kiusaamisasia ei ole koskaan tullut lapsen suusta spontaanisti omin sanoin, vaan harvakseltaan lapsi toistelee äidiltään kuulleita fraaseja kiusaamisesta. Jos tälle oppilaalle ei olisi niin vahvasti kotona kerrottu, että häntä kiusataan koulussa, hän ei takuulla itse kokisi olevansa kiusattu. Oppilas ei siis koskaan koulussa valita siitä, että häntä kiusattaisi. Olisin halunnut sanoa sille perhanan isoäidille, että kaikki ihmiset nyt vain eivät ole parhaita ystäviä. Eikä jumankekka tarvitsekaan olla. Jos muksulla on viiden oppilaan tiivis kaveriporukka, niin tarvitseeko siihen välttämättä sen kuudennen oppilaan tulla mukaan? Plääh.

Tuo perhe on sen oloinen, että minusta varmaan lähtee liikenteeseen jos jonkinmoista juorua ja juttua. "Se edellisen koulun opettaja oli kyllä kauhea... Antoi hymypatsaan koulukiusaajalle. Kauhea ihminen." That's me, alright.

Siksi minua itketti, kun luin luokkani pojan minulle antaman kortin:
"Parhaalle hemuli opettajallemme
Jokaisella pitäisi
olla sinunlaisesi
opettaja, mutta
tähän mennessä
en ole löytänyt
yhtään kaltaistasi"

Ja kortin sisällä pojan omakätisesti kirjoittamana:

"Hyvää k3säL0m44 (Olet todella hyvä opettataja) hemuli rulettaa! :D :E :F xD"

Yritän ajatella niin, että tämä viesti tuli sentään suoraan lapselta. Isoäidin toimesta niskaan kaadettu loka oli isoäidin omaa lokaa, sitä en ole koskaan tämän isoäidin lapsenlapselta osakseni saanut, vaan oppilas halaa ja rutistaa minua kaikesta paskamaisuudestani ja yököttävätä epäreiluudestani ja kiusaajien suosimisesta huolimatta.

Hyvää kesälomaa. Tänään aion olla humalassa.