ahdistus.

Viikko sitten olin Lahdessa vanhempien luona ja käytiin M:n kanssa Lahden öissä kuuntelemassa Egotrippiä. Siinä tuli juotua lonkero poikineen ja humalatila oli melkoinen - joskin ihan hallittavissa silti. Ei siis mitään övereitä.

Kahden aikaan olimme jo kotosalla nukkumaan käymässä. Seitsemältä heräsin yllättäen siihen ajatukseen, ettei henki oikein kulje. Nenä tukossa, tai jotain. No. Se ajatushan ei sitten lähtenytkään päästä millään. Henki ei kulje. Vedin henkeä keuhkot täyteen useamman kerran. Ei auta. Tuntuu, ettei hengitetty happimäärä vain riitä. Käänsin kylkeä. Kyllä tämä tästä, kunhan vain saan unta. Uni ei vain tullut enää takaisin. Käänsin kylkeä uudestaan ja kiskoin henkeä. "Hengitän väärin." Tuo ajatus pyöri päässä, mutten vain osannut palauttaa hengitysrytmiä takaisin oikeaksi. Tiesin, että ihan kohta alan hyperventiloida, jos en lopeta täysien keuhkollisten kiskomista. Alkoi olla jo hieman paniikkimieliala. Nousin istumaan, mutta hengitys ei palautunut normaaliksi. Tuli mieleen, että josko menisin parvekkeelle seisomaan, sillä ulkoilma on raikasta ja sieltä saan tarpeeksi happea. Sitten heti perään tuli ajatus, ettei ulkoilman happikaan riitä. Ahdisti vielä enemmän. Lopulta ehkä vartin ahdistustelun jälkeen sain itseäni jotenkin rauhoitettua ja nukahdin. Onneksi, sillä hereillä en olisi osannut korjata hengitysrytmiä millään.

Eipäs ole ikinä ahdistanut noin paljon. Ja tapauksesta jäi sen verran pelkoa, että viikon verran on välillä nukkumaan käydessä tullut mieleen, että entäs jos "kohtaus" uusiutuu. Entäs, jos en joskus oikeastikaan saa happea? Entä, jos saan paniikkikohtauksen tai alan hyperventiloida kunnolla? Hetkellisesti tuona sunnuntaiaamuna kello seitsemän tiesin, miltä orastava hyperventilaatiopaniikki tuntuu. Yäk. Toivottavasti ei koskaan enää. Se tuntui siltä, että tukehdun. Mikään maailman happi ei riitä pitämään minua elossa.

Olikohan kyseessä maailmanlopun laskuhumala? Vai meinasinko oikeasti hyperventiloida?

---

Näen toistuvasti työunia. Lomaa on jäljellä vielä melkein kuukausi, ja silti ajatukset ovat syystä tai toisesta palanneet töihin. Näin jopa unta yli vuosi sitten luokaltani lähteneestä todella vaikeasta tapauksesta. Työstressiä ihan keskellä lomaa? Eih. Unissani raahaan koulun sääntöjä rikkovia oppilaita ympäriinsä, etsin oikeaa luokkaa ja opetan ysiluokkalaisille asioita, joista en itsekään tajua yhtään mitään.

---

Olemme mökkeilleet koiran kanssa ihan villisti viime viikkoina. Koira-parka on totaalisen väsynyt aina, kun saavumme takaisin kotiin. Se makaa karvalankamattona olohuoneessa ja ilmeisesti nauttii siitä, ettei ole halkoa kannettavana tai järveä uitavana. Eilen tulimme vaihteeki mökiltä ja huomenna luultavasti lähdemme takaisin. Tämä kesäloma on muotoutumassa mökkikesäksi. Ja mikäpäs siinä. Mökkikesä kaikessa keski-ikäisyydessään on ihan jees.

uusi tukka

Jeah, nyt on uusi tukka. Olen oikein tyytyväinen vaikka suoraan sanottuna parturin penkissä kyllä jännitti. Olen koko pienen aikuisikäni käynyt parturikampaajakaverillani leikeltävänä ja luotan häneen vahvasti. Yleensä lähinnä ehdotan itse jotain ja kaverini tekee sitten niin kuin itse parhaaksi katsoo. Tällä kertaa takaa lähti hirmuisen pitkiä haivenia kampaamon lattialle. Etuhiuksetkin näyttivät hetkellisesti karmivilta. Mutta valmis tukka olikin ihan huisi. Minulla on taas suorat etuhiukset - vuosien jälkeen. Ja polkkatukka. Voi veljet. Onneksi a) etutukka on sellainen rikottu ja pitkä ja b) polkkatukka ei ole perinteinen suora vaan takaa lyhempi ja edestä pidempi, vino siis. Ja erittäin rikottu. Väri ruskea ja alla blondatut siivut.

Oikein hyvä, oikein hyvä!

Ensi kerralla leikataan takaa vielä enemmän pois, niin on sitten oikein kunnolla vinoutta latvassa.

En itse yhtään oikein ymmärrä niitä ihmisiä, jotka ovat leikkauttaneet tietyn hiusmallin vuonna 1971 ja sen jälkeen käyneet vain lyhentämässä latvoista sentin kuukauden välein. Pitäähän hiuksilla nyt leikkiä ja pelleillä, kun ne kuitenkin kasvaa ihan hetkessä takaisin!

loman osa-aikakatsaus

Kylki parani sittenkin. Tai no, on se edelleen kipeä sillä tavalla kuin olisi parantumassa oleva mustelma kyljessä, mutta enää ei liikkuminen satu yhtään. Eikä yskiminenkään.

-----

Juhannus tuli vietettyä. Etukäteen vähän jännitti, että miten tuo koiruus selviää vieraiden ihmisten kanssa - se kun ei ole todellakaan mikään seurakoira. Torstai menikin niin, että minä seurasin koiraa kuin hai laivaa, ettei koira tai ihminen joutuisi tilanteeseen, jossa on vaarana saada hammasta. Olin myös tiedottanut kaikkia mökille saapuvia siitä, että koiraan ei ole mitään tarvetta koskea tai muutoin huomioida koiraa. Onneksi ihmiset uskoivat ja koira sai rauhassa tutustua ihmisiin. Niinpä siitä kuoriutuikin oikea seuramies parissa päivässä, kun se ehti tutustua ihmisiin omia aikojaan.

-----

Haluaisin uudet hiukset. Keskiviikkona menen koiravahdiksi Lahteen ja silloin olisi tilaisuus tehdä asialle jotain. Olen pienen ikäni ollut hiusten suhteen vaihtelunhaluinen. Hiukset ovat välillä vaaleat, sitten punaiset, toisinaan tummat. On vinoja etuhiuksia, on pitkiä etuhiuksia, lyhyttä takatukkaa, pitkää, pätkää, ohutta, paksua, jne.. Nyt sattui löytymään lehdestä kuva niistä hiuksista, joiden kuvaa etsin ehkä vuosi sitten. Jospa pistäisi luottokampaajan tarttumaan saksiin ja leikkaamaan pitkän etutukan ja polkkiksen. Hm hm hm. Tiedän, että M haluaisi, että minulla olisi vaaleat pitkät hiukset. Mutta se nyt on vain ihan liikaa vaadittu, että pitäytyisin yksissä hiuksissa kovin montaa kuukautta.

Eiijjjjuma?!

Sattuipa perjantaina:

Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)

Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.

Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.

Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?

anteeksi, rouva lääkäri

Kätevää, nykyään voi varata lääkäriajan netitse. Ja minä tyttöhän se varasin. Kylki on ollut nyt yli viikon kipeä ja ajattelin, että josko tässä ihan kuolemaa tekee. (Ei saisi vitsailla. Olen oikeasti hyvinkin pahasti taipuvainen luulosairasteluun ja se on todella ahdistava tauti.)

"Kerrohan, mikä on vikana?"
"No. Kylkeen on sattunut jo viikon. Tänne. Hengittäessä ei satu. Oli yskä monta viikkoa ja sitten vaan yhtäkkiä alkoi sattua."

Lääkäri kourisi vatsaa varmaan reippaamminkin, mutta minä sätkyilen karkuun ja koitan vetäytyä käden alta pois.

"Sattuuko tänne?" Lääkäri painelee vatsaa.
"Ei." Minä kiemurtelen.
"Entäs tä.."
"AU! AU! JAIKS!"
"Entäs tä..."
"JAIKS!"
"Sattuiko tuonnekin noin paljon?"
"Eikä kun... Mua pelotti että kohta sattuu. Mutta siis vähän sattui sinnekin."

Lihaksessa on joku vika. Revähdys tai joku nitkahdus. Verikoe osoitti, että keuhkokuumetta ei ole. (Öööö... Eipäs käynyt mielessä, että tuokin olisi vaihtoehto.)

"Kauanko se on kipeä, mitä luulet?"
"Viikon joskus voi olla, tai.."
"Mulla on ollu jo viikon kipeä tää!"
"..tai joskus kaksi tai kolme viikkoa, ei sitä oikein voi sanoa."
"Joo.. Se on vaan niin tylsää, kun tässä kyljessä olevaa lihasta ei oikein voi pistää pakkolepoon.."
"Niin. Minä en lähde suosittelemaan hengittämisen lopettamista. Hengittäminen on kuitenkin tärkeää. (Kuiva huumori kunniaan.) Syö Buranaa."
"Jep, kiitti."
"Kiitos ja hei."

Kassalla:
"Ja se tekee 63 euroa. Pankki vai Visa?"

Kiitosta vaan. Arvasin, että näin tässä käy. Saa ohjeen syödä Buranaa niin että napa vinkuu eikä lääkäri voi mitään kivulle. Kuudellakympillä olisin ostanut Buranat pariksi seuraavaksi vuodeksikin. Helkatti.

Kylkipaisti.

Pahuksen pahus. Kylkiluu on murtunut tai sitten vaan todella äkäinen revähdys on pesiytynyt vasempaan kylkeen. Yskiminen tämän varmaan on saanut aikaan, sillä kipu alkoi ihan yllättäen. Hengittäminen sentään ei satu, mutta muu liikehdintä kyllä. Nukkuessa kyljen kääntäminen on pulmallista.

Googlettamalla löytyi tieto, että kipu voi kestää viikkoja ja taas viikkoa. Ihanaa.

kevätjuhla

Viimeinen työpäivä ja edessä paljon jännitystä. Mitenköhän näytelmä menee?

Jotenkin vain oletin, että kevätjuhlapäivänä ihmiset (=oppilaat) ovat keskimääräistä ystävällisempiä tai muutoin positiivisempia. Joopa joo. Kyllä tämä oletus päti suurimpaan osaan oppilaista. Mutta entäpäs kaksi MELLAKKA-poikaa?

"Sä et voi antaa mulle tänään jälkkää!! HAHA! ET VOI ANTAA!"
"Häh?!"

Olin todella äimistynyt. Mitä perkuletta?

"Sä et voi antaa tänään jälkkää voidaa tehdä mitä vaan ja et voi antaa jälkkää!!!"
"Hei kamoon. Tänään on kevätjuhlapäivä.. Eikö tänään voisi olla vähän erilainen asenne..."
"Et voi antaa jälkkää, voidaan tehdä mitä vaan!"

Jjjjjep. Ja siinä kohtaa loppui huumorintaju. (Eikä tuota edes sanottu vitsillä, päin vastoin.)

"Niin. No. Ihan tasan varmasti voin antaa jälkkää, jos toimintanne sitä edellyttää."
"ET VOI ANTAA! TÄNÄÄN ON LAUANTAI ET VOI ANTAA!"
"Jep. Tänään on koulupäivä ja jos minä niin katson, niin sitten tulee jälki-istuntoa. Ja se istutaan sitten kesäkuun toinen päivä. Ja sen valvoo rehtori."
"ETVOIANTAAJÄLKKÄÄ"

Tässä kohtaa suljin korvani. Ei perhana. Että hyvää kesälomaa vaan, jätkät. Tai kuten yksi kollegan kesäntoivotus-e-maili viestitti: haistakaa vittu ja hukkukaa.

Kevätjuhlat sujuivat ihan mallikkaasti. Adrenaliini virtasi esityksen jälkeen ja oli kova työ saada jengi hiljenemään takahuoneessa.

Todistustenjaossa en jaksanut höpistä turhia vaan toivotin hyvät kesät ja jaoin todistukset. Ja kenenköhän äiti jää luokkaan, kun todistukset on jaettu? Arvatkaa. Jo sillä hetkellä, kun tämä asennevammapoikaetvoiantaajälkkää sai todistuksensa, hänen pikkuruisesta suustaan tuli huudahdus: "Äiiiitii! TUU KATTOO?! :(" Niin. Käytösnumero kuusi ei ollutkaan noussut seiskaan, kuten äiskä varmaan oli omatoimisuuksissaan luvannut mukulalleen. No ei hemmetissä kyllä noussut, kun käytös on ihan ala-arvoista. Mutta siinä se äiskä nyt sitten tökötti. Vältin katsekontaktia ja ajattelin, että se häipyy, jos touhuan nurkassa jotain ja kokoan saamiani ruusuja yhteen kasaan. No ei häipynyt.

"Tämä käytösnumero.. Se on kuutonen?"
"Niin on. Meillä on OPS, jonka mukaan käytöksen numerot annetaan, eikä seiskan kriteerit täyttyneet. Sen OPSin näkee netistä, sieltä niitä kriteereitä voi katsoa."
"Mutta käyttäytyminen on ollut PALJON parempaa kuin ennen joulua!"
"Niin. Pohdin asiaa todella paljon ja tulin siihen tulokseen, että seiskan kriteerit eivät täyttyneet. Ehkä ensi syksynä sitten. Netistä sen ops:in näkee, sieltä voi katsoa."
Osoitin eleilläni, että tämä keskustelu on nyt tässä. Ja siinä se oli. Äiti poistui luokasta ja olen aika varma, että tänään koulupsykologi on saanut puhelun, jossa ah niin ahdistunut äiti nillittää minusta ja paskasta arvostelustani. Siitä, miten minä en ymmärrä hänen lastaan ja miten paljon paremmin lapsi on kevään aikana käyttäytynyt. Joo. Onhan se. Ennen joulua käytös oli heikko kutonen ja nyt ehkä vahva kutonen. Ei seiska.

Salaa itsekseni olen tyytyväinen, että poika sai nähdä, että minä teen omat päätökseni, eikä siinä mamin kritisoinneilla ole mitään osaa tai arpaa. Äiskä ei voi muuttaa käytösnumeroa seiskaksi, vaikka miten siltä tuntuisi.

Kevätjuhlan jälkeen olin ehtinyt siivota luokan ja olin lähdössä kotiin lomaa viettämään. Ja kukapas käytävällä tuleekaan vastaan? Kyllä. Äiti ja poika. "Missä mun limupullo on?!" "Jaa niin, se on opehuoneessa. Käyn hakemassa, odota hetki." Yksi opettaja oli kuukausia takaperin takavarikoinut luvatta limuautomaatista ostetun limsan. Annoin pullon pojalle ja käänsin selkäni. Luulin, että limuasia nyt tuli ainakin hoidettua hyvin pojan osalta. Väääääärin. Poika ja äiti eivät olleet ensin löytäneet minua, joten poika oli hyökännyt asian tiimoilta L:n kimppuun. "Anna tänne mun limsa." L oli kertonut, että tuolla tavalla ei limsaa voi saada. Äiskä oli supattanut taustalla, että "pyydä nätisti". Ei ollut pyytänyt nätisti. L opasti äitin ja pojan minun luokseni ja ilmeisesti matkalla äiti oli saanut taottua (vasaralla?) poikansa päähän järkeä. Minulle poika puhui ei-epäasiallisesti, joskin kohteliaisuus oli kyllä jossain hyvin kaukana puhetavasta.

ARGH. Hitto mitä taistelua ensi vuosi on, jos tuo homma ei tuosta yhtään parane. Aikomus on pistää kova kovaa vastaan ja ryhtyä poistamaan poikaa urakalla luokasta, jos toiminta ei parane. Otan luokkaan sisään vain rauhallisia oppilaita ja ovea osoitan välittömästi, kun taputtelu alkaa. Täytynee järjestää pulpetti ja tuoli luokan ulkopuolelle jo valmiiksi. Minähän en muuten todellakaan aio tässä tilanteessa taipua tuollaiseen kohteluun ja asenteeseen. PISTE.

----

Loma alkoi. Olin risteilyllä. Otin yhteen M:n kanssa. Ystävä N meni laivalla kihloihin. Keskiviikkona mökille. Nyt aika kuluu vain oleskellen.

Paljon on ehtinyt tapahtua ja lomaa on takana yksi päivä.

voi hermo.

Että voi kiristää hermoa vieläkin.

"MELLAKKA! MELLAKKA! MELLAKKA!" Rinnakkaisluokkalainen superhäirikkö oli tänään viimeistä päivää koulussamme. Ja kannatusjoukot pyrkivät järjestämään mellakan. Aivan sairasta, miten järjettömiä nämä kannatusjoukkojen tyypit olivat. Minua suoraan sanottuna melkein pelotti, kun yksin menin keskeyttämään kymmenen pojan MELLAKKA-huutoa. Siinä olisi voinut käydä niin, että yksi vaikka vain vahingossa tönäisee minua, minkä jälkeen joku muukin tönäisee ja kohta minä saankin nyrkistä.

Oppitunnilla yksi vihelsi. Taputti. "Lopeta." Vihellys. Taput.. "LOPETA VÄLITTÖMÄSTI." Taputus. "Ulos luokasta. Heti." Ja sinne menivät. Pistivät ranttaliksi vielä luokan ulkopuolellakin, kunnes osoitin tarkat jalansijat kummallekin.

Tönimistä. Nipistelyä. Tuuppimista. "Lopeta välittömästi." Tönimistä. Menen jonossa tönivien väliin. Mussutusta ja valitusta. "Sulla ei oo oikeutta. Sä et saa koskea muhun. Sun pitää päästää mut tonne." (/"Sun pitää järjestää meille karkkitunti.") PITÄÄ?! MUN PITÄÄ?! "Kuule. Joka kerta, kun sinä ohjeistat minua tuolla tyylillä, voit jo ennakolta tästä eteenpäin tietää, että vaatimuksesi ei tasan varmasti tule menemään läpi. Luuletko tosiaan, että lähtisin vahvistamaan sinun mielikuvaasi siitä, että sinä voit määritellä sen, miten minä työni hoidan? Jos minä annan sinulle noissa vaatimuksissa periksi, niin sehän vain vahvistaa mielikuvaasi siitä, että pystyt tosiaan vaikuttamaan minuun sillä, että kerrot mitä minun PITÄÄ tehdä. Joten joka ikinen kerta, kun esität asiasi noin, minun on pakko kieltäytyä. Tuolla tavalla et takuulla saa päättää asioita. Jos olisit esittänyt asiasi asiallisesti ja rauhallisesti, olisin voinut myöntyä. Nyt en mitenkään voi." Vittu että korpeaa. Mitä noille muksuille on oikein syötetty suut ja korvat täyteen, kun he kuvittelevat voivansa määritellä, miten opettaja työtään tekee?! Siis mitä HEMMETTIÄ. Ei olisi itsellä käynyt aikoinaan mielessäkään, että ryhtyisin kertomaan opettajalle, mitä hänen pitää tehdä. Enkä tasan varmasti aio itsekään lähteä tuolle tielle. Minulta ei pakottamalla oppilas saa yhtään mitään. Toimiiko tuollainen kielenkäyttö lapsilla vanhempien kanssa keskustellessa?! Pakkohan sen on jossain toimia, kun sellaista yhä useammin yritetään minuun käyttää. Ja joka ikinen kerta minä kieltäydyn täysin lähtemästä tuohon peliin mukaan.

Mellakan järjestämisen jäljiltä kolme poikaa sai viimeiseksi koulupäiväksi välituntikiellon. Poistin heidät luokasta erityisopettajan ja avustajien käsiin. Tuntia myöhemmin erityisopettajan luokasta tuli ulos poikaporukka, joka pysyi hiljaa tasan 15 sekuntia. Sitten alkoi taas huuto. MELLAKKA! Hiljenivät, kun sanoin että ihan juuri justiinsa minulta loppuu huumorintaju ja istutaan jälki-istuntoa istumaan nyt heti. Koulun ulko-ovi aukesi. Ja voi herraisä sitä karjumisen määrää. Pojat rymistivät alas portaita ja huusivat niin paljon kuin ääntä lähti. Aidan takana koulunsa jo tuntia aiemmin päättänyt superhäirikkö huusi vittua ja perkelettä ja vain karjui täyttä kurkkua.

Loma tulee tarpeeseen. Tenavat alkavat olla ihan seinillekiipeilytilassa. Ja opettajalla alkaa pinna olla todella tiukilla eikä huumori meinaa riittää enää mihinkään. Hetkellisesti sitä ymmärtää, miksi jollakin vanhemmalla sumenee silmissä niin, että pyöräyttää muksua hiuksista. En minä sellaista ikimaailmassa oppilaalle tekisi, mutta.. Välillä vaan tuntuu siltä, että kaikki lailliset keinot on käytetty ja minulle on annettu tehtävä, jonka hoitaminen on mahdotonta. Mitä hemmettiä vanhemmat (tai yhteiskunta yleensä) ovat lapsille tehneet, että heistä on tullut noin helevetin tietoisia omista oikeuksistaan. Se on vaan minäminäminäminäminä ja kaikki muut haistakoot vitun. Mun oikeudet. Mulla on oikeus. Sulla ei oo oikeutta. Niin. Minun oikeuteni saavat haistaa pitkän paskan, kunhan oppilaan oikeudet tulevat täytetyiksi.

Puuuuuh. Kyllä tämä tästä. Huominen enää.

keskiviikko..

..torstai, perjantai, lauantai, lomantai.

Näytelmä on ihan kuosissa, joskin osa puvustuksesta on vielä keskeneräisinä. Numerot on annettu. Koulun rahaa on lukkojen takana vielä toista tuhatta euroa kolikkomuodossa. Argh. Kirjastonkirjoissa on sakkoa ehkä juurikin se toista tuhatta euroa. Luokkaretki on maksamatta.

Miksi ei tunnu yhtään siltä, että loma on ihan aivan todella tuota pikaa täällä? Ehkä sen sitten maanantaina tajuaa, kun toipuu laivareissun krapulasta ja suuntaa kuonon kohti mökkiä.

Mitä siitä saa...

...kun liittää yhteen seitsemän toisilleen ennalta lähes tuntematonta, nakkaa sekaan alkoholia, tiukan aikataulun, kuusi persoonallisuutta, joilla aikataulut eivät ole niin justiinsa ja yhden persoonan, jolle aikataulut ovat kaikki kaikessa?

Siitä saa itkevän kaason ja morsiamen sekä ison riidan ja paljon vänkäystä.

Sen siitä saa.

Polttarit menivät siis aika erikoisissa merkeissä. Päivä sujui oikein mukavasti, morsiamella näytti olevan mukavaa, kuten myös polttariväellä. Jumppaa, piknikkiä, megazonea, käsi- ja jalkahoitoja. Mutta vähä vähältä tunnelma kiristyi. Kuusi henkilöä haluaisi edetä rauhallista tahtia, elää hetkessä ja joustaa. Yksi - kaaso - ei halua. Hän haluaa mennä mars mars mars vauhtia ja pysyä aikatauluissa sekä noudattaa toimintatapoja, jotka ainakin minulle olivat hieman epäselviä. Niinpä kaaso otti itselleen roolin, johon sisältyi paljon ohjeistamista ja käskyttämistä, valitusta rahatilanteesta ja runsaasti nyrpeitä ilmeitä.

Yöllä yhteiseen majapaikkaan eli kaason perheen mökille palatessa fiilikset olivat jo hyvin räjähdysalttiit. Pääsimme kuitenkin nukkumaan ilman sen suurempia honkien kolisutteluja. Aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen herään siihen, että kaaso siivoaa. No, siinähän siivoaa. Ei kukaan selväjärkinen herää neljän tunnin unien jälkeen siivoamaan, eihän? Niinpä minäkään en noussut auttamaan. Viiden tunnin yöunien jälkeen on herätyksen aika. WAHT?! Niin, en ollut arvannut, että pitäisi herätä yhdeksältä. Eikä kukaan muukaan arvannut. Ja siitäkös se sota sitten syttyi. Minä pysyin tietoisesti syrjässä enkä ottanut kantaa mihinkään. Ei polttareissa ole tarkoitus riidellä. Mihin ihmeeseen ihmisiltä on kadonnut tilannetaju - molemmin puolin? Ei ei ei. Ei näin. Polttareissa pääosan esittäjä on morsian ja hänen viihtymisekseen tehdään kaikki mitä voidaan. Ja jos se tarkoittaa rutinoiden nieleskelemistä, niin sitten ne rutinat nieleskellään. Ja jos se tarkoittaa omista aikataulullisista intohimoista joustamista, niin sitten niistä aikatauluista joustetaan. Hemmetti.

Niinpä poistuimme kaason mökiltä tänä aamuna sekavana sakkina jättäen jälkeemme punasilmäisen kaason ja vaikeassa välikädessä edelleen olevan morsiamen.

Miten ihmeessä asiasta nousi niin suuri haloo? Miten ihmeessä morsiamen sisko kehtasi ryhtyä niin suoraan hyökkäykseen, oli ärtymystaso miten korkea tahansa? Miksi ihmeessä kaaso oli hämmästynyt oltuaan ensin koko illan nyrpeä ja käskyttävä.

"Ei aikuisia pidä käskyttää", sanoi kaaso. No hemmetti, olisi sitten ollut käskyttämättä.

kevätjuhlanäytelmän..

..ensiesitys on nyt takana! Ja sehän sujui! Yksi pääosanäyttelijöistä tuli esityksen/harjoitusesityksen jälkeen tuulettamaan, että "Se meni hyvin!" Ja menihän se. Tönkköä se oli. Ja aika seisahtanutta. Mutta me selvittiin siitä! Näytelmä alkoi, jatkui ja päättyi. Eikä minun tarvinnut kuin vähän auttaa verhojen takana muutamaa henkilöä oikeassa ajoituksessa. Kyllä hirvitti etukäteen, se täytyy sanoa. Mutta nyt kevään suurin taakka on tavallaan pois harteilta. En tietysti toivo, että kahden viikon päästä esitys on yhtä tönkkö kuin nyt, mutta joka tapauksessa pystymme hoitamaan kevätjuhlan osuutemme vaikka huomenna, jos pakko olisi. Tästä eteenpäin voimme treenata ilmaisua ja rentoutta, kun tekninen näytteleminen (eli lavalle tulot, lavalta poistumiset ja rekvisiitan kuljettaminen) on hallussa. Elämäni ensimmäisen näytelmän ohjaaminen on sujunut ennakoimattoman hyvin.

Luokalle tuli tänään uusi poika. En oikein osaa sanoa, onko poika lintu vai kala. Oppilaani tulivat kuiskuttamaan päivän puolivälissä, että "toi menee varmaan NIIDEN tyyppien porukkaan" tarkoittaen, että luokkaamme on saapunut ihminen, joka ystävystyy koulun häiriköiden kanssa. Itse en ehkä ihan vielä tekisi moista päätelmää - poikahan nimittäin itki lähes koko päivän. Ei hän sitä muille näyttänyt, mutta kun menin kyykkimään hänen pulpettinsa viereen ja jututin kaikkea yhdentekevää maan ja taivaan väliltä ("Mikä on sun lempiaine?" "Onko sulla lemmikkejä?" "Asutko kaukana?" jne. jne.), itketti kovasti. "Nää oppilaat on niin erilaisia." "Ai? Millä tavalla? Millainen sun aikaisempi luokka oli? Onko täällä meluisampaa, vai mitä?" "Emmä tiiä. Erilaista. Kyllä mun luokassakin oli melua.. Mutta. Nää on niin ... niin erilaisia.." Ja sitten itketti taas. "Kyllä sä niihin tutustut. Oota vaan." "Niin, mutta kun ne on niin erilaisia." Minulle ei oikein auennut, että millaisia me sitten oikein olemme.

Myöhemmin yksi oppilas tokaisi, että "Se poika sanoi että täällä on erilaista kun sä koko ajan käsket että olkaa hiljaa." Hmh. Ja kertaakaan en mielestäni päivän aikana suuttunut. En huutanut. Kai? En ainakaan omasta mielestäni. Puhuin kyllä kovalla äänellä, koska luokkani on näin kevään kunniaksi aika hälyisä ja äänekäs. Eikä poika mielestäni minua pelästynyt. Ehkä me sitten olemme vain niin.. niin erilaisia. Tiedä häntä. Ehkä poika vielä tulee osaksi meitä ja muuttuu erilaiseksi.

Luokkani tytöt olivat sulaa vahaa uuden pojan lähellä. Sydämiä lenteli ilmassa, kun uusi poika tuijotteli suurilla ruskeilla silmillään meitä hämmentyneenä. Kevät on rakkauden aikaa.

12 päivää aikaa

Tekemättä edelleen:

1) Kevätjuhlat kokonaisuudessaan. Näytelmä on kylläkin oikein hyvällä mallilla jo. Jopa paljon paremmalla mallilla kuin ystävä L:n luokan oma versio, ja L on sentään draamapedagogiikkaan erikoistunut opettaja! Omat pimpulani vetäisivät tänään näytelmän 30 minuutissa läpi ja ovat näytelmästä jopa innoissaan. Olen saanut heidät innostumaan! Minä, joka olen kaikkea muuta kuin draamapedagoogikko. Lavasteet ovat osittain pahasti kesken, mutta puvustus on jo lähes valmis. Harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta.
2) Todistusten arvosanojen pohtiminen ja kirjaaminen.
3) Kirjaston kirjojen palauttaminen. (V*ttu.)

4) Fysiikan kokeiden korjaus loppuun.
5) Matematiikan kokeet ja korjaus.
6) Historian kokeet ja korjaus.
7) Musakokeiden korjaus loppuun.
8) Kevätpörriäisten rahojen pankkiin vieminen.
9) Palaveri Isän kanssa.

EI PAHA! Kohdat 1-3 vaativat enemmän, mutta kohdat 4-9 ovat osa arkea eivätkä vie hommaan ryhtymisen jälkeen kuin pari-kolme tuntia yhteensä.

TO DO nro 3

1. Kevätjuhlan näytelmä. Uh puh. Kai se siitä.

2. Fysiikan kokeiden korjaus.

3. Matematiikan kokeet ja korjaus.

4. Historian kokeet ja korjaus.

5. Musiikin kokeet ja korjaus.

6. Palaveri Äidin kanssa.

7. Palaveri Isän kanssa.

8. Palaveri psykologin ja toisen äidin kanssa.

9. Todistusten numeroiden antaminen.

10. Kirjaston kirjojen palauttaminen.

11. Viimeisten kirjakokeiden teko ja korjaus.

Kokeet on ihan pala kakkua, kuten myös oikeasti kirjojen palautus kirjastoon - joskin se on ylipääsemättömän vaikeaa kuitenkin. Palaverit on mitä on, niistä selviää istumalla ne läpi. Todistukset menevät omalla painollaan. Kevätjuhlistakin selvitään ehkä elossa.

Kyllä tämä tästä.

nyt.

Koiralla on murkkuikä. Se ärisee uroksille, tulee kainaloon hakemaan hellyyttä, sen korvat katoavat ja se näyttää siltä, että olisin hakannut sen vähintään joka ilta ja kaikista virhesuorituksista mustelmille. Nyt se nukkuu.

Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.

Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.

Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.

Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.

TO DO -päivitys

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
Lehdet lähteneet maailmalle. Ensimmäinen kolikkosatsi odottaa laskijaa. Homma on siis vauhdissa.

2. Matematiikan kokeiden korjaus.
Tehty.

3. Äikän kokeiden korjaus.
Tehty.

4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
Historian koe ja uskonnon koe pidetty, mutta korjaamatta. Toinen historian koepäivämäärä ilmoitettu oppilaille kuten myös fyken koe ja musiikin koe.

5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
Jaiks edelleen. Näytelmäharjoitukset kuitenkin aloitettu ja lavasteet hyvällä mallilla. Vaatetus lähes valmis.

6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
Juu, tästä en huolehdi. Tämä menee omalla painollaan parin viikon päästä.

7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
Tekemättä.

8. Vapputohina koko alakoululle.
Hoidettu! (Yksi avustaja kiskoi herneitä nenään, kun hän mielestään hoiti koko homman yksin. Minäkin harkitsin herneiden kiskomista, koska moista kehdattiin minulle ehdotella. Olin nimittäin sillä hetkellä juuri juoksennellut neljä tuntia ympäri koulua hoitamassa vapputohinaa ja huolehtimassa, että kaikki etenee niin kuin pitää. Meni avustajan kritiikki pikkuisen väärään kohteeseen ja sainkin myöhemmin asiasta häneltä anteeksipyynnön.)

9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.
Pidetty. Ja uusi ongelmatapauspalaveri edessä. Luultavasti kaksikin. Tai kolme.

Jäljellä siis Kevätpörriäishässäkkä, aika monta koetta ja niiden korjaamista, luokkaretki, 3 palaveria, ja kevätjuhla. Ja viikkoja on jäljellä neljä. Uh puh.

TO DO -lista

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
2. Matematiikan kokeiden korjaus.
3. Äikän kokeiden korjaus.
4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
8. Vapputohina koko alakoululle.
9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.

Hm, onko se tosiaan tuossa...

Ei paha. Ei paha. Ei paha. On se aika paha. Aikaa tälle on neljä viikkoa ja pari päivää. (Kevätjuhlien järjestämiselle viikko enemmän.)

Ja sitten se on taas. K E S Ä L O M A. <3

kannatti pelätä.

Kohtalo teki kuten arvasin. Kun pelkäsin etukäteen, ei jälkikäteen ollutkaan mitään pelättävää. Äitin luut ovat puhtaat.

Ensin en tuntenut mitään.

Sitten alkoi kuristaa kurkkua.

Sen jälkeen mieleen tuli, että iskä valehtelee. Että jotain on kuitenkin, mutta minulle vain ei kerrota.

Sitten kyynelet valuivat silmistäni, mutta en osannut sanoa, miltä tuntui. Helpotukselta? Surulta? Ilolta? En tiedä.

Ja aika pian tuli sekin ajatus, että tätä tämä tulee olemaan ehkä jatkossakin. Pessimismi lyö leimansa melkein kaikkeen tämän asian suhteen.

Nyt väsyttää. Väsyttää aivan mielettömästi. Mutta haluan päästä irrottelemaan koiran kanssa tokoilun merkeissä, joten jaksettava on. Nukun sitten joskus.

(Oikeasti olen niin onnellinen, että kävin mielessäni kaikki tutut läpi, kenelle voisin tätä iloita. En keksinyt ketään. Ei kukaan perheen ulkopuolelta näe tätä tästä näkövinkkelistä. Muille tämä on heidän elämäänsä suoranaisesti liittymätön irtonainen asia oman reviirin ulottumattomissa. He sanoisivat, että "voi kuinka kiva ja onpa ihanaa mahtoi helpottaa mites töissä menee kohta teillä on kesäloma onko kesälomasuunnitelmia?" Ja koko asia menettäisi arvonsa. Niinpä en iloinnut kenellekään muulle kuin että M:lle pistin viestin "Äiti on kunnossa.")

...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.

klo 14:45.

"Se lääkäri onkin vasta huomenna, sotkin ajat."

Tekstari ei todellakaan helpottanut. Olen pidätellyt itkua iltapäivän ja olo tuntuu oudolta. Kuin olisi naamari kasvoilla.

Ja nyt tätä perkelettä on edessä vielä uusi kokonainen päivä. Ihan vitun jees.

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

väsynyt.

Tiesin jo aamulla, että edessä on pitkä päivä. Mutta enpä tiennyt, että se olisi näin pitkä.

Oppilas menetti luokassani tajuntansa eikä häntä saatu hereille kunnolla. Tajunnan taso oli kymmeniä minutteja olematon. Ennen näiden minuuttien kulumista olin ehtinyt juosta ympäri koulua, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan ja etsiä rehtoria. Lopulta paikalle saatiin kaikki ne, joita tarvittiin ja minä lähdin ohjaamaan ambulanssimiehet paikalle.

Oli sellainen olo, että ei tämä ole vakavaa. Ei tässä mitään. Ei tunnu miltään. Kai tuo vaan feikkaa. Ei tässä mitään. Ravistelin ja koitin saada tajuihinsa. Ei tässä mitään. Kun tilanne oli ohi, oli edelleen sellainen olo. Ihan jees. Päätä tosin alkoi särkeä. Hoidin työpäivän loppuun ja pidin tunnin palaverin. Vieläkin kone hyrräsi ihan sillee. Jees.

Istuin autoon ja mietin, että oonpa aika paska. Ei tunnu missään. CD-soitin soitti Leevien Elina mitä mä teen. Lauloin mukana. "...ne oli vaatimattomat hautajaiset, itse samanlaiset tahtoisin.." ja siihen se jäi. Kyynelet vain alkoivat varoittamatta valua. Liikaa asioita. Liikaa. En edes tiennyt, mitä itkin. Äitiä? Lasta? Väsymystä? Murtuminen oli kyllä käynyt lähellä siinä vaiheessakin, kun työkaveri tapahtuman jälkeen tarttui olkapäästä ja kysyi onko minulla kaikki ok. Ok-oloon tuli murtuma. Onneksi tuli mahdollisuus vaan nyökätä ja kääntää selkä, sillä minua tarvittiin toisaalla. Nielaisin palan kurkusta, yskäisin ja murtuma oli paikattu. En hajonnutkaan, vaikka lähellä se oli.

Ja entäs, jos tämä ei ole vielä tässä? Entäs, jos joudun selittämään, miksen toiminut toisin? Miksen soittanut heti ambulanssia? Minun syy? Miksi jätin ne sinne ja juoksin itse etsimään apua? Draamaa peliin, ainakin ajatustasolla. Opettaja haastettiin oikeuteen. Sellaista draamaa. Juu. Matematiikan koekin jäi kesken. Pitäisikö huomenna pitää sama koe uudestaan? Ei siitä kesken jääneestä kukaan mitään kuitenkaan muista. Mutta tuleeko ikäviä ajatuksia, jos joutuu saman tekemään? Palaa tämä päivä mieleen.

En edes jaksa yrittää jäsentää tätä tekstiä.

äly hoi, älä jätä.

Sitä koittaa aistia ilmapiiriä. Miltä äiti näyttää? Saunassa katsoo salaa ja koittaa nähdä läpi. Saunaan mennessä äiti ensimmäistä kertaa kotoa muuttamiseni jälkeen sanoi menevänsä iskän kanssa saunaan eikä minun. Heti alkaa pelottaa. Miksi ei minun? Onko jotain pelättävää? Menemme lopulta kuitenkin saunaan äidin kanssa, mutta saunasta äiti lähettää minut ensin pois ja pyytää iskän jo saunaan. Miksi? Yritän puolihuolimattomasti sanoa iskälle, että saunaan voi jo mennä. Meneehän se, mutta äiti tulee samalla oven avauksella pois. Eikö se ollutkaan mitään? Olenko tulossa ihan hulluksi? Vainoharhaisuus iskee.

Äiti alkaa itse kertoa luukuvauksista. En sano, että iskä on jo laverrellut. Kyselen ja kuuntelen. Äitillä on ahtaanpaikankammo, joten kuvattavana olo on paniikkia aiheuttavaa. Muutamalla lauseella asia on kuitattu. Minä en uskalla kysyä, että pelottaako. En uskalla sanoa, että minua pelottaa. Äiti sanoo, että ehkä se on vain revähtänyt lihas. En oikein tiedä, voiko tuohon toivon kipinään tarttua. Viimeksi äiti sanoi, että hänellä on vain flunssa ja siksi kuumetta. Ei ollut niin pieni juttu. Leikkaushaava oli tulehtunut. Käykö nyt samoin? Tuolloin uskoin flunssaselitykseen. Jos uskon revähdysselitykseen nyt, aiheutanko ajatuksillani sen, että kyse ei olekaan mistään niin pienestä? Täysin älytön ajatus. Tiedän. Ja silti se pyörii päässäni. Ei tässä ole oikein älyllä sijaa, kun eteenpäin mennään niin vahvojen tunteiden kanssa.

Äiti puhui jotain ensi vuodesta. Minua kuvotti. Ajattelimmekohan kaikki sitä samaa? Sitä, mitä en voi edes ajatella saati, että kirjoittaisin tai sanoisin ääneen. Joten se siitä.

Kuvauksen tulokset tulevatkin vasta 13.4. (tai 14.4., en muista nyt..) Kotona käyminen vahvisti pelkoani. Kylki on edelleen kipeä. Äitiä pelottaa.

On niin paha aavistus, että kauhistuttaa. Ja jälleen järjetön ajatus tulee mieleen. Ehkä jos pelkään etukäteen aivan hirvittävästi, kohtalo lällättää ja tulos onkin hyvä. Olisin siis pelännyt turhaan. Ehkä se auttaisi. Ehkä kannattaa pelätä. Se saattaa auttaa.

Olen hullu.

hajottaa.

Työt stressaavat syystä X. Eli itsellä ei ole tietoa syystä. Kesäloma lähestyy pelottavaa vauhtia. Herään öisin ja hikoilen kuin sika, kun pelkään aamua. Ja aamulla yölliset asiat tuntuvat kummallisilta. Pieniä asioita, jotka tuntuvat kaatavan maailman. Palauttamattomat kokeet, hoitamattomat palaverit, soittamattomat puhelut...

Ja sitten on se äidin asia.

Kävin Lahdessa pari viikkoa sitten. Ihan sivulauseesta sain kuulla, että äidillä on jotain kipuja kyljessä ja että siitä syystä edessä on luukuvaus. Sivulause heitettiin ilmaan muka-kevyesti ja ohitettiin siihen sen kummemmin pysähtymättä. Nyökyttelin: "Joo joo sellasta." Salaa muljahti vatsassa. Ei taas. Ei tätä. Ei enää.

Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole miettinyt asiaa joka hetki tai edes kovin usein, mutta välillä sama muljaus käy vatsassa ja menee taas pois. Entä jos? Entä jos?

Ja tämä entä jos on saanut aikaan sen, että olen alkanut taas inhoamaan puhelimen soimista. Perheellä on oma soittoääni, jota kammoan. En yleensä tunne inhoa vielä puhelimen soidessa vaan lähinnä vastatessa.

Iskä soittaa:
"Moro." Äh.
"No moro, hemuli. Mitäs?"
Tässä kohtaa viimeistään alkaa kuvottaa. Kuvottaa hetkellisesti aivan järkyttävän paljon. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä.
"Eipä tässä.. Kotona vaan.." EI. EI.
"Ai jahas? ... Mitäs oot puuhaillu?" ÄLÄ. En halua kertoa mitään hemmetin yhdentekeviä puuhailuja. Sieltä on tulossa kuitenkin jotain oksettavaa.
"Emmä mitään kummempaa. Koiran kanssa pihalla olin tuossa.. Mitäs siellä?" ÄLÄ VASTAA. ÄLÄ KERRO. EN OIKEASTI HALUA TIETÄÄ.
"No mitäs täällä. Kaunis sää, melkein kuin kesä. Millanen siellä?" Joko nyt voi huokaista helpotuksesta? Vai odottaako se oksettava asia kulman takana vielä?
"Aurinkoista täälläkin..."
"JAhas, vai sellasta. Kävin tänään kaupassa ostamassa niitä putkia..." Vatsasta katoaa kamala tunne. Tämä olikin tavallinen puhelu. Ei hätää. Ei mitään hätää enää.
...
"Äiti kävi tänään siellä luukuvauksessa." UHH. Isku palleaan.
"Niin?"
"No siellä se kuvattiin ... Ihan normaalilta se kuva mun silmiin näytti. Ei mitään omituista, ihan symmetristä."
"No sepä hyvä." Ihan niin kuin sen jonkin paljaalla silmällä tavan tallaaja näkisi. Ketähän se luuli huijaavansa? Itseäänkö? Vai minua?

Torstaina tulevat kai tulokset. Olen v.. valmis? No en todellakaan ole. En ole valmis enkä valmistautunut kuulemaan mitään ikävää. Miten ihmeessä sitä torstaina voi vastata puhelimeen? Kuka voisi vastata puolestani? Ja silti tiedän, etten voisi antaa kenenkään muun vastata. En haluaisi katsella kasvojen ilmeitä ja koittaa kulmien rypistelyistä ja nyökkäyksistä ja pään pudistuksista arvata, mitä puhelimen toisessa päässä kerrotaan.

---

Tulisi kesä. Tulisi uusi elämä. Tulisi terveys. Katoaisi muistipalikoista se, jossa on muistikuva sairaudesta. Tätä minä silloin pelkäsin, kun kuulin sairaudesta. Että ei se katoa koskaan. Se on lopullisesti osa elämää. Kaikki tulevat päivät sisältävät sairauden tavalla tai toisella. Kaikki. Ei sitä voi pyyhkiä pois tai unohtaa. Se on läsnä joka ikisessä jälkitarkastuksessa, flunssassa, kuumeilussa, mustelmassa.

On sama olo kuin silloin, kun koirani teki kuolemaa. Suljin sen alakertaan vanhempieni kanssa nukkumaan, vaikka se oli minun koirani. Se seurasi minua kuin varjo, ja silti tein sille paskamaisesti ja jätin sen alas nukkumaan. En laskenut viereeni. En vain enää jaksanut. En pystynyt. En olisi saanut nukuttua. Olisin varmaan hajonnut siihen säryistä kertovaan läähätykseen ja kynsien rapinaan. Nyt on sama olo. En halua vastata puhelimeen. En halua tietää. En halua tukea. En halua. En jaksa, enkä kykene.

Pelottaa, jos suoraan sanotaan.

hiio hei...

..ja rommia pullo.

Valtio on saanut uuden virkamiehen riveihinsä. Vapiskaa rivit, täältä tulee virkamies hemuli!

voitto!

Jesh jesh jesh. Oppilaani ovat ainakin tämän päivän olleet paaaaaaaaaaaljon asiallisemmin kuin viimeksi. Ja mikä parasta, olen onnistunut (ainakin hetkellisesti) saamaan niiden perustasolla vaikutusvaltaisten oppilaiden päähän uppoamaan, että kannattaa käyttäytyä myös poissaollessani. Nimittäin juuri ne luotto-oppilaat, jotka minun kanssani osaavat käyttäytyä lähes poikkeuksetta - mutta jotka viimeksi kuitenkin aiheuttivat vaikka mitä hässäkkää - olivat olleet erittäin asiallisia. Ei yllättänyt, että ne minullekin aukovat pari tyyppiä ovat kunnostautuneet asiattomassa kommentoimisessa myös sijaisen aikana.

Luokka on kuitenkin täysin hallittavissa, jos luottohenkilöt pysyvät asialinjalla. Ei luokastani täysin superkilttiä saa millään - eikä siihen oikeastaan ole pyrkimyskään. Oppilaani ovat persoonia, joilla on jokaisella omat heikkoutensa. Yksi kiskoo hernoset helposti nenäänsä. Toinen on vähän adhd. Kolmas ei kykene pitämään yllä työskentelyä, jos ope ei seiso vieressä. Neljäs ei osaa suomea. Viides on joltakin toiselta galaksilta. Ja lista jatkuu... Jos luottohenkilöt eivät lähde häröimpien häröjen mukaan häröilyyn, on mahdollista, että sijainen selviää työstään mitä mainioimmin. Hän saa tukea luotto-oppilailta ja häröt häröilevät. Homma ei kuitenkaan kaadu ihan kokonaan.

Jännittävää kuulla, miten oppilaat itse kuvailevat perjantaina kahta edellistä päivää. Pistän heidät itse ensin kertomaan omin sanoin päivistä ja kerron sitten vasta omat käsitykseni. Saa nähdä, mitä paljastuksia saankaan heistä irti ;) Jos tämä ja huominen päivä ovat sekä sijaisen että oppilaiden mielestä menneet oikeasti ihan hyvin, on tiedossa perjantaina palkintopläjäys. Vien vaikka karkkia ja pidetään pelitunti.

sujuu kuin tanssi?

Omituista, miten helppoa työnteko viime viikot on ollut. Oppilaani rauhoittuvat ilman rouva Ärjyläksi muuttumista ja käyttäytyvät huumorintajuisen leppoisasti. Huomautin tänään oppilailleni, että en ole joutunut korottamaan ääntäni heille varmasti kertaakaan koko kevätlukukaudella. Läksyt ovat ärsyttävän usein tekemättä, mutta käyttäytymisen puolella ollaan menty eteenpäin oikein harppauksittain. Asennevammainen poikakin on löytänyt itsestään sisäisen rauhan ja rentouden. Pojan rentoutta on jatkunut jo lähes kuukauden, joten kyynistäkin kyynisempi hemuli uskaltaa jo toivoa, että muutoksessa voisi olla edes jotain pysyviä ominaisuuksia. Tunneillani vitsaillaan. Tunneillani höpötellään mukavia. Väärille vastauksille ei minun tulkintani mukaan koskaan naureta pahalla. Minulta pyydetään tarvittaessa apua. Oppilaat tulevat taululle tekemään tehtäviä mielellään. Oppilas pyytää itse tukiopetusta ja saapuukin ylimääräiselle matematiikan aamutunnille vapaaehtoisesti. Homma luistaa lähes pelottavan hienosti.

Näin siis minun ollessani paikalla.

Ensi viikolla menen kahdeksi päiväksi koulutukseen ja sijaiseksekseni tulee pikkuveljen tyttöystävä. Edellinen kerta sijaisen johdolla meni luokaltani ihan plörinäksi. Niinpä olen nyt työstänyt, työstänyt, työstänyt ja vielä kerran työstänyt sitä, että luokkani kykenisi jäämään ilman minua. Olen käynyt samaa keskustelua senkin suhteen, että oppilaiden pitää oppia olemaan myös muiden koulumme opettajien tunneilla yhtä ihmismäisiä kuin minun tunneillani.

Olen puhunut, puhunut ja puhunut siitä, miten opettajatkin ovat vain ihmisiä ja heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja tottumuksensa. Tänään kirjoitin tyttöystävä S:lle ohjeita luokkani käytäntöihin liittyen. Siis listaa siitä, miten mennään ruokalaan, missä oppilaat istuvat, miten tunneilla toimitaan, miten mennään välkälle, jne. jne. - niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita jokaisessa luokassa on satamäärin. Lopulta päädyin lukemaan ohjeet myös muksuille. He kuuntelivat hiljaisina eikä vastaväitteitä ilmennyt. Painotin oppilaille, että S saa viestini ja saa näin ollen tietoonsa luokkani tavat. Yritin saada oppilaat tiedostamaan, etteivät koulun säännöt muutu aikuisen vaihtuessa. Luokan toimintatavat pysyvät ennallaan, vaikka olen pois. Kerroin että toisaalta heidän pitää kuitenkin sietää myös sitä, että sijainen tekee asioita omalla tavallaan. Sijainen ei ole selvännäkijä eikä osaa arvata kaikkia tapoja. "Teidän pitää kyetä joustamaan. Te ette kuole, vaikka asioita tehtäisiin kaksi päivää muulla tavalla kuin normaalisti." Ja oppilaat näyttivät hyväksyvän tämän.

Oikein jännittää, miten oppilaani osaavat käyttäytyä, kun tosipaikka tulee ensi viikon keskiviikkona eteen. Onneksi keskiviikko alkaa ryhmätunnilla, niin S saa luultavasti tutustuttua rauhallisessa ympäristössä niihin sopivasti vaikutusvaltaisiin oppilaisiin, jotka aamutunnin ryhmään kuuluvat. Luokasta puuttuvat ne oppilaat, jotka toimivat hölmöilyn yleisönä ja tukijana, joten oppilailla ei luultavasti ole syytä ryhtyä sikailemaan.

Toivottavasti ensivaikutelma ensi keskiviikkona sisältää puolin ja toisin reilua kohtelua ja rentoa päättäväisyyttä. Niiden muutaman ensimmäisen hyvin sujuneen minuutin avulla S selviää molemmista päivistä. Niin helppoa -tai vaikeaa - se oikeastaan on.

---

Kaikesta huolimatta: kolme viikkoa pääsiäislomaan! Ei juuri mitään siis! Ja sitten onkin jo ihan kevät. Huraa.

taas uni

Mikähän siinä on, että viime päivinä on ollut hirveän monta mieleen jäänyttä unta. Yleensä en muista aamulla unista mitään.

Istun lentokoneessa. Vieressäni on muistaakseni eräs M:n kautta tuntemani ihminen. Lentokone alkaa kaartaa vasemmalle tarkoituksenaan laskeutua lentokentälle. Kaarre syvenee ja syvenee. Menemme aina vain jyrkemmässä kulmassa alaspäin. Ja sitten käy se, miksi oikeastikin inhoan lentämistä. Kone alkaa syöksykierteessä lähestyä maata. Vieressäni istuva kiljahtaa ja siitä tiedän, ettei kyse ole vain minun vainoharhaisesta lentopelostani. Nyt ollaan oikeasti kusessa. Istun paikallani jotenkin kangistuneena ja hoen "älä putoa älä putoa älä putoa pysy ilmassa pysy ilmassa..." Odotan kuolemaa. Olen ihan varma, että kuolen. Ja sitten lentokone saakin aivan yllättäen oikaistua itsensä. Olen ehtinyt käydä mielessäni läpi sen, miten kone putoaa ja minä menen palasiksi. Murskaannun kuoliaaksi. Olemme kuitenkin edelleen ilmassa ja lentokoneen on tietenkin pakko laskeutua. Alkaa uusi kaarros vasemmalle ja laskulähestyminen. Siihen uni päättyy. En tiedä, kuolinko vai jäinkö eloon.

----

Äiti kävi torstaina verikokeissa. Minä en uskaltanut kysyä, miten lääkärissä meni, koska äiti ei ollut siitä aamulla mitään sanonut. Kalenterista vain huomasin, että tänään on lääkäriaika. Äiti kertoi puhelimessa siskolleen tuloksista, joten minäkin sain tietää. Ja olisihan se pitänyt äidin olemuksesta kyetä päättelemään. Hän lähes leijui ilmassa: tulokset olivat olleet puhtaat.

----

Sää on aivan jumalainen. Rakastan tälläistä säätä. Aurinko paistaa. Hiekoitushiekka rapisee jalkojen alla. Linnut laulavat. Kuulostaa niin kovin keväälle. Tuntuu siltä, että ihan kohta alkaa kesä. Voi että miten tästä saakin elämäänsä energiaa ja iloa. Käyn aurinkoenergialla, se on varmaa.

unia ja ajatuksia

Oltiin M:n kanssa hiihtoloman kunniaksi risteilyllä ja pyörähdettiin Tukholmassa. Viimeksi olen käynyt Tukholmassa ollessani muistaakseni 7-vuotias, joten aika vähäiset olivat muistikuvat kyseisestä paikasta. Näytti hyvin vahvasti ihan Helsingille. Ainoastaan kaupungin vanha osa erotti kaupungit toisistaan. Ihan "jees" kaupunki. Ei erityisen kaunis eikä erityisen mielenkiintoinen shoppailukohde, sillä suurin osa kaupoista oli myös kotimaasta tuttuja.

Laivalla oli lomaviikosta johtuen luonnollisesti paljon lapsia. Lisänsä sekalaiseen lapsiseurakuntaan toi suuri laumallinen abeja. Katselin abien tohinoita laivan karaokebaarissa aika kauhusta kankeana. Miten voikaan ihminen olla abi-ikäisenä niin täynnä itseään, tietää kaikesta kaiken ja osata enemmän kuin kukaan muu? Miten abi-ikäistä voikaan naurattaa niin paljon ja miten ihmeessä hänen huumorintajunsa saattaakaan olla niin... Niin.. Niin jotenkin sellaista, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin toinen abi? Hirvitti. Olin aivan käsittämättömän onnellinen siitä faktasta, etten itse enää koskaan tule olemaan abi-ikäinen. Olen aika varma, että myös minä olen ollut samanlainen ällötys tuossa iässä. Onneksi abit eivät takuuvarmasti itse huomanneet, miten lapselliselta touhu kaikessa "aikuismaisuudessaan", puvuntakeissaan, minihameissaan, ripsiväreissään ja lennokkaissa kiharakampauksissaan näytti. He olivat niin aikuisia, niin aikuisia. Kovaäänistä naurua, punaisia drinkkejä, kriittistä arviointia niiden karaokelaulajien lauluista, jotka "EI VAAN SISÄLLÄ TARPEEX FIILISTÄ MIX TOI EI NAUTI TOST LAULAMISEST LAULAMINEN ON ILOINEN ASIA VETÄIS FIILIXELLÄ EIKÄ TOLLEEEE MÄ VEDÄN PAREMMIN". Olisi naurattanut, ellei olisi ärsyttänyt. Ja ärsytti nimenomaan sen takia, etten olisi saanut abia takuulla millään näkemään omaa käytöstä ulkopuolisen silmin. Abi ei olisi pitänyt käytöstään lapsellisena vaikka olisin selittänyt hänelle asiaa maailman tappiin asti. Hänhän on Aikuinen ja käyttäytyy Aikuismaisesti. Piste. Illan viimeisenä biisinä soi kiharapilvisen ja partasänkisen puvuntakki-minihame -yhdistelmäpakkauksen kuorolaulantana esittämä kasarihitti. Voi jösses.

-----

Mitähän unianalyysin tekijä sanoisi seuraavasta unestani? Odotin lasta ihan viimeisillään. (En ole oikeastaan koskaan nähnyt moisia unia.) Yritin saada lapsen syntymään keinolla millä hyvänsä, mutta se ei vaan halunnut syntyä. Ja sitten lopulta huomasin, että olinkin synnyttänyt - vaan en lasta. Olin synnyttänyt minimaalisen pienen puun, jossa kasvoi pienen pieniä lehtiä. Pikkuruisista lehdistä päättelin, että puu on kuin onkin elossa, vaikka se on niin kauhean pieni. Olin kuitenkin jollain tasolla pettynyt, etten ollutkaan synnyttänyt lasta. Toisaalta olin myös helpottunut. Lopulta sain kuitenkin tietää, että äitini oli syystä tai toisesta piilottanut lapsen, jonka olin sittenkin synnyttänyt ja sain lapsen (poika) kapaloituna syliini. Minua itketti. Lapsen piilottaminen oli kai äidin pila tai kosto jostakin. M ei ollut koko unen aikana halunnut osallistua synnytykseen, koska synnytyksen aika oli juuri silloin kun hänen oli tarkoitus olla bilettämässä. Omituinen uni. Ehkä oman sävynsä tulkintaan tuo se, että uni on nähty laivan pubista saapumisen jälkeen.

---

Äiti menee tänään taas lääkäriin. En tiedä, mitä tutkitaan. Viime viikolla oli tutkittu jotain röntgen-kuvia ja äiti oli noudettu käytävästä takaisin lääkärin puheille. Paniikki ei kuulemma ollut kaukana. Miksi ihmeessä ne noutaisivat takaisin, ellei jotain uutta ja kamalaa olisi huomattu? Jo pelkkä ajatus tilanteesta saa ihokarvat pystyyn. Olisin varmaan hajonnut siihen paikkaan. Ja lopulta selvisi, että takaisin pyydettiinkin sen takia, että ensimmäiset kuvat olivat epäonnistuneet. Voi sitä helpotuksen määrää.

Tuli vahvasti sellainen tunne tuosta äidin kertomuksesta, että tuotahan se tulee olemaan tästä eteenpäin aina. Ei varmasti tule sellaista kontrollikertaa, jolla kauhu ei ainakin jollain tasolla leijuisi ilmassa.

Tämän lekurikäynnin jälkeen seuraava kontrolli on muistaakseni puolen vuoden päästä. Silloin on edessä taas sama paniikki.

kevät

Aurinko paistoi. Koira kirmaili minkä kintuistaan pääsi. Tuuli oli aukeilla paikoilla hyytävän kylmä. Ja aamullakin on jo valoisaa.

Keväinen olo ja uudet punaiset puolivarsikumisaappaat.

Kevät, ollos tervetullut. Talvi saa jo mennä.

---------

Voisinpa kertoa vähän kuulumisia hemulin elämästä. Palapelin palat ovat aika hyvin kasassa tällä hetkellä.

Pala1: koira
Koira osaa jo todella paljon. Tokoilemme viikottain ja huomenna alkaa agilityn maailmaan tutustuminen. Urostelua on jonkin verran, mutta rakas rakas koiraseni on alkanut hakeutua pois niiden uroiden seurasta, joilta saa turpiin tai joiden seurassa muuten vaan tulisi rähinää. Ja mihinkä muualle se hakeutuisi kuin oman emännän jalkoihin. Niinpä voin melko turvallisin mielin viedä koirani myös sellaisiin paikkoihin, jossa on muita uroksia. Tappelua ei synny, koska koirani väistää. (Tosin jos toinen koira - olipa se uros tai narttu - tunkee iholle koirani kaikista väistävistä eleistä huolimatta, tulee turpiin niin että raikaa. Koirani ei alistu. Koskaan. Ei ikinä. Mutta se ei myöskään haasta riitaa. Aika optimaalinen tilanne, kaiken kaikkiaan, sillä toki tuo saa itseään puolustaa. En minä lapasta halunnut, vaan aktiivisen koiran.)

Tänä aamuna heräsin seitsemältä siihen, että koira pitää oksennusääntä. Nousin katsomaan. Aika jännä, että oksetti - koira nimittäin oli nähtävästi vetänyt iltapalaksi kumiankkaa. Ei sula kumi, ei.

Pala2: oppilaat
Perjantaina käytiin kirjastossa. Muistan, miten samaa jengiä kolmosluokkalaisina kirjastoon raahatessani hikoilin ja karjuin ohjeita ja käskyjä. Ja miltä näytti kirjastokäyntimme nyt, yli kahden yhteistyövuoden jälkeen? Annoin kahdelle ensimmäisenä jonossa olevalle käskyn johdattaa joukon kirjastoon ja minä tallustelin jonon perässä. Menimme kuin ankat kiltisti kirjastolle asti. Aurinko paistoi. Kirjastoon ensimmäisenä ehtineet istuivat kirjaston rappusilla odottamassa minua ja hitaimpia. "Menkää hakee kirjat itellenne." Sinne menivät. Ok, muutama kirmasi suoraan nuorten seksikirjat -osastolle ja pari kuuntelemaan musiikkia, mutta kerran (!!!) annetun uusintaohjeen jälkeen jokainen etsi itselleen luettavaa. Kirjat olivat järkeviä valintoja, ei ainoaakaan valintaohjeita kiertävää opusta. Kävelimme takaisin. Minulle ei tullut hiki. Kävin viemässä ulkokamppeet opehuoneeseen ja sillä aikaa oppilaat olivat kulkeutuneet takaisin luokkaan tekemään keskeneräisiä kuvistöitä. Omatoimisuutta, voitteko kuvitella. Päivän päätteeksi kerroin oppilaille huomioitani siitä, miten paljon he ovat kolmosluokkalaisesta kasvaneet ja hehkuttelin, miten hienosti kirjastoreissu meni.

Torstaina kaksi jätkää oli homotellut eha-luokan poikaa. Pojat menivät selvittämään asiaa eha-luokan avustajan kanssa ja palatessani odottelin vähän jännityksellä, miten pojat asian hoitaisivat. He hoitivat sen (kyynisen opettajansa yllättäen) hienosti. Asiallista käytöstä ja anteeksipyyntö.

Tästä huolimatta hiihtoloma tuli kyllä ihan tarpeeseen.

Hyvää tätä vuotta. Ja paskat.

Vuosi vaihtui ystävä L:n poikaystävän mökillä kuraisissa tunnelmissa. Vuodenvaihteen jälkeen autoja irroiteltiin mutanurmelta hartiavoimin. L kaatui mutaan turvalleen ja muut muuten vain olivat pyörien mutaroiskeista ruskeita.

Työt alkoivat. Muksut ovat jo ihan mukautuneita koulutyöhön ja oikeastaan jo viikon kuluttua kevätlukukauden alkamisesta yksi oppilaistani totesi, että "Lomasta tuntuu olevan ihan MIELETTÖMÄN pitkä aika." Olin samaa mieltä.

Maanantai ja tiistai kuluivat tällä viikolla koulutuksessa. Istumista kuusi tuntia kahtena peräkkäisenä päivänä tekivät sen, että nyt olen saikulla ja huomenna menen moikkaamaan kiropraktikkoa. Selkä on aivan perkeleen paskana, jos suoraan sanotaan. Lähes itkun kanssa hilasin perseeni keskiviikkoaamuna autoon ja autosta ulos ja pohdin mielessäni, kuinka hullu olen. Jos minussa olisi mikä muu tahansa kohta yhtä kipeä kuin mitä selkä keskiviikkona oli, en ikimaailmassa olisi mennyt töihin. Töissä hyydyin opehuoneeseen vievälle käytävälle, koska selkä ei antanut myöten ottaa askeltakaan. Onneksi sentään pääsin liikenteeseen. L:n mielestä näytin tiistaina pingviiniltä, kun kävelin selän takia hieman hassusti. Keskiviikkona tilanne oli se, että L kuvaili minua pakastetuksi pingviiniksi. Ja niinhän siinä sitten kävi, etten kyennytkään olemaan työpäivän loppuun asti, vaan päästin oppilaat kotiin kaksi tuntia aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Apulaisrehtori lykkäsi kaksi päivää sairaslomaa ja täällä sitä nyt sitten maataan. Tuntuu syntiseltä olla saikulla, sillä tokihan selkä on lihasrelaksanttien avustuksella nukutun yön jälkeen paljon parempi. Ei selkä kunnossa ole, mutta käveleminen sujuu. (Istuminen ei.)

Tänään tosiaan olen sentään jo päässyt vähän kävelemään ja työsopimuksensa irti sanonut vasen jalkakin on alkanut toimia ihan kiitettävästi. Eilen vasen jalka suostui ottamaan vain pienen pieniä kääpiöaskelia. Joku hermo on ihan kirjaimellisestikin selästä niin kireällä, ettei jalkojen liikuttelu oikein toimi. Kaksi kertaa olen potkaissut koiralle lelua lattialta ja yhtä monta kertaa olen todennut, että tässä kunnossa ei todellakaan pitäisi potkia yhtään mitään.

Selkäni on kuvattu ensimmäisen kerran yli 15 vuotta sitten, eli olen kipuillut lähes koko elämäni. Tähän selkäkipuun on jo niin tottunut, ettei oikein hahmota, olisiko selkä ulkopuolisen kokemana nyt kipeä vai todella kipeä. Kumartelun olen varmastikin vuosia jo tehnyt käsiavusteisesti. Eli nostan itseni syvästä kumarruksesta pystyyn käsivoimin. Tervehenkistä, eikö?

loma.

Nyt se alkoi. Kaksi viikkoa ja kolme päivää hermolepoa. Ja mitenkäs muuten tunnollinen opettaja aloittaisikaan loman kuin sairastumalla TAAS flunssaan. Tai oikeastaan tällä kertaa ongelmia on vain kurkun kanssa. Nenä ei ole tukossa, mutta yskittää.

Hyvä hyvä. Vastahan tämä on kolmas flunssa vähän alle kuukauden sisään... Edellisestä ehtii aina olla terveenä pari päivää ja taas iskee uusi. Väsyttävää.

---

Tänään Lahteen - ja luultavasti junaan kauhistelemaan ruuhkaa. Ajattelin taktisesti valita paikallisjunan, joten siinä ei pitäisi olla rasitteena pitkänmatkalaisia lainkaan. Saa nähdä, ollaanko seisomisosastossa koko matka. Olen valmistautunut henkisesti siihenkin vaihtoehtoon.

lääääh.

Huomenna on joulujuhla. Tänään pistin viimeisen mailin tälle vuodelle oppilaan huonosta käytöksestä. On alun alkaenkin kuollut idea tuupata luokkakaveria rintakehästä ja vielä huonomman siitä ideasta tekee yllättävä toteutus. Lopputuloksena luokkatoveri kaatuu selälleen suorilta jaloilta ja ihan juuri ja juuri välttää kolauttamasta takaraivonsa painavan penkin kulmaan.

Viimeisiä siis viedään. Kai tässä itse vielä jaksaisi töitä tehdä ilman lomaakin, mutta kakarat alkavat olla aika loppuun kulutettuja. Sekoilua, häröilyä, ajattelemattomuutta... Ja joulun jälkeen minulla edessä urakka, jossa kahden oppilaani asioita ryhdytään työstämään uusin voimin ja uusin keinoin.

Lauantaina suuntaan kohti kotikotia. Sitä ennen pitäisi vielä huomenna etsiä loput joululahjat ja jouluruuat. Kai sitä ehtii..

-----

Lääääh. Eksyin koiran kanssa lähimpään metsikköön. Pitkäksi tarkoitettu lenkki venyi vielä pidemmäksi, kun totesin astuvani ulos metsästä paikassa, jossa kulkee bussi jonkalaista en ole aikaisemmin koskaan nähnyt. Pientä hämmennystä herätti myös uppo-outo ympäristö ja vieraat kadunnimet. Luulin vielä asutusta löydettyäni pysyneeni edes jonkin verran kartalla. Olin väärässä. Suuntavaisto oli pettänyt minut totaalisesti. Olin hortoillut 1,5km väärään suuntaan. Oikeastaan mitään hätää ei olisi ollut, ellen olisi tiennyt että viideltä on pakko olla kotona. Leffa alkaa kuudelta, joten en voinut käyttää ulkoiluun koko iltaa. Vartin yli neljä tallustelin siis ulos metsästä ja totesin olevani eksynyt. Onneksi satuin bongaamaan tutun bussinumeron hetkistä myöhemmin. Seurasin bussipysäkkejä ja löysin kuin löysinkin takaisin kotiin. Kaksi tuntia hortoilua takana ja edessä kaksi tuntia elokuvaa. Noinkohan pysyn hereillä..

onni on... koira.

Tänään melkein itkin työasioiden vuoksi. Vanhempi tulkitsee minun sanojani täydellisen pieleen ja keskittyy aivan järkyttävän epäolennaisiin asioihin. Yritän selittää ja selittää ja selittää ja tuloksena on lisää epäolennaisuuksia ja jopa epäolennaisuuksien väärin ymmärtämisiä. En tajua, miten aikuinen ihminen voikin tulkita niin pieleen. Jotenkin alkaa olla vahvasti jo sellainen olo, että minun sanomisiani luetaan tahallaan kuin piru raamattua.

Olin niin vihainen ja turhautunut tänään töistä kotiin ajellessani, että nauroin ääneen ja hoin vittua. Pohdin, minkälaisia seuraamuksia siitä olisi, jos sanoisi suoraan ajatuksensa asianomaisille. Tai jos viimeistään silloin kun vaihtaa eri luokkaa opettamaan kertoisi, miten turhauttavan typerästi vanhempi on käyttäytynyt. Tai että saisi edes suoraan kysyä, että onko tuo nyt ihan tosissaan niin tyhmä, mitä esittää.

Olin vihaisempi kuin pitkiin aikoihin.

Onneksi on tuo koira. Tulin kotiin ja harkitsin itkemistä. Vastasin viimeisen kerran tässä asiassa kyseiselle vanhemmalle. Koira tunnisti mielialani ja väistyi syrjään. Yleensä se kiertää jaloissa niin pitkään, että pääsee ulos. Nyt ei kiertänyt, vaan fiksusti antoi tilaa puhista, puuskuttaa ja hokea vittua.

Lähdin lenkille sillä ajatuksella, että pää saa levätä. Rehellisesti sanottuna en uskonut hetkeäkään, että kyseinen vitutuksen määrä katoaisi minnekään lenkillä. Monet työasiat häipyvät mielestä koiran kanssa ulkoillessa, mutta tämä oli niin rankka turhautuminen, että en uskonut siihen auttavan minkään. Väärässä olin. Ensimmäiset 300 metriä koirapuistoon olin edelleen kireä kuin viulun kieli. Mutta yllätys yllätys. Puiston portin avattuani koirat veivät ajatukseni niin kokonaan, että työasiat pyyhkiytyivät pois. Palasin lenkiltä rentoutuneena ja punaposkisena. Enää en (onneksi) saa päälle tuota ahdistunutta tunnetilaa, vaikka asiasta nyt kirjoitankin.

Minun pitäisi saada henkilökohtainen avustaja, joka lukisi ensin mailini ja antaisi minun luettavakseni ne, jotka aivan oikeasti kaipaavat vastausta ja deletoisi ne, joiden kaikessa turhuudessaan ja älyttömyydessään tulisi kadota bittiavaruuteen vastaamattomina.

SÄ KORVAAT NÄÄ!

Käytiinpä oppilaiden kanssa leffassa. Menomatka sujui ihan ok. Leffa sujui ihan ok. Paluumatka ei sujunut. Pojat vetivät itsensä kierroksille. Yksi kiipesi keskustan kaupunkipatsaaseen. Karjuin sen alas niin että kitarisat heiluivat. Yksi jäi liukuportaissa tervehtimään jokaista liukuportaista tulevaa tukkien koko rautatieaseman liukuportaat. Kaksi tai kolme leikki tahallaan laiturilla keltaisen varoitusviivan väärällä puolella kiskojen tuntumassa. Yksi hakkasi pullolla seinää.

Lopulta kiipesimme metroon ja minä sain seurakseni kolme haastavaa poikaa. Pojat vihjailivat hyvin suoraan, että minulle olisi metrossa muuallakin istumapaikkoja. Kerroin, etten ole siirtymässä mihinkään, koska he tarvitsevat seuraani. Muut metrossa tuijottivat. Osa tuijotti paheksuvasti, osa tuijotti suoranaisen huvittuneena. Vieressäni istunut poika tunki paikalleni leffasta yli jääneitä karkkeja. Siirsin ne pois. Nousin ohjaamaan takanani istuvia poikia ja samassa karkit ilmestyivät taas paikalleni. Sen enempiä miettimättä istua rojahdin karkkien päälle. "Sitä saa mitä tilaa", tokaisin. "SÄ KORVAAT NÄÄ OPE ISTU MUN KARKKIEN PÄÄLLE SÄ KORVAAT NÄÄ!" Hihitin ja käskin kysymään korvausasiaa vanhemmilta.

200m ennen koulun pihaa yksi kusi talon seinään. Tunti jälkkää.

Hyvä reissu. Leffaa en ehtinyt katsoa, koska oletettavasti kakkosluokkalaiset vieressäni mäiskivät toisiaan limupulloilla ja avokämmenillä naamaan ja päähän ja selostivat elokuvan juonta lähes tauotta.

---

Huominen saikulla. Flunssa on taas. Tällä kertaa ääni kulkee, mutta nenä ja korvat ovat tukkoistakin tukkoisemmat.

voihan perse.

Taas flunssa. Korvat tukossa. Nenä tukossa. Yskä tuntuu siltä, että kohta oksennan yskimisen tuloksena. Myös päähän koskee yskiminen. Hyvä hyvä. Huomenna ei ainakaan voi olla saikulla, sillä suuntaamme muksujen kanssa elokuviin. Paskat.

Menenpä niistämään. Hemmetti.

stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.

saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.

uudistuksia

Aika oli ajanut ohi ulkonäköasetuksista. Ja blogger.comkin on tehnyt ulkonäön muokkaamisesta huomattavasti helpompaa. Niinpä tein vähän muutoksia.

Koira-asiat siirtyvät tästä päivästä lähtien muualle, joten se puoli elämästäni karsiutunee aika vahvasti tästä blogista pois. On niin paljon koira-asiaa ja niin vähän halua tehdä tästä blogista koirablogi. Siksi tälläinen ratkaisu.

Ei mulla muuta.

koi-ra.

Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.

Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.

Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)

Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.

------

Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.

outo olo.

Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.

Outo olo.

huojuu, vaan kaatuuko?

Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.

Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.

Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.

Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).

--------

"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."

Joo-o.

diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.

ikäviä hetkiä

Työtoveri käyttäytyy asiattomasti. Mitä siinä voi, kun ei voi tasavertaisena työntekijänä ryhtyä aikuista ihmistä kovin paljon käskyttämäänkään. Tilanne tuli ihan kulman takaa ja jouduin seuraamaan sivusta toimintaa, jota ei voi hyväksyä tai pitää ammattimaisena. Todella ikävää ja vasta jälkikäteen iski oikein kunnolla, miten inhottava juttu kyseessä olikaan. Itkun partaalla käytyäni kasailin käytävässä opettajapakettiani. Ja nyt olen siinä pahassa välikädessä, että työntekijä saa asiasta huomautuksen, koska minä olen kokenut tilanteen huonosti hoidetuksi. Ääääh. Ja miten selittää asia lapsille, kun työtoveria vastaan ei voi nousta, mutta toisaalta ei voi myöskään puolustaa tapahtunutta..?

Kaikkea sitä joutuukin tässä työssä kohtaamaan niin aikuisten kuin lastenkin taholta.

mäkin oon hemuli!

Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.

Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.

En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.

Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.

painajaisia

Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.

Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.

Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.

viikonloppu. huh.

M lähti harrastuksensa viemänä Loimaalle koko viikonlopuksi. Ja minä jäin kotiin koiralapsukaisen kanssa. Ihanaa, että saan ihan luvan kanssa vain olla kokonaiset kaksi päivää. Eilen tosin rikoin tämän olemisen sietämättömän keveyden suuntaamalla Helsinkiin ilotulituksen SM-kisoja katsomaan. Idea oli ihan hyvä ja sääkin suosi. Käytännön tasolla homma kusi aika vahvasti ja olotilat jälkikäteen ovat aika negatiivissävytteiset. Tai lähinnä ilta oli enemmän kuin outo.

Junalla keskustaan. Ystävä L ja muut ovat syömässä. Sovimme tapaamispaikan ja minä hipsin sinne puoli tuntia etuajassa todetakseni, että Finlandiatalon ympäristö (sovittu tapaamispaikka siis) on suljettu yleisöltä. Tavoitan L:n tässä vaiheessa vielä puhelimella ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Kävelymatka osoittautuu niin pitkäksi, että paukuttelu alkaa juuri sillä hetkellä, kun pääsen takaisin Töölönlahden rantaan. En siis ehdi etsiä L:ää. Viestien vaihdon jälkeen hortoilen ympäriinsä ja pienehkö vitutus hiipii iholle. Yksin. Tuhansia kännisiä teinejä ja minä. Perkele. Jotenkin kännisten teinien katseleminen käy työstä. Ässät suhisevat, vitut lentelevät ja silmät kiiluvat ihanasta siideriteinihumalasta. Tytöt halailevat ja huutavat vittua ja saatanaa. Kielisuudelmia niin että kuola roiskuu. Sammuneita ja oksentavia. Hirveä meteli. Ei hyvä.

En löydä L:ää mistään. Puhelinverkko on ylikuormitettu, enkä enää saa viestejäni saati soittojani L:n tietoisuuteen. "Tuu tänne missä soi musiikki, ollaan siellä." Viesti pistää vitutuksen kiertämään päässä. Ranta on miinoitettu kaiuttimilla. Mikä hemmetin määritelmä tuo on sijainnille. Kaikkialla soi musiikki. Perkele.

Luovutan ja päätän seurata tapahtuman yksin. Takanani ilmapallonmyyjämies ja humalainen 17-vuotias poika harrastavat fyysistä ja henkistä taistelua. Poika saa itsensä oikein kunnolla kierroksille ja ryhtyy syyttämään ilmapallomiestä pahoinpitelystä. Tunteet kuumenevat ja poika osoittautuu rikkaan isin kakaraksi, joka on tottunut saamaan haluamansa. "MÄ EN VITTU MAKSA SITÄ TUPAKAN PUHKASEMAA ILMAPALLOA! TARVITSEN TODISTAJIA TUO MIES PAHOINPITELI MINUA! SE KURISTI! SOITAN POLIISIT JA ISKÄ TULEE ESPANJASTA JA SEN JURISTI TEKEE TÄSTÄ JUTUSTA SULLE VITUN KALLIIN. MUN ISKÄ EI ANNA KENENKÄÄN KOHDELLA MUA NÄIN! SOITAN POLIISIT." Tässä vaiheessa poika yrittää tarjota minulle kaljapussiaan, ettei jää poliiseille kiinni alaikäisenä alkoholin hallussapidosta. Ei vittu. Minäkö muka menisin apuun tuolle rasittavalle pikkunilkille. Kantakoon itse kaljansa ja selvittäköön itse ongelmansa. Poliisit saapuvat lopulta ja poika kuljetetaan toisaalle. Vieressäni seisova nainen pyörittelee kanssani silmiä. Ei helevetti. On siinä isä pojalleen opettanut jos sun mitä. Juristit kehiin vaan. Mitä sitä edes harkitsemaan anteeksipyyntöä, kun on rikkonut (ilmeisen tahallaan) ilmapallon.

Kävelen väkijoukon seassa takaisin rautatieasemalle. Bussiin on parisataa metriä jonoa. Juna lähtee tunnin päästä. Perkele. Kävelen junaportille odottamaan. Selkään sattuu ja on hirveän kylmä. Tunnin seisoskelun jälkeen pääsen junaan. Ennen omaa pysäkkiä mies oksentaa ihan vieressä. Perkele.

Pääsen kotiin ja vien koiran yöpissalle. Ihanaa, että ilta on ohi.

-------

Yöllä näin unta, että pelastin kuningaskalastajalinnun ja ruokin sitä koiranruualla. Säilytin lintua kirjan välissä. Tosin sitten huomasin, ettei kirjan välissä ollut linnulle kovinkaan paljon tilaa. Niinpä päästin sen kotiimme vapaaksi koiran seuraksi. Linnun siivet olivat katki joten se vain pyrähteli lyhyitä lentosuorituksia. Outo uni.

-------

Harkitsin tänään hetken tosi vahvasti kolmannen tatuoinnin ottamista. Ensimmäinen on muisto ensimmäisestä omasta koirastani, joka kuoli sairastettuaan ja kärsittyään liikaa. Toinen on muisto siirtymisestä oman elämänsä kuningattareksi eli osa suurta kotoamuuttoprojektia. Tuntuu siltä, että kolmannen tatuoinnin pitäisi jotenkin liittyä äitiin. Niskaan joku sellainen, joka muistuttaa tästä ja menneistä vielä vuosienkin päästä. En ikinä voisi ottaa tatuointia vain ajatuksella: "Onpa kiva kuva tuon pistän ihooni." vaan pitää olla joku tarkotus merkillä, joka säilyy ihossani luultavasti hautaan asti. Kahta tatuointiani en ole koskaan katunut. Niillä on merkitys, joka säilyy. Ehkä pian on kolmannen tatuoinnin aika.