Tiedän, että "normaalista" poikkeavat ihmiset eivät välttämättä arvosta sitä, että heitä tuijotetaan. En minäkään haluaisi, että minua tuijotettaisi, jos keskellä otsaani olisi suuri näppylä. Toisaalta. Ihmisen luonteelle lienee tyypillistä, että normaalista poikkeviin asioihin kiinnitetään huomiota. Se on osa ihmisen psyykettä, luulisin.
En ole aikaisemmin ollut tekemisissä autistien kanssa. Televisiosta olen suurella mielenkiinnolla tutustunut asiaan ja koulutukseenikin kuuluu (hurjan kevyt) erityispedagogiikan kurssi. Myös ystäväni on työskennellyt autistien kanssa, joten puhumattomien mutta silti omalla tavallaan kommunikoivien ihmisten elämä ja oleminen on minulle edes jotenkin tuttu. Silti oli hämmentävää todeta, että kaupassamme asioi kaksi perhettä autistilapsineen. Tämä on puhdas oletukseni, mutta luulisin oletukseni olevan kohtuullisen lähellä totuutta. Lapset ovat hämmentävän paljon samankaltaisia. He eivät puhu. Ei eivät katso silmiin. He ääntelevät eri tavoin, ja reagoivat ympäristöön eri tavalla kuin normaali 8-10 -vuotias lapsi. He ilostuvat ja riemastuvat nopeasti asioista, joita minä en pysty näkemään. He ymmärtävät ainakin osittain puhetta ja ovat melko karkailualttiita.
Tahtoisin kovasti tietää lisää. En tahdo tuijottaa lapsia. Tahtoisin silti nähdä ja kuulla ja tietää enemmän. En osaa arvata häiritseekö autistilasta muiden tuijotus. Lapsen vanhempien voisin kuvitella reagoivan jotenkin ulkopuolisten tuijotukseen. Seuraan suurella mielenkiinnolla Kauran kirjoituksia. Olisi hurjan hurjan mielenkiintoista nähdä maailma hetken aikaa autistin silmin. Tämä lienee puhdasta tirkistelyhalua. En oikein osaa päättää onko tirkistelyhalu huono vai hyvä asia.
Oli jotenkin... En oikein osaa edes kuvailla.. Jännittävää ja lähes pelottavaa, kun autistityttö tuli tänään vauhdilla aivan lähelleni. En osannut ennakoida, mitä tulisi tapahtumaan. Oletin murto-osasekunnin ajan, että tyttö rutistaisi minua, kunnes totesin, että hän oli tullut lähelleni nuuhkiakseen minua. Se oli huimaa. Jotenkin. Jotenkin hienoa. Hän oli huomioinut minun olemassaoloni, vaikkei tähän mennessä yhdelläkään kauppareissulla ollut edes katsonut minua.
En oikein osaa luoda mielikuvaa siitä, miten voisin käyttäytyä autistisen lapsen kanssa kassatädin ominaisuudessa. Miten käyttäytyisin heidän kanssaan opettajan ominaisuudessa? En tiedä. Olen utelias ja hämmentynyt. (Ja tätä tekstiä on hurjan vaikea kirjoittaa luomatta väärää käsitystä siitä, etten muka pitäisi autistia arvokkaana yksilönä. Tai jotain. Vaikeaa.)
En ole aikaisemmin ollut tekemisissä autistien kanssa. Televisiosta olen suurella mielenkiinnolla tutustunut asiaan ja koulutukseenikin kuuluu (hurjan kevyt) erityispedagogiikan kurssi. Myös ystäväni on työskennellyt autistien kanssa, joten puhumattomien mutta silti omalla tavallaan kommunikoivien ihmisten elämä ja oleminen on minulle edes jotenkin tuttu. Silti oli hämmentävää todeta, että kaupassamme asioi kaksi perhettä autistilapsineen. Tämä on puhdas oletukseni, mutta luulisin oletukseni olevan kohtuullisen lähellä totuutta. Lapset ovat hämmentävän paljon samankaltaisia. He eivät puhu. Ei eivät katso silmiin. He ääntelevät eri tavoin, ja reagoivat ympäristöön eri tavalla kuin normaali 8-10 -vuotias lapsi. He ilostuvat ja riemastuvat nopeasti asioista, joita minä en pysty näkemään. He ymmärtävät ainakin osittain puhetta ja ovat melko karkailualttiita.
Tahtoisin kovasti tietää lisää. En tahdo tuijottaa lapsia. Tahtoisin silti nähdä ja kuulla ja tietää enemmän. En osaa arvata häiritseekö autistilasta muiden tuijotus. Lapsen vanhempien voisin kuvitella reagoivan jotenkin ulkopuolisten tuijotukseen. Seuraan suurella mielenkiinnolla Kauran kirjoituksia. Olisi hurjan hurjan mielenkiintoista nähdä maailma hetken aikaa autistin silmin. Tämä lienee puhdasta tirkistelyhalua. En oikein osaa päättää onko tirkistelyhalu huono vai hyvä asia.
Oli jotenkin... En oikein osaa edes kuvailla.. Jännittävää ja lähes pelottavaa, kun autistityttö tuli tänään vauhdilla aivan lähelleni. En osannut ennakoida, mitä tulisi tapahtumaan. Oletin murto-osasekunnin ajan, että tyttö rutistaisi minua, kunnes totesin, että hän oli tullut lähelleni nuuhkiakseen minua. Se oli huimaa. Jotenkin. Jotenkin hienoa. Hän oli huomioinut minun olemassaoloni, vaikkei tähän mennessä yhdelläkään kauppareissulla ollut edes katsonut minua.
En oikein osaa luoda mielikuvaa siitä, miten voisin käyttäytyä autistisen lapsen kanssa kassatädin ominaisuudessa. Miten käyttäytyisin heidän kanssaan opettajan ominaisuudessa? En tiedä. Olen utelias ja hämmentynyt. (Ja tätä tekstiä on hurjan vaikea kirjoittaa luomatta väärää käsitystä siitä, etten muka pitäisi autistia arvokkaana yksilönä. Tai jotain. Vaikeaa.)
2 kommenttia:
Kuulostaa minustakin siltä, että asiakkaasi voivat olla autistisia. Minunkin poikani nuuhkii, tosin se vaatii ensin jonkinmoista turvallisuudentunnetta nuuhkittavaa kohtaan.
Turvallisin veikkaus autistisen lapsen kanssa ollessa on käyttäytyä suurin piirtein samoin kuin kenen tahansa (aikuisen) kanssa, pitää normaali reviiri ja puhua normaalisti. Puheen ymmärtäminen on monille autisteille vaikeaa, mutta ei kaikille ja monet ymmärtävät joka tapauksessa äänensävyjä ja semmoisia. Toisille katsekontakti tuntuu pahalta, joten sen puuttumisesta ei kannata itse hämmentyä. Selkeys ja rauhallisuus ovat hyviä juttuja.
Minusta autismijutut ovat erittäin kiehtovia, joten en yhtään ihmettele mielenkiintoasi. Itseäni harmittaa välillä, etten nuorempana tajunnut, miten kiinnostavia erityispuolen jutut ovat ja hakeutunut opiskelemaan esim. puheterapeutiksi, neuropsykologiksi tai erityisopettajaksi. Tapaamani autistit ovat kaikki olleet tosi erilaisia ja monesti persoonallisella tavallaan hyvin viehättäviä.
Juu, kyllä erityispedagogiikka on mielenkiintoinen, joskin hurjan hurjan laaja kasvatustieteen alue.
On se vaan mielenkiintoista tutustua erilaisiin ihmisiin edes pikkuruisen. Hyvässä mielessä sanottuna: On meitä ihmisiä moneen junaan.
Lähetä kommentti