Meinasin kirjoittaa, että pelkään huumorintajuttomia ihmisiä. Oli aivan vähällä, etten todennut tuota ja ohittanut sen sitten sitä ihmeemmin ajattelematta. Mutta. En voi uskoa, että täysin huumorintajuttomia ihmisiä on. Eihän niitä voi olla? Siis jos ihan kunnolla pohtii. Tai sitten jos se on mahdollista, niin toivon sydämeni pohjasta ettei se olisi mahdollista. Kai jokainen ihminen jonkin asian kokee huumorina, joka koskettaa juuri hänen nauruhermoaan? Pieruhuumori tai pissa-kakkahuumori ei välttämättä naurata kaikkia. Mutta kai joku sentään? Tilannekomiikka? Blondivitsit? Olipa kerran suomalainen ruotasalainen ja norjalainen -vitsit? Haloo? Joku? Mikä? Television sitcomit?
Ja silti luulen eilen törmänneeni taas vaihteeksi hyvinkin huumoriköyhään (?) ihmiseen. Minä olen tottunut selviämään kevyen ikävistä tai vaikeista tilanteista kääntämällä asian nauruksi. Se auttaa. Huumoria peliin, niin ei mene liian vakavaksi turhaan. Siis tottahan vakavaa suhtautumistakin tarvitaan, mutta erityisesti vieraiden ihmisten kanssa on mielestäni superisti helpompi tulla toimeen ja juttuun, eikä kiusallista hiljaisuutta tarvitse sietää, jos mukana on ripaus tai loraus huumoria. Tästä syystä pelkään huumoritajuttomia (kutsuttakoon heitä tässä nyt tuolla nimellä, vaikka se onkin aika radikaalia) ihmisiä. Miten heidän kanssaan pitäisi toimia? En osaa yhtään suhtautua, kun toinen vastaa hymyyn vakavalla katseella, eikä suostu naurahtamaan, kun olen hetkellisesti rikkonut kaupan alennuslaitteen. Eikö tuo tilanne jotenkin vaadi sitä, että kun minä tulen sanomaan, että "Hhihihi taisin vähän sössiä tän koneen kanssa.. Osaatko sä auttaa.. Hitto mikä rähmätassu mä oon.. Hihi." Niin siihen olisi kätevintä vastata hymyillen jotain. Ihan mitä vaan, mutta hymy auttaisi. "En osaa auttaa. En tiedä miten se korjataan. Ei." Vakavalla naamalla. Pelottavaa. Yritin moneen otteeseen kysyä apua ja neuvoja, olenhan vasta aloittanut kesäduunini vuoden jälkeen ja monet asiat ovat muuttuneet. Sain vastaukseksi vakavalla naamalla esitettyjä lyhyitä lausahduksia. "Joo." "Aha." "Nii.." "Okei." Ja minä yritin niin kovasti näyttää iloiselta ja positiiviselta.
Kyseinen ihminen toimii myös asiakkaiden kanssa hyvinkin hmm.. miten sen sanoisi, ettei loukkaisi.. kylmäkiskoisesti (?). Siltä se ainakin vaikuttaa. Ei hymyjä. Ei turhia löpinöitä. "Kiitos. Kolme kuusikymmentä. Olkaa hyvä. Näkemiin." Ja mille paljon paljon luontaisempaa on hymyillä, keskustella asiakkaiden kanssa mitä turhemmista asioista, ja katsoa asiakasta silmiin. Etenkin pikkukaupassa työskennellessäni nuo asiat ovat mielestäni osoittautuneet tärkeiksi. Ja ilmeisesti ne ovat asiakkaidenkin mieleen, sillä olen jo tällekin kesälle saanut kehuja pirteästä ja iloisesta palveluasenteestani.
Huumorintajuttomiin palatakseni. Miltähän tuntuisi, jos mikään asia ei naurattaisi? En osaa kuvitella, koska itse koen nauramisen, hihittelyn ja repeilemisen loistavan ihanaksi asiaksi. Totta kai pitää murjottaakin ja olla joskus vakava. Mutta ei aina, eihän? Ärsyttääkö huumorintajutonta ihmistä nauravainen ihminen? Pitäisikö hänen mielestään kaikkien olla vakavia, kuten minun mielestäni kaikkien pitäisi ainakin edes joskus nauraa? Naurattaako huumorintajuttomalta näyttävää ihmistä sisäisesti? Ehkä hän vain ei päästä naurua kasvoille asti?
Ja mitä huumorintajua minä arvostan? Omaani. Minulla on niiin hyvä huumorintaju, että lähes kuolen nauruun omia juttuja ajatellessani. (Nytkin naurattaa tuo.) Nautin myös tilannekomiikasta ja pystyn nauramaan itselleni. Omien kömmähdysten hihittely hyvässä seurassa ja hyvässä mielessä on hienoa. Nauru helpottaa kanssakäymistä ja vähentää paineita. Olkaa ystävällisiä ja naurakaa joskus. Tai hymyilkää edes. Jooko?
Ja silti luulen eilen törmänneeni taas vaihteeksi hyvinkin huumoriköyhään (?) ihmiseen. Minä olen tottunut selviämään kevyen ikävistä tai vaikeista tilanteista kääntämällä asian nauruksi. Se auttaa. Huumoria peliin, niin ei mene liian vakavaksi turhaan. Siis tottahan vakavaa suhtautumistakin tarvitaan, mutta erityisesti vieraiden ihmisten kanssa on mielestäni superisti helpompi tulla toimeen ja juttuun, eikä kiusallista hiljaisuutta tarvitse sietää, jos mukana on ripaus tai loraus huumoria. Tästä syystä pelkään huumoritajuttomia (kutsuttakoon heitä tässä nyt tuolla nimellä, vaikka se onkin aika radikaalia) ihmisiä. Miten heidän kanssaan pitäisi toimia? En osaa yhtään suhtautua, kun toinen vastaa hymyyn vakavalla katseella, eikä suostu naurahtamaan, kun olen hetkellisesti rikkonut kaupan alennuslaitteen. Eikö tuo tilanne jotenkin vaadi sitä, että kun minä tulen sanomaan, että "Hhihihi taisin vähän sössiä tän koneen kanssa.. Osaatko sä auttaa.. Hitto mikä rähmätassu mä oon.. Hihi." Niin siihen olisi kätevintä vastata hymyillen jotain. Ihan mitä vaan, mutta hymy auttaisi. "En osaa auttaa. En tiedä miten se korjataan. Ei." Vakavalla naamalla. Pelottavaa. Yritin moneen otteeseen kysyä apua ja neuvoja, olenhan vasta aloittanut kesäduunini vuoden jälkeen ja monet asiat ovat muuttuneet. Sain vastaukseksi vakavalla naamalla esitettyjä lyhyitä lausahduksia. "Joo." "Aha." "Nii.." "Okei." Ja minä yritin niin kovasti näyttää iloiselta ja positiiviselta.
Kyseinen ihminen toimii myös asiakkaiden kanssa hyvinkin hmm.. miten sen sanoisi, ettei loukkaisi.. kylmäkiskoisesti (?). Siltä se ainakin vaikuttaa. Ei hymyjä. Ei turhia löpinöitä. "Kiitos. Kolme kuusikymmentä. Olkaa hyvä. Näkemiin." Ja mille paljon paljon luontaisempaa on hymyillä, keskustella asiakkaiden kanssa mitä turhemmista asioista, ja katsoa asiakasta silmiin. Etenkin pikkukaupassa työskennellessäni nuo asiat ovat mielestäni osoittautuneet tärkeiksi. Ja ilmeisesti ne ovat asiakkaidenkin mieleen, sillä olen jo tällekin kesälle saanut kehuja pirteästä ja iloisesta palveluasenteestani.
Huumorintajuttomiin palatakseni. Miltähän tuntuisi, jos mikään asia ei naurattaisi? En osaa kuvitella, koska itse koen nauramisen, hihittelyn ja repeilemisen loistavan ihanaksi asiaksi. Totta kai pitää murjottaakin ja olla joskus vakava. Mutta ei aina, eihän? Ärsyttääkö huumorintajutonta ihmistä nauravainen ihminen? Pitäisikö hänen mielestään kaikkien olla vakavia, kuten minun mielestäni kaikkien pitäisi ainakin edes joskus nauraa? Naurattaako huumorintajuttomalta näyttävää ihmistä sisäisesti? Ehkä hän vain ei päästä naurua kasvoille asti?
Ja mitä huumorintajua minä arvostan? Omaani. Minulla on niiin hyvä huumorintaju, että lähes kuolen nauruun omia juttuja ajatellessani. (Nytkin naurattaa tuo.) Nautin myös tilannekomiikasta ja pystyn nauramaan itselleni. Omien kömmähdysten hihittely hyvässä seurassa ja hyvässä mielessä on hienoa. Nauru helpottaa kanssakäymistä ja vähentää paineita. Olkaa ystävällisiä ja naurakaa joskus. Tai hymyilkää edes. Jooko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti