ahdistusta

Vaan minua ei ahdista. Tällä kertaa kyse on pikkuveljestä. Ihan hirveän vaikea suhtautua asiaan. Hieman yli parikymppinen pikkuveljeni on koko ikänsä ollut huolehtijatyyppiä. Hän huolehtii mitä ihmeellisimmistä asioista ja syyllistää itseään rankasti, jos jättää itsensä kanssa sopimia asioita tekemättä. Hän kouluttautuu muusikoksi. Ja voi sitä syyllisyyden määrää millä hän ruoskii itseään, jos jättää päivittäisen harjoituksen (tai osan siitä) väliin. Pienempänä hän pelkäsi erinäisiä asioita, ja siihen liittyen häntä muistaakseni käytettiin perheterapeutillakin. Tuolloin "Äitii.. Onks tää vaarallista?" -kysymys oli arkipäivää. Kaikeksi onneksi pikkuveljeni näyttäisi olevan kohtuullisen aktiivinen itse kertomaan vanhemmilleni huolistaan. Huomattavasti pahempaahan olisi, jos hän vain hautoisi asiaa yksinään. Ja kaikeksi onneksi ihanat ihanat vanhempani ovat niin ymmärtäväisiä ja aktiivisia, että he tarttuvat välittömästi asiaan ja ovat ryhtyneet etsimään yhdessä pikkuveljeni kanssa keinoja selvitä elämästä. Onko muuten mitään palkitsevampaa vanhemmalle, kuin että oma lapsi uskaltaa ja haluaa ensimmäisenä tulla kertomaan ahdistuksesta omille vanhemmilleen? Aika suuri luottamuksen osoitus, mielestäni. (Tästä tekstistä saa nyt ihan sellaisen kuvan, että pikkuveli olisi jotenkin omituinen ja aina ollut hieman terapiaa vailla. Eikä. Ihan tavallinen pikkuveli se on ollut.)

Miten minun pitäisi suhtautua asiaan? Pikkuveli tietää kyllä melko varmasti, että äiti puhuu hänen asioistaan minulle. Niin äiti puhuu minunkin asioistani pikkuveljelle. Mutta miten ihmeessä osaisin auttaa pikkuveljeäni? Jos hän ei pysty nukkumaan, ei minulla ole mitään keinoja auttaa. En myöskään osaa sanoa, miten ahdistusta voisi vähentää. Lähetin äitille kyllä mailin, että YTHS:n terkan kautta pääsee eteenpäin, jos siltä vaikuttaa. Ei tässä tilanteessa auta, että soitan pikkuveljelle ja kerron vitsin. Ei se piristä. Hm. Vaikea uusi tilanne, johon pitäisi löytää keino ja tapa suhtautua.