mitä helvettiä.

En ymmärrä, mikä saa ihmiset suhtautumaan epäasiallisesti - ja suorastaan täysin asiattomasti - käyttäytyviin ihmisiin nöyrän hiljaisesti ja anna-tulla-vaan-minä-kuuntelen-kiltisti -tyylillä. Joku törppö tulee, rikkoo kaikkia soveliaisuuden rajoja, toimii sosiaalisesti täysin taitamattomasti, vaatii täysin käsittämättömiä asioita. Ja sitten siihen vastataan, että "Ymmärrän. Yritän tehdä asialle jotain."

Mitä helvettiä? Noin niin kuin oikeasti.

Jos joku vaatii asiattomia, käyttäytyy epäkohteliaasti, hyppii törkeästi nenille, niin eihän siihen nyt todellakaan vastata, että "yritän tehdä asialle jotain". Siihen vastataan ystävällisen asiallisesti ja kaunistelematta, että

"Kiitos mielipiteestäsi, mutta ikävä kyllä asiat on jo päätetty. Sinun mielipidettäsi kysyttiin ennen tapahtumaa ja mielipiteesi huomioitiin täysin. Ikävä kyllä emme enää jälkikäteen muuta jo päätettyjä asioita. Ymmärrät varmasti, että jos ottaisimme sinun muuttuneen mielipiteesi huomioon, joutuisimme ottamaan huomioon kaikkien muidenkin 150 ihmisen muuttuneen mielipiteen - ja kuten varmasti ymmärrät, se ei mitenkään ole mahdollista. Lisäksi varmasti ymmärrät, että nyt tehtyyn työhön on käytetty lähes viikon verran työtunteja, joten sikälikin on täysin mahdotonta ryhtyä tekemään samaa työtä enää uudelleen alusta etenkin, kun uudelleen tekemistä vaativan kirjallinen mielipide on huomioitu etukäteiskyselyssä. Kiitos yhteydenotostasi."

Lupauduin hoitamaan kyseisen homman ensi syksynä päävastuullisena. Saa nähdä, annetaanko lupa minulle, vai pidetäänkö minua "liian suorapuheisena". Työhön lupautuessani nimittäin ilmoitin, että minä en päävastuussa ollessani aio ottaa kyseisenlaista nenille hyppimistä vastaan, vaan jokaisen mielipide on yhtä arvokas ja jokaista kuunnellaan päätöksen teon jälkeen yhtä paljon.

Tälle nenille hyppijälle ei varmaan kukaan ole koskaan sanonut, että "et voi toimia noin" tai "lopeta" tai "ikävä kyllä sinun mielipiteelläsi ei ole mitään merkitystä" tai "tuo on kiellettyä". Tämä ihminen on todennäköisesti saanut kaikkialta ympäristöstään erittäin röyhkeästä käytöksestään johtuen palautetta, joka suorastaan karjuu, että "OLE RÖYHKEÄ! NIIN SAAT SANASI KUULUVIIN JA SINUA TOTELLAAN! VOIT VAIKUTTAA IHAN MIHIN TAHANSA, VAIKKEI ASIA SINULLE MITENKÄÄN KUULUISI!"

Erään henkilön kohdalla nettimaailmassa alle vuosi sitten ilmoitin yhteisössä ihan julkisesti, että nyt riitti. Ilmoitin, että käytös on erittäin epätoivottavaa ja epäkohteliasta. Ilmoitin, että jos aikuinen ihminen ei ole kykenevä kertomaan mielipiteitään tarkoitushakuisesti loukkaamatta ja provosoimatta, niin silloin on ikävä kyllä vain jätettävä kyseinen yhteisö ja siirryttävä jonnekin muualle. Kerroin, että aikuisen ihmisen on kyettävä kontrolloimaan omaa toimintaansa ja rajaamaan epäasiallinen käytös pois. Onneksi pystyin tämän ilmoituksen tekemään, sillä olen kyseisen yhteisön ylläpitäjä.

Ja mikä parasta ja uskoa opettajuuteeni lisäävää on se, että kyseinen ihminen piti muutamien kuukausien yhteisötauon ihan omasta päätöksestään ja sen jälkeen palasi - ja on tämän jäljiltä käyttäytynyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Ehkä hänelle ei oikeasti kukaan ollut aiemmin sanonut, että kyseinen käytös on loukkaavaa ja että aikuisen ihmisen on kyettävä omaa käytöstään säätelemään.

Huh. Vihaisuuteni alkaa lauhtua. Toivon, että oikeasti saan kyseisen työtehtävän ensi syksynä vastuulleni, sillä mielestäni tämän öykkärin on aika saada rajoja toiminnalleen.

!kevät!

Aivan mieletön sää.

Nämä tälläiset päivät ovat niitä, kun jotenkin ymmärrän, millaista olisi olla maanis-depressiivisyyden maanisessa vaiheessa. Tulee mieleen paljon asioita ja sensuuri tai itsehillintä tai joku sen tapainen ei oikein toimi. Voisin hyvin kuvitella tuhlaavani rahani tälläisessä mielialassa tai kertovani julkisesti jonkin salaisuuksistani, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrottavaksi.

Parvekkeen lasit ovat niin likaiset, ettei niistä oikein näe läpi, mutta ei haittaa. Lian näkeminen tarkoittaa, että aurinko paistaa. :)

hetki, joka pitää muistaa

Tänään koin töissä taas niitä hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kirjatuksi muistiin. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka pitäisi pystyä säilömään pulloon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten teelusikallisittain nautiskella kaaoksen tai ahdistuksen hetkellä hyvää mieltä.

Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.

Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)

Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.

Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.

Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.

Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.

"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"

Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?

----------

Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)

pystyin siihen.

Tänään piti lähettää Kevätpörriäiseen materiaalit. Vuosi vuoden perään homma on ollut aina vähän hankalampaa. Kukaan ei oikein innostu. Ketään ei nappaa. Minä olin pörrivastaavana useamman vuoden ja kypsyin täysin siihen materiaalin haalimiseen ja myyntivaiheessa kolikoiden kinuamiseen. Summa ei koskaan täsmännyt myytyjen lehtien kanssa ja aina oli niitä, jotka ottivat lehden, mutta koskaan rahoja ei kuulunut. Niinpä sitten lopulta ilmoitin, että nyt on jonkun muun vuoro. Vaihdoin pörrivastuutehtävän kirjastotätivastuuseen. Ja hyvä niin.

Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.

Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)

Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.

Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.

Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."

olen hyvä työssäni.

Kai se on jotenkin todella väärin ja epäsuomalaista sanoa sitä, mutta sanon sen silti. Olen hyvä työssäni. Toki on heikkouksia. Sen mennyt joulukuu osoitti. Mutta yritän ottaa siitä opikseni.

Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.

Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.

Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.

Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.

Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.

parempi olo

Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.

(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)

Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.

olotiloja

Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.

Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.

Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.

Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.

Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.

Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.

Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.

Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.

Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.

Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.

Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.

sydän lyö.

Avasin tänään sunnuntaina työsähköpostin ensimmäistä kertaa joulukuun 22. päivän jälkeen. Sydämeni löi kovempaa. Ihan tavallisia maileja. Seassa oli posti rehtorilta: kevään kehityskeskusteluajat. Sydämen lyönnit tuntuivat selvästi. Pump. Pump. Jotenkin arvasin, että minun kehityskeskusteluaikani on ihan pian. Ei ehkä ihan heti, mutta pian. Ja niin se onkin. Vielä tässä tammikuun aikana.

Yritin äsken nukkua päiväunia. Työ pyöri mielessä. Eilen tuntui ensimmäistä kertaa, että ehkä on .. tuntuu vähän hankalalta kirjoittaa se.. Että ehkä on ihan kiva mennä töihin. Että ehkä jollain tasolla on kiva nähdä työkavereita. En tarkoita, että olisin ajatellut sen olevan tyhmää tai ärsyttävää tai inhottavaa. Vaan lähinnä jännittävää ja aika pelottavaa.

Suoraan sanottuna kyllä ensimmäisenä tänä aamuna, kun kävelin kirpeässä pakkassäässä autolle hakemaan koirien ruokasäkkiä, mietin että moneltakohan olisi "järkevää" mennä töihin. Yleensä olen aina ensimmäisten joukossa työpaikalla. Istun opehuoneessa hörppimässä aamukahvia ja syömässä aamupalaa. Mutta miten huomenna? Haluanko istua opettajanhuoneessa, jos ei tunnukaan siltä, että olen valmis nauramaan ja.. ja kertomaan joululomastani? Mitä voisin kertoa? Että olin ulkomailla ja kotikotona. Sen minä voisin kertoa. Mutta oikeasti joululomasta itselleni päällimmäisenä mieleen jäi, että yritin toipua.. ja ehkä toivuinkin? Ja se, että olen kirjoittanut tästä kaikesta. Olen puhunut kaikkien niiden kanssa, jotka suostuvat kuuntelemaan. Hiljaiset hetket olen ajattelemalla yrittänyt tehdä kaikkeen taas järjestystä ja rakentaa suojamuuriani takaisin. Että olen tajunnut, etteivät muut ehkä tajua minua. Heille tilanne ei näyttäydy yhtään niin kovana paikkana kuin millaisena minä sen koin. Että jollain tasolla olen pahoillani siitä, että otin sen niin raskaasti.

En pystynyt äsken nukahtamaan. Hengitystä salpasi ja sydämeni löi liian lujaa. Ajattelin, että mitä sanoisin kehityskeskustelussa. Haluaisin ehkä sanoa, että olen oppinut tästä. Ensi kerralla toimin varmaankin toisin. Tunnen itseäni nyt paremmin. Jaksamisellani on rajat. Ehkä ensi kerralla tunnistan rajani ennen kuin menen niiden yli.

(Toivottavasti ensi kertaa ei koskaan tule.)

Haluaisin ehkä sanoa, että olen miettinyt tätä kaikkea paljon. Ja että olen ymmärtänyt, ettei tämän olisi ollut välttämätöntä olla näin raskasta. Ja etten tiedä, miksi tämä juuri nyt oli juuri minulle näin raskasta. Ehkä jossain toisessa hetkessä se ei olisi ollut. Ehkä jonain muuna hetkenä olisin nähnyt huumorin tämän kaiken takana. Olisin osannut kääntää vitsiksi.

Juttelin eilen ystävä L:n kanssa puhelimessa. Hän kyseli jaksamistani ja fiiliksiä alkavan lukukauden osalta. En suoraan sanottuna oikein osannut sanoa mitään. Ja jossain määrin tuntui ahdistavalta, kun L ihan hyvää hyvyyttään puhkui ja pullisteli omia suunnitelmiaan. "Ei mulla paljon oo suunnitelmia tehty, mut kuviksessa me aiotaan.." "...ja äikässä sanaluokat..." Teki mieli ottaa puhelin pois korvalta. Mutta enhän minä niin tehnyt. Kuuntelin kiltisti, koska ei se ole missään määrin L:n vika, ettei minulla ihan oikeasti ole mitään käsitystä siitä, mitä alkavalla viikolla tai tämän kuun aikana aion oppilaiden kanssa tehdä. Eihän minulla ole edes lukujärjestystä.. Elämä järjestyy kyllä ja kuuden vuoden rutiinilla pystyn tekemään työni ilman lukujärjestystä ja suunnitelmiakin. Mutta silti se ahdistaa. Aiemmin suunnitelmia on ollut ainakin jonkin verran valmiina. Ja ainakin se lukujärjestys.

Huomenna aamulla pääsen näkemään, miten lähimmät työkaverit reagoivat minuun. Ehkä eivät mitenkään? Todennäköisesti jännitän turhaan ja työkaverit suhtautuvat minuun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suuri osa väestä kyllä tietää, että olen kahlannut sumussa, sillä olen ollut fiilisten suhteen esimerkiksi facebookissa hyvinkin avoin. Olen kertonut useaan kertaan, että yritän kasailla itseäni. En ole syyllistänyt ketään enkä kertonut sen tarkemmin, mistä kaikki johtuu.

Sydän pumppaa edelleen kovempaa kuin olisi tarpeen. Ulkona on vielä valoisaa, joten taidan lähteä pakkassäähän koirien kanssa. Huomenna tiedän kaikesta (ja itsestäni) taas enemmän.

1,5 viikkoa lomaa takana

Käväisin viiden päivän päälepolomalla Roomassa kavereiden kanssa. Vuosi vaihtui Beirut-henkisessä paukkeessa ja loukkaantuneita oli uutisten perusteella runsaat 500 juhlinnan jäljiltä. Kuolleitakin taisi olla muutama.

Pää on saanut levätä. Olen saanut nauraa ja olla liikenteessä. Tosin faktaa on, että edelleen töihin palaaminen jännittää ja edelleen työt palaavat nopeasti mieleen, kun liike ja nauru hiljenevät. Puhuimme joulukuustani Roomassa moneen otteeseen. Tuntui, että olisin voinut puhua enemmänkin. Ystävä L ei oikein osannut suhtautua asiaan mitenkään ja sanoikin tilanteen olevan hänelle aivan vieras eikä hänellä ole mitään ratkaisuehdotuksia. Jollain tasolla se hieman hämmensi. Ehkä jopa satutti. L on aina ollut se, jolla on joku ehdotus. Toisaalta olen ajan kuluessa huomannut, ettei L ole kaikkitietävä ja ikuisia totuuksia kertova ylijumala. Hänkin on vain ihminen ja hänen kommenttinsa ovat ajoittain hyvin vahvasti vastoin sitä, mikä lopulta osoittautuu faktaksi. Hän ei muun muassa uskonut, että selviän erosta tai että ero ylipäätään oli hyvä ratkaisu. Ja vasta nyt, Roomassa, L totesi, että ero M:sta oli varmaankin oikea ratkaisu. Nyt vasta? No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan..

Tänään kävin istumassa viitisen tuntia ystävä N:n kanssa. Höpöttelimme niitä näitä ja välillä koukkasimme puimaan tilannettani. Sitten nauroimme taas muuta ja kohta jälleen puraisimme pienen palaa käsiteltäväksi. Hetken aikaa itkettikin. Olin odottanut N:n kanssa keskustelua oikeastaan koko loman alun ajan. En saanut häneltäkään mitään ratkaisun avaimia, mutta hänen suhtautumisensa asiaan oli jotenkin luonnollinen ja ymmärtävä. Hän kehotti pariinkin kertaan hakemaan sairaslomaa, jos siltä yhtään tuntuu. Hän pyysi kertomaan, mitä kuuluu, kun palaan töihin. Hän kuunteli. Ehkä tärkeintä oli, että hän tosiaankin kuunteli. Ei edes yrittänyt keksiä mitään käytännön ratkaisuja - eihän sellaisia varmaan oikeasti ole olemassakaan. L ehdotti nukkumista. Ei se huono ehdotus ole, mutta se kuulosti siltä, ettei L oikeasti ymmärrä tilannettani alkuunkaan. N ei ehdottanut mitään, mutta tuntui ymmärtävän. Kyseli. Ei keskeyttänyt. Ei vaihtanut puheenaihetta, jos halusin puhua.

En enää tiedä, miten tulen käyttäytymään, kun palaan töihin. En osaa sanoa, olenko edelleen väsynyt tai hajalla. L sanoi, ettei ehkä pidä analysoida liikaa tai vatvoa tunteessa. En tiedä. Minun pääni sanoo, että tästä asiasta on pakko puhua ja tätä asiaa on pakko miettiä. Haluaisin edelleen puhua tästä ja kirjoittaa tästä. Enkä jotenkin voi uskoa, että tunteeni on virheellinen tai henkisen tasapainoni määrää vähentävä.

Näen nyt jo jossain määrin sen, miksi L ei oikein ymmärrä tilannettani. Onhan se kai jotenkin ihan ylimitoitettua, että yksien joulujuhlien takia olin/olen näin heikoilla. "Mutta eikö kaikki opettajat oo stressaantuneita joululomalla ja ne ei edes oo järjestäneet yksin joulujuhlia? Eikö sulla oo paljon enemmän syytä olla väsynyt?" kysyi N. Onhan se totta. Työkaverini ottivat loman ilolla ja tarpeellisena vastaan, vaikkeivät järjestäneetkään juhlia. Miksen siis voisi olla ihan ymmärrettävästi heitä väsyneempi? Toisaalta. Koulussammekin on opettajia, jotka ovat erinäisten juhlien pääjärjestelyvastuussa joka vuosi. Silti he eivät vietä päänhajoamissairaslomia. Toisaalta, he tietävät, mitä on tulossa. Heillä on rutiini ja ennen kaikkea he tosiaan tietävät, mitä on tulossa.

Näin Roomassa unta, että testasin henkistä kestävyyttäni. Näin unta, että istuin opettajanhuoneessa työkaverini kanssa. Olin jo paljon rennompi kuin ennen lomaa. Mutta en edelleenkään ollut oma itseni. Katselin pöydän pintaa ja puhuin hiljaisella äänellä. Ehkä tässä vielä viikon kestävän loman aikana pääni palapeli tulee jälleen kuntoon.

aamuöisiä pohdintoja

Heräsin aattoaamuyöllä miettimään. Olin valveen ja unen välimaastossa. Päässäni pyöri ajatus siitä, miten henkisesti heikoilla olen. Ikään kuin minut olisi kuorittu. Kaikki suojakuoret on revitty pois ja minun voimani vastustaa mitään ovat täysin olemattomat. En kestä huutamista. En kestä ärsyyntynyttä ääntä. En kestä ajatusta, että minun pitäisi pystyä ottamaan vastuuta. Yritin pohtia, mitä tapahtuisi, jos nyt joutuisin menemään töihin ja vaikkapa keskustelemaan erään johtoportaan ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset ja johtamiseen liittyvät taidot ovat tohvelieläimen luokkaa. Oksettaa melkein fyysisesti tuo ajatus. Ja sitten ajattelin, että ehkä ei ole olemassakaan sellaista fyysistä reaktiota, jolla selviäisin siitä tilanteesta. Itku ei riittäisi. Voimani eivät riittäisi puolustautumiseen tai selittämiseen tai ehkä pakenemiseenkaan. Ehkä tapahtuisi joku henkinen reaktio. En tiedä millainen, mutta ajatus siitä aiheutti pahoinvoinnin tunnetta.

Mitä, jos tämä tunne jatkuu pidempään? Mitä, jos yliherkkyyteni kaikelle negatiiviselle, painostavalle tai vastuuttavalle ei lähdekään pois?

Pystyn käyttäytymään ihan normaalisti täällä kotikotona. Näin luulen. Ainakaan en ole saanut huomautuksia epänormaalista käytöksestä. Yleensä äiti on aika herkkä huomaamaan, jos on jotain huomattavaa. Mutta täällä minulla ei olekaan mitään vastuuta. Menen valmiiseen joulupöytään. Avaan lahjoja. Ja tunnen ahdistusta siitä, että ostamani joululahjat ovat osittain varsinaisia rimanalituksia. Toisaalta osa lahjoista on juuri sellaisia, joita halusinkin ostaa. Niissä on Joku Ajatus taustalla.

Työkaverimies oli soittanut ystävä L:lle, että tietääkö L, että luistelen aika heikoilla jäillä. L sanoi tietävänsä. Työkaveri oli kieltänyt kertomasta puhelusta minulle, mutta L oli vastannut, että hän kertoo siitä huolimatta, koska tahtoo osoittaa, että minusta välitetään. Kyllä minä sen tiedän. Silti rintakehässä tuntuu pahalta. Tasapainoani on horjutettu. Suojamuurini ovat kappaleina. En kestä henkisiä tönäisyjä tai naarmuja. En kestä myöskään henkistä myötätuntoa. Kaikki tuollainen tuntuu samalta raapisi vereslihalla olevaa haavaa.

Mistä saan suojamuurini takaisin? Miten se korjataan?

outo tunne.

Ajoin kotikotiin. Tuntuu oudolta. Toisaalta murheet jäivät työpaikalle - ja ehkä omaan kotiin. Toisaalta.. Tuntuu, että täällä vanhempien luona on helpompi hymyillä. Näinkö helposti palautuminen tapahtui? Oikeastaan tuntuu vähän samalle kuin sairaslomapäivänä tiistaina. On ihan hyvä olla. Pystyn käyttäytymään ja toimimaan. Voin varmaan nauraakin. Mutta jos ajattelen itseäni takaisin työpaikalle, vatsassa tai rinnassa tai jossain tuntuu. Sydän lyö vähän kovemmin.

Ajattelin koko automatkan kotoa kotikotiin rinnakkaisluokan opettajaani ja tätä mennyttä viikkoa. En voi ymmärtää, ettei hän pyytänyt anteeksi. Tai todennäköisesti omasta mielestään pyysi, mutta minulle jäi tunne siitä, että hän pahoitteli tilannetta. Siis sitä, että ollaan siinä tilanteessa missä oltiin. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei osoittanut eleelläkään, että tuntisi jotakin myötätunnon kaltaista tunnetta minun väsymystäni kohtaan.

Ajattelin myös sitä, että jollain tasolla olen itsestäni ylpeä. Pystyin pitämään puoleni. Toimin ammatillisesti, ja silti puoleni pitäen. Pystyin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta huolimatta sanomaan sen, mitä pitikin sanoa. Rehtori ja apulaisrehtori kiittelivät, että sanoin asiani asiallisesti mutta suoraan. Rinnakkaisluokanopettaja kyseenalaisti hirveän vahvasti sen, että olin asiaton, kun lähetin hänelle mailia enkä mennyt suoraan puhumaan. En tiedä mistä se tunne tuli, että tässä kohtaa ja tälle ihmiselle voin vastata kuten ajattelen. Olen miettinyt sitä tuon keskustelun jälkeen. On useita kollegoita, joille olisin asettanut sanani aivan eri tavoin. Mutta tuossa tilanteessa koin itsestään selvänä sen, että voin sanoa suoraan syyn, miksi lähetin mailin. "Jos olisin tullut sinulle asiasta sanomaan, olisin alkanut huutaa. Mä olisin karjunut sulle päin näköä. Olin niin vihainen. Ja mun mielestä se on epäammatillista. Ammatillisin keino, millä minä pystyin tätä asiaa käsittelemään, oli maili." Rinnakkaisluokanopettaja köhisi jotain ja sanoi jotain siihen suuntaan, että "...no.. siinä tapauksessa..."

Ajattelin sitäkin, että ymmärtävätkö rehtori ja apulaisrehtori, että ihan oikeasti arvostin sitä, että sain heiltä apua. Rehtorille lähetin maililla kiitoksen. Siihen en saanut vastausta. Apulaisrehtoria kiitin eilen. En oikein osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen.

Huomaan, että haluaisin puhua ja kirjoittaa tästä ihan loputtomiin. Haluaisin jotenkin puhua ja kirjoittaa tämän kaiken pois tai järjestykseen tai ymmärrettävämmäksi.

Entä jos käy niin, että loman aikana luulen, että kaikki on kunnossa? Nauran. Lomailen. Matkustan ulkomaillekin. Ja palaan levänneenä - toteamaan, että painajainen työpaikalla jatkuu? Tällä hetkellä työpaikkaan liittyy niin vahva itkun pidättelemisen tunne ja ahdistus, että entä jos se ei sula loman aikana pois?

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Yhdet typerät joulujuhlat. Yksi typerääkin typerämpi kollega. Ja työkaverit, jotka eivät tarjonneet apuaan. Luulen, että se on pääsyy. Olen tähän mennessä luottanut työkavereihini kuin peruskallioon. Olen AINA saanut apua, kun on ollut vaikeaa. Olen voinut luottaa siihen, että selkäni takana on joku ottamassa kiinni, jos meinaan kaatua. Nyt tuntuu siltä, että olen yksin. Jos L olisi vielä samalla työpaikalla, näin ei olisi käynyt. Hän olisi jo aikapäivää sitten tehnyt asialle jotain. Hän olisi auttanut. Hän olisi sanonut, että "hemuli, alat olla huonossa hapessa, alahan levätä, minä autan, sinä lepäät". Niin hän teki silloinkin, kun äiti sairastui.

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Ne typerät joulujuhlat, typerä kollega, pettymys työkavereihin. Pitäisihän siitä päästä yli. Ei sen pitäisi maata kaataa. Kukaan ei kuollut tai vahingoittunut - paitsi minä. Nyt se tilanne on ohi ja elämä voisi jatkua. Miksi yhä edelleen märehdin?

Entä, jos ahdistus on olemassa tammikuussakin? Siinä tapauksessa on kai pakko mennä työterveyteen.

yhden lukukauden loppu

Kävin vielä kertaalleen puhumassa apulaisrehtorin kanssa. Halusin kertoa hänelle, että olin viimeinkin pystynyt muodostamaan selityksen sille, miksen pyytänyt apua, kun sitä eniten tarvitsin.

Syy on seuraava:
Siinä vaiheessa, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja voimani loppuivat, oli minulla käsissäni joulujuhlien kokoinen kasa solmuun menneitä villalangan pätkiä. Langat olivat niitä vastuualueita, jotka käsiini olivat täysin huomaamatta joutuneet. Ja kun sekaan heitettiin vielä lisää rinnakkaisluokan villalankoja - jotka nekin olivat aivan umpisolmussa, en enää pystynyt ryhtymään lankojen selvittelyyn. En pystynyt enää sanoittamaan siinä väsymyksen pisteessä kollegoilleni, että ensinnäkin tarvitsen apua ja en enää kestä. Olisi pitänyt pystyä pyytämään apua (ja luottamaan siihen, että vaikka rinnakkaisluokkani opettaja kieltäytyi auttamasta kun häneltä keskiviikkona apua pyysin, niin joku muu voisi ehkä suostua auttamaan), olisi pitänyt pystyä kertomaan, mitä mikäkin solmuinen langanpätkä pitää sisällään ja sen lisäksi olisi pitänyt pystyä luottamaan, että homma tulee hoidetuksi. Ja siinä väsymyksen ja paniikin vaiheessa en kerta kaikkiaan ollut kykenevä tuohon kaikkeen. Helpointa ja minulle armeliainta oli tehdä itse.

Apulaisrehtori kiitti, että pystyin sanomaan rinnakkaisluokan opettajalle suoraan, mikä minua painoi. Ja tein sen asiallisesti kaikesta henkisestä hajoilustani huolimatta. Onneksi hän näkee asian noin. Se tuntuu hyvältä. Olostani ja jaksamisestani huolimatta pystyin sanomaan sen mitä piti ja riittävän suoraan, mutta silti asiallisesti.

Päivän aikana juttelin yhden jos toisenkin opettajan kanssa jaksamisestani. He näkivät, etten jaksa. Tai että mennään ihan voimieni äärirajoilla. En pysty hymyilemään. En vain osaa. Tämä sama tunne oli silloin, kun sain kuulla äitin syövästä ja silloin kun serkku yritti itsemurhaa. Näin minä kai reagoin äärimmäiseen stressitilanteeseen. En millään saa kasvoille vilpitöntä rehellistä iloista hymyä. Tuntuu irvistämiseltä, jos edes yritän.

Yleensä suhtaudun työhöni ja elämään ylipäätään aika ronskillakin huumorilla. Tänään en pystynyt. Pitäydyin lähinnä pois luokasta ja oppilaiden läheisyydestä, koska en kyennyt tarjoamaan heille sitä iloa alkavasta lomasta, jonka he ansaitsisivat. Onneksi luokkamme koulunkäyntiavustaja luki tilannetta ja taisin siitä suoraankin sanoa, että yritän nyt vain olla oppilaille mahdollisimman näkymätön. Hän pisti oppilaita touhuun ja katsoi, että homma etenee. Minä puolestani kuljetin kaikkea mahdollista luokkaan kulkeutunutta takaisin paikoilleen ympäri koulua ja välillä kävin purkamassa tuntoja opehuoneessa istuneille.

Työparierkkaopeni yritti painostaa minut soittamaan työterveyteen. En halunnut soittaa, vaikka tiesin kyllä että se voisi olla järkevää. Soittaisin, jos olisi mikä muu tahansa aika vuodesta kuin joulu. En halua aloittaa joululomaa työterveydessä itkien. Lopulta sanoin, että kiitos, mutta jos hän vain pystyy, niin jos voisi lopettaa painostamisen. En nyt kestä sitä. Lupasin soittaa työterveyteen tammikuussa, jos vielä tuntuu samalta. Ehkä ei tunnu. Todennäköisesti ei. Hän ja monet muutkin aikuiset olivat vilpittömän huolissaan.

Ei tästä näin isoa juttua pitänyt tulla. Minun piti vain olla vihainen joulujuhlaan asti ja sen jälkeen stressin ja vihaisuuden ja pettymyksen ja ahdistuksen piti olla pois pyyhittyä. Ehkä pääsen tästä tunteesta irti, kun lähden vanhempien luokse ihan juuri kohta joulua viettämään. Ehkä sitten taas saan yön nukuttua ilman, että herään valvomaan neljältä yöllä.

tyhjyys.

Keskustelu tuli ja meni. En hajonnut, vaikka lähellä käytiin. Sain sanottua kai tärkeimmät mitä pitkin. Kerroin, että olen vihainen. Kerroin, että maksumiehinä olisivat olleet lapset, jos minä olisin jättänyt laskun maksamatta ja vain seurannut sivusta katastrofia. Sanoin, että tekisin saman valinnan uudestaan, mutta toivon, etten enää koskaan joudu tuota valintaa tekemään. Kerroin, etten enää ikinä halua tekemään paniikkipelastuksia. Kerroin, että autan erittäin mielelläni, jos avuntarpeesta kerrotaan hyvissä ajoin tai ylipäätään edes pyydetään apua.

Rehtori yritti ohjailla vastapuolta siihen, että hän sanottaisi anteeksipyyntönsä minulle. Näin ei tapahtunut. Vastapuoli kyllä pahoitteli jotakin, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että hän vilpittömästi olisi puolestani pahoillaan. Hänellä oli paljon selityksiä ja syitä moneen asiaan, mutta kaikki selitykset tuntuivat tosiaa juuri siltä. Selityksiltä.

Lopuksi kättelimme.

Mutta minulle ei tullut oloa, että vastapuoli olisi oikeasti oppinut jotain. Tuntuu tyhjältä. Kerroin, etten aio kantaa kaunaa, kunhan vain loman aikana saan itseni taas kasaan. Enkä aiokaan. Mutta nyt en pysty aloittamaan vielä puhtaalta pöydältä. Olen liian rikki ja väsynyt. En ollut alkuunkaan työkuntoinen tänään enkä ole huomennakaan. Mutta aion silti jaksaa. Haluaisin ottaa lomaa ja vain nukkua tai vaikka itkeä, mutta en halua erota oppilaista näin. En halua päästää heitä joululomalle toivottamatta itse rauhallista jouluaikaa heille.

On siis tosi ristiriitaiset fiilikset. Olen surullinen siitä, että joulu lähestyy. Haluaisin jäädä sairaslomalle, mutta haluaisin myös olla läsnä, kun todistukset jaetaan. Tahtoisin levätä, mutta haluaisin myös tehdä töitä lasten kanssa.

"Sä näytät tosi surulliselta", sanoi yksi hyvä työkaverini. En ole jutellut hänen kanssaan pitkiin pitkiin aikoihin, mutta hän sanoi seuranneensa facesta, miten raskaalta meno näyttää. Kyynelet nousivat silmiini. En voinut sanoa mitään. Työkaveri halasi ja toivotti jaksamista.

"Nyt meet kotiin ja päiväunille", sanoi toinen. "Sä näytät surkealta." Hän taputti olkapäätäni. Painoin pään alas ja nyökkäsin.

Rehtori kiitteli joulukahvitilaisuudessa puheessaan yhteistyötä ja työyhteisöämme. "Te autatte toinen toisianne. Kiitos siitä." Painoin otsan käsiini, tuijotin pöydän pintaa ja yritin ymmärtää. Kai niin pitää sanoa aina joululomanaloituspuheessa. Mutta silti tuntuu pahalta.

Eikö sen olisi kuitenkin voinut jättää sanomatta?

päänsisäisiä keskusteluita

Olen tänään käynyt uudestaan ja uudestaan ja uudestaan läpi sitä, mitä huomenna ehkä tulee tapahtumaan. Mitä minä sanon? Mitä rehtori sanoo? Mitä ääliö sanoo? On niin paljon, mitä haluaisin sanoa ja todennäköisesti unohdan kaiken. En viitsi kirjoittaa mitään paperillekaan, koska olen jo ladellut lauantaina kirjoitettuun mailiin aika paljon kaikkea. Haluaisin ehdottomasti muistaa painottaa sitä, että mitä siitä, jos minä tulin loukatuksi. Kyllä tästä selvitään jotenkin. Mutta entä, jos minä en olisi ollut parin kollegan avulla turvaamassa hänen oppilaidensa selustaa joulujuhlissa? Siinä eivät auttaisi mitkään anteeksipyynnöt eikä oikeastaan kukaan nousisi puolustamaan oppilaita. Näin luulen. Minä sentään osaan puolustaa itseäni. Hän olisi aiheuttanut usealle oppilaalle niin häpeällisiä kokemuksia esiintymiseen ja kouluelämään liittyen, ettei sellaista pyyhitä välttämättä edes ajan kanssa pois oppilaiden muistoista.

Minua pelottaa. Mitä, jos käy niin, että jälleen kerran vastuu kaikesta jää minulle? Entä, jos rehtori unohtaa tulla paikalle? Entä, jos hän olettaa, että minä johdan puhetta? En pysty siihen. Entä, jos käykin niin, että tämä kaikki on jollakin erittäin mystisellä tavalla kuitenkin minun syytäni? Olen yrittänyt keksiä, millaista päätelmäreittiä tämä päätyisi siihen, että minä olen toiminut väärin.

Tiedän, että ääliö on maininnut apulaisrehtorille jotain siitä, että jatkossa hän toivoo, että puhutaan suoraan.. En kysynyt apulaisrehtorilta, mitä tuo tarkoitti. Olisi pitänyt. Ehkä se selviää huomenna. Mutta vaikken perjantaina - päivää ennen joulujuhlaa - mennytkään hänelle suoraan sanomaan, että hänen luokkansa esitys on aivan kaaos, niin joka tapauksessa huolehdin, että asia tuli huomioitua. Kerroin asiasta sekä apulaisrehtorille (joka kävi tuolloin mainitsemassa ääliölle juontojen harjoitustarpeesta), että kollegalleni, joka työskenteli tunnin perjantaina tuossa luokassa yhdessä ääliön kanssa. En ehkä mennyt sanomaan suoraan, mutta tämä vain siksi, että siitä olisi tullut riita. Tai ainakin minä olisin käyttäytynyt huonosti. Enkä halunnut aiheuttaa riitaa. Ja kun tähän lisätään vielä se, etten ole ääliökollegani pomo, niin millä valtuuksilla minä olisin mennyt häntä käskemään tai edes ohjeistamaan?

Miten muuten tämä voisi olla minun vikani? En keksi. Mutta se voi johtua siitä, että mielikuvitukseni on tällä hetkellä tahmea ja liisterinen, enkä saa kuviteltua asioita. Ehkä olen mokannut jollain täysin käsittämättömällä tavalla. Jos asia huomenna kääntyy niin, että minun pitää pyytää jotain anteeksi, joudun käymään todella vahvan sisäisen korjausprojektin. Olisin pirstaleina, jos tämä olisikin jotenkin minun syytäni.

Toivon, että huomenna rehtori aloittaa puheen. Minä saan istua hiljaa. Ehkä sen jälkeen rehtori kysyy jotain ääliöltä ja hän saa kertoa oman näkemyksensä. Ehkä sitten pystyn vielä sanomaan sen, että oppilaat tässä olisivat pahimmassa tapauksessa olleet maksumiehiä.

Miten keskustelun pitäisi päättyä, että pystyisin taas katsomaan ääliötä kohti ja kutsumaan häntä joksikin muuksi kuin ääliöksi? En tiedä. En tiedä, mistä voisin nähdä tai tuntea, että ääliö oikeasti ymmärtää, mikä meni pieleen ja oikeasti ei tee näin enää koskaan. Ymmärrän, että hän on nuori opettaja ja ilmeisesti hyvin kokematon työelämässä. Sitä suuremmalla syyllä haluaisin saada jotenkin sen kokemuksen, että hän ymmärtää täsmälleen, miksi missään työpaikassa ei voi toimia kuten hän nyt toimi. Hän on ihan kaikkien työpaikkojen kauhukollega, jos hän kokee voivansa jättää töitä toisten niskoille. Etenkin, jos toisten niskoille jätetyissä töissä dead-linet paukkuvat ja kollegoiden tehtäväksi jää vain katastrofin minimoiminen kuten nyt kävi.

hermolepo

"Riittääkö sulle pelkkä tiistain lepo? Jos olisit keskiviikonkin ja tulisit vaan siihen keskustelutilaisuuteen?"

"Kyllä mä tulen jo keskiviikkona. On töitä sen verran tekemättä, etten hyötyisi kotona olemisesta mitään, kun stressaisin töitä, joita en saisi kotoa käsin tehtyä."

"Okei."

"Pistän jotain ohjeita sijaiselle..."

"Kyllä me täällä selvitään, ei tarvita ohjeita, lepäät vaan."

"Pistän ohjeita, niin on helpompi sitten levätä."
----------

Yksi inhottavimmista oireista tämän kaiken takia on se, etten pysty käyttämään mielikuvitustani. Tähän asti olen aina rakastanut sitä henkistä palapeliä, minkä parissa joululahjoihin liittyen puuhaan. Pohdin ja käyn ajatustyötä. Mikä lahja sopisi kenellekin? Mitä veli mahtaisi haluta? Tai mitä hän ei ole keksinyt haluta, mutta minä keksin että hän voisi siitä ilahtua.. Entä äiti? Puhkun iloa ja mielikuvitus pursuttaa tietoisuuteen kaikkia ideoita. Nyt minulla ei ole ainoaakaan ideaa. Mielikuvitus on ihan jäässä. En oikein osaa selittää, miltä se tuntuu. Ikään kuin en pystyisi keskittämään ajatuksiani yhteen asiaan. Pystyn toimimaan ja liikkumaan, mutta suunnitelmallisuus on täysin kadoksissa. En pysty suunnittelemaan, mitä tekisin ruuaksi tai milloin siivoan tai tiskaan. Tai milloin menen nukkumaan. Kaikki yritykset tehdä suunnitelmia tuntuvat ahdistavalta.

Nukuttaa. Toisaalta ei. Lähden jouluostoksille, koska se lienee jollain tavalla parasta hermolepoa sairaslomapäivänä. Saan tehtyä asioita, jotka työpaikan tilanteen takia ovat jääneet tekemättä. Ja ehkä sen jälkeen nukun vähän lisää. Todistuksetkin mietin jo alustavasti valmiiksi. Teen siis töitä sairaslomallakin, mutta ehkä se on ihan ok, jos se mielestäni helpottaa?

jaksaa, jaksaa?

Ajattelin, että kunhan jaksan joulujuhliin asti, niin sitten on lupa relata. Sitten stressi helpottaa, kun kaikki on tehty. Enää on vain hengailua ja ajan kuluttamista.

Ei siltä tunnu.

Itkettää vähän mistä sattuu -jutuista ja tuntuu siltä, että värit ovat kadonneet. Että kaikki on tasaista ja harmaata. Ei tunnu stressaavalta, mutta tasan varmasti ei tunnu normaaliltakaan. Välttelen edelleen tätä ääliötä ja pelkään, koska hän tulee kulman takaa vastaan.

Rehtori tuli tänään hiljaa sanomaan opehuoneessa, että "ehtisitkö juttelemaan?" Sain oppilaille valvojan, joten tassuttelin rehtorin huoneeseen. Itketti jo sinne kävellessä. Rehtori tuijotti minua ja minä tuijotin sormiani. Olisi pitänyt sanoa jotain, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa tai mitä sanoa. Sain sitten kuitenkin muotoiltua jotain siihen liittyvää, että mikä kaikki on mennyt pieleen ja että en suostu tälläiseen enää ikinä. Rehtori kuunteli ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Hän halusi tietää, voisinko kertoa, miten tältä tulevaisuudessa vältyttäisiin. Sanoin, että tein työlistan ja lähetin sen kollegoilleni juuri sen takia, että ehkä ensi jouluna näin ei kävisi.

Vääntelin sormiani ja pyöritin avainta kädessäni. En halua itkeä, sanoin. Rehtori puhui jotain siitä, että itkeminen on ihan normaalia. Nyökyttelin ja nielin pois kurkun kuristavaa tunnetta. Rehtori näytti siltä, että kohta hänkin itkee. Jostain syystä itkeminen töissä on todella ison kynnyksen takana. En halua menettää kontrollia. En pystyisi sanomaan sitä, mitä haluan sanoa, jos alan itkeä. Tosin enpä pysty sanomaan niitä itkemättäkään. Sovittiin, että jutellaan keskiviikkona yhdessä ääliön, minun ja rehtorin kesken. Mitähän siitäkin tulee..

Iltapäivällä apulaisrehtorikin tuli juttelemaan. Hän halusi tietää, mikä on se asia, mitä ääliöltä tässä haluan tai mihin pyrin. Miten ääliö voisi tämän minulle korvata, apulaisrehtori kysyi. Hämmennyin. En minä tuollaista ole ajatellut eikä se tunnu missään määrin olennaiselta kysymykseltä. Miten voi korvata jotain, mikä on jo tapahtunut? Mistä minulle voisi taikoa joulumielen tai mistä saisi tehtyä menneitä päiviä lisää niin, että saisin lahjat ostettua? Ei tätä voi korvata. Tehty mikä tehty, sanoin. En minä mitään korvausta kaipaa, vaan sen, että ääliö ymmärtää, miten väärin on toiminut. Väärin sekä minua että etenkin lapsia kohtaan.

Pystyin keskustelemaan apulaisrehtorin kanssa paljon rennommin. Ehkä siksi, että vieressä puuhasi 18 lasta, joten operooli oli vahvana päällä. Apulaisrehtori vannotti, että jatkossa minun pitää ehdottomasti kertoa, jos tuntuu liian raskaalta. Hän pahoitteli omaa toimintaansa. Kerroin, että olin tämän ääliötyypin jälkeen seuraavaksi surullisin siitä, miten kollegat minua kohtaan toimivat. He eivät kysyneet, miten voisivat auttaa. Se tuntuu edelleen pahalta.

Apulaisrehtori kysyi, että pitäisikö minun levätä huominen. "Kyllä mä jaksan", sanoin.

Palattiin oppilaiden kanssa atk-luokasta omaan luokkaan ja pöydällä oli kollegalta kortti ja lahja. Itketti ihan hurjasti. Kortissa luki, että hän ymmärtää ja tietää, miten paljon minä olen tehnyt. Että olen toiminut esimerkillisesti. (En ole. Olen toiminut väärin itseäni kohtaan ainakin.)

Nyt olen kotona ja apulaisrehtorin puhelimeen on lähtenyt kaksi viestiä:

"Pitäisköhän mun kuitenkin nukkua huominen tai jotain..? En oikein saa itseäni kasaan ja päässä lyö aika tyhjää nyt kun työpäivän jälkeen pysähdyn ekaa kertaa tälle päivälle."

"Tai siis tuntuu siltä, etten ehkä pysty olemaan oppilaille sellainen mitä pitäisi tai olemaan läsnä. luulin että juhlan jälkeen olisi helpompaa, mutta tämä päivä oli aika raskas."

En ole saanut vastausta. Ovatkohan viestini menneet perille tai ehkä en ole työkyvytön? Voin kyllä mennä huomenna töihin. Mutta on aika hillittömän ponnistuksen takana, että pystyn hymyilemään ja olemaan empaattinen oppilaita kohtaan.

selvittelyn vuoro

Juhlat on nyt hoidettu.

En saanut paniikkikohtausta tai itkenyt töissä - vaikka lähellä olikin useampaan kertaan. Ääliöope ei tullut puhumaan minulle ja näin jälkeenpäin luulen, että hän varmaan pelkäsi minua tänään. En pystynyt ottamaan edes katsekontaktia tähän henkilöön ja kuljin häntä vältellen, jotta säästyisimme riidalta.

Puhuin iltapäivällä ystävä L:n kanssa asiasta ja hän nauroi, että tällä opettajalla on varmaan ollut kusi sukassa tai jännäpissa housussa, sillä L:n mielestä olen lähes pelottava, kun otan viileän (taisi käyttää sanaa "jäisen") tilanteesta selviämistä helpottavan asenteeni käyttöön.

Ääliöopettaja ihan oikeasti sitten toi juontajansa juhlaan niin, että he eivät saaneet kertaakaan harjoitella juontoa niin kuin se oikeasti juhlassa menee. Sillä hetkellä, kun yleisö istui jo juhlasalissa ja juhlan piti alkaa, ryhtyivät jännityksestä tutisevat oppilaat kyselemään juonnon niitä osasia, joiden avulla juonnot oli tarkoitus hoitaa. Jääpala vatsassani oli melkoinen, kun kannoin juontajille omien oppilaideni itse itselleen valmistamat juonnon osaset ensimmäistä kertaa nähtäväksi. Musiikki alkoi soida ja juontajat passitettiin lavalle.

"Älä hoida, kyllä ne hoitaa, joille se kuuluu." Ai ihan todellako? Siltäkö tämä vaikuttaa?

L ihmetteli puhelimessa, että "Eikö kukaan sanonut sulle, että mä voin auttaa?" Ei. Kukaan ei sanonut niin. "Mutta... Mutta.. Jos sä sanoit, ettet jaksa ja että sulla on liikaa hommia, niin.. niin eikö kukaan sanonut, että voi auttaa?" Ei. Tajusin sen itsekin vasta nyt. Kaikki sanoivat, että "Älä suostu tekemään." He eivät sanoneet, että "minä voin auttaa". Absurdia.

Nyt tilanne on siis se, etten minä ole kykenevä juttelemaan ääliöopettajan kanssa tästä asiasta. Alkaisin itkeä ja mitätöisin koko jutun. En osaisi livenä pitää puoliani, koska olen niin väsynyt. Niinpä konsultoin ystävä L:aa ja sain hänet auttamaan mailin kirjoittamisessa. Kirjoitin siis tekstin, jossa avasin, miksi toimin kuten toimin ja listasin kaiken sen, mitä tämä ääliö jätti minun hoidettavakseni. Kirjoitin myös, että pistän mailin johdolle tiedoksi. L luki mailini ja sain sille hänen hyväksyntänsä. L sanoi, että maili on asiallinen ja sen voi lähettää. Kirjoitin, etten ole tällä hetkellä kykenevä keskustelemaan ääliön kanssa tästä asiasta. Jos hän haluaa jollain tapaa selittää toimintaansa tai avata muutoin näkökulmaansa minulle, hän voi kirjoittaa omalta osaltaan myös mailin.

Kirjoitin rehtorille ja apulaisrehtorille saatesanoiksi, että haluaisin selvittää tämän konfliktin, mutta minulla ei ole siihen keinoja.

Nyt jään odottamaan. Nyt en suostu enää olemaan se aktiivinen osapuoli vaan nyt olen oman osani tehnyt. Ehkä saan jonkin selityksen. Jos en saa, jää kyseisestä ihmisestä niin paska maku suuhun, etten voi kuvitella hänen kanssaan enää mitään syvempää yhteistyötä. Sen jälkeen me olemme vain samassa rakennuksessa töissä, hän tekee mitä tekee ja minä teen jotain ihan muuta.

pohjalla ollaan

Minulle alkoi tulla kahdestakin suunnasta vihjauksia, että ehkä tämä minulle hommansa jättänyt opettaja aikookin kenellekään mainitsematta kasata tekemättömän esityksensä huomenaamulla varttia ennen juhlan alkua. Ensin totesin ilman epäröintiä, että ei ikimaailmassa. Ei mitenkään. Mutta sitten alkoi pelottaa. Olen hoitanut esityksen tilalle toiset esiintyjät ja kyseiset lapset ovat kokeilleet esitystä kenraaleissa. Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä juhlaa aloittamassa on kaksi yhtenevää esitystä? Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä minä olenkin haukkujen kohteena ja haukkujana tämä henkilö, jonka töitä olen hoitanut viimeiset viikot. Henkilö, jonka takia olen aivan hermoromahduksen partaalla.

Siinä samassa tajusin, että tuo tilanne menisi täysin yli minun tämän hetkisen jaksamiseni ja kestokykyni. En pystynyt edes puhelimessa työkaverilleni sanoittamaan, miten ehkä reagoisin. En pystynyt sanomaan, mitä tunnen. Ei kukaan voisi toimia niin, eihän? Ei kukaan valmistaisi joulujuhlaesitystä 15 minuuttia ennen juhlaa, eihän? Työkaveri ei osannut vastata eikä varsinkaan suostunut sanomaan, että "ei, kukaan ei tekisi niin". Hän sanoi, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. En saanut sanottua kai mitään järkevää. Sen kuitenkin tajusin, etten pysty hoitamaan tätä tilannetta. En mitekään. Minun jaksamiseni äärilaita on saavutettu. Aivan sama, kenen vikaa tämä kaikki on. Aivan sama, mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Aivan sama. Minä en enää pystynyt ottamaan vastaan. Lähetin lähiesimiehelleni tekstiviestin, jossa täysin rehellisesti kerroin, mikä ajatus mieleeni on tullut ja että en ole kykenevä hoitamaan tätä tilannetta itse. Kerroin, että haluan viimeiseen asti välttää riitaa, joten pyydän apua tähän tilanteeseen. En voi luvata, että pystyn käyttäytymään asiallisesti.

Muutamia hetkiä myöhemmin lähiesimies vastasi. Hän lupasi selvittää asian jo nyt illan aikana, ettei homman selvittäinen jää aamuun. Hän kiitti siitä, että olin kertonut asiasta ja toivotti jaksamista huomiseen. Helpotti. Hetkeksi. Jes. Minun ei tarvitse hoitaa, joku muu tekee tämän asian puolestani. Hetken kuluttua työkaverini soitti. Kerroin tekstiviestistä. Kerroin, että nyt helpotti. Sitten tajusin, että työkaverini saattaa ehkä hermostua siitä, että hänen esityksensä on korvattu toisella. Ehkä hän on alusta asti ajatellut, että kasaa esityksen juhlasalin ovella. Ei kai kukaan voi olla niin tärähtänyt, mutta jospa hän silti on? Mistä minä sen voin tietää?

Puhelun aikana sovittiin, ettei minua jätetä huomenna yksin kohtaamaan tätä ihmistä. Minulla on seuraneiti, joka huolehtii siitä, että tulee sanotuksi pelkästään asiallisia sanoja, jos on pakko asiasta puhua. Sanoin, etten ehkä pysty olemaan edes siinä tilanteessa paikalla, jos minua vastaan sanotaan yksikin poikkipuolinen sana tämän henkilön toimesta. Minun pääni ei sitä tällä hetkellä kestä. Sovittiin, että tarvittaessa voin kääntää selkäni ja vain kävellä tilanteesta pois. Joku muu selvittää kesken jääneen tilanteen, jotta minä pääsen pois.

Vähän naurattikin. Ei työn pitäisi olla tälläistä. Tämä on aivan sairasta. Ei työpäivästä selviämiseksi pitäisi joutua tekemään tälläistä suunnitelutyötä. Sovittiin, että nähdään aamulla kahvihuoneessa ja sitten kuljetaan läpi huomisen yhdessä. Lopetin puhelun ja kävelin koirien kanssa lenkin loppuun.

Pääsin lähes kotiovelle asti, kun esimieheltä tuli uusi viesti. Kollegani oli ehtinyt kuulla esityksen korvautumisesta ja asia on selvitetty. Reaktio viestiin oli jotenkin ihan pois mittakaavasta. En edes tiedä, miksi tieto siitä, että kyseinen opettaja on saanut tiedon esityksensä korvautumisesta jo aiemmin tänään, vaikutti kuten vaikutti. Pesin koirien tassut ja aloin laskea tunteja. Ainoa ajatus oli, että jos nyt alan itkeä, onko naamani aamulla vielä turvonnut. Saanko itkeä, vai pitääkö tämäkin nyt vaan kestää? Totesin, että kello on niin paljon, että olen itkemättä. Pakko oli kuitenkin saada jotenkin purkaa tilannetta, mutta puhelimessa en olisi pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. En ainoaakaan. En olisi pystynyt edes kuuntelemaan kenenkään ääntä itkemättä. Niinpä istuin tietokoneelle ja etsin netin syövereistä ensimmäisen tutun, joka eteen sattui. Yritin löytää työkavereista jotakuta, mutten löytänyt.

Siinä hetkessä olin aivan palasina. Lähes paniikissa. Stressin määrä oli niin lähellä ylittää kestokykyni, että pohdin, saanko ehkä paniikkikohtauksen tai tulenko hulluksi tai jotain muuta mielenkiintoista. Olen joulukuussa tehnyt joulujuhlien yleisen järjestämisen osalta kirjaimellisesti kymmenen ihmisen työt, joten se, että joutuisin huomenna ottamaan vastaan vielä syytöksiä tai äyskimistä tuntui täydellisen kestämättömältä ajatukselta. Sain työkaverini kiinni facesta ja kirjoitin vain "apua". Työkaveri oli lähdössä juuri jonnekin, joten kirjoitin, että "ei tässä hätää. selvitään kyllä huomisesta. kyllä tämä tästä." Puhelin alkoi soida. Työkaveri yritti saada minut puhelinyhteyteen. Kirjoitin faceen, etten voi vastata. En voi alkaa itkeä. Laitoin tekstiviestin, että puhutaan huomenna. Kirjoitin myös, että tätä ei ruveta huomenna sitten käymään läpi murehtimalla, vaan tämä on pakko kääntää jotenkin vitsiksi. Toinen vaihtoehto olisi pistää kännykästä musiikki soimaan korviin ja selvitä huomisesta kuulematta kenenkään puhetta.

Pelkäsin, että alan huomenna itkeä töissä. Tai jos tämä opettaja tulee kritisoimaan ihan mitä tahansa, saan pakoreaktion ja juoksen ulos koulusta ja menen pois. Tai lukitsen itseni vessaan tai menen piiloon väestönsuojaan. Entä, jos jättäisin työpäivän huomenna kokonaan väliin? Saisin esimieheni kyllä ymmärtämään. Ilmottaisin, että minä en pysty. Että minä en nyt vain pysty. En ole työkykyinen.

Mutta ei niin voi tehdä. Ensinnäkään en voi hylätä oppilaitani tuohon tilanteeseen yksin selviämään. Lisäksi en voi tehdä niin kollegoilleni. Enkä esimiehelleni. Enkä kai itsellenikään. Kai.

---------------

Päätin, että selviän huomisesta. Käännän tämän kaiken jotenkin vitsiksi. Lähetin työkaverille viestin, että huumorilla. En itke.

---------------

Tiedän, että varmasti ihan hillittömän suuri osa tästä kaikesta minun kokemuksestani johtuu väsymyksestä. Stressin määrästä ja siitä, että tiedän stressin kohta helpottavan. Tiedän sen. Tiedän, että tämä tuntuu tältä vain nyt. Huomenna tai ensi viikolla tai ensi vuonna tuntuu toiselta. Ja että maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on surkean mitätön asia. (Jossain kohtaa joulukuuta pyrin pienentämään stressiäni vertaamalla omaa tilannettani erään tutun lapsen tilanteeseen, jonka isä tekee kuolemaa. Se piti minut kasassa sillä hetkellä. Minun murheeni on niin pieni, että on lähes asiatonta olla siitä rikki. Niin moni muu kärsii enemmän. Enhän minä tee kuolemaa tai kärsi fyysisesti.)

Mutta nyt tiedän myös sen, että oli minun työmääräni muiden mielestä ihan mikä tahansa, niin minulle se on liikaa. Minun hermorakenteeni on nyt kiristetty äärimmilleen. Tämän enempään minä en pysty. Tätä enempää stressiä minä en kestä. Jos huomenna saan osakseni yhdenkin poikkipuolisen sanan, pääsen seuraamaan, millaisen reaktion se minussa aiheuttaa. Toki saatan yllättää itseni, ja kestän tilanteen täysin tyynenä. Tai sitten en.

En tiedä.

sitä vaan miettii..

..että joku tässä nyt on pielessä. Joko minä teen jotain väärää tai sitten minulle tehdään jotain väärää. Tai sitten on väärinkäsitys. Jotain.

Tämän joulun alla en ole ostanut ainoaakaan lahjaa. En ole edes harkinnut, että askartelisin kortteja tai edes lähettäisin valmiita tiimarikortteja. En ole jaksanut. Olen aivan poikki. Lahjat on vielä hankittava, mutta kortteista olen luopunut tälle joululle.

Töissä elämä on aivan päälaellaan. Minulla piti olla joulujuhlissa vastuu omasta luokastani. Meidän piti tehdä juhlan juonto, auttaa lavasteiden siirtämisessä ja tuoda juhlan alussa saliin kynttilät kulkueessa. Kuulosti kivalta ja sopivan oppilaita vastuuttavalta. Totuus on kuitenkin se, että kaksi päivää ennen joulujuhlia totean olevani vastuussa oikeastaan ihan kaikesta. Liioittelematta.

Kutsuin joulujuhlatiimin koolle, koska kukaan muu ei sitä tehnyt. Olen tuuraava säestäjä. Juontajien kärryillä pitäjä. Äänimies. Yhteislaulujen harjoituttaja. Salin koristelija. Koristeiden valmistaja. Juhlan taustadiojen kirjoittaja ja suunnittelija. Huolehdin juhlasaliin tietokoneen, joka oli mystisesti kadonnut. Juhlassa tietokoneen käyttäjä. Henkilö, jolta voi kysyä mitä tahansa juhlaan liittyen ja minä joko tiedän vastauksen tai jos en tiedä selvitän, tai vaihtoehtoisesti hoidan epäselvän asian järjestykseen.

Ainoat hommat, joista olen onnistunut pitäytymään syrjässä, on puvustaminen ja juhlan valaistuksen asentaminen.

Puvustamisen hoitaa yksi koulunkäyntiavustajistamme, eli joulujuhliin osallistuvat muut 8 opettajaa ovat ottaneet vastuulleen seuraavat hommat: oman luokan esityksen valmistelu. (Ja yksi ystävällinen suostui tänään ottamaan vastuulleen valaistuksen, koska minä melkein itkin.)

Nämä kahdeksan kuitenkin sentään tekevät jotain. Yksi ääliö on jättänyt tuonkin homman tekemättä. Hänen luokkansa vastuulla oli saada kuntoon kaksi pientä esitystä, joista toinen ei vaadi kuin kävelemistä. Ja kuinka ollakaan, toinen esityksistä on nyt - kaksi päivää ennen joulujuhlia - ihan alkutekijöissään. Ja toista esitystä ei ole olemassakaan. Niinpä minulla yllättäen on muutama homma lisää. Järjestän puuttuvan esityksen tilalle toiset esittäjät ja autan ääliö-open luokan toisen esityksen esittäjiä parhaani mukaan. Ja miksikö minä heitä autan? Miksei se ääliö oma opettaja? No kun hän ihan hupsista keikkaa vaan, ei tänään ehtinyt tulemaan kenraaliharjoituksiin.

Näin ollen lauantaina noin 300 ihmistä juhlii minun yöunillani ja hermoni riekaleilla maksetuissa juhlissa. En saa nukuttua ja tällä hetkellä ollaan siinä vaiheessa, että töissä ja kotona lähinnä itkettää. En ymmärrä, miten tähän tilanteeseen on tultu ja miten voi olla mahdollista, ettei kukaan muu näe tässä tilanteessa oikeastaan mitään outoa. Minä EN ole tarjoutunut vapaaehtoiseksi kuin murto-osaan noista hommista. Ja silloinkin tarjoutuessani oletin, että kun tarjoudun vapaaehtoiseksi, niin vastavuoroisesti joku muu tekee jotain muita hommia.

Minulla on kuitenkin arvaus, miksi näin on käynyt. Jotenkin siinä kai kävi niin, että kukaan muu ei ottanut juhlia millään tavalla vastuulleen. Minä suostuin olemaan koollekutsuja - vaikka tämä ääliö-ope oli oikeasti vuosisuunnitelmaan kirjattu koollekutsuja. Sen jälkeen tein raakaversion juhlan kulusta, koska ajattelin, että se helpottaa suunnitelmapalaverin kulkua. Ja sen jälkeen kukaan muu ei enää olekaan tarttunut mihinkään hommaan omatoimisesti, vaan kaikki on jätetty roikkumaan. Vaikka olen erittäin suurpiirteinen ihminen, en mitenkään kestä sitä, että asiat jätetään tekemättä. Niinpä olen niitä tehnyt, jotta helpottaisin omaa stressiäni. Ja vaikka olen asiasta puhunut ja puhunut ja puhunut työtovereilleni ystävälliseen sävyyn, he vain jättävät vastuun ottamatta.

Mutta miten he voivat tehdä niin? Miten heitä ei yhtään häiritse, että minä jätän oman luokkani oman onnensa nojaan, että pystyn pelastamaan toisen joulujuhlan kenraaliharjoitukset täydeltä katastrofilta? Miten ketään ei ihmetytä, mitä minä siellä kenraaleissa ylipäätään edes teen, kun oman luokkani juhla on vasta tuon juhlan jälkeen? Miksi kukaan ei sano, että "minä voin tehdä"? Miksi he sanovat, että "Älä suostu tekemään kaikkea!!", mutta eivät sitten kuitenkaan itse tee mitään minun taakkaani helpottaakseen?

Olen jotenkin hirveän pettynyt kaikkiin työtovereihini. (Ja tietenkin tähän yhteen ääliöön.) He ovat mukavia ja sosiaalisia ja toimeliaita. Miksi he siis toimivat kuten toimivat?

Ja helppoa se on tulla sanomaan, että "älä tee". Tai kyseenalaistamaan, että "miksi ihmeessä teet, jättäisit tekemättä ja muiden vastuulle". Mitä hittoa. Sitähän minä juuri yritän. Ja minun yritykseni kuitataan jollakin "älä stressaa, jätä hoitamatta, kyllä ne sitten hoitaa, joiden tehtävä se on" -tokaisulla, ja samalla juuri tämä tokaisija itse on se, jonka pitäisi alkaa hoitaa asioita.

Lähetin tänään täysin ystävällisen mailin kollegoilleni. Kirjoitin, että tänä vuonna olen päässyt tutustumaan joulujuhlan järjestämiseen liittyviin haasteisiin. Kirjoitin 12 otsikon listan, johon sisällytin kaikki ne hommat, jotka tämän joulukuun aikana olen hoitanut. Lisäsin mukaan myös valomiehen hommat ja puvustamisen. Kirjoitin, että toivon tämän mailin auttavan ensi jouluna juhlien järjestäjiä. Ja samalla elän toivossa, että he lukiessaan edes hetken miettivät, mitkä tuon piiiitkän listan asioista he ovat hoitaneet. Yhden: "Oman luokan esitys kuntoon hyvissä ajoin". (Ja senkin huonosti eli aivan viimetipassa.)

Tänään siis aamulla kuulin ääliö-open luokassa työskentelevältä koulunkäyntiavustajalta täysin yllättäen, että rinnakkaisluokanopeni oli jättänyt luokkansa esityksen puoliksi tekemättä. (Lisäksi hän siis oli juhlatiimin koollekutsuja, joten hänen vastuullaan olisi pitänyt olla juhlien yleisilmeen ja kokonaisuuden hallinta. Minä hoidan senkin puolen.) Olisin voinut karjua ja sylkeä. Olisin voinut potkaista jotakuta. Ja koska en tietenkään voinut reagoida mitään tuohon suuntaankaan, päädyin pitämään karjunnan ja hillittömän turhautumisen kyynelet sisälläni. Näytin ilmeisesti kuitenkin aika hurjalta, sillä koulunkäyntiavustaja sanoi vakavana, että "sä näytät ihan hirveän vihaiselta". Sanoin, että olenkin. Olen aivan vitun vihainen. Niin minä sanoin. Ja sen jälkeen aloin hoitaa tämän ääliön puuttuvaa esitystä kuntoon.

En yleensä suutu ihmisille. Työkavereille en ole suuttunut vielä koskaan. En pidä riitelystä. Saatan hermostua ja ärähtää, mutta oikeasti suutun vain äärimmäisen harvoin. Nyt olen todellakin suuttunut. En haluaisi nähdä silmissäni tätä ääliötä. En haluaisi kuulla hänen mahdollisia selityksiään tai olla kuulematta hänen selityksiään. Kumpikin vaihtoehto on siis yhtä huono. Jos hän selittää, minun on pakko lopulta sanoa, että "olihan tää raskasta, mut ei se... kyllä se siitä, kato.. hehe. Oon hengissä vielä." tai jotain muuta työni ja yöunieni vajeen täydellisesti mitätöivää. Tai sitten hän ei missään vaiheessa ymmärrä edes selittää. Ja se on aivan yhtä perseestä.

En tiedä, miten pääsen tästä suuttumuksesta yli. Olen suuttunut tällä tavoin eläessäni ehkä kolme kertaa, enkä edelleenkään halua olla näiden silloisten suuttumukseni kohteiden kanssa missään tekemisissä. He ovat käyttäytyneet minua kohtaan aikoinaan niin asiattomasti, ettei minulla ole enää mitään mielenkiintoa nähdä tai kuulla heitä. Mutta nyt on kyseessä kollega, jonka kanssa minun on pakko tulevaisuudessakin olla tekemisissä.

"Sun pitää ajatella se niin, että ei se ihminen välttämättä ole paha tai huono, ainoastaan sen teot on", sanoi yksi läheisimmistä työkavereistani.
"Mutta kun sen teot kielii niin hillittömästä välinpitämättömyydestä minua ja etenkin lapsia kohtaan, että mä en kertakaikkiaan voi sitä sietää."
"Mutta se on vaan teko, koita ajatella se niin. Ei se ihminen."
"Ei se ole pelkkä teko. Teon taustalla on sen ihmisen täydellinen välinpitämättömyys ja se ei ole teko. Se on sitä ihmistä itseään."

Meidän koulussa ei jaeta vuoden korvaamattomin/vuoden uhrautujakollega/vuoden "hoidan-kaiken" -palkintoja. Miksi hemmetissä minä suostuin tähän kaikkeen?

täällä taas

Tänään alkoi jälleen uusi lukuvuosi.

Ensimmäistä kertaa viiden ja puolen vuoden urallani minua ei jännittänyt pätkääkään. Nukuin yöni hyvin. Menin töihin rentona ja iloisena. Ei ollut selvää ajatusta, mitä aion muksujen kanssa tehdä, mutta oli selvä ajatus siitä, että ei se mitään haittaa. Elämä menee kuitenkin omalla painollaan eikä ensimmäisenä päivänä kuitenkaan saa mitään maata mullistavia juttuja aikaiseksi. :)

Oli ihan rehellisesti sanottuna tosi kiva nähdä taas oppilaita. Juteltiin, vitsailtiin ja naurettiin. Tehtiin luokan oveen luokan tunnus, ryhmätyönä tietenkin. Lykkäsin sekavalla ohjeistuksella muutaman oppilaan käteen paperit, joista oli tarkoitus leikata luokan numero ja kirjain ja muodostaa niistä palapeli.

"Noni, voitte ruveta hommiin."

Ja niin ne ryhtyivät. Yksi leikkasi ja jakoi hommat kaikille ryhmäläisille. Muut odottivat _kärsivällisesti_ omaa palapelin palaansa. Jossain vaiheessa joku kävi sanomassa, että "Ope mä oon auttanu melkein kaikkia meidän ryhmän jäseniä! :)" Sitten ryhmät pikkuhiljaa valuivat luokan ovelle kokoamaan ja kiinnittämään palapelejä. Kolmosluokkalainen nappasi mukaansa porukkamme ykkösluokkalaisen ja ohjeisti, että "tuu mukaan nyt mennään kiinnittää nää, kato tonne!" Minä en sekaantunut puuhaan, paitsi jos joku pyysi nimenomaan minulta apua. Aika vähän kyllä pyysivät. Ryhmillä oli oikein toimivia metodeja, miten palapelit saatiin tehtyä ja koottuakin vielä.

Minun mussukat. :)

On ihan hirveän jännää nähdä, miten nykyiset kolmoseni käyttäytyvät enkun ja kässän tunneilla uusien opettajien kanssa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että luottoni on vahva ja petyn kyllä ihan älyttömästi, jos oppilaani osoittavat huonoa käytöstä. (Saattavat hälistä ja pölistä ja sen sellaista, mutta siis jos oikeasti ovat ilkeitä tai inhottavia, niin se menee aika uskomattoman puolelle.)

Toivon todella, että oppilaani pääsevät loistamaan sosiaalisilla taidoillaan myös koulumme muiden opettajien kanssa. Olisi aivan mahtavaa niin opettajien kuin oppilaidenkin puolesta, jos homma lähtisi sujumaan niin hyvin kuin se omassa luokassakin näyttäisi edelleenkin sujuvan.

Luokalleni tuli tänään viisi uutta oppilasta. Yksi viime vuoden luokista piti pienen kokonsa takia jakaa muille luokille. On erittäin mielenkiintoista seurata, miten he ehkä pystyvät sukeltamaan luokkamme ilmapiiriin sisälle. Luokkamme sisäänrakennettu henkihän on se, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja arvostettavia. Oppilaani arvostavat silminnähtävästi paitsi luokalla olevia hyviä ystäviään, myös muita luokkamme oppilaita ja kaikkia meitä luokan aikuisia. Minua ei ole koskaan haukuttu tai kohdeltu heidän toimestaan ilkeästi. Eikä käsittääkseni muitakaan luokkamme aikuisia. Toki oppilaani ovat vain ihmisiä ja hekin ovat joskus väsyneitä ja levottomia ja rikkovat koulun sääntöjä. Mutta he eivät kohdista väsymystään, levottomuuttaan tai sääntöjen rikkomista henkilökohtaisesti minuun tai muihin aikuisiin. :)

Ja kaiken muun hyvän ja kauniin lisäksi luokassamme on enemmän kuin tavallista, että aina joku auttaa toista. Eikä auttaja ole aina se yksi ja sama, vaan kuka milloinkin auttaa missä milloinkin. Jos on taitava kässässä, auttaa virkkauksessa. Jos osaa hyvin piirtää, hahmottelee jonkun piirroksen toiselle. Jos matematiikka sujuu, neuvoo vierustoveria. Jos joku on levoton, ohjeistaa rauhoittumaan. Sellaista pientä, jossa oikeastaan ihan kaikki pääsevät vuorollaan olemaan niin neuvojina kuin neuvottuinakin. :) Ja mikä parasta, neuvoja ja apua osataan ottaa vastaan ja jopa aika ajoin kiittää avusta.

Nyt tuntuu siltä, etten enää koskaan millään voi tulevaisuudessa saada näin hyvää luokkaa käsiini. Jollain tavalla se tuntuu kovin surulliselta ajatukselta. Toivottavasti olen väärässä.