muistutus tulevaisuuden itselle

Jos ikinä satut saamaan tulevaisuudessa lapsia, älä KOSKAAN lähetä mukulan opettajalle todella vahvasti kritisoivaa mailia ennen kuin olet varmistunut aivan täydellisesti faktoista.

ÄLÄ TEE SITÄ!

Sain tänään pöyristyttävää mailia kirjeenvaihtoystävävanhemmalta. Oppilaan äiti lähetti närkästyneen mailin, miten oppilas oli kotona sanonut, etten migreenikohtauksesta ja pyynnöstä huolimatta suostunut päästämään sairasta ja kärsivää lasta kotiin kesken päivän vaan olin ihan suoranaisesti kieltänyt lähtemästä kotiin. MITÄ HEMMETTIÄ.
a) Minulta ei ole kysytty mitään tuohon suuntaan viittaavaakaan.
b) En edes opettanut kyseistä oppilasta silloin kun pyyntö on ilmeisesti tehty.
c) Päänsäryn syitä aivan suoraan kysyttyäni, en saanut vastausta, joka olisi mitenkään viitannut migreeniin.
d) Viimeisellä minun pitämälläni tunnilla oppilas pelasi rinnakkaisluokan oppilaiden kanssa UNOa.

Oikeasti. Olen ihan pöyristynyt. Miten ihmeessä minua syytetään jostakin mielestäni ihan vakavasta vaivautumatta selvittämään pohjamutia myöten totuutta. Jos oppilas on puhunut "opesta" kertoessaan kieltävästä vastauksesta kotiinpääsyluvan suhteen, olisiko kannattanut varmistaa, että kyseessä on varmasti oma luokanopettaja eikä esimerkiksi aineopettaja?

Jotenkin rupean tässä epäilemään jo omaa selväjärkisyyttäni. Elämmekö me kyseisen oppilaan (tai äidin) kanssa täysin eri ulottuvuuksissa, vai olenko tosiaan niin sekaisin etten muista kieltäneeni kotiinlähtöä?

paluu arkeen

Levi tuli nähtyä ja koettua. Oli oikein kovin kiva reissu, joskin noro-virus iski tahmean otteensa meihin heti toisena päivänä. Ensin sairastui yksi ja lääkärisetä totesi sen 124 euron hinnasta noroksi. Sitten sairastuin heti perään minä. Tässä vaiheessa vessassa oli jo käsiendesinfiointiainetta ja Idoform-maitohappobakteerikapseleita. Sitten olivat vuorossa M ja ystävä L. Vatsat olivat iloisesti sekaisin ja pulputtelivat toisilleen minkä ehtivät. Yksi yö meni oksennusta vastaan taistellessa ja vieläkin kipristää vatsaa silloin tällöin. Levin yöelämää pääsimme katsastamaan ainoastaan toisena iltana, sillä kaikki muut illat joku sakista oli kipeänä ja olo muutenkin kaikkien osalta aika väsynyt.

Paluumatkalla osuimme todistamaan ambulanssien ja poliisien työskentelyä, kun Rovaniemen kohdilla joku onneton hiihtolomaporukka oli suistunut vastaantulijoiden kaistalle. Auto oli ihan rusinana ja myöhemmin selvisi, ettei kuolonuhreiltakaan oltu selvitty. (Sen tosin arvasi jo auton nähdessään. Rumaa jälkeä.)

Paluumatkalla istuin ratissa kuutisen tuntia. Yllättävän helppoa oli matkan teko, kun sai itse valita matkustusnopeuden. Menomatkalla sitä vastoin istuin lihakset krampissa ja olin varma että kuolemme. Pimeä ja talvinen tie teki matkustamisesta kauhistuttavan pelottavaa. Viimeiset pari sataa kilometria menikin omalta osaltani hiljaisuudessa tietä tuijottaen ja peläten.

Jaksoimme hienosti kulkeutua rinteeseen jokaisena lipun sallimana päivänä, joskin viimeinen laskupäivä jäi minulta ja ystävä L:lta parin tunnin mittaiseksi kiitos noro-viruksen aiheuttamien vatsakramppien. Sää suosi auringon osalta, mutta pakkanen oli ajoittain vähän liian kireää. -20 rupesi olemaan siinä rajoilla, että selviääkö päivästä millään palelluttamatta naamaansa.

Kiva reissu, kaikesta huolimatta.

(Tänään lähetin mailia eräälle koirakasvattajalle. Pentue syntyy maaliskuun puolivälissä. Jospa sieltä tulisi meille uusi perheenjäsen toukokuun lopussa. Jännää.)

kotiin

Äiti palasi tänään sairaalasta kotiin. Ja minä vien röyhkeästi heti talon täyteen vieraita. Alkava loma tarkoittaa nokan suuntaamista kohti Leviä. Matkustamme Lahteen jo tänään ja jatkamme huomenaamulla edelleen.

Ilmeisesti elämä jatkuu Lahdessa, koska iskä ilmoitti suuntaavansa äidin kanssa ruokaostoksille. Voin vain kuvitella sitä jääkaapin ammottavaa tyhjyyttä, kun iskä on asunut yksin kaksi päivää. Jääkaapissa on vastassa varmaan vain kaiku.


En tiedä, mitä kaikkea matkasta voikaan unohtua. Ainakin iskälle pitäisi hakea vielä auton vuokramaksuksi luvattu viskipullo. Onneksi MasterCard vinkuu Levillä Visan lailla, jos jotain oleellista jää etelään.

(Rasittava oppilaani oli tänään edelleen rasittava itsensä. Eilen kotona käyty vakavahenkinen keskustelu koulun ulkopenkkien sytkärillä tuhoamisesta ei ole nähtävästi vaikuttanut mihinkään. Huoh.)

Loma. Voi elämä. Tätä tarvitaan.

odottelua

Viime yö meni unia nähdessä. Uneen tuli yläasteen luokanvalvoja, joka kielsi minua juomasta olutta koulussa. Minut passitettiin ulos juomaan olut. Pyysin luokanvalvojan mukaan kertomaan kuulumisia. Ja samassa oltiinkin ala-asteella, jossa kävin koulua ensimmäiset vuodet. Opettajanhuoneessa minua tervehdittiin kun vanhaa tuttua. Mitä lie tuokin uni tarkoittaa..

Äiti on parhaillaan leikkauksessa. Metrossa istuessa oksetti. Koululle päästyäni L kysyi, miksi näytän niin väsyneeltä. Siksi, että väsyttää. En tiedä kuinka monelle ihmiselle tämä asia leikkauksesta ja sairaudesta pitäisi kertoa, että saisin sanottua asian tarpeeksi monta kertaa. En edes tiedä, mitä sillä haen, että töissä olen lähipäivinä kertonut asian monille työtovereille.

Äiti, jota viilletään leikkausveitsellä. Verta, ehkä. Lääkäri maski naamallaan. Hoitajia kaavuissaan. Äiti tajuttomana. Tälläkin hetkellä. Vaikeaa kuvitella. Ja silti kovin helppoa, ja luultavasti hyvin MTV3:n teho-osastomaisesti värittynyttä. Mihinkähän suuntaan äidin mielialat tästä kehittyvät.. Onko olo helpottunut, kun se muhkura on saatu pois? Vai onko olo pelästynyt? Kenties molempia.

Toivottavasti lääkärit osaavat asiansa. Toivottavasti äiti paranee. Toivottavasti kaikki kääntyy tästä hetkestä kohti parempia aikoja. Toivon niin kovin paljon. Toivottavasti en toivo liikoja.

JAKSAN.

En jaksa. En oikeasti. Äiti leikataan huomenna. Iskältä totuus äitin tilasta paljastuu pala palalta. Tieto kasvaimesta oli tullut samana viikonloppuna kuin oli iskän syöpään kuolleen veljen hautajaiset. Great. No, onko tuon tiedon kertomiselle olemassakaan hyvää ajankohtaa? Ei. Ja mitäpä siitä ajankohdasta. Vaan olivatpa lääkärit viisaudessaan menneet puhelimessa kertomaan myös sen, että kasvain on ISO. Sepä on järkevää. Kuka hyötyy tuosta tiedosta? Ei takuulla ainakaan äitini. Hänelle olisi AIVAN VARMASTI riittänyt tieto, että halkaisija on 2cm. Mikä perkele pisti sen lääkärin sanomaan, että iso on? Miksi se piti sanoa? Olisi aivan yhtä hyvin voinut pitää turpansa ummessa ja vain pyytää hoitoihin. No. Saipa äidin ainakin murehtimaan entistä enemmän. Ja parasta tietenkin on, ettei netistä löytyvien tietojen mukaan 2cm edes ole erityisen iso. Sitä vaan ei lasketa enää pieneksi kasvaimeksi. Ja lisäksi unohtivat varmasti korostaa sitä, ettei kasvaimen koko yksin kerro mitään sen laadusta.

Äiti murhetii. Iskä murehtii. Minä murehdin äidin murehtimista. Äitiä ahdistaa. Minuakin. Minua ahdistaa niin, etten tiedä miten jaksan tulevaa. Tai jaksanhan minä. Päivä kerrallaan. Mutta näin eteenpäin ajateltuna vaikkapa tuleva vuosi vaikuttaa kohtuuttoman suurelta mustalta möykyltä. Ja se minun pitäisi niellä ja käsitellä. Vuosi täynnä ahdistusta, pelkoa ja tuskaa. Ja lisää pelkoa ja ahdistusta. Ei auta, että selviän tämän ja huomisen. Äiti tulee leikkauksesta. Ja siitä kaikki vasta alkaa. Sitten odotetaan patologin tuloksia. Sitten odotetaan, mitä sitten tapahtuu. Ja sitten odotetaan taas jotain tulevaa ajankohtaa. Lopulta odotetaan vuosittain kontrollitarkastuksia. Ja kaikki tämä odotus sisältää sen mustan ahdistuksen.

Ajattelin jotenkin, että leikkaukseen kaikki ahdistus loppuu. Tänään paiskauduin todellisuuteen, kun soitin ensin iskälle ja sitten äitille sairaalaan. Tämä ahdistus tulee olemaan osa elämääni niin kovin pitkään. Liian pitkään.

kotona

Kävin kääntymässä Lahdessa. Hiukset lyhenivät ja tulivat tummemmiksi. Matka kotikotiin jännitti jollain tasolla. En ole lähiaikoina aina oikein osannut ennustaa reaktioitani kuulemiini asioihin. Pelkäsin, että hajoan, kun näen äidin ensimmäistä kertaa tämän uuden ajan alettua. Meinasin itkeä jo matkalla.

Pystyin pitämään kaaoksen sisälläni. En hajonnut. Hymyilin. Mutta aivan salaa, ihan kaikilta piilossa ajattelin sitä. Ajattelin, että se on tässä samassa tilassa minun kanssani. Se joku paha ja pelottava. Yritin jo matkalla saada itseni ajattelemaan, että tauti on vain tauti. Sairaus. Ei mikään avaruusolio tai irrallinen ajatteleva itsenäinen olionsa. Silti minusta tuntui salaa siltä, että olin samassa tilassa olion kanssa, jota en millään tavoin halunnut lähelleni. Äiti on äiti on äiti. Ei se miksikään muutu. Mutta se, mikä on läsnä äidin kanssa, on jotain pelottavaa. Onneksi äiti näytti ihan tavalliselta, puhui ihan tavallisia, kuulosti ihan tavalliselta. Kuitenkin.

Käsillä oli jälleen se sama tilanne, kuin silloin kun näin serkkuni ensimmäisiä kertoja itsemurhayrityksen jälkeen. Mitä saa sanoa? Mitä pitää jättää sanomatta? Kaikki puheet tuntuivat jotenkin liittyvän kuolemaan tai sairauteen. Pikkuveli mainitsi ohimennen täysin äitiin liittymättä sanan hautajaiset. Niskakarvani nousivat pystyyn ja vilkaisin salaa äitiä. Kerroin ystäväni kissan kuolemasta. Huomasin aloitettuani, etten olisikaan halunnut kertoa. Kerroin rasittavista työasioista ja huomasin pohtivani, että mitä helvettiä minullakaan on tässä sijaa kitistä täysin turhista.

Pelkään sitä sairautta. Luotan kuitenkin, että äiti paranee. Elämä palaa taas hyväksi. Hetkellisesti tunnen jopa iloa siitä, että ajattelen parantumisen olevan varmaa. Iloitsen tervehtymisestä jo nyt. Mutta vajotessani tuohon väärään mielikuvaan, yritän potkia itseni takaisin maanpinnalle. Mikään ei ole varmaa.

Kaipaan tietämättömyyden olotilaa. Kaipaan sitä, ettei tarvitsisi murehtia kuin omaa pientä elämäänsä. Haluaisin päästä iloitsemaan puhtaan rehellisesti tulevasta koiravauvasta. Haluaisin odottaa tahrattoman innokkaasti kesää. Haluaisin puhua äidille tulevaisuudesta tuntematta syyllisyyttä. Olen jo nyt tähän kovin väsynyt. Miten ihmeessä tulen jaksamaan tulevat kuukaudet? Tätä uutta aikaa on kulunut vasta kolme viikkoa. Mitättömän vähän. Silti tunnen itseni toisinaan aivan pohjattoman väsyneeksi. En oikein jaksa sosiaalista toimintaa työpäivien ulkopuolella. En haluaisi tietää. En haluaisi muistaa. Haluaisin takaisin sen tietämättömyyden. Sitä ei enää koskaan tule olemaan. Siltä se nyt ainakin tuntuu.

Mikä ihme saisi jaksamaan vähän paremmin?

..hetkeä myöhemmin..

Edellisestä postauksesta on nelisen tuntia. Koko illan olen istunut sydän kurkussa pamppaillen. Odotin ja odotin, että koska iskä ilmeistyisi messengeriin. Pelotti. Huoletti. Suostuisiko se avaamaan kirjeen?

"Moro. Äitin lääkäri on torstaina klo 11."
Voi jumalauta mikä viha iski pintaan. En edes tiedä syytä. Tai tiedän. Mikä VITTU oikeuttaa aiheuttamaan vielä tämänkin stressin. Miksi minun piti käydä läpi se ajatuskulku, että matkustan Lahteen ja pakotan äidin avaamaan kirjeen? Miksi minun piti joutua pohtimaan, mitä teen jos äiti kieltäytyy hoidoista? Tuntuu täydellisen kohtuuttomalta. Yritän selvitä ahdistuksesta millä tahansa keinoin ja voisin onnistuakin, jos tätä täysin tarpeettomalta tuntuvaa kidutusta ei pistettäisi tulemaan kaupan päälle. Jostain syvältä kumpuaa suurta tarvetta huutaa ja sanoa, että .. että on aivan järjettömän kohtuutonta ja loukkaavaa. Tönäistä ja ravistaa. Että mitä pahaa minä olen tehnyt, että haluat riistää itsesi meiltä.

Onneksi sain tiedon messengerin kautta, joten pystyin typistämään jättimäisen suuttumukseni ja turhautumiseni pariin lauseeseen: "hyvä että avasi sen kirjeen. eilisestä tähän päivään on ollut aika helvetin ahdistavaa vaan odotella että mitä ihmettä se äiti puuhaa. (jos suoraan saa siis sanoa.)" Livenä jutellessa olisin ruvennut itkemään ja huutamaan ja lopulta sulkeutunut huoneeseeni. Onneksi ei tarvinnut kuulla asiaa puhelimessa.

pelottavaa.

Äiti pelkää leikkauksessa kuolemista. Hän ei ole suostunut avaamaan leikkauspäivämäärän kertovaa kirjettä. Oli pelottavaa ja ahdistavaa kuulla tämä tieto äidin pelosta isältä.

Ja melko pelottavaa oli huomata myös ymmärtävänsä itsensä viiltelyä. Hetkellisesti eilen (ja hämärä mielikuva on myös yhdestä aikaisemmasta kerrasta samaan aiheeseen liittyen) huomasin kivun helpottavan oloa. Nipistin itseäni käsivarresta niin lujaa kuin pystyin. Pysyisi poissa edes hetken tämä ahdistus ja pelko. Sorruin, kun M saapui Tallinnasta ja pääsin sanomaan ääneen isältä kuulemani tiedon äidin peloista. Sain itkun onneksi loppumaan, mutta tänään jotenkin kirkastui mieleen se ajatus, ettei itsensä satuttaminen tarkoituksella voi olla kovin terve merkki. Ihan kuin olisi avannut jonkin salaisen oven ja nyt jotenkin vain ymmärrän, miten joku ihminen voi lähteä viiltelyn tielle. En ehkä olisi itsekään ulkopuolisen silmin siitä tienristeyksestä kovin kaukana. Tämä kaikki stressin määrä alkaa vaan hipoa sitä rajaa, jonka jälkeen en enää tiedä mitä teen. Äidin asia on jo aika lähellä stressinsietokyvyn rajoja ja kun tähän lisätään töissä päivittäin kohdattavat ongelmat lasten suhteen (ja pian saapuva uusi oppilas), alkaa minun rajani tulla vastaan.

Pelottava ajatus.


ps. M antoi minulle synttärilahjaksi koiranruokakupin ja lelun koiralle. Tämä on menoa nyt. Kesäkuussa tai heinäkuussa meille tulee piski.

vuosia

En osaa enää aktiivisesti surra äitiä. Hetkellisesti kurkkua kuristaa, kun kuulen esimerkiksi musiikkia, joka sivuaa kuolemaa ja menettämistä. Leikkausajankohdasta ei ole vielä mitään tietoa. Toivottavasti tieto ajankohdasta saadaan pian, niin asia etenisi tästä odotuksen tilasta johonkin suuntaan.

Eilinen ja tämä päivä on mennyt superpuuhailijana. Huomista synttäripäivää juhlistan jo tänään. Muutamalle parhaalle kaverille ja pikkuveljelle aveceineen on tiedossa tänään bataattiperunasosetta, kreikkalaista salaattia ja savustettua kalaa. Kalaoperaatio jännittää niin, että viimeyön 12 tuntia kestäneillä unilla uneksin lähinnä ruuan epäonnistumisesta surkeasti. Savustuspussi on täysin uusi ystävyys ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että koko kämppä savustuu. Saa nähdä mitä tästä tulee.. Jälkiruuaksi on valkosuklaajuustokakkua ja vadelmasosetta. En ole syönyt tänään vielä mitään. Ei ole edes nälkä. Tulisivat jo ne vieraat niin päästäisiin maistamaan kalaa.


Ai niin. Viime viikolla tuli tieto, että hiihtoloman jälkeen luokalleni tulee uusi tyttö: mamu jostain savimajan tyyppisestä ympäristöstä. Jipii. Minusta tuntuu, että kohta luovutan. Urakka noiden muksujen kanssa alkaa olla jo liikaa. Saa nähdä miltä kesäloman kynnyksellä sitten tuntuu..

joo.

Oppilashuoltoryhmä hymisi yksimielisenä: "Jotain on tehtävä. Oppilashan on ihan kaaoksessa." Kai minäkin hymisin. Tehtävä on. Pakko. Silti tuntuu siltä, että tässähän hymistään ja kaiken rikkomiseen riittää se, että äiti sanoo ei. "Ei tutkimuksia." Se olisi siinä sitten. Sanoisikohan vielä, että "emme muuta sittenkään mihinkään", niin saattaisin vähän repiä peliverkkareitani. Ei minua ole koulutettu pitämään kuin lastentarhassa muksua, joka sotkee koko luokan toiminnan. En minä ole sen lapsen äiti enkä edes haluaisi olla.

Laskin eilen nukkumaan käydessäni lampaiden sijasta oppilaita, jotka luokallani kaipaisivat jonkinlaista apua. Kymmenen. Kahdestakymmenestäneljästä kymmenen. Ei edes erityisluokassa ole yleensä noin montaa oppilasta.

Tänään töissä oli joukkotappelu. Lapset vetivät kukkulan kuningas -leikin niin ylikierroksille, että asiaa oli setvimässä neljä aikuista. Jouduin ottamaan käyttöön kaiken auktoriteettini, kun karjuin lapsia pysymään paikoillaan. Tilanne saattoi olla aika hurja, sillä ilma tihkui adrenaliinia ja nyrkkitappelumieltä. Niinpä minä äänen ja avoimien käsien avulla häädin omat poikani luokkaan ja äänen avulla käskytin kaikki paikalleen. Poistuin luokasta ja ilmeisesti huudostani kuulsi läpi, että nyt kannattaa totella. Kaikki istuivat paikoillaan.

Tunti siihen meni. Yksi tytöistä itki hylätyksi tulemista. Siihen ei meinannut enää kärsivällisyys riittää. Kaikki olivat hiirenhiljaa ja pyysivät puheenvuoroa viittaamalla - kerrankin.

Kukkulan kuningas -leikistä tuli kertaheitolla jälki-istunnon arvoinen leikki. Täysin kiellettyjen listalla. Ja nyt luulen, että oppilaatkin ymmärtävät syyn tähän päätökseen.

ääh.

Miksi hitossa pitää tulla tälläsiä itkuhetkiä. L oli kärtsännyt mut varareksille tästä asiasta, kun vähän niin kuin sivulauseessa annoin siihen kärtsäämiseen luvan. Varareksi laukkasi koko päivän mun perässä ja viimein iltapäivästä nappasi puhutteluunsa. "Miten menee?" Plääh. Ihan hirveetä nieleskelyä ja itsensä kasailua. Yhden lauseen sain asiasta sanottua. Onneksi sillä hetkellä oppilas koputti ovelle, sain hetken hengittää ja huomaavaisesti pomo vaihtoikin heti aiheen töissä jaksamiseen. Kaksi oppilasta lisää poistuu muutamaksi viikoksi pienryhmätyöskentelyyn ja tuntuu siltä, että saan tukea niin paljon kuin kukaan ikinä voi saada.

Miten ihmeessä pystyn vastaamaan äidin puheluun, kun hän ehkä tänään tai huomenna ilmoittaa ohutneulanäytteen tulokset? Minun pitäisi olla jo kasassa.

Mutta en ole.

ajatus kiertoradalla.

Onneksi uni tuli viime yönä. Olin järjettömän väsynyt. En ehkä uninen, mutta pohjattoman väsynyt. Kysyin M:ltä, että ymmärtääkö hän etten ole vihainen. En vain jaksa. "Mä tiedän. Mä tunnen sut." Itketti. "Jos en tuntisi, luulisin että olet vihainen. Mutta mä tunnen sut." Onneksi tunteekin. Musta ei nyt jotenkin olisi näyttelemään kotona. Töissä maskin pitäminen vielä onnistuu. Nostan kasvoilleni jotain hymyn tapaista ja katson silmiin. Kotona en enää jaksa. Katson ohi kasvoista.

Välillä pystyn ajattelemaan muutakin. Mutta hyvin nopeasti asia palaa mieleen. Ajatukset kiertävät kehää. Mietin ihan hetken työasioita. Sitten: syöpä. Äiti. Työasiat. Mitä ruuaksi tänään? Syöpä. Äiti. Nukuttaa. Äiti.

Ajatukset ovat päässeet nyt sikäli valloilleen, että pohdin tulevaa lähtökohdasta "entä jos". Entä jos iskä jää yksin? Ei hän pärjää. Äiti ja isä ovat yksikkö. Lapsenlapset. Kohtuuton ajatus, ettei ... ettei olisi mummia. Ok, tuo ajatus oli vaikea pistää kirjoitettuun muotoon. Joulu? Äiti sen tekee. Ei ole joulua ilman äitiä. Ja miten minun muka olisi tarkoitus pärjätä yksin? Turvaan niin kovin monessa asiassa äidin mielipiteeseen, tukeen ja turvaan. 26 vuotta, enkä silti halua ryhtyä huolehtimaan kokonaan itsestäni. Tarvitsen vielä äitiä.

Olkaa niin hyvät ja peruuttakaa tämä sairaus.

en jaksa.

Aamu alkoi isommassa väsymyksessä kuin ehkä ikinä. Naama turvoksissa yritin pitää itseni kasassa. Töihin vaan, vaikka en millään kykenisi. 8:10 viisi minuuttia ennen oppilaiden saapumista ystävä L tuli halaamaan. Se oli ensimmäinen kurkistus reunan yli. Olin varma etten selviä.

Muksut tulivat. Suustani tuli puhetta. Sain itseni jotenkin haltuun. Mutta koko päivä on mennyt reunalla. Välillä tulee aalto, joka heilauttaa kohti reunaa. Syöpä. Ei voi olla. Kasaan itseni. Nieleskelen ja tuijotan lattiaa, etteivät vastaantulijat huomaisi. Vältän L:n katsetta etten sortuisi. Hetki tyyntä ja sitten taas aalto. Syöpä. Ei voi olla. Kasaan itseni.

Olin varmasti kohtuuton lapsia kohtaan tänään. En jaksanut ymmärtää tai hyväksyä. Sain eteeni paheksuvia ja pahastuneita katseita. Vaan enpä voi selittääkään. Jokainen ajatuskin aiheen pukemisesta sanoiksi aiheuttaa kuristavan tunteen.

"Selvisit elossa", L sanoi päivän päätteeksi.
Minä en vastannut. En pystynyt, koska olisin alkanut itkeä. Puhutaan vaan työasioista. Puhutaan vaan työasioista. Ja onneksi puhuttiinkin. Kotimatka kului kotiovelle pääsyä odotellessa. Sitten on lupa hajota.

Hajoan.

päätä särkee.

Ei tästä itkemisestä tule millään loppua. Miten ihmeessä huomenna kestän töissä? Naama turvoksissa ja valmiina sortumaan pienestäkin. Haluaisin olla kotona äidin luona. Haluaisin ensi yönä istua hiljaa ja ihan salaa olohuoneessa kuuntelemassa, pystyykö äiti nukkumaan. Jos ei pysty, haluaisin tietää. Haluaisin näyttää, että minä jaksan. Haluaisin osan hänen taakastaan. Minä voin ottaa masentavat ajatukset, jos äiti hoitaa ruumiillisen työn. Saisinko? Mistä voisin pyytää lupaa? Haluaisin itselleni sen taakan. Siinä on ihan tarpeeksi, että saa itsensä fyysisesti terveeksi. Enkö minä voisi saada sen ahdistuspuolen kantaakseni? Lupaan kantaa kaiken sen, jos äitini ei tarvitse. Lupaan pelätä äitini puolesta tervehtymisen jälkeen vuosittaisia tarkastuksia. Lupaan valvoa ensi yön ja sitä seuraavan, jos se saisi äidin nukkumaan rauhallista unta. Miten ihmeessä voin nukkua, kun aivan varmasti uskon ja tiedän, että kotona ei nukuta rauhallisesti?

Päätä särkee.

VOI VITTU

haista paska. haista paska. HAISTA VITTU SAATANA PASKA. Miten vitun epäreilua. Oon saanu jo ihan tarpeeks. Oon nähny jo kuolemaan aivan tarpeeks. Ketä saa vetää turpiin?

"No mitä sinä?" ok rupes vähän pelottaa
"Ootko yksin kotona?" ok tässä kohtaa olin jo ihan paskana
"Missä M on?" älä
"Ois ikäviä uutisia." ei. eikä. iskä kuollut? sano. älä sano. eikä.
"Rintasyöpä." ihan vitun riittävästi ollut tätä jo. pitää vittu näppinne irti mun äitistä. viekää ne vitun syöpäsolut helvettiin. mulle riitti. tule tänne ja tuu mulle aukoo. mä en jaksa. haista vittu.

elämä koettelee.

Miten tuntuukin kasaantuvan tähän tammikuuhun asioita, jotka pistävät pohtimaan vakavia.. Ensin isän veljen kuolema ja nyt koulumme oppilaan kohdalle osui isän menetys onnettomuudessa ja samassa rytäkässä isoveli sai niin vakavia vammoja, ettei luultavasti tule toipumaan, jos selviää edes elossa. Koko koulun tunnelma on ollut pari viimeistä päivää vaisu. Tai alakuloinen. Tai ehkä se olen vain minä.

Tieto tapahtumasta levisi tietenkin kulovalkean tavoin muutamassa tunnissa lähes jokaisen oppilaan korviin. Ja vaikka opettajien olettamus oli, että läheisensä menettänyt oppilas palaa kouluun vasta hamassa tulevaisuudessa, saapui hän kouluun jo tänään. Ja mitä tekeekään osa oppilaista? Ilkkuvat. Höhöttävät. Kertovat, miten ovat nähneet onnettomuuden paikanpäällä. Kuvailevat kuvottavia yksityiskohtia. Mykistyneen järkyttyneenä mieleen tulee vain, että missäköhän kohtaa tuonkin lapsen kasvatus on mennyt todella pahasti metsään. Jos peruskouluikäiseltä lapselta puuttuu niinkin pahasti empatiakyky, ettei hän osaa tälläisessä tilanteessa hillitä suutaan, niin miten ihmeessä hän ikinä kykenisi tuntemaan empatiaa eläimiä, kärsiviä, vanhuksia, kiusattuja tai ketään heikompaansa kohtaan? Sairasta.

Tietysti on mahdollista ajatella myös, etteivät lapset yksinkertaisesti tiedä, miten tilanteeseen suhtautuisivat ja valitsevat siksi täysin käsittämättömän tavan toimia. Ja niinhän minun kai opettajana pitää yrittää ajatella. Minun tehtäväni on opettaa lapsia suhtautumaan oikein ja osoittamaan empatiaa. Vai onko se minun tehtäväni? Toki ainakin osittain, mutta voi hyvä jumala jos vastuu on yksin minun. Jos en saa kodeilta mitään tukea tämän asian opettamisessa, niin odotan kauhulla sitä hetkeä, kun lapsista kasvaa aikuisia. Minä en ikävä kyllä mitenkään kykene yksin tuota taitoa lapsille opettamaan. Jos vanhemmat kaatavat vastuun pelkän koulun niskaan, he tekevät itselleenkin karhunpalveluksen. Miten he ikinä kuvittelevat vanhuksina saavansa keneltäkään mitään tukea, jos lapset ovat kotona oppineet ajattelemaan vain omaa napaansa..

Paljoon uskon kykeneväni, mutta kaikkeen en sentään minäkään pysty.

..Maan korvessa kulkevi lapsosen tie..

Niin se pikkuveli oli kuulemma sellollaan kappelissa soittanut.

Ja miehet olivat peittäneet haudan.

Puhelu loputtua äidin kuvaus hautajaisista sai itkemään. Mitenköhän olisin ikinä selvinnyt, jos olisin ollut mukana.

Puristava tunne on nytkin niin suuri.

itkua.

Viimeiset lomapäivät ennen töihin palaamista kuluivat Lahdessa kotikotona löhöillen. M oli harrastuksissaan Vierumäellä, joten minä löllin äidin ja isän seurassa. Kävinpä moikkaamassa pitkästä aikaa lapsuudenkaveria, joka on taas pieniinpäin. Huhtikuussa laskettu aika ja nyt taaperoiässä oleva esikoinen mitä hurmaavin pikkumies.

Äiti iski perjantaina käteen Reko ja Tina Lundanin kirjoittaman kirjan Viikkoja, kuukausia. Se peilaa kirjailijoiden elämää vakavan sairauden kanssa. "Ootko lukenu?" "En oo." "Lue."

Ja minähän luin. Perjantai-iltana oli vaikeaa suostua M:n pyyntöön sammuttaa valot, kun kirja vei sivu sivulta kohti väistämätöntä lopputulosta. Aivokasvain on pahanlaatuinen ja sen kanssa on vain opittava olemaan. Miten sen kanssa muka voi oppia olemaan? Ei asiaa ainakaan mitä nähtävimmin koko kirjan kertomuksen aikana hyväksytä. Vihaa, katkeruutta, surua, ahdistusta... Kirja osui kyllä niin vahvasti omiin kokemuksiin ja tähän hetkeen, että sekä perjantai että lauantai päättyi yli laidan lyöviin itkun ja surun nyyhkäyksiin. Perjantaina itkin ensimmäistä kertaa isäni veljen kuolemaa. Hän oli varmasti käynyt läpi juuri kirjan kuvaamia tunnelmia viimeisten kahden kuukauden aikana. Lauantaina surin sekä veljeä että omaa elämääni. Lundanit kuvaavat sairauden kanssa elämistä niin kovin tutulla tavalla. Vasta silloin yöllä havahduin siihen tosiasiaan, että olen itsekin käynyt läpi syöpään kuolevan kanssa elämisen. Viidesluokkalaisena saatu koira sairastui parhaassa iässään sairauteen, joka todettiin haimasyöväksi (eli samaksi johon setäni kuoli) aivan liian myöhään. Koira oli jo joutunut kärsimään hirveitä tuskia ehkä tarpeettomankin paljon.

Kirjassa perheen arki muuttuu pikkuhiljaa yhä käsittämättömämmäksi. Aviomiehen vessaan raahaaminen, pukeminen ja kortisonitablettien syöttäminen muuttuu päivittäiseksi. Oksentelua, kaatuilua, epilepsiakohtauksia.. Kaikki ne ovat sitä ihan tavallista elämää, jota kirjan henkilöt (ja Lundanit?) elivät. Kauheista asioista tulee luonnollinen osa arkea ja objektiivisuus asioiden järkyttyvyyteen katoaa.

Samalla tavalla minäkin muistan piikittäneeni morfiinia, laittaneeni koiran tippaan, siivonneeni oksennuksia, syöttänyt epilepsialääkkeitä, siivonnut epilepsiakohtausta seuranneita sotkuja, raportoinut eläinlääkärille morfiinimääristä - yksityiskohtaisista tiedoista, joita seitsemäntoistavuotiaan ei pitänyt mitenkään tietää, kantanut koiran ulos aurinkoon viltin päälle seuraamaan makuuasennosta perheensä elämää, katsellut miten ystäväni hiipuu pois.. Loputtomasti toimintoja, joista tuli osa elämää. Ja se ahdistus. Olisin tehnyt mitä tahansa, että olisin hetkeksi päässyt pakoon kärsimyksen seuraamisesta aiheutuvaa ahdistusta. Vihasin koiraa. Rakastin sitä. Surin. Olin vihainen. Suljin lopulta koiralta pääsyn huoneeseeni, jossa sen sänky oli, koska en enää jaksanut. En jaksanut sitä hiljaista kynsien raapinaa lattiaa vasten, kun se etsi tuskatonta asentoa. En jaksanut kärsivää läähätystä. Vihasin itseäni sen takia. Edelleen pelkään, että tein väärin. Minun olisi pitänyt jaksaa kumartua silittämään kärsivää. Mutta voimani loppuivat kesken. Lopulta kuolema oli tavallaan helpotus. Ei enää kärsimystä, tuskaa eikä ahdistusta. Kumpikin osapuoli on vapautunut.

Itkin pitkästä aikaa koirani kohtaloa. Silloin aikoinaan vertasin koiran kuolemaa oman lapsen menetykseen. Jotain sellaista varmasti koinkin, enkä ole ihan varma ymmärsivätkö edes vanhempani, miten ahdistava tuo kokemus oli.

Yöllä kirjan tultua päätökseensä olisin voinut huutaa. Sisällä kihelmöi aivan valtava tunne. Surua. Katkeruutta. Miksi minä? Miksi sen piti sattua minulle? ..ja miten ihmeessä täysin vieras ihminen on pystynytkään elämään niin kokemuksiltaan, tuntemuksiltaan ja ajatuksiltaan omani kaltaista elämää?

Oletko lukenut? Etkö? Lue.

surua, murhetta ja onnen murusia.

Tänään on ollut päivä, jonka aikana fiilikset ovat vähän hajoilleet suuntaan jos toiseenkin. Aamupäivän odotin jännittyneenä illalla koittavaa koirarotuun tutustumista. Vähän ennen lähtöä soitti iskä: "Ikäviä uutisia.." Niin. 22.10. eli vain vähän yli kaksi kuukautta sitten isäni veljelle luvattiin neljästä kuukaudesta kahteen vuoteen elinaikaa. Eipä riittänyt aikaa sitäkään vähää. Tänään klo 13:50 isäni veli lopetti hengittämisen ja uupui pois. Jotenkin käsittämätöntä. En osaa itkemällä surra, koska isän veli oli kuitenkin kaukaisesta asuinpaikastaan johtuen yksi harvimmin näkemiäni sukulaisia. Silti on vaikeaa ymmärtää asian lopullisuutta. Varmaan murheen määrää jotenkin on tasannut myös se tieto, että kuolema on edessä melko pian. Kahden kuukauden ajan ehti totutella ajatukseen.

Ja mitä ihmettä pitäisi sitten tuntea, kun oikeastaan puhkuu iloa, jännitystä ja intoa, koska edessä on ensimmäinen kunnon tapaaminen niiden koirien ja sen kennelin tädin kanssa, josta mitä luultavimmin ensi kesänä noutaa uuden perheenjäsenen. Ja toisaalta ajatukset karkaavat siihen terveyskeskuksen sänkyyn, jossa isän veli juuri veti viimeiset vaivalloiset hengenvetonsa aivan liian aikaisin. Saanko iloita? Saanko höpistä jännittyneenä? Pitäisikö hiljentyä ja murehtia? Muistan pohtineeni tätä samaa silloin, kun läheinen serkkuni yritti riistää hengen itseltään. Mitä pitäisi tuntea? Kuka kertoisi?

"Jatketaan eteenpäin" sanoi isä ja lopetti puhelun. Niin on kai tehtävä.

Ja siksi olenkin niin kovin kovin kovin iloinen, että M suhtautui hienosti koiriin ja koirat M:ään. Sain tietää, että M:n mielestä tummanharmaa koira oli söpöin. Näin M:n rapsuttelevan koiraa rauhallisesti ja lörpöttelevän kenneliin jäljelle jääneelle koiravaaville. Olen aika varma, että M:stä kasvaa vielä hyvä koiranomistaja. Ensi kesänä sen toivottavasti sitten näkee. Maaliskuussa on mitä luultavimmin sen koiran astutus, jonka vaaveista yhden me tuomme osaksi perhettämme.

bad cop - good cop

Tänään on tullut toimittua. Aamulla suuntasimme joulukirkkoon. Uskomattomat pojat jaksoivat taas saarnata uskomattomuuttaan: "MÄ EN AINAKAA USKO MIHINKÄÄ JUMALAAN HEI!" "Jaa. Se on sinun valintasi. Kirkkoon tulet silti, koska kuulut kirkkoon." "EN USKO JUMALAAN!" "Selvä. Keskusteletko vaikka vanhempiesi kanssa. Minä olen ihan väärä kohde tälle protestille. Minä en sinua kirkosta voi erottaa. Puhu vanhemmillesi." "EN USKO." "Jep. Käyttäydy silti."

Mielestäni kirkkoreissu meni silti hienosti. Muksut jaksoivat olla aika hiljaa. Silti reissun jälkeen vararehtori tuli sanomaan, että "Sun pojilla meni lujaa. Tarvitsisivat integrointipäätöksen." "Ai..? Musta se meni ihan hyvin." Tämän jälkeen käytiin se keskustelu, jonka olen jo kerran käynyt ja läpi pohtinut. "Suhun on iskenyt vauhtisokeus. Sama kävi mulle muutama vuosi sitten. Lapsi melkein psykoosissa istuu metsänreunassa sikiöasennossa ja musta se on vaan ihan normaalia. Et enää näe miten heikosti pojilla menee." Niinpä. En minä sitä näe. Minusta niillä menee ihan rauhallisesti. Ainakin melko. Ja toisaalta. Eipä minulla ole muunlaisista luokista kokemusta. Minulle tämä luokka on ainoa kokemus.

Ruokailun jälkeen nappasimme erityisopettajaksi opiskelevan työkaverin kanssa kolme luokkani sankaria puhutteluun. Tarkoitus on saada koulukiusaaminen loppumaan. Eilen selvittelin taas itkevän pojan kanssa sitä, miten hän ei enää koskaan hymyile jos kiusaaminen vielä jatkuu. Lupasin puuttua asiaan nyt kovalla kädellä. Good cop / bad cop -asetelma muuttui hetkessä muotoon bad cop / bac cop, kun pistimme pojat kova kovaa vastaan. Kerroimme, että seuraava puuttuja on rehtori ja sen jälkeen poliisi. Tarkoitus oli saada pojat heräämään todellisuuteen sen asian edessä, miten vakavaksi kiusaaminen on mennyt.

45 minuuttia siinä meni. Muut viime hetken hommat jäivät vielä viimeisempään hetkeen eli huomiseen. Saa nähdä miten puhuttelu tehosi. Joulun jälkeen paikalle saapuvat vanhemmat keskustelemaan asiasta. Nyt puututaan kiusaamiseen rytinällä.

Hienoa oli saada kiitosta aktiivisesta kiusaamiseen puuttumisesta puolitutulta joka tekee hommia MLL:ssa.

Viimeinen tunti on seiskaluokkalaisten matematiikkaa. Luokassa sattui olemaan lautapelejä. Ne muksuille. Omasta luokasta UNO-pelikortit ja radio.

SuomiPop soi, seiskaluokkalaiset pelaa ja minä blogaan. Olen tämän löysäilyn ansainnut.