röh röh

Töissä sairastetaan. Opettajia ropisee kuin mitäkin ja oppilaita on paikalla parhaimmillaan/pahimmillaan oppitunnilla kolme kappaletta. Koulumme on pienoisen hässäkän vallassa, kun tilanteet vaihtuvat päivittäin ja poissaolijoiden määrä vaihtelee päivänkin sisällä runsaasti. Opettajanhuone vaikuttaa täysin vieraalta paikalta, koska suuren osan ajasta enemmistö sohvilla istuvista on sijaisia.

Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.

Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.

Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.

Tunnen oloni vaivaantuneeksi.

Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.

tyhjiö

Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.

Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..

1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.

2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.

3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.

Odotan jo ensi kesää.

väliaikatietoja.

Etäispesäkkeitä vastaan hyökätään sytostaateilla. Tukka lähtee. Taas. Tällä kertaa tästä tiedosta puuttui suuri tunnelataus, joka siihen viime kerralla sisältyi. Oikeastaan kaikesta tästä puuttuu edelleenkin se tunnelataus, jota jollain tasolla kaipaan. Haluaisin tuntea jotain tähän asiaan liittyen. En vaan tunne. "Mitä väliä jollain tukalla", taisin tokaista äitille tänään puhelimessa.

Etäispesäkkeet ovat pieniä eikä tulevista ajoista kai osaa sanoa vielä kukaan mitään. Luukuva on joka tapauksessa puhdas ja se tuntuu tässä tilanteessa hyvältä uutiselta. Myös imusolmukkeiden ohutneulanäyte on puhdas. Jossain vaiheessa sytokuurin jälkeen ryhdytään tutkimaan, miten kuuri on vaikuttanut keuhkojen mörköihin. On mahdollista, että katoavat tai sitten eivät.

Olen oppinut paljon tässä sairauden seurailun myötä. Olen oppinut sen, että kuolemiseen voi suhtautua myös ilman pakokauhua. En tiedä, suhtaudunko tähän asiaan oikeasti itse ilman pakokauhua vai onko lankakerä sisälläni vain edelleen ihan solmussa. Oikeastaan suhtaudun tällä hetkellä kuolemaan niin yhdentekevästi, että se tuntuu erittäin itsekkäältä ja ehkä pahaltakin. "Mitä väliä?" -ajattelu ei tunnu omaltani vaan pakokeinolta.

hyvää syntymäpäivää, äiti!

55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.

Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.

En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.

Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.

Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..

lisää vertauskuvia

Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.

Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.

Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.

Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?

Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.

Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.

Sisälläni on lankakerä.

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

"me ollaan 9 minsan päästä siellä."

ilmoitti iskä ja tässä minä nyt istun ja odotan. Ei helvetti voi tarkoittaa kovin hyvää, jos ennalta ilmoittamatta ajaa Lahdesta Espooseen eikä edes varmista olenko kotona.

voi vittu

torstaina

Viikon päästä äiti saa tulokset. Nyt voin elää rauhassa tämän viikon ja ryhtyä pelkäämään oikein urakalla torstai-iltapäivänä.

En tiedä olisinko tyytyväinen vai en.

"kehotan olemaan murehtimatta. Ilmoitan kyllä heti kun tiedän enemmän", kirjoitti äiti mesessä.

Eh. Joo. Murehtimattapa tietenkin.

ei vieläkään mitään

Odotus jatkuu. Eilen tuli hetkellinen kauhun tunne. Sellainen olo, että jotain ihan karmeaa tapahtuu. Ei tapahtunut - ainakaan vielä. En kuitenkaan millään pysty löytämään itsestäni optimistia. Sellaista ei vain kertakaikkiaan ole olemassakaan. Olen pessimismiin taipuvainen realisti. Tai realismiin taipuvainen pessimisti.

Huomaan, etten halua soittaa äidille. En uskalla. Olen pelkuri.

Muutama tunti sitten puhelin soi. "Äiti" vilkkuu kännykän näytöllä. Olen treenaamassa kaverin kanssa tokoa. Poimin kännykän taskusta ja hiljennän sen. Tavallisesti olisin ehdottomasti vastannut. Nyt en uskaltanut. En uskaltanut edes siitä huolimatta, että tiedän ettei äiti kertoisi mitään huonoja uutisia, jos saisi kuulla minun olevan treeneissä. Mutta enhän minä tyhmä ole. Jos äiti aloittaisi puhelun sillä kauhistuttavalla kysymyssarjalla "missä olet? oletko yksin?", niin murtuisin.

Soitin äitille treenien jälkeen. Siinä puhelimen tuutatessa ehdin miettiä, miten selviän huomisesta. Huomenna siis on lauantaityöpäivä. Ensimmäinen ajatus oli, etten mene töihin. Toinen ajatus oli, että en voi olla menemättäkään, ellen soita pomolle. Kolmas ajatus oli, että en jaksa ryhtyä soittelemaan pomolle ja ilman lupaakaan en voi pois olla. Eli menen töihin, mutta vietän koko päivän pukuhuoneessa. Kyllä luokkani muut kolme aikuista selviävät oppilaiden kanssa yhdestä päivästä, vaikka minä istun pukuhuoneessa piilossa. Noin. Suunnitelma oli tehty.

Äiti ei vastaa, joten katkaisen puhelun.

Ajattelin tietysti heti pahinta. Se ei vastaa, kun on niin rikki ettei voi vastata.

Sitten puhelin soi. Äiti soittaa. Vastaan niin pirteästi kuin voin. Äiti ei aloita kysymyksillä. "Me ollaan mökillä. Soitin vaan että tiedätte. Mikäs sää siellä?" En tunne helpotusta. En tunne mitään. Kuulen oman ääneni, joka on edelleen pirteä. "Ai siellä on pimeää! Niin täälläkin! Oltiin koiran kanssa just treeneissä! Huomenna on töitä!" Luontevuus on kaukana tuosta puhelusta. Kuten se on ollut kaukana jo monen viikon ajan äidin kanssa puhuessa. Ajatukset pyörivät ihan muualla kuin siinä, mistä puhutaan. Tuntuu typerältä puhua säästä. Tuntuu typerältä kertoa treeneistä.

Voisinpa sitten joskus vuosien päästä näyttää nämä tekstit äitille. Voitaisiin itkeä ja nauraa näille typerille ajatuksille.

---

Viikon päästä meidän perheestä tulee nelijäseninen. Toinen koira saapuu talouteemme perjantaina ja siitä eteenpäin kaikki vaikuttaa epämääräiseltä. En osaa yhtään ennakoida, miten elämä tulee sujumaan. Äidin tilanteen ohella tämäkin seikka ahdistaa. Tosin luulen, että asia ei ahdistaisi läheskään näin paljon, jos taustalla ei olisi tätä suurta äiti-möykkyä heikentämässä psyykkistä jaksamistani. Kuitenkin olen tyytyväinen tästä koirakäänteestä. Eihän elämä mitenkään voi pysähtyä. En voi jäädä kirjaimellisesti tuleen makaamaan, vaan jollain keinolla elämän etenemistä on pakko pitää yllä. Koira tulee ja se on sellaista tervettä elämän etenemistä.

Pessimismi minussa karjuu: "Se tulee menemään perseelleen. Ei siitä tule missään nimessä mitään. Koirat eivät tule milloinkaan oppimaan sietämään toisiaan."

Realisti yrittää varovasti huudella taustalta: "Kyllä se siitä. Työtähän se teettää, mutta siitähän sinä juuri pidät. Koirat kyllä tottuvat."

Pessimismin ääni vain on voimakkaampi, ja se saa ahdistuksen aikaiseksi.

odotusta.

En tahdo edes ajatella, että odotan. Mutta silti se pamahtaa mieleen aina siinä vaiheessa, kun kiire loppuu ja jää aikaa ajatella.

Pelkään jo etukäteen äidiltä tulevia puheluita. Ajattelin, että jos itse kuolisi niin ei tarvitsisi koskaan tietää. En toki tosissani, mutta ajatuksen tasolla.

Sitten on niitä ajatuksia, että "tulee mitä tulee ihan sama". Olen kai jossain määrin väsynyt pelkäämään. Tulee hetkiä, kun olen ihan turta ja tulee mieleen pahoja ajatuksia, että ihan mitä tahansa kunhan tämä pelkääminen ja odottaminen päättyisi.

jännää.

Puhelin soi.

"Sulle ois kuukauden päästä täällä pentu."
"En mä millään voi näin nopeasti ottaa toista koiraa. Puolen vuoden päästä sitten..."
"Joo, mut mieti asiaa. Ilmotat sitten."
"Mutta kun.. En mä millään näin nopeesti voi. Sori.."
"Ok. No mut tehdään niin, että ilmotat kun oot miettinyt asiaa."
"Hehehhe.. Joo, mut en mä näin nopeella aikataululla.."
"No mut soitellaan! Ilmottele, moi!"

Pistän kännykän taskuuni. Istun nurmikolle. Varmaan keppiä suussaan raahaava seuralaisenikin kuulee aivojen raksutuksen.

Kaivan kännykän taskustani. "Kirjoita uusi viesti."

"Voihan perkele, sait mut harkitsemaan asiaa."

Päivää myöhemmin olen sopinut kasvattajan kanssa, että maanantaina soitellaan ja sovitaan vierailusta. Menen siis vain katsomaan. Ihan vaan katsomaan. Jos emä ei ole sellainen, jonka voisin itsekin ottaa, jää koko asia siihen.

Silti.. Aamulenkillä katselin karvanaamaani ja ajattelin, että eipä se tiedä että kohta niitä on kaksi. Ehkä. Toivottavasti. Jaiks.

muistoksi itselle

Haluan pistää muistiin ensimmäisen työviikkoni tunnelman.

Olen ihan älyttömän tyytyväinen työhöni. On ihan järkyttävän mielenkiintoista ja jännittävää ja hassua ja hihityttävää seurata sekalaisen seurakuntamme puuhaa ja olla osana aivan hirmuisen värikästä sakkia. Yksi ei puhu lainkaan. Yksi puhuu vain venäjää. Toinenkaan ei puhu mutta kirkuu senkin edestä. Yksi viheltää. Yksi haluaa auttaa aina kuin mahdollista. Yksi haiskahtaa epäilyttävästi. Yksi karkaa ja on hetkessä tietokoneeni kimpussa. Puhelin soi. Joku kannetaan ulos. Joku kannetaan sisään. Kirjoja jaetaan. Lauletaan aakkoslaulua. Yksi viittoo minua luokse. Kerron, etten ikäväkseni osaa venäjää. Joku on taas tietokoneeni kimpussa. Tehdään tehtäviä. Opitaan pikkuruisia uusia asioita. Taputetaan rytmikkäästi ja ollaan sitä mieltä, että "KOULUSSA ON TOSI KIVAA!"

Enhän minä takuulla tule läpi vuoden iloitsemaan siitä, että välitunneilla minulla on aina tekemistä. Silmät saavat olla selässäkin kaikilla ja kaiken aikaa.

Mutta tästä huolimatta rakastan tätä työskentelytapaa. Rakastan sitä, etten ole lapsista vastuussa yksin, vaan minulla on työpari. Ja muitakin aikuisia auttamassa ja tukemassa missä tahansa tilanteessa, mitä eteen sattuu. Ja eteenhän sattuu kaikkea laidasta laitaan.

Näiden kolmen päivän ajan olen seurannut luokkamme toimintaa (ja omaa toimintaanikin) ajoittain ulkopuolisen silmin ja minua on hihityttänyt hulvattomasti.Eihän tälläistä voi ollakaan. Tämä kaikki on täysin absurdia. Suunnitelmat heittävät häränpyllyä alta aikayksikön eikä mikään mene niin kuin on ajateltu. Ja silti kukaan ei hermostu. Lapset eivät suunnitelmien muuttumista edes huomaa, sillä suunnitelma muuttuu käden käänteessä tilanteeseen sopivaksi ja kukaan ei edes hämmenny. "No. Niiiiiiiiin." Ja näiden kahden sanan aikana on tehty tilannekatsaus, todettu suunnitelma täysin mahdottomaksi toteuttaa ja luotu uusi tilanteeseen mainiosti sopiva toimintatapa.

hihihihihihihi hulvatonta

Ja mistä minulle sekin tuli mieleen, että rytmikäs puuduttavan yksinkertainen taputtaminen voi rauhoittaa?

kirppusirkus

Tänään se alkoi virallisesti ja oikein kunnolla. Jättimäinen lauma ekaluokkalaisia ja kameroineen heiluneita vanhempia valtasi koulun. Vähä vähältä vanhemmat löysivät lapsineen oikeat paikat ja lopulta vanhemmatkin saatiin ohjattua pois luokkatiloista ensimmäistä koulupäivää "häiritsemästä". ;) Aika suoraan sai vanhemmille sanoa, että "nyt olisi teidän aikanne jättää meidät tänne opiskelemaan". Lopulta olimme luokassa sen porukan kesken, jonka seurassa vietämme tulevat vuodet.

Aikamoisia kirppuja olivat. Viittaaminen oli tuttua ja osasipa joku perustella senkin, miksi pitää viitata. Tehtiin nimilappuja, valmistettiin reissuvihkot ja selattiin Aapisia. Niin ja koottiin palapelejä. Ja palapelien kokoamisperiaate tuli suoraan lapsilta. "Tässä on neljä palapeliä mennyt muuttolaatikoissa ihan sekaisin. Miten ihmeessä me voitais ne saada taas kuntoon?" Ja sieltä oppilailta ne ideat tulivat. Ja niitä lähdettiin toteuttamaan. Lopulta nurkissa kökötti innokkaasti pulputtavia palapelijoukkueita, jotka muodostuivat ihan itsekseen. Kaikille löytyi jotain tekemistä. Osa lajitteli paloja, osa kokosi jo lajiteltuja paloja. Osa palapeleistä valmistuikin jo. Ja palapelit olivat siis ihan oikeasti menneet vahingossa sekaisin, tämä ei ollut lavastettu tilanne. :)

Kyllähän siitä 22 oppilaan porukasta nousi heti oppilaita, joiden nimi jäi nopeammin mieleen kuin jonkun toisen nimi. Ja tulipa huomattua sekin, että kirpuilta tosiaan satelee halauksia ja sellaista glooriaa helisevää ihailuääntä opettajalle ihan heti. Olin hyvin otettu, miten monimutkaisia ohjeita oppilaat pystyivät ottamaan vastaan. Ehdittiin liimata ja leikata vaikka mitä ja päällystää reissuvihkot. Oppilaat malttoivat - vieraskoreuttaan tai ihan muutenkin - odotella vuoroaan, kun aikuiset kiersivät luokassa auttamassa ja neuvomassa. Kestivätpä myös tosi hienosti mitä erilaisempia häiriötekijöitä ja luokassa oli hyvä tekemisen meininki.

Kai minusta sitten vaan on myös alkuopetustyöhön. En olisi uskonut, että se käy näin luontevasti. Annoin lyhyitä ohjeita. Toistin monesti ohjeet ja pistin vielä oppilaatkin toistamaan kuulemansa ohjeet.

Päivän aikana tulin halatuksi.
Istuin pöydän alla rakentamassa palapeliä.
Vaihdoin paikkaa villiintyneen pojan kanssa.
Kannoin erään tapauksen opepöydältä omalle paikalle.
Kurtistin kulmiani ja sanoin, että "ei kai minun ensimmäisenä päivänä tarvitse pojat teille hermostua :O" Ei tarvinnut. ;) Pelkkä vinkkaus riitti. (Tällä kertaa. :D )

Alkuopettajan arki puski päälle välittömästi. And I like it. ;)

työt alkavat

Kahtena päivänä olen jo käynyt työpaikalla laskeutumassa arkeen. On aivan älyttömän kiva nähdä työkavereita, vaihtaa kuulumisia ja puuhastella kaikkea pientä ja terapoivaa. Ei ehdi ajatella mitään ikävää, koska tuleva vuosi on ihan kulman takana ja töissä riittää ajateltavaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.

Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.

Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.

Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.

----

Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.

Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.

Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.

Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.

Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.

Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.

Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.

pikkuveljen vahva usko.

Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.

Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.

Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.

Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.

On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.

Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.

hymy

Olen varmasti kirjoittanut tästä samasta joskus aiemminkin.

Eilisen jälkeen tuntuu taas siltä, että kasvoillani on naamio. Tai ikään kuin kasvojen lihakset olisivat halvaantuneet. On hirmuisen työn takana nostaa kasvoille hymy. Tai ylipäätään mikään muukaan ilme. Lihasmuistista on kadonnut sellainen automaattinen ja ajatustyötä vaatimaton iloinen ilme. Joudun tekemään ajatustyötä, että saisin hymyn kasvoilleni. "Tässä tilanteessa kuuluu hymyillä." Ja sitten minä väännän hymyn kasvoilleni.

Eilisestä asti on tuntunut, kuin.. Kuin olisin joutunut jonkun kylmän ja harmaan massan sisälle. Rintakehää painaa ja herätessäkin ennen kuin yksikään ajatus ehti muodostua, tuntui siltä ettei tunnu miltään.

On tullut käytyä taas monenlaisia fiiliksiä läpi. Tärkein niistä on se, että haluaisin paeta.

Jätän kaiken taakseni. Ihan kaiken. Otan kenellekään kertomatta lennon ihan mihin tahansa kauas, enkä koskaan palaa. Se olisi jollain tapaa helpointa. Ja vastuuttominta. Lähtisin pois ja kieltäytyisin ajattelemasta koko asiaa. Tuli hyvää tai tuli pahaa, minun ei tarvitsisi siitä enää koskaan kantaa huolta.

Toinen ajatus on se, että eihän tämä ole mahdollista.

Yritin tunnustella myös sitä, miltä minusta tuntuisi, jos sairaus olisi minulla ja olisin kuullut tuon uutisen juuri lääkäriltäni. Olisin paniikissa. Pakokauhuinen. Oksettaisi. En kykenisi käsittelemään sitä tosiasiaa, etten pääsekään heti leikkauspöydälle ja tuota Pahaa ei heti poistettaisi minusta vaan joutuisin jakamaan sen kanssa elämäni ja kehoni. Aivan kauhea pakokauhuinen olo. "OTTAKAA SE POIS MINUSTA."

Aamulla sängyssä katselin käsiäni. Ne jatkaisivat toimintaansa, vaikka läheisilleni sattuisi miten pahoja asioita. Peukalon nivelet liikkuisivat ja sormet kipristyisivät nyrkkiin. En tiedä miksi, mutta jotenkin se oli kai lohduttava ajatus.

Kerroin äidistä eilen M:lle. Sillä hetkellä helpotti kovasti. Ikään kuin olisin antanut taakasta osan pois. Mutta se on niin kovin valheellinen tunne. En minä taakasta antanut pois mitään muuta kuin sen, että nyt M tietää, miksi minä jälleen kerran näytän siltä, että kasvoni ovat halvaantuneet.

Jälleen tuntuu siltä, että ymmärrän niitä ihmisiä, jotka viiltelevät itseään.

"Jotain poikkeavaa keuhkoissa..

..Varmaan polyyppi, sama kuin veljelläsi."

Ensin oli ihan, että okei. Sitten ei ollut niin okei.

"Mammografia ja vatsa ihan ok."

Miten mä voisin.. En jaksa, jos tästä syksystä tulee vaikea. En halua palata siihen tunteeseen. Voin tehdä ihan mitä tahansa, että kyseessä tosiaan on polyyppi. Ihan mitä tahansa. Vaikka kirveellä sormi poikki. Ihan mitä tahansa. Kuka kertoo, mitä voin uhrata?

Kuvottaa.

MÄ EN OIKEASTI JAKSA TÄTÄ ENKÄ HALUA MENNÄ TÖIHIN IHAN PASKANA enkä halua olla menemättäkään en ole valmis luovuttamaan

kiireinen päivä

Aamulla koiran kanssa ulos.
Aamupalaksi melonia ja kaksi kuppia kahvia.
Pari tuntia istuskelua koneella.
Koiran kanssa sienestyskurssille.
Koiran hieronta.
Todella pikainen ruuan laitto.
Ruoka jää uuniin, koska taas pitää kiitää.
Tokotreenit.
Kiireellä 30 kilometrin päähän koiranpentuja katsomaan.

Kello on kymmenen ja päivän aikana olen syönyt ehkä kilon vesimelonia. En mitään muuta. Tervehenkistä. Eikä ollut edes nälkä _missään_ vaiheessa. Ei aamulla, ei päivällä, ei illalla.

Odotan sitä hetkeä, että olo on taas yhtä hyvä kuin sillon pari vuotta sitten.

Eihän tämä syömisen hoitaminen tällä tavalla tule menemään, mutta tuntuu hyvältä, että en ole vetänyt itseäni (todellakaan) ähkyyn koko päivänä. Vesimelonistakaan ei tullut ähkyä, koska oli niin kova jano, kun sitä popsin.

pisteitä.

Aloitin parin vuoden tauon jälkeen Painonvartijoiden pisteillä pelaamisen. Oma olo on ollut lähes oksettava jo puolisen vuotta. Ällöttää, kun on lihavampi kuin koskaan. Ja silti en saa itseäni niskasta kiinni. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt. Mutta ilmeisesti olo ei ole ollut tarpeeksi kehno. Ja osansa tähän soppaan tuo tietysti myös se, etten ole lainkaan sairaanloisen lihava tai erityisen läski. Ja kun kadulla näkee itseään paljon paljon lihavampia, tulee aina kuitanneeksi sen syömisen säätelemisen sillä, että "enhän mä ees oo niin kamalan läski".

Mutta kun olo on ällöttävä. Onneksi seinä tuli vastaan. Jotenkin se vaan naksahti, että nyt riittää. Avasin koneelta sivun, johon ryhdyin ihan tuosta noin vaan kirjaamaan summittaisesti pisteitä. En jaksa ryhtyä kaivamaan Painonvartijoiden vihkoja mistään, enkä myöskään halua lähteä ryhmään itseäni punnituttamaan. Enpä myöskään aio itse punnita itseäni. Menen puntarille sitten, kun olo on edes suhteellisen sopiva. Kuvottaa ajatuskin siitä luvusta, minkä puntari minulle antaisi. Tulisi vaan paha mieli ja ällötys. Sen verran haluan itseäni säästää ja huijata..

Jotenkin tämä syöminen on sikäli pois hallinnasta, että kun en ollut pisteillä, söin todellakin ihan mitä sattuu ja miten paljon tahansa. En vaan osaa sanoa ei, jos joku ehdottaa ulkona syömistä. Enkä osaa sanoa ei, kun tulee mielihalu syödä karkkia. Ja toisaalta sitten, kun olen pisteillä, on hallinta lähes liian tiukkaa. En riudu nälässä. Minulla ei edes ole nälkä. :O Illalla "joudun" syömään vielä jotain, sillä onneksi olen sen verran järjissäni, että tiedän pisterajani ja tiedän myös sen, että pisteet "pitää" syödä täyteen. Mutta jos en olisi näin järjissäni, voisin ihan hyvin syödä vain jonkun verran yli puolet päivittäisestä energiatarpeestani. Eikä siinä pidemmän päälle olisi järjen hiventäkään.

Huomaan, että pisteet palautuvat mieleen todella helposti. Tämän lisäksi palautuu mieleen todella nopeasti se, että ryhdyn raakkaamaan pois syötävien listalta ruokia. Ja varmasti tunnen myös syyllisyyttä, jos joku päivä lipsahtaa pluspisteiden puolelle. Edellisellä - ja ensimmäisellä - pisteilläelokerralla en pystynyt ostamaan edes suklaata, koska jo ajatus tuntui pahalta.

Kuten sanottua, ei tämä suhtautuminen ruokaan kai ihan älykästä ole. Mutta nyt on hyvä mieli, sillä syöminen on taas hallussa. Hyvä minä.