voi jestas.

Näillä näkymin tästä hemulista tulee ensi syksynä ekaluokan opettaja. Voi jestas. Voi jestas.

Kehistyskeskustelun aikana tuli selväksi, että ellei ihmeitä tapahdu, voin valita vapaasti vain seuraavista: 1a:n opettaja, 1b:n opettaja, 1c:n opettaja. Joopa joo. Rehtori sai valettua uskoa minuun sen suhteen, että voin tehdä myös ekaluokan opettajan työtä ja että osaamiseni on laadukasta. Ja että työvuosien vähyyten verrattuna työkokemukseni erilaisista opetustilanteista on huisi. Hienoa saada tuollaista palautetta pomolta. "Olet opettanut alaluokkia kolmosesta kutoseen ja yläluokkia seiskasta ysiin. Sen lisäksi olet opettanut monipuolisesti erilaisia aineita ja koulumme painotusalueen mukaisia erityisaineita." Ei sitä itse ole tullut ajatelleeksi, että tosiaan olen kolmessa vuodessa saanut kokemuksen kaikista luokka-asteista kolmosesta ysiin. Ainoastaan liikunnan vetäminen on minulle ihan vierasta.

"Mä menen nyt kotiin puhkumaan tätä asiaa. Siis ekaluokkalaisia ens vuonna?! Voi jestas."

Rehtori jäi nauramaan ja minä tallustelin ympäri koulua ja etsin ystävä L:aa. En löytänyt, joten en tiennyt, mihin olisin puhkumiseni puhkunut. Parkkipaikalla autoaan putsasi lumesta koulumme yksi erityisopettajista. Siinä oli sopiva kohde. Vartin verran tuuletin ajatuksiani hänelle ja tuon keskustelun jälkeen soitin vielä äidille.

"Äiti moi täällä tuleva ekaluokan ope."
"HAhhahah. Ihanko totta?! Mahtavaa!"

Sekava olotila. Pitäisi päästä puhumaan asiasta L:n kanssa. Kai tämä on mahtavaa. Olettaisin niin.

VAADIN!

Oppilaat vaativat paljon. Heillä on oikeuksia. Ja he tietävät oikeutensa paremmin kuin hyvin. He tietävät ne suorastaan loistavasti. "SULLA EI OLE OIKEUTTA!" Juu, ei minulla ole oikeutta. Mutta heillä on.

Tämän seurauksena pari luokkani näitä aina kaikessa hässäkässä mukana olevaa poikaa on toistuvasti vaatinut saada käyttää oikeuttaan konsultoida jälki-istuntoasiassa rehtoria. "Mä MENEN puhumaa täst reksille!" Ja tähän asti joka kerta olen tyrmännyt asian. Mutta sitten riitti. Välitunnit vietetään koulussamme alaluokkalaisten osalta ulkona. Piste. Mutta eihän se tietystikään sitten enää ole selkeä sääntö, kun asiasta on jaettu näille parille pehmopäälle jälkkää erään toisen opettajan toimesta. "Mä MENEN puhumaa täst reksille! Se ope vääristelee asioit! Mä haluun puhuu reksille!" Sitten se tosiaan riitti. Välitunnilla esitin rehtorille toiveen, että hän tosiaan keskustelisi näiden sankareiden kanssa. Rehtori lupautui vino hymy naamallaan. Voi pojat. Eivät tienneet mitä tahtoivat. Kuinka pahvipää sitä voikaan olla, että kuvittelee saavansa rehtorilta sympatioita tälläisessä asiassa? Ja kuinka pahvipää voi olla, kun kuvittelee, että rehtori mielellään hoitaa oman työnsä lisäksi tälläistä täysin typerää ajankulua? No. Eivät pojat miettineet näitä seikkoja vaan marssivat tyyriin tyllerön oloisina rehtorin kansliaan saattaminani.

"Muistakaa sit olla asiallisia, okei, pojat?"
"Joooooo joooo..."
Myhäillen pojat jäivät odottamaan vuoroaan päästä rehtorin puheille. Ja varmasti vähintään yhtä myhäillen minä käänsin pojille selkäni ja menin jatkamaan tunninpitoa.

Tuntia myöhemmin luokan oveen koputetaan. Olen ehtinyt autuaasti jo unohtaa pojat ja heidän sen hetkisen osoitteensa. Puhumme muiden oppilaiden kanssa välitunnille menemisestä yleisellä tasolla. Olen selittänyt opettajan näkökulmaa asiaan ja yrittänyt raottaa oppilaiden näkökulmaa, jonka pääkohdat seuraavassa:
"* välkällä on tylsää
* epäreilua, että yläkoululaiset ei joudu ulos
* sää
* ei penkkejä"

Olen kumonnut jokaisen perustelun viimeistä lukuunottamatta. Eikä se ollut edes vaikeaa. Tylsää? -> Pihalla voi tehdä kaikkea sitä mitä sisälläkin, joten jos ulkona on tylsää, niin on sisälläkin. Se ei siis ole hyvä perustelu pakoilla sisällä luvattomasti välituntia. Epäreilua? -> Onhan se. Mutta niin on sekin, ettei 13-vuotias voi saada ajokorttia tai että 17-vuotias ei voi ostaa olutta. Elämä on epäreilua. Sää? -> Suomessa myydään hyviä talvivaatteita ja kovien pakkasten varalta koulussamme on pakkasraja.

...Niin se koputus...

Sehän on rehtori. Ja minua pyydetään käytävään keskustelemaan. Rehtoria konsultoineet pojat näyttävät pieniltä maan matosilta. Rehtori kertoo, mitä poikien kanssa on äsken sovittu. Sisäisesti minua myhäilyttää, mutta seison tyynen vakavana ja kuuntelen. Sopimuksen tekeminen on todennäköisesti ollut aika rehtorijohtoista. Sopimuksessa sanotaan mm. että rehtorin puheille saa ja pitääkin tulla, JOS kokee jälki-istunnon epäoikeudenmukaiseksi JA on puhunut asiasta ensin vanhempien kanssa JA myös vanhempi on sitä mieltä, että rehtoria pitää konsultoida. Sopimuksessa sanotaan myös mm., että rehtori ei halua enää IKINÄ keskustella poikien kanssa nyt käsitellyn tasoisista asioista. Tämä ei kerta kaikkiaan kuulu hänen toimialueeseensa, vaan nämä asiat hoitavat opettajat. PISTE. Pojat tuijottelevat varpaitaan. Minä kiitän rehtoria, kehotan poikia hakemaan penaalit ja palaamaan historian tunnille. Päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Välitunnilla kuulen, ettei sopimuksen tekeminen ole sujunut ihan kitkatta. Pojilla on ollut selvitettävänä myös eräs toinen välikohtaus, jonka seurauksena koululle kutsutaan aluepoliisi kertomaan lapsia koskevista säännöistä ja asetuksista. Tämä ei ole mitenkään hillinnyt yhtä pojista, vaan hän on nenäkkäästi jatkanut valitsemallaan linjalla, keskeyttänyt rehtorin toistuvasti ja käyttäytynyt täysin asiattomasti. Eipä olisi itsellä käynyt kakarana mielessäkään kyseenalaistaa rehtorin sanomisia pienimmälläkään poikkipuolisella sanalla. Mutta mikäpä siinä on nykyään kyseenalaistaessa, koska oppias tietää oikeutensa ja niitä hän tuossakin tilanteessa edelleen penää. "Ei se ollu iso juttu mitä mä tein, mut MUN OIKEUKSIA on rikottu!"

Voi huoh.

Ja minua kohtaan nuo sulomurulaiset ovat edelleen erittäin asiallisia, kilttejä ja ahkeria.

kone on käynnissä.

Lomalta töihin palaaminen vaatii aina pientä koneen käynnistelyä ja rutiinien hakemista.

Vaan ei siihen kauaa mennyt. Jo toisena työpäivänä hommat sujuivat kuin ennen lomaa. Luokka on ollut yllättävän rauhallinen. Tunneilla on hiljaista ja tehtäviä uurastetaan kynä sauhuten. Näin ei tietenkään ole silloin, kun tuntia vetää joku muu kuin minä. Tietenkin. Mihinpä tuosta typerästä tavasta oltaisiin vielä päästy. Tänään kuvistuntia piti koulunkäyntiavustaja, sillä "oikea" opettaja oli ilmeisesti sairaslomalla. Pistäydyin tunnilla viisi minuuttia sen alkamisen jälkeen. Kaaos. Oppilaiden pulpetit olivat mystisesti kasautuneet luokan takaosaan sekavaksi möykyksi ja hulina oli melkoinen.

Korotin ääntäni.
"Palauta pulpettisi sinne mihin se kuuluu. Palaa omalle paikallesi. Välittömästi."
Närkästynyttä mutinaa ja pulpettien siirtelyä.
"Et sä opeta meitä nyt!" keksi eräs nokkela poika.
"Aivan sama. Teillä on istumapaikat ja ne pätee myös silloin kun mä en ole täällä."
"Mut et sä opeta meitä nyt!! Miten sä voit käskeä, et sä opeta meitä nyt!"
"Kuule. Te ette pystyneet hallitsemaan sitä, että olisitte saaneet valita paikkanne."
"MUTKU! Sä et opeta m..."
"Jos te olisitte istuneet näillä paikoilla ja täällä olisi ollut ihan rauhallista, olisin takuuvarmasti antanut teidän istua missä istutte. Mutta te ette pystyneet hallitsemaan tilannetta. Se siitä. Pulpetit pysyvät siellä missä ne kuuluvat olla." Häivyin luokasta ja kun palasin sinne hetkeä myöhemmin, pulpetit olivat edelleen siellä missä niiden pitääkin olla.

Perhanan teinit. Kiukuttelisivat minulle ja olisivat muille kunnolla. Vaan ei. Minä saan kärsiä oppilaiden sekoiluista kahvitauoilla, kun lähes poikkeuksetta joku on välitunnin aikana häröillyt. "Kuule hemuli, sähän opetit kutosia?" "Voi ei. Mitä nyt taas?" Ja sitten selvitellään, nalkutetaan ja jaetaan rangaistuksia.

----

Tämä viikko ollaan puhkuttu kilpaa seiskaluokalle siirtymisen jännitystä. Ensi viikolla yläluokalle haku on oltava tehtynä, joten erilaisia vaihtoehtoja ja mitä-jos -tilanteita pohditaan ahkerasti. Näyttäisi siltä, että jos nyt eivät kaikki, niin ainakin jättimäinen osa oppilaistani on ilostuttamassa koulumme arkea myös ensi syksynä. On kieltämättä maailman jännittävintä päästä ensi syksynä todistamaan, miten oppilaani kirmaavat kesälaitumilta yläluokkalaitumille kuin vasikat. Siitä voi tulla kaaos.

hulvatonta.

Töitä on takana viisi tuntia. Näihin muutamiin tunteihin sisältyy makuuhaavoja, vittuilua, sosiaalitoimen puuttuminen elämään, hulvattoman mahdottomia ehdotuksia/vaatimuksia, sairaskohtauksia, matematiikan tunti ja tunti maantietoa.

Kirjaimellisesti.

Tältä vuodelta lienee luvallista odottaa paljon!

On hanget korkeat nietokset.

Tuli valkea joulu. Tuli Kosti Kotiranta ja Kuumalinja. Tuli tuoksuva kuusi.

Ja tuli kaksi Canon EOS1000d-kameraa. Täällä salamavalojen välkkeessä tuntuu siltä, että elää julkkiksen joulua.

JOU JOU JOU

ja

HOU HOU HOU.

kaksi puuta

Laulu jaksaa itkettää minua kerrasta toiseen. Laulan mukana ja ääni sortuu. Varsinkin kertosäkeen kohdalla on kovin kovin vaikea pysyä tyynenä. Mikään laulu koskaan aiemmin ei ole koskettanut tällä tavalla näin moneen kertaan kuultuna. Osaan biisin ulkoa ja olen sen siis kuullut kymmeniä kertoja. Ja silti se koskettaa. Miksi?

Siksi, että laulusta tulevat mieleen vanhempani. Äidin syövän jälkeen he ovat ilmiselvästi ne kaksi puuta, joiden kuorta vuodet raapivat, mutta silti katsotaan kohti uutta kevättä. Ulkoisesti näyttää siltä, että vanhempani ovat suhteellisen itsenäisiä ja puuhaavat omia juttujaan. Mutta äidin sairautta seuratessa huomasi, miten väärää mielikuvaa tuo ulkoinen toiminta luo. Vanhempani ovat juurtuneet yhteen ja isän huoli äidistä on jotain sellaista, mitä tuossa laulussa kuvataan niin että alkaa itkettää. Olisi ihanaa esittää tuo kappale joskus vanhemmille laulamalla se itse, mutta tiedän, ettei se ikimaailmassa tule onnistumaan. Alkaisin itkeä jo ensimmäisten rivien aikana. Tai sitten pysyisin kasassa, mutta äidille tulisi kyynelet silmiin ja sitten minäkään en enää pystyisi laulamaan. Joten tuo jäänee ikuisesti ajatuksen tasolla suoritetuksi esitykseksi. (Pelkkä ajatus äidille ja isällä tämän laulun esittämisestä saa äänen sortumaan laulua laulaessani.)

Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun

Kun hetken päässä aamu odottaa

Ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme

ja helppo huominen on unohtaa

Oomme taas kuin kaksi lasta

Ne jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti

samaa tietä kulkemaan

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: me kai ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää

Katsoo kevääseen

Seisoo erillään

Ja jossain alla maan

Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan

Kaksi ylvästä ja nuorta

Varmoina on voimistaan

Taivaankantta kohti kasvaneet

Ehkä vuodet ovat kuorta

ja talvet viimoillaan hiukan ohuemmaks raapineet

Kuinka onkaan kaksi lasta

matkan myötä muuttuneet

Se ihme on kai vasta

Oomme tänne selvinneet

Ja sä viet mut ikkunan luo

Ja sä sanot: mehän ollaan niin kuin nuo:

Kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ne kestää joka tuulen ja sään

Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää
Katsoo kevääseen
Seisoo erillään
Ja jossain alla maan
Ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.

HAU HAU.

Selvitin haukkumistilannetta. Ja kuten aina, tilanteeseen oli tasan yhtä monta näkökulmaa kuin oli osallistujia - eli kaksi. Toisella on omat vanhemmat puolellaan, toisella ei. Kyseiset vanhemmat eivät usko toisen osapuolen näkökulmaa oikeaksi vaan syyttävät rivien välistä valehtelijaksi. Minä toimin välikätenä ja koitan puolustaa ilman vanhempiaan tilanteessa selviytyvää mutta toimia silti tasapuolisesti kumpaakin osapuolta kohtaan. Kun olen avannut, avannut ja vielä avannut omaa näkökulmaani ja kaikkia muitakin mahdollisia näkökulmia, ei vanhemmalla ole juuri tähän nimenomaiseen haukkumistilanteeseen enää mitään sanottavaa. Ketään luokkamme oppilaista ei pysty tilanteesta syyttämään ja mielestäni asia on selvitetty. Mutta vanhemmalla on vielä sanansa sanottavana. Hän sanoo, että heidän tuttavaperheensä lapsella on pulmia syömisen kanssa.

Kuulostaako absurdilta? Niin minustakin.

Koko mailien vaihto tapahtui niin, että minä kerron vanhempien oman lapsen tekemisistä, koska en ihan lain mukaankaan voi käsitellä kyseisen vanhemman kanssa kuin hänen oman mukulansa tekemisiä. Ja vastaukseksi saan maileja, joissa kilometristen tekstien kautta käsitellään jonkun muun luokallani olevan oppilaan asioita. En siis oikeastaan sanallakaan saanut vastausta tai kommenttia vanhempien oman lapsen toimintaan liittyen. Jännittävää vuorovaikutusta.

Tältä se varmaan kuulostaisi, jos puhuisin kyseisen vanhemman kanssa säästä:

minä: "Kaunis sää tänään."

vanhempi: "Polkupyöräni on rikki."

minä: "Aurinko paistaa ja sinä näytät ruskettuneelta. Olet tainnut olla ulkona paljon?"

vanhempi: "Vaihteet eivät toimi."

minä: "Harmi, että joulusta on ennustettu mustaa."

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä varastettiin eilen."

minä: "Joulu ei tunnu joululta, jos ei ole lunta, vai mitä?"

vanhempi: "Naapurimme polkupyörä oli punainen Nopsa."

Että näin.

Huoh.

Luin eilen blogia, jossa ihminen kertoi onnistumaan tulevasta itsemurhaprojektistaan. Järkytyin jotenkin ihan pohjamutia myöten. Viimeiset rivit kertovat, että itsemurha on jo käynnissä. Kaikesta menneestä on hankkiuduttu eroon ja asiat on järjestetty etukäteen.

Täysin kylmähermoisesti kirjoitettu teksti sai aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Kyseinen ihminen kuvasi ihan tyynesti tapahtumia päivän aikana ja keinoja, joilla tietää saavansa itseltään hengen pois. Ja onnistuihan tuo.

Joulukirkossa oppilaiden kanssa tänään alkoi itkettää. Ääni meinasi sortua, kun lauloimme jouluisaa virttä. Se ihminen on minulle täysin vieras, mutta todella odottamattomalla tavalla jouduin osalliseksi sen kuolleen ihmisen jälkeen jääneeseen elämään. Maailma on kovin pieni, tälläisissä hetkissä sen tajuaa. Ja pelottavaa on myös se, että tavallaan tajuan, mitä tuo ihminen on tekstiensä perusteella ajatellut, kun työstänyt ja pohjustanut tulevaa kuolemaansa. Rivien välistä loistaa pettymys elämään: "Tätäkö tää elämä olikin?"

Jossain määrin omituista on myös se, että eniten koko tekstissä kauhistutti täysin tunteettomasti kuvattu lemmikeistä eroon hankkiutuminen.

Joulumieli, missä olet? Olisin voinut jättää senkin tekstin lukematta ja olla sekaantumatta.

viisi päivää

..ja sitten kahden viikon hyvin ansaittu loma.

Luokkani on edelleen lauma pieniä enkeleitä - siis minua kohtaan. Muille he mitä ilmeisemmin jatkavat sikailuaan.

Töitä olisi vielä jäljellä sikäli, että pakkohan muksuja on edelleen pitää koulussa. Arviointi on jo tehty, joten käytännössä mitään ei ole enää joulun eteen tehtävissä. Ensi viikon aikana lähinnä siivotaan, katsotaan videoita (, koska koulu osti lisenssin ja nyt elokuvien näyttäminen on täysin laillista) ja odotellaan ajan kulumista. Keskiviikkona on joulukirkko, mutta muuten pitäisi puskea ihan tavallisella lukujärjestyksellä aina torstaihin asti. Tiistaina on tämän vuoden viimeinen koe, joten hommia tosiaan tehdään lähes viimeiseen hetkeen asti.

Ihanaa, että tammikuussa alkaa jakso, jossa on kaksi tuntia vähemmän opetusta kuin tässä jaksossa. Kaksi kymmeneltä alkavaa työpäivää ja pari neljän tunnin työpäivää. Kyllä niiden avulla pitäisi jaksaa vuoden pimein aika aina pääsiäiseen asti.

työpäivien helmiä

Kolmosluokkalaisten uskontotunnilla puhuttiin tietenkin jouluaatosta. Puhe kääntyi lopulta joulupukkiin. Ja siinä kohtaa tuli mieleeni, että kohta ollaan pulmatilanteessa. Kohta joku kysyy Sen Suuren Kysymyksen. Ja kohta joku vastaa sen Kauhean Vastauksen: "Ei sitä oo olemassa TYHYMÄ! Ei pukkia oo olemassa!"

Niin ei missään vaiheessa käynyt. Ainoa mieliämme askarruttanut pulma oli se, saako joulupukkikin lahjoja. Ja jos saa, niin kuka ihme ne lahjat pukille antaa.

----

Maantiedon koe, aiheena Aasia.

Selitä sana.

a) alanko = se on 200 metriä alapuolella.

b) slummi = pummi, ihminen joka kerjää

Kerro Intiasta. (Tehtävästä mahdollista saada oikealla vastauksella 6 pistettä.)

Intiassa on ihmisiä, jotka on rikkaita tai köyhiä.

(Olihan tuosta pakko antaa piste. Siellä on kumpiakin, kirjoittaja on ihan oikeassa.)

Usein on pakko ryhtyä googlettamaan kokeita tarkastaessa, sillä oppilaiden vastaukset ovat niin huikeita mielikuvitusrikkaudessaan, etten pysty arvaamaan, onko kyse jostain luetusta knoppitiedosta vai puhtaasta arvauksesta, jolla ei ole mitään todellisuusperää.

---

Töitä jäljellä vielä 11 päivää. Hyvin tämän jaksaa, sillä luokkani on oikeasti mukava, mahtava ja lukee minua usein kuin avointa kirjaa. Ja mikäpä voisi olla parempaa kuin ryhmä lapsia, jotka tietävät kulmien kurtistuksesta mitä tarkoitan.

AAAAAAAAAAAARGH.

Joululoma lähestyy. Hermot kiristyvät. Tänään meinasi oikeasti ensimmäisen kerran töissä kiristyä hermo aikuisen ihmisen kanssa. Ei käy minun ajatusmaailmaani mitenkään se, että tässä vaiheessa jo todetaan, että "tuo oppilas ei tule läpäisemään peruskoulua, mutta ei sille mitään voi". Varsinkin, kun kyseinen oppilas on vielä alaluokilla. Edessä on siis vielä vuosia toivottoman tapauksen statuksella koulussamme.

Ja toinen asia, joka korpeaa on se, että lapsen asioihin vaikuttava aikuinen ei missään nimessä halua rikkoa virkansa sanelemia rajoja ja tehdä tulevaisuuden suhteen lapsen itsensä kannalta mielestäni ainoita oikeita päätöksiä kevyin/olemattomin(???) perustein, mutta samalla on ihan valmis esittämään toiveen ns. säälivitosista todistuksessa. Minä voin siis hänen mielestään huoletta tehdä virkavirheen antamalla numeroita, joita lapsi ei taitojensa ja tietojensa puolesta ansaitse, mutta hän ei sääntöjen rikkomiseen tai edes venyttämiseen tietenkään valmis olisi missään nimessä.

Älkää jumalauta kymmenen vuoden kuluttua tulko kysymään, että "miksei koulu tehnyt asialle mitään?" Minä olen yrittänyt - ja kiitoksena tästä hakannut päätäni seinään kerta toisensa jälkeen.

mystinen juttu.

Oppilas sanoo, että vieras aikuinen on kysellyt häneltä omituisia koulurakennuksen seinien sisäpuolella. Asiaa selvitetään. Saadaan tarkka aika. Saadaan täsmällisen tarkka paikka. Katsotaan valvontakameroista. Mitään ei näy, ei edes kyseistä oppilasta. Silti oppilas vaikuttaa vilpittömältä ja pysyy horjumatta ja epäröimättä kannassaan.

Mitä ihmettä?

Hetken ajattelin että olen tulossa itse hulluksi. Että olen kuin se matemaatikko Kaunis mieli -leffassa. Että elän todellisuudessa, jota muut eivät näe. Mutta sitten tuli mieleen, että jos näin olisi, olisin ihan auttamattoman läpikahjo, sillä tapahtuma on niin monisyinen ja mukana selvittämässä on niin suuri lauma aikuisia ja lapsia.

Omituista. Kertakaikkisen omituista.

huono aamu

"Missä hemmetissä on koiran talutin? Ja missä hemmetissä auton avaimet ovat..?!" Inhoan aikataulujen venymistä ja myöhästymistä. Herätin M:n. "ÖÖööö. Avaimet on mustan takin taskussa..." Etsin. Eikä löydy. Ottaa päähän. On hiki. Ulkovaatteet päällä haen M:n etsimään. Lopulta hihna löytyy eteisen lattialta ja sen alta avaimet M:n jäljiltä.

Yön aikana on tullut lunta. Paljon lunta. Kahlaan puoleen reiteen ylettyvissä kinoksissa ja lahkeet kastuvat. Olen ainakin kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä.

Vien koiran sisälle ja lähden autolle. Kehä ykkösellä liikennejärjestelyt sotkevat aikataulua lisää. Joudun tekemään U-käännöksen ja matelemaan jonossa. Olen lisää jäljessä aikatauluistani. Kesken matkan työkaveri soittaa.

"Älä aja koulun parkkikselle. Sitä ei oo aurattu ja täällä on auto jumissa."

"Okei, pistän tien varteen, kiitti!"

"Niin siis ei täällä ole missään mitään parkkipaikkoja. Kaikki parkkikset on metrisen lumikinoksen alla. Kovasti ihmetyttää, että mihin täällä voi tänään parkkeerata."

"Kyllä mä jotain keksin. Moi!"'

"Ooookei. Moi.."

Pääsen perille. Ei v*ttu. En oikeasti keksi sitä "jotain". Kiertelen alueella ja olen aikatauluista myöhässä jo puolisen tuntia. Lopulta kaarran ostoskeskuksen alakertaan ja täysin tietoisesti jätän selvittämättä, miten kauan kyseisellä paikalla saa autoa pitää. Aivan sama. Ei kiinnosta. Lunta tulee vaakasuoraan päin naamaa, autoja on kymmenittäin jumissa kinoksissa. Olen 40 minuuttia myöhässä aikataulustani. Sakot tähän päälle vielä, niin se on sitten siinä - täydellinen päivä. (Iltapäivällä selviää ettei mitään aikarajoitusta ollut eikä näin ollen sakkojakaan.)

Ottaa pattiin raskaasti. Tuntuu siltä, että koko päivä on pilalla lumisateen ja kadonneiden avainten takia. Olen armottomasti myöhässä...

...sillä opetuksen alkuun on aikaa enää 15 minuuttia. (Kerrankin oli hyötyä siitä, että olen aikainen tipu ja nappaan madon lähes poikkeuksetta.)

monta yötä jouluun?

Tänään tehtiin muksujen kanssa joulukalenterista opettajaystävällisempi versio. Puuhastelimme jokainen yhden luukun verran availtavaa ja ensi maanantaista alkaen käyttöön tulee "kuinka monta päivää ennen joululomaa" -kalenteri. Kahdestakymmenestä lähdemme availemaan ja ykkönen avataan joulujuhlapäivänä. Eipähän tarvitse vastailla joulukuussa siihen kuuluisaan kysymykseen: "Kuinka monta päivää vielä?" Opettajaystävällinen versio on sikälikin, että minunkaan ei tarvitse laskeskella jäljellä olevia aamuja. Muksut näyttivät onnellisen hämmästyneiltä, kun kysyin mitä he haluavat minun ostavan kalenterinavauslahjaksi. Viime vuonna ostin tikkarin jokaiselle. Selitin muksuille ensin, että "Ennen kuin ehdotatte, muistuttaisin että teitä on 18 kersaa ja jokaiselle pitää ostaa, joten yli euron maksavat jutut on ihan nou nou." Ei mutinoita. Ei marmatusta. Vaan tyytyväistä myhäilyä ja ehdotuksia. Lopulta sain toiveeksi hankkia sekä tikkareita että CityMarketista jotain halpoja suklaapatukoita jotka maksavat kuulemma reilusti alle euron. Sellaisia siis on ostettava, olivat toiveet yllätyksekseni sen verran kohtuullisia.

Hassua muuten, miten maanantai tuntuu lyhyeltä päivältä vaikka onkin oikeasti viikon pisin työpäivä (klo 8-15). Keskiviikko sitä vastoin tuntuu pitkääkin pidemmältä, vaikka töitä on vain kymmenestä kolmeen.

Huomio tältä päivältä:
Olen jotenkin maagisesti oppinut keksimään mainioita tuntisuunnitelmia ihan lennosta. Siis kävellessäni luokkaan ei ole vielä mitään suurempaa ideaa kuin se, että "Opetan uuden asian ja sitten tehdään kirjasta tehtäviä." Tänään jälleen kerran tuo perin juurin tylsä lähtökohta kääntyi mahtavaan ideaan, jota toteuttaessani tuntin itseni suoraan sanottuna neroksi. En tiedä yhtään, mistä se idea siinä taululle suorakulmaisen särmiön osia kirjoittaessani tuli, mutta yhtäkkiä huomasin tyhjentäväni pieniä taululiitupaketteja ja jakavani erivärisiä tusseja maahanmuuttajamuksuille, joista ryhmäni lähinnä siis koostuu. Tusseilla väritimme laatikoihin sinisellä kärjet, punaisella särmät ja mustalla tahkot. Siinä oli nyt konkreettinen opetusmateriaali suomenkieltä kehnosti taitaville. He voivat sormellaan koskea särmää ja muistaa ehkä että se on punainen. HYVÄ MINÄ. Miten ihmeessä keksinkään noin loistavan idean ihan tuosta noin vaan..? Välillä itseäkin oikein jännittää, että mitähän sitä tänään muksujen päänmenoksi keksii. ;)

Sekin hämmensi taas pitkästä aikaa, että miten sitä on oppinut asettamaan sanansa niin uskottavan kuuloisiksi. Käytävällä saatan ihan huoletta opastaa ja ohjata itseäni puoli metriä pidempiä yläluokkalaispoikia, jotka painivat käytävällä ähisten ja puhisten ja silmät pullistellen ja mitä ilmeisimmin lähes täydellisesti malttinsa menettäneenä. "POJAT. POJAT! Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Päästä irti. Älä koske. Ja se Metro-lehti ei ole lyömäase. Pistä se roskikseen. Välittömästi, ole hyvä. Tuonne. Menen nyt jatkamaan opetustyötäni tuohon luokkaan ja lasin läpi seuraan, miten teillä homma täällä käytävällä toimii. Jos ei toimi, niin luokassani on aina tilaa ihan jokaiselle, joka ei pysty ilman minua täällä käytävässä oleskelemaan." Kävelen luokkaan. Pojat rauhoittuvat ja painiminen loppuu. Metro-lehti lentää roskikseen. Opettaja on taas puhunut. Ugh.

Väsymys.

Joka viides opettaja vaihtaa alaa. -IS

Joka viides vastavalmistunut opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä tähän on vaativaan työhön nähden liian alhainen palkka. Tuore väitöskirjatutkimus opettajien työuran muutoksesta tuo julki myös muita syitä alanvaihtoon.

Enpä voi uskoa, että kovinkaan moni opettaja vaihtaisi alaa alhaisen palkan vuoksi. Eihän palkka kenellekään alalle suuntautuvalle tule yllätyksenä. Niinpä onkin hirveän vaikeaa uskoa, että kukaan tähtäisi opettajaksi palkkakuitit silmissä vilkkuen. Ei tätä työtä jaksa mitenkään, jos motivaationa on raha. Miten ihmeessä siinä tapauksessa palkka voisi myöskään olla syy lähteä alalta?

Syynä on haasteellinen ja vaativa työ. Niin moni asia on muuttunut alakoulussa. Oppilasaines on erilainen ja vanhemmat vaativia. Työ on monipuolista. On keskusteltava arvioinneista ja tavattava vanhempia. Lisäksi luokissa on erityisoppilaita.

Juu, tässä kohtaa olen samaa mieltä. Muutoksesta en osaa sanoa mitään, koska olen ollut alalla vasta kolmisen vuotta. Mutta ainakin sen tiedän, että vanhemmat kohtelevat opettajia kuin opettajan työ olisi puhtaasti palveluammatti. Ja palveluammatissahan asiakas on aina oikeassa, eikö vain? Lisäksi tasoerot ovat huimia. Väsyyhän siinä, kun on tähdännyt kukkahattupäisyyksissään alalle ja aikomuksena on ollut parantaa maailma. Todellisuus lyö märällä rätillä päin pläsiä, kun toteaa, että vanhempien ajoittain täysin järjettömät odotukset ja vaatimukset yhdistyvät oppilasainekseen, jonka moninaiset pulmat ovat niin suuria ja mahtavia, että opettaja tietää antavansa liian vähän vaikka antaisi kaikkensa. "Ei meidän Pirkkapetteriä laiteta erityisluokalle. PISTE. Ei laiteta *sormetkorviin lälälälälä* Se on ihan normaali ja pärjää normaaliluokassa. PISTE. ALAHAN OPETTAJA PALVELLA JA NOSTA PIRKKAPETTERIN NUMEROT JA TEE PIRKKAPETTERISTÄ MENESTYVÄ PISNESMIES." Samaan aikaan sitä itse pohtii, että tuo lapsi on sairaalakoulua vailla. Ketäpä se ei väsyttäisi?

Minä väsyin kaksi vuotta sitten vuoden kestäneen työurani jälkeen. Olin aivan totaalisen puhki. Tämä asia selvisi, kun eilen ryhdyin lueskelemaan blogini kirjoituksia ihan alusta tähän päivään asti. Äidin syöpä yhdistettynä ensimmäisen työvuoden kaaokseen - se oli ihan melkein liikaa. En muistanutkaan, miten usein itkin työpäivän jälkeen. En muistanut, ettei nukkumisesta tullut mitään. Onneksi kesäloma tuli sinä vuonna siihen saumaan. Loma alkoi ihan viimetingassa. Sen muistan, että ajattelin ettei 10 viikon loma tule riittämään. En ehdi toipua. En kestä alkavaa syksyä. En saa nukuttua tarpeeksi kymmenessäkään viikossa. Olin kaikeksi onneksi ihan väärässä. Muistan, miten työkaverit päivittäin moneen kertaan kyselivät jaksamistani. Muistan, miten työnohjauksessa nieleskelin kyyneliä. Oli vaikeaa sanoa ääneen, etten jaksa.

Nyt kaikki on toisin. Neljäs työvuosi alkaa tammikuussa. Olen jossain määrin oppinut rutiinia. Edelleenkin tietyt asiat stressaavat todella paljon. Saatan heräillä yöllä ja paniikki hiipii iholle. Tekemättömät asiat painavat ja tekemättömiä asioita kasaantuu suuriksi vuoriksi. Kokeita korjattavaksi. Palavereja pidettäväksi. Dead-lineja. Jälki-istuntoja kirjoitettavaksi. Mutta nyt tuntuu siltä, että en kuole tuon taakan alle. En hajoa. Stressin määrä on siedettävissä. Luokkani on sotkuinen. Kotini on sotkuinen. Tuo on se osa elämääni, johon energia ei vieläkään riitä. En vain pysty pitämään tavaroita järjestyksessä. Ehkä viiden opettajavuoden jälkeen pystyn siihenkin?

(Edit. Täytyy myöntää, että noiden vanhojen tekstien lukeminen itkettää edelleen. Aika rankkaa se kai oli, vaikkei sitä väsymystä kaiken aikaa tunnistanutkaan itsessään.)

No niin.

"Avatkaa hissan kirjat ja lukekaa se kappale. Sit kokeilette kirjottaa sellaset muistiinpanot kuin mä kirjoittaisin. Sit kohta katotaan, että millaset muistiinpanot te teitte. Nonni, ruvetkaas lueskelee."

Sivujen rapinaa. Hiljaisuus. Menen ihan hämilleni. Ja hymyilyttääkin. Tekisi mieleni sanoa jotain, mutta tiedän että se rikkoisin hetken. Minun tekee aina mieli sanoa jotain noissa tilanteissa. Mutta usein pystyn ainakin hetken pidättämään ja rikon hetken vasta vähän ajan kuluttua. Rikon hetken ennen kuin muksut itse rikkovat sen. Mutta siis hyvässä mielessä.

"... Huomaattekste miten rauhallista täällä on ja hommat sujuu? ..." Hitaasti oppilaat palaavat yksilötyöskentelystä osaksi ryhmää. Se menee aina samalla tavalla. Olen rikkonut sanoillani hetken. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sano mitään vaan kaikki kuulostelevat tilannetta. "Mistähän se johtuu, että täällä on nyt kohta pari viikkoa ollut jo ihan hirveän rauhallista? Mä olin viikon saikulla ja te ootte jotain ihan erilaista kuin aiemmin.." Ja sitten hetki rikkoutuu lopullisesti. Oppilaat heräävät työskentelyhorroksestaan.

"No ku P muutti pois. Se aina sai aikaan sellasta. Häiriötä."
"Nii! Se oli just sellanen! Haha!"
"Joo, siitä se johtuu."

Alkaa hyvässä hengessä tapahtuva huutelu. Keskeytän.

"Älkääs nyt. Ei P sentään mun mielestä sellainen ollut..? Ei ainakaan mun mielestä. Ei millään yksi henkilö saa koko luokkaa sellaiseksi? Ja P oli tunneilla aina ihan rauhallinen."
"No ku ne kolme on siellä toisessa luokassa opiskelemassa. Siitä se johtuu!"
"Joo!"
"Nii ne aina häiritsee!"
"Hm.. Ehkä. Ehkä se johtuu siitä. Ja ainakin se johtuu siitä varmasti osaltaan, että meitä on tässä tilassa nyt neljä vähemmän kuin aikaisemmin. Mutta joulun jälkeenhän se sitten nähdään, kun kolme oppilasta palaa tänne. Ja tässä on nyt teillä huono tilanne sikäli, että nyt mä pääsen jouluun asti näkemään miten hyvin te osaatte olla. Ja sitten kun ne kolme palaavat, mun on mahdollista vaatia teiltä tätä samanlaista olemista. ;)" Oppilaat hymähtelevät.
"Noni, ruvetaas kattoo niitä muistiinpanoja..."

-----

Näitä hetkiä on ollut ihan ylenmääräisen paljon tässä parin viikon sisällä. Oppilaat työskentelevät rauhallisesti. Mutta mikä parasta, he keskustelevat ja kyselevät hyvässä hengessä. Ja vielä parempaa on se, että he pyytävät apua - ja saavat apua. Aikani kertakaikkisesti riittää! Ehdin auttaa ihan hirmuisen montaa oppilasta tunnin aikana. Kahdeksantoista oppilaan ryhmäkoko vaikuttaisi ihanteelliselta. Saan aikaiseksi ryhmätöitä, mutta toisaalta pystyn teettämään rauhallisesti yksilötyöskentelyä. Tälläistä OKL varmaan olettaa luokkien olevan kautta Suomenniemen. Tälläisiin luokkatilanteisiin OKL nimittäin valmistaa. Ei integroituja oppilaita. Ei kohtuuttomia tasoeroja. Paljon aikaa yhdelle oppilaalle. Ikävä kyllä se on jokseenkin hyvin harvinaislaatuinen tilanne käytännön elämässä.

Viikko saikkua..

... ja muksut on ihan erilaisia. Kaksi päivää tässä on jo mennyt todella leppoisissa merkeissä. Saikun aikana tenavat olivat ilmeisesti kyenneet olemaan ainakin jollakin tavoin suht sujuvasti. Mutta kun palasin, niin hommahan on tosiaan lähtenyt luistamaan. Luokasta lähti yksi oppilas pois ja kaksi on ilmeisesti sairaana. Yksi on Saksassa, joten ryhmä on muutenkin tosi pieni tällä hetkellä. Mutta en valita. Matematiikan tunnilla syöksähtelin auttamassa siellä täällä, kun kerrankin siihen oli aikaa. Äidinkielen kokeen koekertaustunnilla atk-luokassa (!!!) melu oli melkoinen, mutta joka ikinen huuto käsitteli sanaluokkia ja sijamuotoja. Tyytyväisenä kuuntelin hälinää ja huutelin sekaan ohjaavia kysymyksiä. Oppilaat tiedustelivat toisiltaan oikeita vastauksia ja vihjeitä tehtäviin ja puuhasivat lähes otsat vastakkain. Mahtavaa. Jokainen naputteli koneelleen kertaustehtäviä ja ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin teki koko tunnin tehtäviä niin että opettajallakin pää surisi tunnin jälkeen.

Ja yksi haastava vanhempikin tänään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen myönsi liioitelleensa reaktioitaan. Huhhei, kasvatustyö tuottaa satoa myös vanhempien rintamalla.

8 viikkoa töitä, 1 viikko sairaslomaa

Sunnuntaina palasimme Lahdesta ja mökiltä kotiin. Automatkan viimeiset parikymmentä kilometria sujui tuskaisissa merkeissä. Selkä tuntui pahalta missä tahansa asennossa. Kotiin päästyämme tarjosin piskille iltapalaa. Kumartuminen aiheutti julmetun vihlaisun alaselässä. Sen jälkeen ei oikeastaan sattunutkaan, mutta tiesin tasan varmasti, että selkään tulee jossain asennossa sattumaan järkyttävän paljon. Prosessi alkoi.

Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.

Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.

Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.

Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.

Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.

Kahdeksan viikkoa joululomaan.

No ok. En minä oikeasti ole näin säälittävä, että laskiksin jo viikkoja seuraavaan lomaan. Työkaveri L vaan valaisi minua tuossa äsken kyseisellä faktalla.

Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.

Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."

Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.

Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."

Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.

Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.

Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."

MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|

Perhana.

Loman/myrskyn jälkeen..

..on poutasää?

Vaan kun ei. Väsyttää aivan järkyttävästi. Onneksi kohta lähdetään tuon karvanassun kanssa tokoilemaan hyvässä seurassa, joten väsymyskin väistyy, vaikkei sitä tällä hetkellä millään voisi oikeasti uskoa. Koiran kanssa tähdätään jossain vaiheessa bh-kokeen suorittamiseen. Seuraamista pitää vielä hioa, pidentää suorituksia ja harventaa palkkausta. Mutta kai se on ihan tavoitettavissa oleva meriitti. Piski on oppinut itsehillintää ihmisten suhteen. Se kestää pallon avulla vieraiden ihmisten fyysisen huomion - mutta ei kyllä nauti tippaakaan siitä, että vieras ihminen tulee rapsuttamaan. Ja voi sitä pettymyksen määrää, kun koiraa kuopsutteleva ihminen kuulee tämän faktan: "Se kestää ton, koska olen kouluttanut yli vuoden sitä kestämään tuota touhua, mutta ei se siitä tippaakaan nauti." Vieraan naama venähtää. Kai se on epäluottamuslause koiralta, kun se ei rakastakaan varauksetta kaikkia ja kaikkea. Tärkeintä kuitenkin, että koirani kestää käsittelyn. Ei sen tarvitse rakastaakaan kuin omaa laumaansa.

---

Viime yö meni yskiessä - vaikkei ole flunssa - ja tänä aamuna huimasi. Kuljin pitkin seiniä makuuhuoneesta uutta aamua aloittamaan. Ja huimaus jatkuu edelleen. Ehkä olen vain niin väsynyt, että aivot eivät toimi?

Huomenna kolme oppilasta poistuu pienryhmäopiskeluun koko toisen jakson ajaksi. Toisin sanoen he palaavat omaan luokkaan vasta joululoman jälkeen. Jännittävää nähdä, miten ryhmädynamiikka muuttuu luokassamme. Ainakin minulla on tuhannesti enemmän aikaa keskimäärin oppilasta kohden kuin aiemmin, sellaiset aikasyöpöt luokastani nyt lähtevät teho-opiskeluun. Ihanaa saada hieman hengähdystaukoa siitä jatkuvasta "älä rummuta pöytää!" "muista viitata!" "jäkäjäkäjäkäjäkä!" -työstä.