Kevätjuhlien viimeinenkin jäähyväislaulu tuli laulettua. Opehuoneessa poksauteltiin kuohuvat ja hyväntuulinen meteli alkoi. Kun viimein pakkasin kukat, lahjat ja ihan maailman parhaan oppilaalta saadun itsetutkiskelukesäntoivotuskortin autoon, oli tunnelma aika riemukas. Avasin ikkunat ja käänsin nokan kohti kotia.
Radiossa kaikui J. Karjalaisen Meripihkahuone.
Suvivirsiä veisatessa olin jo katsellut ulos, kuten taidan joka kevät tehdä. (Suvivirsi ja vihreiden tuoreiden lehtien katseleminen sopivat yhteen kuin kuohuviini ja mansikat.) Imin itseeni myös kotimatkalla vihreyttä ja lämpöä. :) Kahden vuoden kuluttua tuskin katselen kirkkain silmin vihreitä lehtiä, sillä viimeistään silloin on aika jättää hyvästit nykyiselle mahtavan superloistavalle luokalleni.
Nyt maistelen viskiä ja odotan kyytiä kohti duunikavereiden karttakepinkatkojaisia. Vuosi meni nopeasti ja tänä vuonna kevät jotenkin hillittömän helposti.
Huomenna saattaa olla krapula.
1.6.13
21.3.13
Vuosi sitten päätettyä
Vuosi sitten olin harrastusrintamalla apulaisena opiskelemassa erään laajamittaisen tehtävän toteuttamista. Kyseistä isoa urakkaa hankaloitti harrastusseuramme jäsen aivan käsittämättömän asiattomalla tavalla vaatimalla järjettömiä ja edellyttämällä erityispalvelua ja joustoa loputtomiin.
Täällä muisteloa siitä, miten tuolloin olin asiasta lievästi hermostunut.
Nyt, kuutta päivää vajaata vuotta myöhemmin, olen jälleen saman tehtävän äärellä. Täsmälleen sama henkilö tekee täsmälleen samaa kuin vuosi sitten. Hän vaatii. Hän edellyttää. Hän suostuu VAIN SIINÄ TAPAUKSESSA, JOS.... Hän ei vastaa kysymyksiin vaan kiertää ne vaatimalla lisää ja selittämällä, miksi tarvitsee erityisvapauksia.
Mutta jokin on tänä vuonna toisin:
Minä sain kuin sainkin luvan ottaa täyden vastuun tästä hommasta. Sain myös virallisen "palautevastaavan" nimityksen, jolloin minulla on täysi hallinta tähän liittyvästä kommunikoinnista jäsenistön suuntaan.
Oikein odotin, että pääsen sanomaan "Ei." tälle henkilölle. Aluksi näytti siltä, että hän noustaa myrskyn vasta jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Hän tuli kuitenkin antaneeksi myrskyvaroituksen facessa etukäteen. Sain myrskyvaroituksen yhteydessä tietää, että hän oli täysin omatoimisesti päättänyt olla vastaamatta tehtävääni liittyvään kysymykseen, joka oli häneltä kysytty jo kuukautta aikaisemmin. Päätin lähteä kysymään uudelleen. Lisäksi vaadin vastauksia pariin muuhunkin ilmenneeseen epäselvyyteen.
Sain vastaukseksi piii-iiitkän mailin siitä, miten vaadin mahdottomia. Kysymyksiini ei voi vastata, ellei saa erityispalveluksia. Kieltäydyin asiallisesti ja kysyin samat kysymykset uudelleen perustellen perin pohjin, miksi haluan vastaukset perjantaihin mennessä enkä ole tästä päivästä valmis joustamaan hetkeäkään. Sain jälleen piii-iiitkän mailin, jossa perustelut olivat muuttuneet ja vastaukset kysymyksiini loistivat poissaolollaan. Lisäksi sain lisää syitä, miksi hänen on PAKKO saada erityispalvelua. Vastasin välittömästi mailiin, perustelin kantani. Kerroin ymmärtäväni hänen näkökulmansa ja selitin oman näkökulmani. Kieltäydyin ehdottomasti antamasta minkäänlaista erityispalvelua. Jälleen sain pii-iitkän vastauksen, jossa perustelut olivat - yllätys, yllätys - muuttuneet uuteen suuntaan. Vastasin nopeasti ja kerroin vielä kertaalleen oman näkökulmani ja syyn siihen, miksen voi suostua erityispalveluksien tarjoamiseen. (Olin saanut tässä vaiheessa jo kuulla olevani suvaitsematon ja lapsiperheitä ymmärtämätön.) Tämän lisäksi lähetin toisen mailin, jossa erittäin ERITTÄIN monin kysymyksin yritin selvittää kyseisen henkilön näkemystä siitä, miten voisin ensi kerralla hoitaa tämän työtehtävän niin, että kaikki ovat tyytyväisiä ja samalla kohtelen kaikkia reilusti. (Hänen vaatimansa erityispalvelut ovat siis sellaisia, että jos reiluuden nimissä tarjoaisin ne kaikille jäsenille, olisi työtehtäväni kirjaimellisesti mahdoton toteuttaa.)
Laskeutui syvä hiljaisuus. Vuorokauden ajan kävin tarkastamassa maililaatikkoni vähän väliä. Suunnittelin tapoja saada vaatimani vastaukset. Miten ihmeessä saisin hänet ymmärtämään, etten aio suostua hänen vaatimuksiinsa? Olin täysin vakuuttunut, että hänen seuraava keinonsa on täysi radiohiljaisuus. Hän vain hiljenee ja siten jättää vastaamatta.
Olin väärässä.
Vuorokausi viimeisen perinpohjaisesti perustelevan mailini jälkeen sain lyhyen, asiallisen ja täysin yksiselitteisen vastauksen kaikkiin kysymyksiini.
Olen hämmästynyt. Olen tyytyväinen. Naurattaa.
Kykenin osoittamaan, että asiaton vaatiminen ja erityispalveluun pakottaminen ei aina johdakaan toivottuihin lopputuloksiin. Ja kykenin tekemään tämän täysin asialliselta pohjalta.
Olen aika varma, että säilytin tämän henkilön silmissä kasvoni eikä hän tule kantamaan kaunaa toiminnastani. Hän on kylmän järjen ihminen, joka ei arvosta tippaakaan "mutku mä haluun ja en osaa perustella, mut musta vaan tuntuu siltä" -juttuja. En sortunut moiseen kertaakaan, vaan pidin kiinni siitä rationaalisesta perustelustani, jonka heti ensimmäisenä annoin. Niinpä en arvellakseni ole toiminut missään määrin väärin tämän henkilön silmissä vaan päin vastoin järkeen ja logiikkaan perustuen.
Nähtäväksi jää.
Täällä muisteloa siitä, miten tuolloin olin asiasta lievästi hermostunut.
Nyt, kuutta päivää vajaata vuotta myöhemmin, olen jälleen saman tehtävän äärellä. Täsmälleen sama henkilö tekee täsmälleen samaa kuin vuosi sitten. Hän vaatii. Hän edellyttää. Hän suostuu VAIN SIINÄ TAPAUKSESSA, JOS.... Hän ei vastaa kysymyksiin vaan kiertää ne vaatimalla lisää ja selittämällä, miksi tarvitsee erityisvapauksia.
Mutta jokin on tänä vuonna toisin:
Minä sain kuin sainkin luvan ottaa täyden vastuun tästä hommasta. Sain myös virallisen "palautevastaavan" nimityksen, jolloin minulla on täysi hallinta tähän liittyvästä kommunikoinnista jäsenistön suuntaan.
Oikein odotin, että pääsen sanomaan "Ei." tälle henkilölle. Aluksi näytti siltä, että hän noustaa myrskyn vasta jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Hän tuli kuitenkin antaneeksi myrskyvaroituksen facessa etukäteen. Sain myrskyvaroituksen yhteydessä tietää, että hän oli täysin omatoimisesti päättänyt olla vastaamatta tehtävääni liittyvään kysymykseen, joka oli häneltä kysytty jo kuukautta aikaisemmin. Päätin lähteä kysymään uudelleen. Lisäksi vaadin vastauksia pariin muuhunkin ilmenneeseen epäselvyyteen.
Sain vastaukseksi piii-iiitkän mailin siitä, miten vaadin mahdottomia. Kysymyksiini ei voi vastata, ellei saa erityispalveluksia. Kieltäydyin asiallisesti ja kysyin samat kysymykset uudelleen perustellen perin pohjin, miksi haluan vastaukset perjantaihin mennessä enkä ole tästä päivästä valmis joustamaan hetkeäkään. Sain jälleen piii-iiitkän mailin, jossa perustelut olivat muuttuneet ja vastaukset kysymyksiini loistivat poissaolollaan. Lisäksi sain lisää syitä, miksi hänen on PAKKO saada erityispalvelua. Vastasin välittömästi mailiin, perustelin kantani. Kerroin ymmärtäväni hänen näkökulmansa ja selitin oman näkökulmani. Kieltäydyin ehdottomasti antamasta minkäänlaista erityispalvelua. Jälleen sain pii-iitkän vastauksen, jossa perustelut olivat - yllätys, yllätys - muuttuneet uuteen suuntaan. Vastasin nopeasti ja kerroin vielä kertaalleen oman näkökulmani ja syyn siihen, miksen voi suostua erityispalveluksien tarjoamiseen. (Olin saanut tässä vaiheessa jo kuulla olevani suvaitsematon ja lapsiperheitä ymmärtämätön.) Tämän lisäksi lähetin toisen mailin, jossa erittäin ERITTÄIN monin kysymyksin yritin selvittää kyseisen henkilön näkemystä siitä, miten voisin ensi kerralla hoitaa tämän työtehtävän niin, että kaikki ovat tyytyväisiä ja samalla kohtelen kaikkia reilusti. (Hänen vaatimansa erityispalvelut ovat siis sellaisia, että jos reiluuden nimissä tarjoaisin ne kaikille jäsenille, olisi työtehtäväni kirjaimellisesti mahdoton toteuttaa.)
Laskeutui syvä hiljaisuus. Vuorokauden ajan kävin tarkastamassa maililaatikkoni vähän väliä. Suunnittelin tapoja saada vaatimani vastaukset. Miten ihmeessä saisin hänet ymmärtämään, etten aio suostua hänen vaatimuksiinsa? Olin täysin vakuuttunut, että hänen seuraava keinonsa on täysi radiohiljaisuus. Hän vain hiljenee ja siten jättää vastaamatta.
Olin väärässä.
Vuorokausi viimeisen perinpohjaisesti perustelevan mailini jälkeen sain lyhyen, asiallisen ja täysin yksiselitteisen vastauksen kaikkiin kysymyksiini.
Olen hämmästynyt. Olen tyytyväinen. Naurattaa.
Kykenin osoittamaan, että asiaton vaatiminen ja erityispalveluun pakottaminen ei aina johdakaan toivottuihin lopputuloksiin. Ja kykenin tekemään tämän täysin asialliselta pohjalta.
Olen aika varma, että säilytin tämän henkilön silmissä kasvoni eikä hän tule kantamaan kaunaa toiminnastani. Hän on kylmän järjen ihminen, joka ei arvosta tippaakaan "mutku mä haluun ja en osaa perustella, mut musta vaan tuntuu siltä" -juttuja. En sortunut moiseen kertaakaan, vaan pidin kiinni siitä rationaalisesta perustelustani, jonka heti ensimmäisenä annoin. Niinpä en arvellakseni ole toiminut missään määrin väärin tämän henkilön silmissä vaan päin vastoin järkeen ja logiikkaan perustuen.
Nähtäväksi jää.
7.3.13
hassu outo tunne
Koirien kanssa harrastaessa tutustuu erilaisiin ihmisiin - ja erilaisiin kouluttajiin. Opettajan näkövinkkelistä sitä on huomannut, että kaikki ihmiset vain eivät ole luontevia ihmisten kouluttajia. Ja sitten toiset ovat siinä hommassa täydellisen kotonaan. Töissä on tottunut siihen, että työkaveriaikuiset - tai ainakin ehdoton enemmistö aikuisista - osaa toimia ihmisten kanssa rakentavasti, tasavertaisesti ja aidon kiinnostuneesti. (Tai sitten kollegani ovat lauma psykopaatteja, jotka osaavat feikkaamisen taidon kammottavan hyvin.) Minuakin ihan aidon oikeasti kiinnostaa kuunnella oppilaitteni asioita. Haluan vilpittömästi toimia heidän kanssaan ja menen mielelläni joka päivä töihin. En koe työtä työnä, vaan elämäntapana.
Ja tälläinen fiilis tuli pari viikkoa sitten koulutusviikonlopun kouluttajastamme. Tuli sellainen olo, että vaikkei hän tunne minua enkä minä häntä - ja olen häneen verrattuna auttamattoman huono, kömpelö ja koirani huomattavasti hänen koiraansa hitaampi - hän silti vilpittömästi haluaa, että minä kehityn ja opin ja häntä kiinnostaa toimia minun kanssani yhteistyössä. Minulle ei tullut lainkaan olo, että olen vain osa tämän kouluttajan työpäivää - jonka hän oikeastaan toivoisi jo olevan ohi, että pääsisi kotiin elämään sitä omaa elämää.
Ja sitten on kouluttaja, joka kouluttaa meitä viikottain. En voi sanoa inhoavani häntä. En lainkaan. En ärsyynny hänestä. Saan häneltä oikein hyviä ohjeita ja hän korjaa väärää toimintaani aktiivisesti. Mutta silti minuun iskee vahva tunne voimakkaana joka ikinen viikko, ettei häntä kiinnosta. Tai jollain tasolla häntä kyllä kiinnostaa.. Jollain sellaisella tasolla, johon kuuluvat minun taitoni ja koirani taidot. Mutta siihen tasoon ei liity mitenkään minä persoonana tai koirani minun koiranani. Enemmän kuitenkin tulee tunne, että häntä kiinnostaa sen takia, että se on hänen työtään. Hän saa palkkaa siitä, että hymyilee ja nauraakin toisinaan. Hän hymyilee, koska hän on oppinut, että tietyissä tilanteissa kuuluu hymyillä. Minä olen hänelle euroja ja samalla jotain sellaista, joka vie häneltä aikaa oman elämänsä elämiseltä.
Mutta tulkitsenko häntä jotenkin ihan pieleen? Kukaan muu ei koskaan ole maininnut minulle tästä samasta asiasta. Kukaan ei ole sanonut kouluttajaa kylmäksi tai epäaidoksi. Ryhmässämme treenaava mielestäni sosiaalisesti taitava nainen juttelee kouluttajallemme avoimesti omia asioitaan, nauraa ja kehuu kouluttajaa mahtavaksi tyypiksi. En ymmärrä. Kerta kaikkiaan. Sivusta seurattuna kaikki keskustelut heidän välillään ovat tämän treenaajan ylläpitämiä. Kouluttaja ainoastaan hymyilee tai nyökyttelee, katsoo ohi ja näyttää siltä, että hänellä on kiire jo johonkin ihan muualle. Hän ei koskaan kerro omista asioistaan tälle treenaajalle tai kysele mitään. Hän kuuntelee treenaajan jutun juuri ja juuri loppuun ja sitten joko hiljenee tai kylmästi kävelee pois.
Miten ihmeessä tuollaista ihmistä voi pitää "mahtavana"? Ja vielä oudompaa on se, miten tämä treenaaja viikosta toiseen kertoo asioitaan, vaikka vastapuolen kaikki eleet viestittävät, ettei häntä oikeasti kiinnosta.
Enkä edes oikeastaan osaa sanoa, mikä siinä elekielessä karjuu ristiriitaisena kouluttajan hymyä ja nyökyttelyä vastaan.
Minä en ota kouluttajaan mitään kontaktia kisoissa tai muutoin, jos jossain satutaan törmäämään. Moikkaan kyllä, jos hän moikkaa ensin, mutta en mene koskaan hänelle juttelemaan. Tuntuisi typerältä tuppautua ihmisen luo, joka viestittää epäkiinnostustaan jollain mystisellä tavalla. Eikä kyse edes olisi siitä, että hänen non-verbaalinen viestintänsä olisi tuollaista juuri minua tai tätä toista treenaajaa kohtaan. Ei ollenkaan. Minun silmiini näyttää, että hän viestittää samaa epäkiinnostustaan ihan kaikille asiakkailleen.
Tulkitsenkohan häntä jotenkin totaalisen pieleen? Se tuntuu epätodennäköiseltä, koska mielestäni osaan tulkita ihmisiä hyvinkin taitavasti. Huomaan, milloin joku ihminen on ärtynyt tai surullinen tai iloinen tai peloissaan. Lisäksi tuntuu oudolta, että tulkitsisin jollain tasolla "tahallaan" pieleen ihmistä, joka ei kuitenkaan mitenkään ärsytä minua tai aiheuta minussa kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita. Minusta hän on vain outo lintu, jonka erittäin ristiriitaista toimintaa ja käyttäytymistä on lähinnä mielenkiintoista tarkkailla sivusta. Jollain tasolla tunnen kylläkin myös lievää myötähäpeää niiden puolesta, jotka kertoilevat ja jaarittelevat koiristaan ja elämästään tälle kouluttajalle. Eivätkö he voisi vain treenata ja antaa tämän epäkiinnostusta viestittävän kouluttajan olla rauhassa? He pakkosyöttävät hänelle tarinoita, jotka eivät aiheuta hänessä pienintäkään kiinnostuksen merkkiä.
Outo, outo ihminen. Ei pelottava. Ei ärsyttävä. Outo, ja jostain syystä minulle erittäin yhdentekevä hajuton ja mauton ihminen.
Ja tälläinen fiilis tuli pari viikkoa sitten koulutusviikonlopun kouluttajastamme. Tuli sellainen olo, että vaikkei hän tunne minua enkä minä häntä - ja olen häneen verrattuna auttamattoman huono, kömpelö ja koirani huomattavasti hänen koiraansa hitaampi - hän silti vilpittömästi haluaa, että minä kehityn ja opin ja häntä kiinnostaa toimia minun kanssani yhteistyössä. Minulle ei tullut lainkaan olo, että olen vain osa tämän kouluttajan työpäivää - jonka hän oikeastaan toivoisi jo olevan ohi, että pääsisi kotiin elämään sitä omaa elämää.
Ja sitten on kouluttaja, joka kouluttaa meitä viikottain. En voi sanoa inhoavani häntä. En lainkaan. En ärsyynny hänestä. Saan häneltä oikein hyviä ohjeita ja hän korjaa väärää toimintaani aktiivisesti. Mutta silti minuun iskee vahva tunne voimakkaana joka ikinen viikko, ettei häntä kiinnosta. Tai jollain tasolla häntä kyllä kiinnostaa.. Jollain sellaisella tasolla, johon kuuluvat minun taitoni ja koirani taidot. Mutta siihen tasoon ei liity mitenkään minä persoonana tai koirani minun koiranani. Enemmän kuitenkin tulee tunne, että häntä kiinnostaa sen takia, että se on hänen työtään. Hän saa palkkaa siitä, että hymyilee ja nauraakin toisinaan. Hän hymyilee, koska hän on oppinut, että tietyissä tilanteissa kuuluu hymyillä. Minä olen hänelle euroja ja samalla jotain sellaista, joka vie häneltä aikaa oman elämänsä elämiseltä.
Mutta tulkitsenko häntä jotenkin ihan pieleen? Kukaan muu ei koskaan ole maininnut minulle tästä samasta asiasta. Kukaan ei ole sanonut kouluttajaa kylmäksi tai epäaidoksi. Ryhmässämme treenaava mielestäni sosiaalisesti taitava nainen juttelee kouluttajallemme avoimesti omia asioitaan, nauraa ja kehuu kouluttajaa mahtavaksi tyypiksi. En ymmärrä. Kerta kaikkiaan. Sivusta seurattuna kaikki keskustelut heidän välillään ovat tämän treenaajan ylläpitämiä. Kouluttaja ainoastaan hymyilee tai nyökyttelee, katsoo ohi ja näyttää siltä, että hänellä on kiire jo johonkin ihan muualle. Hän ei koskaan kerro omista asioistaan tälle treenaajalle tai kysele mitään. Hän kuuntelee treenaajan jutun juuri ja juuri loppuun ja sitten joko hiljenee tai kylmästi kävelee pois.
Miten ihmeessä tuollaista ihmistä voi pitää "mahtavana"? Ja vielä oudompaa on se, miten tämä treenaaja viikosta toiseen kertoo asioitaan, vaikka vastapuolen kaikki eleet viestittävät, ettei häntä oikeasti kiinnosta.
Enkä edes oikeastaan osaa sanoa, mikä siinä elekielessä karjuu ristiriitaisena kouluttajan hymyä ja nyökyttelyä vastaan.
Minä en ota kouluttajaan mitään kontaktia kisoissa tai muutoin, jos jossain satutaan törmäämään. Moikkaan kyllä, jos hän moikkaa ensin, mutta en mene koskaan hänelle juttelemaan. Tuntuisi typerältä tuppautua ihmisen luo, joka viestittää epäkiinnostustaan jollain mystisellä tavalla. Eikä kyse edes olisi siitä, että hänen non-verbaalinen viestintänsä olisi tuollaista juuri minua tai tätä toista treenaajaa kohtaan. Ei ollenkaan. Minun silmiini näyttää, että hän viestittää samaa epäkiinnostustaan ihan kaikille asiakkailleen.
Tulkitsenkohan häntä jotenkin totaalisen pieleen? Se tuntuu epätodennäköiseltä, koska mielestäni osaan tulkita ihmisiä hyvinkin taitavasti. Huomaan, milloin joku ihminen on ärtynyt tai surullinen tai iloinen tai peloissaan. Lisäksi tuntuu oudolta, että tulkitsisin jollain tasolla "tahallaan" pieleen ihmistä, joka ei kuitenkaan mitenkään ärsytä minua tai aiheuta minussa kateutta tai muitakaan negatiivisia tunteita. Minusta hän on vain outo lintu, jonka erittäin ristiriitaista toimintaa ja käyttäytymistä on lähinnä mielenkiintoista tarkkailla sivusta. Jollain tasolla tunnen kylläkin myös lievää myötähäpeää niiden puolesta, jotka kertoilevat ja jaarittelevat koiristaan ja elämästään tälle kouluttajalle. Eivätkö he voisi vain treenata ja antaa tämän epäkiinnostusta viestittävän kouluttajan olla rauhassa? He pakkosyöttävät hänelle tarinoita, jotka eivät aiheuta hänessä pienintäkään kiinnostuksen merkkiä.
Outo, outo ihminen. Ei pelottava. Ei ärsyttävä. Outo, ja jostain syystä minulle erittäin yhdentekevä hajuton ja mauton ihminen.
1.2.13
luotettava yhteisö
En ole minkään valtakunnan draamakasvattaja. Minusta vain ei ole siihen. En ole saanut siihen koulutusta enkä koe sitä jotenkin oikein yhtään omaksi lajikseni. Niinpä ollaan näytelty ja tehty esityksiä oppilaiden kanssa ihan nolostuttavan vähän.
Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista, kun ollaan rinnakkaisluokkia kovasti paljon edellä äikän kirjassa. Suunnittelin jopa, että otetaan jotain lämmittelyharjoituksia ja harjoitellaan sitä, että luokan edessä uskaltaa ylipäätään esiintyä ja mokaaminen ei haittaa. Että saisin jollain ihmeen keinolla ne hiljaisemmatkin osallistumaan esiintymiseen, vaikka sitten edes lavastajana, jos ei muuten.
Voi minua vähäuskoista.
Jotenkin jo siinä kohtaa, kun viikkosuunnitelmaan kirjasin niitä draaman lämmittelyharjoituksia, arvasin, että eihän tästä mitään tule. En kerta kaikkiaan osaa ohjata draamaharjoituksia. Niinpä sitten sillä hetkellä, kun olisi pitänyt ruveta oppilaille tätä harjoitusta selostamaan, päätin antaa itselleni luvan luopua koko hitsin harjoitteesta. Vedin henkeä ja avasin suuni.
"Tänään ryhdytäänkin tekemään esityksiä! Saa esittää ihan mitä tahansa. Voi näytellä. Voi laulaa. Voi kertoa vitsin. Ihan mitä tahansa. Kaikki osallistuu ja voitte tehdä ihan juuri sellaiset ryhmät kuin haluatte."
Eli teorian tasolla tein kaiken perustavasti pieleen: täysin vapaat kädet, ei mitään motivointia, vapaa ryhmäjako, pakko esiintyä.
Siitähän se hulina sitten alkoi.
"Tuleeko mieleen jotain ideoita, mitä voisi esittää? Listaan tänne taululle, niin katsotaan sitten, että kuka osallistuu ja mihin."
Ei vaivaantunutta hiljaisuutta. Ei "MÄ EN AINAKAA!" -huutoja. Ei myrtyneitä ilmeitä.
"OPE MÄ VOIN LAULAA!!"
"Okei, eli lauluesitys. Mitäs muuta?"
"Me tehää kauhunäytelmä!"
"Ketkä me?"
"NO KAIKKI LUOKAN POJAT TIETTY!"
"Ooookke, ja mitäs muita esityksiä..?"
"Me tehdään laulu- ja tanssiesitys!"
"Jees, tosi hienoa! (Tässä kohtaa jäljellä olivat ne luokan hiljaisimmat tytöt. Tanssiesitys-sanaa kirjoittaessani ehdin pohtia, että nyt saattaa tulla kinkkinen tilanne.) Ja mitäs muuta, mitäs ne haluaa tehdä, jotka eivät ole vielä ilmoittautuneet mihinkään esitykseen..?"
"No... Me tehää näytelmä kanssa!"
"Ketkä me?"
"No me kaikki!"
Ja niin siinä kävi. Ilman motivointia. Ilman ryhmäjakoa. Ilman mitään pohjustusta. Luokka oli omatoimisesti jakautunut neljään ryhmään ja kaikki halusivat osallistua. Ja kävipä jopa niin, että ainoan lauluesityksen esittäjä kiskaistiin hiljaisten tyttöjen näytelmään laulajan rooliin. Näin kukaan ei siis jäänyt yksin työstämään esitystään ja sen siitä huolimatta kaikki saivat esittää juuri sen jutun, minkä itse halusivat. Aivan käsittämätöntä.
Kuuden pojan poikaryhmässä homma meinasi harjoituksissa karata lapasesta, kun ideat suorastaan hipoivat taivaita. Ideoita pursusi niin paljon, että lopulta jouduin pistämään peliä sen verran poikki, että rajatussa ajassa saataisiin jotakin esitettävää kokoon. Vähitellen pojillakin löytyi käsitys siitä, mitä ja miten kannattaa tehdä, joten jätin heidät luokkaan tekemään hommia keskenään.
Hiljaisten tyttöryhmä laulajalla höystettynä harjoitteli ilmaisutaidon luokassa, joten minulle oli oikeastaan täydellinen mysteeri, mitä heidän esityksensä tulisi pitämään sisällään.
Toinen tyttöryhmä puolestaan harjoitteli tanssia ja laulua opettajien työtilassa, joten heidänkin esityksensä jäi minulle salaisuudeksi. Lopulta seisoin käytävässä ja odotin. Kävin toki välillä kurkkimassa ryhmiä, mutta jokaisessa ryhmässä työ oli niin hektisen ja hyväntuulisen oloista, että vetäydyin pois ja menin takaisin käytävään odottamaan.
Lopulta puolentoista tunnin omatoimisen treenamisen jälkeen koitti esitysten aika. Pojat aloittivat kauhunäytelmällään. He olivat etsineet tietokoneelta kauhumusiikkia ja valot sammuivat ja syttyivät tiukan suunnitelman mukaan. Näytelmällä oli alku, keskikohta, huippukohta ja loppu - ihan kuin kunnon näytelmässä pitääkin olla. Yleisössä tytöt kiljahtelivat ja huokailivat "pelästyneenä" juuri oikeissa kohdissa ja lopussa annettiin raikuvat aplodit.
Tanssi- ja lauluesityskin eteni alusta loppuun. Suunnitelma oli ehkä hieman hutera ja osa ryhmästä vähän epätietoisia esityksen etenemisestä, mutta siitä huolimatta katsomo tuijotti silmät pyöreinä ja ihan hiljaa esityksen alusta loppuun ja antoi lopuksi jälleen raikuvat aplodit.
Hiljaisten ryhmän esitys oli vielä sen verran kesken, että päätettiin suosiolla siirtää se seuraavaan päivään.
Eilen vihdoin koitti tämänkin ryhmän aika esiintyä. Minua jännitti, jos olen ihan rehellinen. (Voi minua vähäuskoista, jälleen.) Menimme ilmaisutaidon luokkaan ja esitys käynnistyi. Ja voi pahus! Se oli TODELLA hieno näytelmä. Näytelmässä päiväkotiin saapui lastenhoitajaksi Tuuli (se teinilaulutähti), joka sitten esitti iPadin säestyksellä korkealta ilmaisutaidon yläparvelta kokonaisen Tuulin laulun taskulamppujen heiluessa ja luodessa tunnelmaa pimeään ilmaisutaidon luokkaan. Jossain kohtaa tarhan lapset kidnapattiin ja Tuuli oli vaihtanut päälleen pyjaman, koska oli aamu. (Siis mitä hittoa, en edes tiennyt koko pyjamasta.. :D ) Lopulta näytelmä loppui ja kävi erittäin selväksi, että jatkoa seuraa, sillä kidnapatut lapset jäivät edelleen kadoksiin. Jatko-osa nähdään kuulemma ensi viikolla.
Lopuksi annettiin jälleen kerran villisti raikuvat aplodit ja koko katsomo ihasteli vilpittömänä aivan loistavia ilmaisutaidon luokan erilaisten ominaisuuksien hyödyntämiskeinoja.
Melkein itketti, kun "Tuuli" lauloi ja taskulamput valaisivat spotteina esiintyjää. Vaatii aivan hillitöntä uskallusta laulaa elämänsä ensimmäistä kertaa koko luokan edessä yksin valokeilassa. Ja mitä tekevät minun kultamuruseni yleisössä? He lunastavat kaikki odotukset ja toiveet, luovat ilmapiirin, jossa laulaja paransi suoritustaan haparoivan alun jälkeen loppua kohden kuin sika juoksuaan. Yleisö kuunteli laulun hipihiljaa aina viimeisiin säveliin asti ja antoi sitten hyvin ansaitut väliaplodit. Lopuksi näyttelijät myhäilivät kuin Naantalin auringot, kun saivat osakseen ihailua erittäin loistavan näytelmän tarjoilemisesta.
Eihän tälläistä olekaan. Ei mikään ryhmä ole tälläinen? Miten tässä näin pääsi käymään, että oppilaani uskaltavat JA haluavat esiintyä ja sen lisäksi osaavat toimia yleisönä täydellisen hienosti?
Uskomatonta.
Päätin sitten kuitenkin ottaa härkää sarvista, kun ollaan rinnakkaisluokkia kovasti paljon edellä äikän kirjassa. Suunnittelin jopa, että otetaan jotain lämmittelyharjoituksia ja harjoitellaan sitä, että luokan edessä uskaltaa ylipäätään esiintyä ja mokaaminen ei haittaa. Että saisin jollain ihmeen keinolla ne hiljaisemmatkin osallistumaan esiintymiseen, vaikka sitten edes lavastajana, jos ei muuten.
Voi minua vähäuskoista.
Jotenkin jo siinä kohtaa, kun viikkosuunnitelmaan kirjasin niitä draaman lämmittelyharjoituksia, arvasin, että eihän tästä mitään tule. En kerta kaikkiaan osaa ohjata draamaharjoituksia. Niinpä sitten sillä hetkellä, kun olisi pitänyt ruveta oppilaille tätä harjoitusta selostamaan, päätin antaa itselleni luvan luopua koko hitsin harjoitteesta. Vedin henkeä ja avasin suuni.
"Tänään ryhdytäänkin tekemään esityksiä! Saa esittää ihan mitä tahansa. Voi näytellä. Voi laulaa. Voi kertoa vitsin. Ihan mitä tahansa. Kaikki osallistuu ja voitte tehdä ihan juuri sellaiset ryhmät kuin haluatte."
Eli teorian tasolla tein kaiken perustavasti pieleen: täysin vapaat kädet, ei mitään motivointia, vapaa ryhmäjako, pakko esiintyä.
Siitähän se hulina sitten alkoi.
"Tuleeko mieleen jotain ideoita, mitä voisi esittää? Listaan tänne taululle, niin katsotaan sitten, että kuka osallistuu ja mihin."
Ei vaivaantunutta hiljaisuutta. Ei "MÄ EN AINAKAA!" -huutoja. Ei myrtyneitä ilmeitä.
"OPE MÄ VOIN LAULAA!!"
"Okei, eli lauluesitys. Mitäs muuta?"
"Me tehää kauhunäytelmä!"
"Ketkä me?"
"NO KAIKKI LUOKAN POJAT TIETTY!"
"Ooookke, ja mitäs muita esityksiä..?"
"Me tehdään laulu- ja tanssiesitys!"
"Jees, tosi hienoa! (Tässä kohtaa jäljellä olivat ne luokan hiljaisimmat tytöt. Tanssiesitys-sanaa kirjoittaessani ehdin pohtia, että nyt saattaa tulla kinkkinen tilanne.) Ja mitäs muuta, mitäs ne haluaa tehdä, jotka eivät ole vielä ilmoittautuneet mihinkään esitykseen..?"
"No... Me tehää näytelmä kanssa!"
"Ketkä me?"
"No me kaikki!"
Ja niin siinä kävi. Ilman motivointia. Ilman ryhmäjakoa. Ilman mitään pohjustusta. Luokka oli omatoimisesti jakautunut neljään ryhmään ja kaikki halusivat osallistua. Ja kävipä jopa niin, että ainoan lauluesityksen esittäjä kiskaistiin hiljaisten tyttöjen näytelmään laulajan rooliin. Näin kukaan ei siis jäänyt yksin työstämään esitystään ja sen siitä huolimatta kaikki saivat esittää juuri sen jutun, minkä itse halusivat. Aivan käsittämätöntä.
Kuuden pojan poikaryhmässä homma meinasi harjoituksissa karata lapasesta, kun ideat suorastaan hipoivat taivaita. Ideoita pursusi niin paljon, että lopulta jouduin pistämään peliä sen verran poikki, että rajatussa ajassa saataisiin jotakin esitettävää kokoon. Vähitellen pojillakin löytyi käsitys siitä, mitä ja miten kannattaa tehdä, joten jätin heidät luokkaan tekemään hommia keskenään.
Hiljaisten tyttöryhmä laulajalla höystettynä harjoitteli ilmaisutaidon luokassa, joten minulle oli oikeastaan täydellinen mysteeri, mitä heidän esityksensä tulisi pitämään sisällään.
Toinen tyttöryhmä puolestaan harjoitteli tanssia ja laulua opettajien työtilassa, joten heidänkin esityksensä jäi minulle salaisuudeksi. Lopulta seisoin käytävässä ja odotin. Kävin toki välillä kurkkimassa ryhmiä, mutta jokaisessa ryhmässä työ oli niin hektisen ja hyväntuulisen oloista, että vetäydyin pois ja menin takaisin käytävään odottamaan.
Lopulta puolentoista tunnin omatoimisen treenamisen jälkeen koitti esitysten aika. Pojat aloittivat kauhunäytelmällään. He olivat etsineet tietokoneelta kauhumusiikkia ja valot sammuivat ja syttyivät tiukan suunnitelman mukaan. Näytelmällä oli alku, keskikohta, huippukohta ja loppu - ihan kuin kunnon näytelmässä pitääkin olla. Yleisössä tytöt kiljahtelivat ja huokailivat "pelästyneenä" juuri oikeissa kohdissa ja lopussa annettiin raikuvat aplodit.
Tanssi- ja lauluesityskin eteni alusta loppuun. Suunnitelma oli ehkä hieman hutera ja osa ryhmästä vähän epätietoisia esityksen etenemisestä, mutta siitä huolimatta katsomo tuijotti silmät pyöreinä ja ihan hiljaa esityksen alusta loppuun ja antoi lopuksi jälleen raikuvat aplodit.
Hiljaisten ryhmän esitys oli vielä sen verran kesken, että päätettiin suosiolla siirtää se seuraavaan päivään.
Eilen vihdoin koitti tämänkin ryhmän aika esiintyä. Minua jännitti, jos olen ihan rehellinen. (Voi minua vähäuskoista, jälleen.) Menimme ilmaisutaidon luokkaan ja esitys käynnistyi. Ja voi pahus! Se oli TODELLA hieno näytelmä. Näytelmässä päiväkotiin saapui lastenhoitajaksi Tuuli (se teinilaulutähti), joka sitten esitti iPadin säestyksellä korkealta ilmaisutaidon yläparvelta kokonaisen Tuulin laulun taskulamppujen heiluessa ja luodessa tunnelmaa pimeään ilmaisutaidon luokkaan. Jossain kohtaa tarhan lapset kidnapattiin ja Tuuli oli vaihtanut päälleen pyjaman, koska oli aamu. (Siis mitä hittoa, en edes tiennyt koko pyjamasta.. :D ) Lopulta näytelmä loppui ja kävi erittäin selväksi, että jatkoa seuraa, sillä kidnapatut lapset jäivät edelleen kadoksiin. Jatko-osa nähdään kuulemma ensi viikolla.
Lopuksi annettiin jälleen kerran villisti raikuvat aplodit ja koko katsomo ihasteli vilpittömänä aivan loistavia ilmaisutaidon luokan erilaisten ominaisuuksien hyödyntämiskeinoja.
Melkein itketti, kun "Tuuli" lauloi ja taskulamput valaisivat spotteina esiintyjää. Vaatii aivan hillitöntä uskallusta laulaa elämänsä ensimmäistä kertaa koko luokan edessä yksin valokeilassa. Ja mitä tekevät minun kultamuruseni yleisössä? He lunastavat kaikki odotukset ja toiveet, luovat ilmapiirin, jossa laulaja paransi suoritustaan haparoivan alun jälkeen loppua kohden kuin sika juoksuaan. Yleisö kuunteli laulun hipihiljaa aina viimeisiin säveliin asti ja antoi sitten hyvin ansaitut väliaplodit. Lopuksi näyttelijät myhäilivät kuin Naantalin auringot, kun saivat osakseen ihailua erittäin loistavan näytelmän tarjoilemisesta.
Eihän tälläistä olekaan. Ei mikään ryhmä ole tälläinen? Miten tässä näin pääsi käymään, että oppilaani uskaltavat JA haluavat esiintyä ja sen lisäksi osaavat toimia yleisönä täydellisen hienosti?
Uskomatonta.
17.1.13
sitä tietää onnistuneensa..
..kun oppilas käyttää minun viljelemääni vitsailutapaa omatoimisesti. :)
"Voisko noi muut oppilaat olla jo hiljaa, että me voitais open kanssa täällä luokan edessä syödä nää mun synttärikarkit...?!"
Nauratti kovasti. Olisin voinut itse käyttää täsmälleen samaa ilmaisua hiljentämään luokan.
"Olkaas nyt hei jo hiljaa, että päästään päivänsankarin kanssa jakamaan nää synttärikarkit toisillemme!" Se kuulostaa ihan minulta.
Lisäksi tänään nauratti, kun sanoittamani laulun keinoin pyrittiin opettelemaan sanaluokkia. Tuntia myöhemmin yksi oppilas alkoi kovaan ääneen laulaa kyseistä laulua, mutta laulu lähti aivan omille reiteilleen ja muuttui vahingossa Pienen pieneksi veturiksi, vaikka sen piti olla Pienen pieni verbi. Jotenkin pienen pieni veturi suorastaan moukaroi huumorintajuani sillä hetkellä, joten purskahdin tahattomasti aivan hersyvään nauruun. Ensin laulaja meinasi nolostua, mutta sitten nauru voitti ja hekotettiin vatsat kippurassa sitten useamman tytön voimin. Sovittiin, että se on tämän laulaneen oppilaan syy, jos ensi viikon kokeessa sanaluokiksi listataan substantiivit, adjektiivit, numeraalit, pronominit, partikkelit ja veturi.
Mitä muuta meille kuuluu?
Luokka pursuaa romanttisia tunteita, sydämiä ja siirappia. Melkein äklöttää jo se yliromantiikka, mitä etenkin tytöt suoltavat ympärilleen. Toi ihastuu, mä ihastun, se ihastuu, ... Ja sitä hysteerisen hihittelyn ja supatusten määrää ei voi edes sanoin kuvailla. Voihan vieteri. Eikä vielä ole edes kunnolla kevät. Mitähän meno on sitten viidennellä luokalla, kun jo nyt tämä on niin tätä? :D
"Voisko noi muut oppilaat olla jo hiljaa, että me voitais open kanssa täällä luokan edessä syödä nää mun synttärikarkit...?!"
Nauratti kovasti. Olisin voinut itse käyttää täsmälleen samaa ilmaisua hiljentämään luokan.
"Olkaas nyt hei jo hiljaa, että päästään päivänsankarin kanssa jakamaan nää synttärikarkit toisillemme!" Se kuulostaa ihan minulta.
Lisäksi tänään nauratti, kun sanoittamani laulun keinoin pyrittiin opettelemaan sanaluokkia. Tuntia myöhemmin yksi oppilas alkoi kovaan ääneen laulaa kyseistä laulua, mutta laulu lähti aivan omille reiteilleen ja muuttui vahingossa Pienen pieneksi veturiksi, vaikka sen piti olla Pienen pieni verbi. Jotenkin pienen pieni veturi suorastaan moukaroi huumorintajuani sillä hetkellä, joten purskahdin tahattomasti aivan hersyvään nauruun. Ensin laulaja meinasi nolostua, mutta sitten nauru voitti ja hekotettiin vatsat kippurassa sitten useamman tytön voimin. Sovittiin, että se on tämän laulaneen oppilaan syy, jos ensi viikon kokeessa sanaluokiksi listataan substantiivit, adjektiivit, numeraalit, pronominit, partikkelit ja veturi.
Mitä muuta meille kuuluu?
Luokka pursuaa romanttisia tunteita, sydämiä ja siirappia. Melkein äklöttää jo se yliromantiikka, mitä etenkin tytöt suoltavat ympärilleen. Toi ihastuu, mä ihastun, se ihastuu, ... Ja sitä hysteerisen hihittelyn ja supatusten määrää ei voi edes sanoin kuvailla. Voihan vieteri. Eikä vielä ole edes kunnolla kevät. Mitähän meno on sitten viidennellä luokalla, kun jo nyt tämä on niin tätä? :D
2.10.12
tyttöjä ja poikia
"Multa on lähteny 16 hammasta.."
"Multa on lähteny 9 hammasta. Pojilta lähtee vähemmän hampaita."
"Mullakin on lähteny 16 hammasta!"
"Multa vaan yheksän, mut se on siks, ku pojilta lähtee vaikeemmin hampaat."
"Mä olin kerran mun kaverilla yötä, ni multa lähti hammas.."
"AI KU SÄ SÖIT SEN KAVERIN?!!!"
"..ni kun mä olin sillä mun kaverillä yötä.."
"NI SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit mun kaveri näytti mulle kännykällä yöllä valoa, kun oltiin menossa nukkumaan.."
"JA SIT SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit kun se näytti sitä valoa, niin siinä tyynyllä oli verta.."
"JA SÄ SÖIT SEN!!"
"eiku sit mä olin, että mulla lähti hammas!"
"JA SIT SÄ MUUTUIT ZOMBIEKS JA SÖIT SEN??"
Tässä kohdassa repesin nauramaan ääneen täysin järjetöntä keskustelua.
Poikien ja tyttöjen välinen kommunikointi on erittäin luontevaa ja keskinäiseen yhteisymmärrykseen tähtäävää aina lapsuuden vuosista lähtien.
"Multa on lähteny 9 hammasta. Pojilta lähtee vähemmän hampaita."
"Mullakin on lähteny 16 hammasta!"
"Multa vaan yheksän, mut se on siks, ku pojilta lähtee vaikeemmin hampaat."
"Mä olin kerran mun kaverilla yötä, ni multa lähti hammas.."
"AI KU SÄ SÖIT SEN KAVERIN?!!!"
"..ni kun mä olin sillä mun kaverillä yötä.."
"NI SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit mun kaveri näytti mulle kännykällä yöllä valoa, kun oltiin menossa nukkumaan.."
"JA SIT SÄ SÖIT SEN!"
"..ni.. ni sit kun se näytti sitä valoa, niin siinä tyynyllä oli verta.."
"JA SÄ SÖIT SEN!!"
"eiku sit mä olin, että mulla lähti hammas!"
"JA SIT SÄ MUUTUIT ZOMBIEKS JA SÖIT SEN??"
Tässä kohdassa repesin nauramaan ääneen täysin järjetöntä keskustelua.
Poikien ja tyttöjen välinen kommunikointi on erittäin luontevaa ja keskinäiseen yhteisymmärrykseen tähtäävää aina lapsuuden vuosista lähtien.
24.9.12
tietokonesukupolven ihminen
Edellisen tekstin kirjoitin tylsääkin tylsemmän koulutuspäivän aivolepohetkinä uudella iPadillani. Ja sen totta totisesti huomaa. Ei siis niinkään sitä, että kirjoitin tekstin aivolepohetkinä vaan sen, että kirjoitin tekstin iPadilla, jonka käyttö on minulle vierasta ja outoa. Tekstin tuottaminen tuntui lievästi samalta kuin olisin yrittänyt kertoa asiasta itselleni melko vieraalla kielellä, vaikkapa englanniksi. Pystyin kyllä sanomaan sen, minkä halusinkin sanoa, mutta ulkoasu ja tekstin muoto jäivät ihan oudoiksi.
Olen käyttänyt tietokonetta ihmisten väliseen viestimiseen kai jo parikymmentä vuotta. Minulle on melkein yhtä luontevaa kirjoittaa asiani kuin sanoa se ääneen. Tai oikeastaan tuntuu, että välillä on paljon luontevampaa kirjoittaa kuin puhua. Pystyn kirjoittamaan täysin keskittymättä sormiini. Teksti vain ilmestyy näytölle sitä mukaa, kun sitä ajattelen. Ja tämä ominaisuus katosi kirjoittamisesta täysin, kun yritin iPadilla avata eilistä menneisyyteen sukeltamistani. Minulle ei muodostunut mitään kokonaiskuvaa kirjoituksestani ja ajatus takkusi. Se tuntui ihan yllättävän turhauttavalta ja kirjoittamisesta katosi kaikki vaivattomuus ja helppous.
Tänään koulutuspäivässä puhuttiin siitä, miten vanhempainillat alkavat vaikuttaa jollakin tavalla aikansa eläneiltä. Vanhemmat eivät enää juurikaan vaivaudu paikalle, vaan odottavat saavansa tarpeelliset tiedot lapsensa koulunkäynnistä netitse. Ja niinhän he kyllä saavatkin. Omalta osaltani ja omasta näkökulmastani ymmärrän sen täysin. Minä koen olevani vanhempien kanssa oikeastaan ihan samalla tavalla yhteistyössä netin välityksellä kuin että näkisin heidät kasvotusten. Suoraan sanottuna on helpompaa olla heidän kanssaan tekemisissä netin välityksellä. Tällöin saan miettiä, mitä haluan sanoa ja muokata sanomaani tarvittaessa ennen viestin lähettämistä. Jos saisin päättää, hoitaisin kaiken viestinnän vanhempien kanssa tekstinä. Outoa kai. Toki tämä edellyttäisi sitä, että vanhemmilta jollakin tulevaisuuden kehittyneellä menetelmällä estettäisiin mahdollisuus irrottaa tekstiäni asiayhteydestään ja käyttää tekstejä minua vastaan. Yritän aina asettaa sanani kirjoitetussa muodossa niin, että väärinymmärryksiä sattuisi mahdollisimman vähän, mutta aina se ei ole mahdollista - ja siitä syystä minäkin käytän edelleen ajoittain puhelinsoittoa tai vanhempaintapaamisia. Luokkani vanhemmat ovat onneksi itsekin erittäin aktiivisia tietokoneihmisiä, joten purnausta nettipitoisesta yhteydenpidosta ei ole kaikunut korviini vielä koskaan.
Eilinen yömyöhään jatkunut retki menneisyyden kirjoituksiin aiheutti sen verran vahvan väsymyksen tunteen tähän maanantaihin, että taidan siirtää seuraavan itsetutkiskeluhetken johonkin tulevaisuuden päivään. Ehdottomasti kuitenkin aion hommaa jatkaa - ja ehkä jossain kohtaa uskaltaudun kohtaamaan myös ne pisteotsikot.
Olen käyttänyt tietokonetta ihmisten väliseen viestimiseen kai jo parikymmentä vuotta. Minulle on melkein yhtä luontevaa kirjoittaa asiani kuin sanoa se ääneen. Tai oikeastaan tuntuu, että välillä on paljon luontevampaa kirjoittaa kuin puhua. Pystyn kirjoittamaan täysin keskittymättä sormiini. Teksti vain ilmestyy näytölle sitä mukaa, kun sitä ajattelen. Ja tämä ominaisuus katosi kirjoittamisesta täysin, kun yritin iPadilla avata eilistä menneisyyteen sukeltamistani. Minulle ei muodostunut mitään kokonaiskuvaa kirjoituksestani ja ajatus takkusi. Se tuntui ihan yllättävän turhauttavalta ja kirjoittamisesta katosi kaikki vaivattomuus ja helppous.
Tänään koulutuspäivässä puhuttiin siitä, miten vanhempainillat alkavat vaikuttaa jollakin tavalla aikansa eläneiltä. Vanhemmat eivät enää juurikaan vaivaudu paikalle, vaan odottavat saavansa tarpeelliset tiedot lapsensa koulunkäynnistä netitse. Ja niinhän he kyllä saavatkin. Omalta osaltani ja omasta näkökulmastani ymmärrän sen täysin. Minä koen olevani vanhempien kanssa oikeastaan ihan samalla tavalla yhteistyössä netin välityksellä kuin että näkisin heidät kasvotusten. Suoraan sanottuna on helpompaa olla heidän kanssaan tekemisissä netin välityksellä. Tällöin saan miettiä, mitä haluan sanoa ja muokata sanomaani tarvittaessa ennen viestin lähettämistä. Jos saisin päättää, hoitaisin kaiken viestinnän vanhempien kanssa tekstinä. Outoa kai. Toki tämä edellyttäisi sitä, että vanhemmilta jollakin tulevaisuuden kehittyneellä menetelmällä estettäisiin mahdollisuus irrottaa tekstiäni asiayhteydestään ja käyttää tekstejä minua vastaan. Yritän aina asettaa sanani kirjoitetussa muodossa niin, että väärinymmärryksiä sattuisi mahdollisimman vähän, mutta aina se ei ole mahdollista - ja siitä syystä minäkin käytän edelleen ajoittain puhelinsoittoa tai vanhempaintapaamisia. Luokkani vanhemmat ovat onneksi itsekin erittäin aktiivisia tietokoneihmisiä, joten purnausta nettipitoisesta yhteydenpidosta ei ole kaikunut korviini vielä koskaan.
Eilinen yömyöhään jatkunut retki menneisyyden kirjoituksiin aiheutti sen verran vahvan väsymyksen tunteen tähän maanantaihin, että taidan siirtää seuraavan itsetutkiskeluhetken johonkin tulevaisuuden päivään. Ehdottomasti kuitenkin aion hommaa jatkaa - ja ehkä jossain kohtaa uskaltaudun kohtaamaan myös ne pisteotsikot.
Ennen ja nyt
Sukelsin eilen elämääni. Ihan sattumalta ryhdyin lueskelemaan menneitä tekstejä. Pelkäsin törmääväni niihin kirjoituksiin, joiden otsikot olivat pelkkiä pisteitä. En onneksi törmännyt. Tiettyjä otsikkoja en uskaltanut avata, sillä en halunnut nähdä, mitä nuo ahdistavilta kuulostavat otsikot pitävät sisällään.
Luin joitakin tekstejä elämästä M:n kanssa. Jo vuosia, vuosia sitten tietyt asiat ottivat päähän suhteessamme. Ja lopulta ne ottivat päähän niin paljon, että etsin itselleni oman kodin ja oman elämän. Luin tekstejä, joiden kirjoittamisesta on nyt pari vuotta. Ajattelin tuolloin, että haluaisin pysyä M:n ystävänä. Se osoittautui sittemmin täysin epärealistiseksi ajatukseksi. Siinä tilanteessa olin vain vielä niin kiinni elämässä, jossa en viihtynyt. Niinpä pidin turvallisena ajatuksena,että M:n säilyttäminen elämässäni olisi mukavaa. Nyt en kaipaa häntä enää lainkaan elämääni. En välitä, mitä hänelle kuuluu tai missä hän menee. Kiva, jos hänellä on kaikki kunnossa ja hyvin, mutta sen asian pohtiminen ei tunnu missään määrin merkitykselliseltä.
Luin tekstejä opiskeluajalta. Olin tuolloin 10 vuotta nuorempi, mutta monet tekstit kuulostivat ihan minulta. Siis siltä, mitä olen nyt. Seison edelleen noiden lukemieni tekstien takana.
Aika kului kuin siivillä. Välillä nauratti. Välillä suututti. Joidenkin tekstien taustoja en enää muistanut. Palasin jälleen kerran myös viime jouluun. Luin jopa sähköposteja, joita jouluna lähetin. Loppujen lopuksi luulen, että ehkä kukaan muu ei lopulta ymmärtänyt, miksi väsyin. Mutta olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että hoidin tilanteen sen hetkisillä voimavaroillani niin hyvin kuin se minun taidoillani on mahdollista hoitaa. Halusin selvittää tilanteen avoimesti, enkä jäänyt hiljaa kärsimään tai puhumaan ainoastaan selän takana.
Luin koiriini liittyviä tekstejä. Vanhemman koiran kanssa on käyty pitkä yhteinen tie. Olen oppinut sen kautta itsestäni ja koirista yleisesti.
Taidan palata menneisiin vuosiin vielä uudelleen. Sukellus menneisiin vuosiin oli viihdyttävä ja jäi ihan kesken, kun eilen yhtäkkiä tajusin kellon olevan reilusti yli puolenyön. Onneksi menneisyyteni ei karkaa mihinkään, vaan tekstit odottavat minua kiltisti bittiavaruudessa. :)
Luin joitakin tekstejä elämästä M:n kanssa. Jo vuosia, vuosia sitten tietyt asiat ottivat päähän suhteessamme. Ja lopulta ne ottivat päähän niin paljon, että etsin itselleni oman kodin ja oman elämän. Luin tekstejä, joiden kirjoittamisesta on nyt pari vuotta. Ajattelin tuolloin, että haluaisin pysyä M:n ystävänä. Se osoittautui sittemmin täysin epärealistiseksi ajatukseksi. Siinä tilanteessa olin vain vielä niin kiinni elämässä, jossa en viihtynyt. Niinpä pidin turvallisena ajatuksena,että M:n säilyttäminen elämässäni olisi mukavaa. Nyt en kaipaa häntä enää lainkaan elämääni. En välitä, mitä hänelle kuuluu tai missä hän menee. Kiva, jos hänellä on kaikki kunnossa ja hyvin, mutta sen asian pohtiminen ei tunnu missään määrin merkitykselliseltä.
Luin tekstejä opiskeluajalta. Olin tuolloin 10 vuotta nuorempi, mutta monet tekstit kuulostivat ihan minulta. Siis siltä, mitä olen nyt. Seison edelleen noiden lukemieni tekstien takana.
Aika kului kuin siivillä. Välillä nauratti. Välillä suututti. Joidenkin tekstien taustoja en enää muistanut. Palasin jälleen kerran myös viime jouluun. Luin jopa sähköposteja, joita jouluna lähetin. Loppujen lopuksi luulen, että ehkä kukaan muu ei lopulta ymmärtänyt, miksi väsyin. Mutta olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että hoidin tilanteen sen hetkisillä voimavaroillani niin hyvin kuin se minun taidoillani on mahdollista hoitaa. Halusin selvittää tilanteen avoimesti, enkä jäänyt hiljaa kärsimään tai puhumaan ainoastaan selän takana.
Luin koiriini liittyviä tekstejä. Vanhemman koiran kanssa on käyty pitkä yhteinen tie. Olen oppinut sen kautta itsestäni ja koirista yleisesti.
Taidan palata menneisiin vuosiin vielä uudelleen. Sukellus menneisiin vuosiin oli viihdyttävä ja jäi ihan kesken, kun eilen yhtäkkiä tajusin kellon olevan reilusti yli puolenyön. Onneksi menneisyyteni ei karkaa mihinkään, vaan tekstit odottavat minua kiltisti bittiavaruudessa. :)
1.8.12
Loman loppu lähenee
Tein sen, mitä juuri kielsin juuri koskaan tekeväni. Luin menneitä kirjoituksia.
Ajelin illalla kotikotoa omaan kotiini ja matkalla ehdin miettiä hirmuisen monia asioita. Yhtenä mieleen putkahtaneista asioista oli viime joulu. En vieläkään hahmota viime joulua kunnolla. En tiedä, oliko silloinen kokemukseni ylireagointia vai täysin ymmärrettävää. En ymmärrä, miksi väsyin niin kovasti. Luulisi, että puolen vuoden perspektiivillä näkisin jotain sellaista, mitä en siinä hetkessä nähnyt. Mutta yksinkertaisesti en keksi mitään loogista syytä sille, miksi juuri siinä hetkessä kaikki tuntui käyvän täysin ylivoimaiseksi.
Kyynelet kohosivat silmiini, kun luin joulukuun blogauksia. Itketti. Kävin joulukuussa ihan kauheaa vääntöä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluaisin tehdä ja mitä jaksan tehdä ja mitä en jaksa tehdä. Olisin halunnut jäädä sairaslomalle. Olisin halunnut olla oppilaiden kanssa normaalisti. Olisin halunnut saada ymmärrystä. Olisin halunnut olla rauhassa. Olisin halunnut luopua kaikesta vastuusta, mutta samaan aikaan halusin ehdottomasti hoitaa kaikki vastuutehtäväni, jotta voisin olla rauhassa.
Olen edelleen surullinen (en tietenkään sillä tavalla aktiivisesti surullinen), etten saanut kollegaani ymmärtämään, että hän oli toiminut väärin. Olen surullinen siitä, että hän on ihmisenä niin sosiaalisesti rajoittunut, ettei hän edes keskustelutilaisuudessa kokenut tarpeelliseksi vilpittömästi pahoitella minun tilannettani. Luulisi jotenkin, että jos ihminen opiskelee opettajaksi, hän on ensinnäkin halukas tekemään ihmisten kanssa töitä ja toisekseen kykenevä tuntemaan ja osoittamaan empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Ei kai sitten.
Viikon päästä loma on todellakin loppumassa. On kivaa mennä töihin. Varmasti tulen kaipaamaan lomasta rauhallisia aamuja, valoisia iltoja, vapautta. Mutta ei loma tunnu lomalta, jos ei välillä mene töihin.
Tulevana lukuvuonna en ole todennäköisesti millään tavalla vastuussa joulujuhlasta. Nelosluokkalaisten vastuulla on itsenäisyysjuhlissa tanssiminen - ja sen valmisteleminen viekin viikkoja ja taas viikkoja. En kuitenkaan ole asiasta yhtään huolissani. En osaa itsenäisyyspäivän tansseja, enkä ole niitä koskaan yksin opettanut. Mutta enpä joudu niitä yksin opettamaan tänäkään vuonna. Kolme vuotta rinnakkaisluokanopena työskennellyt ope jatkaa hommassaan ja hän on liikunnanopettajana ja vastuuntuntoisena puurtajana erittäin hyvä yhteistyökumppani tanssiproggikseen.
Muutoin en ole suonut alkavalle lukuvuodelle oikeastaan paljonkaan ajatuksia. Uniin työt ovat tulleet jo moneen kertaan, mutta itse opetuspuolen juttuja en ole työstänyt vielä lainkaan. Kyllä sitä ehtii sitten viikon päästäkin. Alkava lukuvuosi pitää sisällään tiiminvetäjän hommia, joten todennäköisesti pääsen harjoittelemaan delegoimista ja ihmisten "johtamista". Ei pomottamista, mutta nyt minulla on oikeasti perusteet delegoida ja pitää kokonaiskuvan narut käsissäni. Joulukuussa olin riviopettaja siinä missä kaikki muutkin juhlasta vastuussa olleet, joten olisi ollut asiatonta lähteä delegoimaan ja johtamaan.
Lupaan itselleni, että tänä lukuvuonna en enää suostu sanomaan liian usein "minä voin hoitaa", vaan nostan kissan rehellisesti pöydälle ja valtuutan muutkin tekemään ja ottamaan vastuuta. (Senkin voi - niin uskon - tehdä asiallisesti, ystävällisesti ja huumorilla.:)
Ajelin illalla kotikotoa omaan kotiini ja matkalla ehdin miettiä hirmuisen monia asioita. Yhtenä mieleen putkahtaneista asioista oli viime joulu. En vieläkään hahmota viime joulua kunnolla. En tiedä, oliko silloinen kokemukseni ylireagointia vai täysin ymmärrettävää. En ymmärrä, miksi väsyin niin kovasti. Luulisi, että puolen vuoden perspektiivillä näkisin jotain sellaista, mitä en siinä hetkessä nähnyt. Mutta yksinkertaisesti en keksi mitään loogista syytä sille, miksi juuri siinä hetkessä kaikki tuntui käyvän täysin ylivoimaiseksi.
Kyynelet kohosivat silmiini, kun luin joulukuun blogauksia. Itketti. Kävin joulukuussa ihan kauheaa vääntöä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja mitä haluaisin tehdä ja mitä jaksan tehdä ja mitä en jaksa tehdä. Olisin halunnut jäädä sairaslomalle. Olisin halunnut olla oppilaiden kanssa normaalisti. Olisin halunnut saada ymmärrystä. Olisin halunnut olla rauhassa. Olisin halunnut luopua kaikesta vastuusta, mutta samaan aikaan halusin ehdottomasti hoitaa kaikki vastuutehtäväni, jotta voisin olla rauhassa.
Olen edelleen surullinen (en tietenkään sillä tavalla aktiivisesti surullinen), etten saanut kollegaani ymmärtämään, että hän oli toiminut väärin. Olen surullinen siitä, että hän on ihmisenä niin sosiaalisesti rajoittunut, ettei hän edes keskustelutilaisuudessa kokenut tarpeelliseksi vilpittömästi pahoitella minun tilannettani. Luulisi jotenkin, että jos ihminen opiskelee opettajaksi, hän on ensinnäkin halukas tekemään ihmisten kanssa töitä ja toisekseen kykenevä tuntemaan ja osoittamaan empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Ei kai sitten.
Viikon päästä loma on todellakin loppumassa. On kivaa mennä töihin. Varmasti tulen kaipaamaan lomasta rauhallisia aamuja, valoisia iltoja, vapautta. Mutta ei loma tunnu lomalta, jos ei välillä mene töihin.
Tulevana lukuvuonna en ole todennäköisesti millään tavalla vastuussa joulujuhlasta. Nelosluokkalaisten vastuulla on itsenäisyysjuhlissa tanssiminen - ja sen valmisteleminen viekin viikkoja ja taas viikkoja. En kuitenkaan ole asiasta yhtään huolissani. En osaa itsenäisyyspäivän tansseja, enkä ole niitä koskaan yksin opettanut. Mutta enpä joudu niitä yksin opettamaan tänäkään vuonna. Kolme vuotta rinnakkaisluokanopena työskennellyt ope jatkaa hommassaan ja hän on liikunnanopettajana ja vastuuntuntoisena puurtajana erittäin hyvä yhteistyökumppani tanssiproggikseen.
Muutoin en ole suonut alkavalle lukuvuodelle oikeastaan paljonkaan ajatuksia. Uniin työt ovat tulleet jo moneen kertaan, mutta itse opetuspuolen juttuja en ole työstänyt vielä lainkaan. Kyllä sitä ehtii sitten viikon päästäkin. Alkava lukuvuosi pitää sisällään tiiminvetäjän hommia, joten todennäköisesti pääsen harjoittelemaan delegoimista ja ihmisten "johtamista". Ei pomottamista, mutta nyt minulla on oikeasti perusteet delegoida ja pitää kokonaiskuvan narut käsissäni. Joulukuussa olin riviopettaja siinä missä kaikki muutkin juhlasta vastuussa olleet, joten olisi ollut asiatonta lähteä delegoimaan ja johtamaan.
Lupaan itselleni, että tänä lukuvuonna en enää suostu sanomaan liian usein "minä voin hoitaa", vaan nostan kissan rehellisesti pöydälle ja valtuutan muutkin tekemään ja ottamaan vastuuta. (Senkin voi - niin uskon - tehdä asiallisesti, ystävällisesti ja huumorilla.:)
20.7.12
helppo elämä..
..rikas isä ja koira, koira.
Niin laulaa Juliet Jonesin sydän.
Ja jotenkin se pitää paikkansa. Olen joskus pohtinut, miten helpolla olen aina kaikesta päässyt. Oikeastaan elämäni suurin paha ja kauheus on ollut äidin sairastuminen. Mitään muita suuria vastoinkäymisiä ei ole ollut.
Tai sitten elämän sujuvuus johtuu kasvatuksesta. Minulle on aina muistettu kertoa, miten taitava ja osaava olen. Miten hyvin osaan asioita ja miten nätisti tuokin vaate sopii tai miten hienon kortin osasin piirtää tai miten hienosti soitin viulua. Yhä edelleen toistuvasti äiti ja isä saavat tuntemaan minut erityiseksi ja taitavaksi siinä, mihin ikinä keksinkään ryhtyä.
Olen tässä vanhettuessani pohtinut sitä aina vain enemmän. En ole missään määrin kaunis tai rohkea tai supertaiteellinen tai erikoisen erityinen. Siis maailman mittakaavassa. Mutta minut on saatu uskomaan, että osaan ja pystyn.
Olen aina ollut hyvä koulussa. Arvosanojen eteen ei ole tarvinnut tehdä töitä kuin vasta yliopiston matematiikan cumua suorittaessa. Silloinkaan työmäärä ei tuntunut kohtuuttomalta.
Olen myös aina ollut taitava sosiaalisesti. Minulla on ollut ystäviä koulussa ja olen kuulunut siihen luokan "suosittujen" ryhmään, jolla on ollut vaikutusvaltaa. Saan ihmiset nauramaan ja osaan käyttäytyä asiallisesti haasteellisissakin tilanteissa. En silti ole hymyilevä mukautuja, joka suostuu kaikkeen vain miellyttääkseen muita. Pystyn miellyttämään, mutta tarvittaessa kykenen puolustamaan omia ajatuksiani kynsin ja hampain.
"Jos haluaisit, sinusta tulisi huippuviulisti", sanoi viulunsoitonopettajani joskus nuoruudessa. "Mutta sinä et halua." Enkä halunnutkaan. Harjoittelin minimaalisen vähän ja olin silti ihan kelpoviulisti yli kymmenen vuotta.
"Oletko sä harrastanut telinevoimistelua, kun olet tässä niin hyvä", kysyi liikunnanopettaja yläasteella. En ole ikinä harrastanut mitään liikuntaa. Silti sain liikunnasta muistaakseni parikin kertaa kympin. Ihan vain siksi, että olin mukana positiivisella mielellä, tein parhaani, kannustin muita - ja kai olin sitten keskivertoa parempi joissakin lajeissa.
Olen kirjoittanut runoja. Maalannut tauluja. Kirjoittanut satuja. Soittanut. Laulanut. Laskenut matematiikkaa. Harrastanut agilityä (- ja päässyt vuodessa siihen pisteeseen, että tänä vuonna olimme koirani kanssa SM-edustajia). Ja kaikissa niissä olen saanut kuulla, että "sepä sujui hyvin" tai "onpa mainio tuotos". Tuntuu, että mihin vain ryhdyn, opin nopeasti ja etenen.
Nuoruudessa sain joka kesä kesätöitä ilman ongelmia. Lukion jälkeen en päässyt OKL:ään, mutta sekin osoittautui vain hyväksi jutuksi. Sain töitä koulunkäyntiavustajana ja opin elämää ja koulumaailman kiemuroita. Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan. Opiskelujen aikana sain töitä, enkä joutunut koskaan ottamaan opintolainaa - enkä myöskään KOSKAAN elänyt vanhempieni rahoilla, vaan itse tienaamillani koulunkäyntiavustajavuoden rahoilla ja kaupan kassalla tienatuilla rahoilla. Siitä huolimatta en koe koskaan joutuneeni elämään vähillä rahoilla, vaan olen aina pystynyt ostamaan sen, mitä haluan. (Ehkä sitten en halua kovinkaan paljon?)
OKL:stä valmistuttuani sain välittömästi seuraavan kuun alusta oman alani töitä. Ja kaksi vuotta myöhemmin tuo työpaikka muutettiin viraksi - enkä koskaan joutunut taistelemaan viran saadakseni. Nyt keväällä rehtori tarjosi minulle "ylennystä". Minusta tulee tiiminvetäjä. En pyrkinyt tiiminvetäjäksi eikä koko ajatus käynyt pienessä mielessänikään ennen kuin rehtori soitti ja tarjosi vastuutehtävää.
M:sta eroaminen sujui riidattomasti ja helposti ja eron jälkeen hain pankista lainan ja ostin oman asunnon.
Ja tässä kohtaa alkaa tulla omituinen fiilis. Olenko päässyt jotenkin ihan liian helpolla? Tiedän, etten ihan oikeasti ole lainkaan erityislahjakas. Miksi silti kaikki sujuu niin vaivattomasti?
Vanhempani ovat aivan tavallisia työläisiä, jotka ovat rakentaneet yksityisyrittäjinä omaisuutensa. Sukuni on vielä tavallistakin tavallisempi savolaisista koostuva suulas, huumorintajuinen joukko, jossa yliopistossa opiskelleita taitaa minun lisäkseni olla vain ihan muutama. Voiko kasvatuksella ihan oikeasti saada luotua ihmisen, joka uskoo itseensä ja sitä kautta myös menestyy ja onnistuu?
Niin laulaa Juliet Jonesin sydän.
Ja jotenkin se pitää paikkansa. Olen joskus pohtinut, miten helpolla olen aina kaikesta päässyt. Oikeastaan elämäni suurin paha ja kauheus on ollut äidin sairastuminen. Mitään muita suuria vastoinkäymisiä ei ole ollut.
Tai sitten elämän sujuvuus johtuu kasvatuksesta. Minulle on aina muistettu kertoa, miten taitava ja osaava olen. Miten hyvin osaan asioita ja miten nätisti tuokin vaate sopii tai miten hienon kortin osasin piirtää tai miten hienosti soitin viulua. Yhä edelleen toistuvasti äiti ja isä saavat tuntemaan minut erityiseksi ja taitavaksi siinä, mihin ikinä keksinkään ryhtyä.
Olen tässä vanhettuessani pohtinut sitä aina vain enemmän. En ole missään määrin kaunis tai rohkea tai supertaiteellinen tai erikoisen erityinen. Siis maailman mittakaavassa. Mutta minut on saatu uskomaan, että osaan ja pystyn.
Olen aina ollut hyvä koulussa. Arvosanojen eteen ei ole tarvinnut tehdä töitä kuin vasta yliopiston matematiikan cumua suorittaessa. Silloinkaan työmäärä ei tuntunut kohtuuttomalta.
Olen myös aina ollut taitava sosiaalisesti. Minulla on ollut ystäviä koulussa ja olen kuulunut siihen luokan "suosittujen" ryhmään, jolla on ollut vaikutusvaltaa. Saan ihmiset nauramaan ja osaan käyttäytyä asiallisesti haasteellisissakin tilanteissa. En silti ole hymyilevä mukautuja, joka suostuu kaikkeen vain miellyttääkseen muita. Pystyn miellyttämään, mutta tarvittaessa kykenen puolustamaan omia ajatuksiani kynsin ja hampain.
"Jos haluaisit, sinusta tulisi huippuviulisti", sanoi viulunsoitonopettajani joskus nuoruudessa. "Mutta sinä et halua." Enkä halunnutkaan. Harjoittelin minimaalisen vähän ja olin silti ihan kelpoviulisti yli kymmenen vuotta.
"Oletko sä harrastanut telinevoimistelua, kun olet tässä niin hyvä", kysyi liikunnanopettaja yläasteella. En ole ikinä harrastanut mitään liikuntaa. Silti sain liikunnasta muistaakseni parikin kertaa kympin. Ihan vain siksi, että olin mukana positiivisella mielellä, tein parhaani, kannustin muita - ja kai olin sitten keskivertoa parempi joissakin lajeissa.
Olen kirjoittanut runoja. Maalannut tauluja. Kirjoittanut satuja. Soittanut. Laulanut. Laskenut matematiikkaa. Harrastanut agilityä (- ja päässyt vuodessa siihen pisteeseen, että tänä vuonna olimme koirani kanssa SM-edustajia). Ja kaikissa niissä olen saanut kuulla, että "sepä sujui hyvin" tai "onpa mainio tuotos". Tuntuu, että mihin vain ryhdyn, opin nopeasti ja etenen.
Nuoruudessa sain joka kesä kesätöitä ilman ongelmia. Lukion jälkeen en päässyt OKL:ään, mutta sekin osoittautui vain hyväksi jutuksi. Sain töitä koulunkäyntiavustajana ja opin elämää ja koulumaailman kiemuroita. Seuraavana vuonna pääsin opiskelemaan. Opiskelujen aikana sain töitä, enkä joutunut koskaan ottamaan opintolainaa - enkä myöskään KOSKAAN elänyt vanhempieni rahoilla, vaan itse tienaamillani koulunkäyntiavustajavuoden rahoilla ja kaupan kassalla tienatuilla rahoilla. Siitä huolimatta en koe koskaan joutuneeni elämään vähillä rahoilla, vaan olen aina pystynyt ostamaan sen, mitä haluan. (Ehkä sitten en halua kovinkaan paljon?)
OKL:stä valmistuttuani sain välittömästi seuraavan kuun alusta oman alani töitä. Ja kaksi vuotta myöhemmin tuo työpaikka muutettiin viraksi - enkä koskaan joutunut taistelemaan viran saadakseni. Nyt keväällä rehtori tarjosi minulle "ylennystä". Minusta tulee tiiminvetäjä. En pyrkinyt tiiminvetäjäksi eikä koko ajatus käynyt pienessä mielessänikään ennen kuin rehtori soitti ja tarjosi vastuutehtävää.
M:sta eroaminen sujui riidattomasti ja helposti ja eron jälkeen hain pankista lainan ja ostin oman asunnon.
Ja tässä kohtaa alkaa tulla omituinen fiilis. Olenko päässyt jotenkin ihan liian helpolla? Tiedän, etten ihan oikeasti ole lainkaan erityislahjakas. Miksi silti kaikki sujuu niin vaivattomasti?
Vanhempani ovat aivan tavallisia työläisiä, jotka ovat rakentaneet yksityisyrittäjinä omaisuutensa. Sukuni on vielä tavallistakin tavallisempi savolaisista koostuva suulas, huumorintajuinen joukko, jossa yliopistossa opiskelleita taitaa minun lisäkseni olla vain ihan muutama. Voiko kasvatuksella ihan oikeasti saada luotua ihmisen, joka uskoo itseensä ja sitä kautta myös menestyy ja onnistuu?
13.6.12
hetkiä, joihin en halua palata
Joskus sukellan tämän blogin menneisiin kirjoituksiin. Teen sitä kylläkin ihan äärimmäisen harvoin (ja siitä syystä en ihan aina huomaa aikaisempiin postauksiin kirjoitettuja kommentteja, pahoittelut siitä!:). Joskus kuitenkin käyn läpi esimerkiksi sitä, mitä ajattelin silloin, kun kolme vuotta sitten jäin kesälomalle ja taakse jäi ensimmäinen oma oppilaskatraani.Kevään mittaan palasin myös usein viime joulun tunteisiin ja onnekseni olen todennut päässeeni täydellisesti yli joulun pohjakosketuksesta.
Mutta on tiettyjä hetkiä, joiden olemassaolo käy mielessä aika ajoin, mutta joihin en halua tai uskalla palata.
Ensinnäkin en halua palata juurikaan niihin vuosiin, jotka vietin M:n kanssa. Ei niissä vuosissa varsinaisesti mitään kammottavaa tai hirveää ole, mutta tämä nykyinen elämäni on niin paljon parempaa, ja näin kahden vuoden perspektiivillä silloinen elämäni jotenkin niin ei-sitä-mitä-haluan-oikeasti, että en halua lukea niitä tekstejä. En halua palata siihen ahdistukseen, mikä loppua kohden vahvistui päivä päivältä. En halua lukea sitä, miten minua ärsyttivät ja suututtivat niin monet jutut M:ssa. En halua lukea, mitä tunteita M:n itsekeskeisyys aiheutti.
Ehkä haluan palata niihin sitten joskus. Ehkä haluan jossain vaiheessa katsella, millainen olin hieman yli parikymppisestä melkein kolmekymppiseksi asti. Nyt se kaikki on vielä liian lähellä. En ole innostunut näkemään M:a livenäkään - tosin pystyn siihen kyllä, jos tilanne niin vaatii ja on hänen kanssaan tullut oltua samoissa kekkereissä useampaankin otteeseen, kun yhteisiä kavereita on runsain mitoin. Joka tapauksessa, jos en koe tärkeäksi palata niihin vuosiin tapaamalla M:a, miksi vapaaehtoisesti palaisin niihin vuosiin bloginkaan kautta?
Toiseksi on se hetki, jonka kirjoittamista koko alkupätkän tekstillä välttelin. (Olisin voinut todeta tuon alun lyhyesti ja kirjoittaa sitten heti sen, mitä oikeasti ihan tietoisestikin välttelen.)
Muistan, että sen tekstin otsikko on "." En muista tarkalleen vuotta enkä muista edes vuodenaikaa. Hassua, etten muista vuotta enkä vuodenaikaa. Se on outoa. Mutta muistan sen otsikon. Pelkkiä pisteitä. En muista sisällöstä oikeastaan mitään, mutta sen muistan, että peräkkäin taisi olla useampikin bloggaus, jonka otsikko oli pelkkiä pisteitä.
Se on hetki, jonka jälkeen pelkäsin puhelinsoittoja useamman vuoden ajan. Nykyään en onneksi enää pelkää. (Tai sitten "tällä hetkellä en onneksi pelkää". Miten sen nyt sitten sanoisi..)
Se on hetki, kun olin juuri saanut äidiltä puhelun kautta tiedon rintasyövästä.
Joskus ajattelen, että minun pitäisi lukea sen päivän bloggaukset läpi. Jostain syystä se ajatus käy silloin tällöin mielessä. Että pitäisi ehkä lukea ne. Ja ne sitä seuraavatkin bloggaukset. Mutta en uskalla. En halua. En pysty. Ehkä sitten joskus. Milloin? En tosiaankaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi tuntuu siltä, että minun pitäisi lukea ne tekstit.
Äiti voi oikein hyvin tällä hetkellä ja tauti on tällä hetkellä selätetty. En suoraan sanottuna ole kovinkaan kärryillä kaikissa sairaalakäynneissä ja tutkimuksissa ja hoidoissa ja piikityksissä.. Mutta tiedän, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. Muistan, että silloin kaikista mustimpana hetkenä kirjoitin, että tauti tulee olemaan osa elämääni ikuisesti (tai mitenköhän sen ilmaisin..) Että aina tulee jälkitarkastuksia ja sen sellaisia, joten tämä tilanne ei tule enää koskaan poistumaan. Että paluuta menneeseen ei enää koskaan ole.
Nyt (tai tällä hetkellä?) olen asian kanssa jo sen verran sinut, että voin puhua äidin sairaudesta ilman suuria tunnevyöryjä. Siitä huolimatta en tahdo lukea niitä sanoja, jotka varmasti välittömästi palauttavat mieleen sen puhelun, jonka jälkeen monet asiat eivät enää olleet ennallaan.
En siis ihan aina tiedä, miksi tätä blogia kirjoitan. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni, mutta jos en palaa koskaan lukemaan menneitä, miksi vaivaudun kirjoittamaan? En tiedä. En edes harkitse blogin lopettamista tai kirjoittamisesta luopumista ylipäätään, mutta silti mietityttää, että miksi tallennan elämääni tekstiksi, jos en lue tekstejä.
Ehkä blogi on jonkinlainen viemäristö, johon kaadan hyviä ja pahoja juttuja ja sinne ne sitten valuvat. Bittiavaruuden viemäristöön.
Mutta on tiettyjä hetkiä, joiden olemassaolo käy mielessä aika ajoin, mutta joihin en halua tai uskalla palata.
Ensinnäkin en halua palata juurikaan niihin vuosiin, jotka vietin M:n kanssa. Ei niissä vuosissa varsinaisesti mitään kammottavaa tai hirveää ole, mutta tämä nykyinen elämäni on niin paljon parempaa, ja näin kahden vuoden perspektiivillä silloinen elämäni jotenkin niin ei-sitä-mitä-haluan-oikeasti, että en halua lukea niitä tekstejä. En halua palata siihen ahdistukseen, mikä loppua kohden vahvistui päivä päivältä. En halua lukea sitä, miten minua ärsyttivät ja suututtivat niin monet jutut M:ssa. En halua lukea, mitä tunteita M:n itsekeskeisyys aiheutti.
Ehkä haluan palata niihin sitten joskus. Ehkä haluan jossain vaiheessa katsella, millainen olin hieman yli parikymppisestä melkein kolmekymppiseksi asti. Nyt se kaikki on vielä liian lähellä. En ole innostunut näkemään M:a livenäkään - tosin pystyn siihen kyllä, jos tilanne niin vaatii ja on hänen kanssaan tullut oltua samoissa kekkereissä useampaankin otteeseen, kun yhteisiä kavereita on runsain mitoin. Joka tapauksessa, jos en koe tärkeäksi palata niihin vuosiin tapaamalla M:a, miksi vapaaehtoisesti palaisin niihin vuosiin bloginkaan kautta?
Toiseksi on se hetki, jonka kirjoittamista koko alkupätkän tekstillä välttelin. (Olisin voinut todeta tuon alun lyhyesti ja kirjoittaa sitten heti sen, mitä oikeasti ihan tietoisestikin välttelen.)
Muistan, että sen tekstin otsikko on "." En muista tarkalleen vuotta enkä muista edes vuodenaikaa. Hassua, etten muista vuotta enkä vuodenaikaa. Se on outoa. Mutta muistan sen otsikon. Pelkkiä pisteitä. En muista sisällöstä oikeastaan mitään, mutta sen muistan, että peräkkäin taisi olla useampikin bloggaus, jonka otsikko oli pelkkiä pisteitä.
Se on hetki, jonka jälkeen pelkäsin puhelinsoittoja useamman vuoden ajan. Nykyään en onneksi enää pelkää. (Tai sitten "tällä hetkellä en onneksi pelkää". Miten sen nyt sitten sanoisi..)
Se on hetki, kun olin juuri saanut äidiltä puhelun kautta tiedon rintasyövästä.
Joskus ajattelen, että minun pitäisi lukea sen päivän bloggaukset läpi. Jostain syystä se ajatus käy silloin tällöin mielessä. Että pitäisi ehkä lukea ne. Ja ne sitä seuraavatkin bloggaukset. Mutta en uskalla. En halua. En pysty. Ehkä sitten joskus. Milloin? En tosiaankaan tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi tuntuu siltä, että minun pitäisi lukea ne tekstit.
Äiti voi oikein hyvin tällä hetkellä ja tauti on tällä hetkellä selätetty. En suoraan sanottuna ole kovinkaan kärryillä kaikissa sairaalakäynneissä ja tutkimuksissa ja hoidoissa ja piikityksissä.. Mutta tiedän, että tällä hetkellä kaikki on hyvin. Muistan, että silloin kaikista mustimpana hetkenä kirjoitin, että tauti tulee olemaan osa elämääni ikuisesti (tai mitenköhän sen ilmaisin..) Että aina tulee jälkitarkastuksia ja sen sellaisia, joten tämä tilanne ei tule enää koskaan poistumaan. Että paluuta menneeseen ei enää koskaan ole.
Nyt (tai tällä hetkellä?) olen asian kanssa jo sen verran sinut, että voin puhua äidin sairaudesta ilman suuria tunnevyöryjä. Siitä huolimatta en tahdo lukea niitä sanoja, jotka varmasti välittömästi palauttavat mieleen sen puhelun, jonka jälkeen monet asiat eivät enää olleet ennallaan.
En siis ihan aina tiedä, miksi tätä blogia kirjoitan. Kirjoittaminen on ehdottomasti minulle tärkeä tapa ilmaista itseäni, mutta jos en palaa koskaan lukemaan menneitä, miksi vaivaudun kirjoittamaan? En tiedä. En edes harkitse blogin lopettamista tai kirjoittamisesta luopumista ylipäätään, mutta silti mietityttää, että miksi tallennan elämääni tekstiksi, jos en lue tekstejä.
Ehkä blogi on jonkinlainen viemäristö, johon kaadan hyviä ja pahoja juttuja ja sinne ne sitten valuvat. Bittiavaruuden viemäristöön.
8.6.12
lomalla
Olenkohan siitä tänne joskus kirjoittanut.. Siitä, että parasta kaikessa on se, kun ensin tehdään ikävät jutut alta pois / syödään pahimmat karkit / jne. jotta sitten jäljellä on enää se paras ja ihanin? Että oikeastaan parasta ei olekaan se paras ja ihanin vaan se, että se paras ja ihanin on ihan kohta saavutettu.
Siksi olo on nyt vähän ristiriitainen. Jee, olen lomalla! Paras on nyt saavutettu. Mutta parhaassa on se vika, että kun se on saavutettu, se tulee myös jossain kohtaa loppumaan. Parhaat karkit loppuvat. Loma loppuu. Jep. Se ajatus on täysin älytön, koska karkkeja saa aina lisää ja lomiakin tulee tämän jälkeen - ja tietysti se fakta, että kehtaankin kitistä, kun lomaa on edessä yli yhdeksän viikkoa. Mutta silti. Toukokuussa jokainen päivä oli kohti lomaa. Nyt jokainen päivä on kohti syksyä.
Yritän sivuuttaa tämän ajatuksen ja elää ennemminkin tässä hetkessä.
Kesässä parasta on se, että saan elää omassa tahdissani ja tehdä ihan mitä haluan. Saan laiskotella, jos laiskottaa tai järjestää kiireitä, jos haluan. En kestäisi ollenkaan sellaista lomaa, että kaikki päivät olisi suunniteltu etukäteen ja tietäisin jo toukokuussa, mitä tulen tekemään heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tai kesäkuun 16. päivä. Se olisi ihan painajaismainen loma. Ei se olisi loma. Loma on minulle jotain sellaista, milloin elämä etenee omalla painollaan ja melkein jokainen päivä on yllätys. Toki olen sopinut kesälle muutamia päiviä, joiden sisällön tiedän jo nyt. Mutta noin keskimäärin pyrin tälläisiä aikataulutuksia välttämään.
Ensimmäisten neljän lomapäivän aikana olen puuhannut mm. seuraavia asioita:
* Syönyt rauhallisia ja pitkiä aamiaisia parvekkeella löhöillen.
* Nukkunut joka päivä ainakin yhdet päiväunet.
* Treenannut ja kouluttanut agilityä.
* Kisannut agilityssä.
* Ulkoillut yksin ja seurassa.
* Nähnyt pikkuveljeä päivällisen merkeissä.
En siis mitään suurta tai ihmeellistä. Mutta ihan parasta on tämä, mitä nyt teen täällä Lahdessa vanhempieni luona. Toinen koirista tuijottaa minua juuri nyt ja haluaisi ulos puuhailemaan. Voin kantaa läppärin nurmikolle, pitää yhteyttä kavereihin netitse, juoda kupposen lämmintä kahvia auringonpaisteesta nauttien, syödä banaanin, heitellä koirille palloa ja halkoa ja hätistellä itikoita. Voisin tehdä myös paljon muuta: mennä kaupungille, sopia tapaavani Lahden ystäviä, ulkoiluttaa koiria... Mutta ei ole pakko, jos juuri nyt ei tee mieli.
Loma. :)
Siksi olo on nyt vähän ristiriitainen. Jee, olen lomalla! Paras on nyt saavutettu. Mutta parhaassa on se vika, että kun se on saavutettu, se tulee myös jossain kohtaa loppumaan. Parhaat karkit loppuvat. Loma loppuu. Jep. Se ajatus on täysin älytön, koska karkkeja saa aina lisää ja lomiakin tulee tämän jälkeen - ja tietysti se fakta, että kehtaankin kitistä, kun lomaa on edessä yli yhdeksän viikkoa. Mutta silti. Toukokuussa jokainen päivä oli kohti lomaa. Nyt jokainen päivä on kohti syksyä.
Yritän sivuuttaa tämän ajatuksen ja elää ennemminkin tässä hetkessä.
Kesässä parasta on se, että saan elää omassa tahdissani ja tehdä ihan mitä haluan. Saan laiskotella, jos laiskottaa tai järjestää kiireitä, jos haluan. En kestäisi ollenkaan sellaista lomaa, että kaikki päivät olisi suunniteltu etukäteen ja tietäisin jo toukokuussa, mitä tulen tekemään heinäkuun viimeisenä viikonloppuna tai kesäkuun 16. päivä. Se olisi ihan painajaismainen loma. Ei se olisi loma. Loma on minulle jotain sellaista, milloin elämä etenee omalla painollaan ja melkein jokainen päivä on yllätys. Toki olen sopinut kesälle muutamia päiviä, joiden sisällön tiedän jo nyt. Mutta noin keskimäärin pyrin tälläisiä aikataulutuksia välttämään.
Ensimmäisten neljän lomapäivän aikana olen puuhannut mm. seuraavia asioita:
* Syönyt rauhallisia ja pitkiä aamiaisia parvekkeella löhöillen.
* Nukkunut joka päivä ainakin yhdet päiväunet.
* Treenannut ja kouluttanut agilityä.
* Kisannut agilityssä.
* Ulkoillut yksin ja seurassa.
* Nähnyt pikkuveljeä päivällisen merkeissä.
En siis mitään suurta tai ihmeellistä. Mutta ihan parasta on tämä, mitä nyt teen täällä Lahdessa vanhempieni luona. Toinen koirista tuijottaa minua juuri nyt ja haluaisi ulos puuhailemaan. Voin kantaa läppärin nurmikolle, pitää yhteyttä kavereihin netitse, juoda kupposen lämmintä kahvia auringonpaisteesta nauttien, syödä banaanin, heitellä koirille palloa ja halkoa ja hätistellä itikoita. Voisin tehdä myös paljon muuta: mennä kaupungille, sopia tapaavani Lahden ystäviä, ulkoiluttaa koiria... Mutta ei ole pakko, jos juuri nyt ei tee mieli.
Loma. :)
27.5.12
ensivaikutelmasta
Viikonloppuna olin koiratapahtumassa, jossa leiripaikalle kokoontui parisenkymmentä ihmistä koirineen ympäri Suomen. Tähän asti olen tottunut siihen, että koiraporukoissa tavalla tai toisella jengi huomioi ympärillä olevat ihmiset, koska yhteinen harrastus sitoo ja luo puheenaiheita.
Tarkoitus oli tehdä yhdessä treenipisteessä tokotreeniä ja paikalla oli hommaan hankittu vetäjäkin. Suurin osa väestä marssi muille treenipisteille, joten tokopisteelle jäi vain minä ja kaksi muuta ihmistä koirineen. Odottelin homman alkua, mutta käden (tai tassun) käänteessä homma olikin kääntynyt niin, että kaksi muuta koiran omistajaa ryhtyi puuhaamaan keskenään ja latelivat listan asioista, joita he aikovat tehdä. Seisoimme treenipisteen kouluttajan kanssa silmät pyöreinä, kun tämä touhukas kaksikko ryhtyi puuhiin. He eivät kiinnittäneet minuun tai kouluttajaan oikeastaan mitään huomiota. Olimme kai hetkellisesti näkymättömiä.
Siinä kohtaa rupesi tympäisemään rankalla kädellä. Sanoin näille kahdelle, että oliko ehkä kuitenkin tarkoitus tehdä yhdessä jotain ja että minäkin olisin halukas osallistumaan tekemiseen. Sain epämääräisen vastauksen, joka ei millään tavalla viestinyt, että kaksikko olisi pahoillaan siitä, että jäin heti alusta täysin homman ulkopuolelle. "Meillä on ensi viikonloppuna tokon SM-kisat, ni..." Selitys hiipui eikä minulle auennut, miksen voisi osallistua tästä huolimatta treenaamiseen. Kaksikko jatkoi omaa treeniään ja minä seisoskelin sivussa. Lopulta sain tarpeekseni ja vein koirani juomaan. Hakeuduin tuttujen ihmisten luo ja jätin tokoilematta.
"Mulkut."
Sellainen ensivaikutelma tästä kaksikosta jäi.
Kyse ei ollut mistään tokoleiristä tai sm-kisoihin valmentavasta tapahtumasta vaan puhtaasti tutustumisen ja hauskan ajanvieton merkeissä vietettävästä viikonlopusta. Pääpointti siis nimenomaan oli, että rodun kanssa puuhaavat ihmiset tutustuisivat toisiinsa.
Tapahtumassa oli mukana myös useita muita minulle vieraita ihmisiä. Kukaan muu ei herättänyt ärtymisen tunteita, sillä kaikki muut suhtautuivat toisiinsa ystävällisen huomioivasti. Sillä tavoin, miten vieraaseen ihmiseen nyt on kohteliasta suhtautua.
Siinä päivän edetessä ehdin pohtia, että ensivaikutelmasta on todella vaikea päästä irti. En enää ollut kiinnostunut tutustumaan tähän kaksikkoon eikä houkuttanut pätkääkään hakeutua heidän seuraansa, että voisin muuttaa ensivaikutelmaa. Ihan parissa minuutissa nämä kaksi ihmistä onnistuivat luomaan mielikuvan, että minä olen vähäpätöinen häiriötekijä, jota ei tarvitse huomioida. Sittemmin kävi ilmi, että toinen on rodun yhdistyksen puheenjohtaja. Voi kiesus. Eipä ole tarvetta hakeutua tuon yhdistyksen jäseneksi jatkossakaan.
Onneksi tapahtuma oli tästä ensivaikutelmapohdinnasta huolimatta erittäin onnistunut ja naurua riitti yön tunteihin asti. :)
Tarkoitus oli tehdä yhdessä treenipisteessä tokotreeniä ja paikalla oli hommaan hankittu vetäjäkin. Suurin osa väestä marssi muille treenipisteille, joten tokopisteelle jäi vain minä ja kaksi muuta ihmistä koirineen. Odottelin homman alkua, mutta käden (tai tassun) käänteessä homma olikin kääntynyt niin, että kaksi muuta koiran omistajaa ryhtyi puuhaamaan keskenään ja latelivat listan asioista, joita he aikovat tehdä. Seisoimme treenipisteen kouluttajan kanssa silmät pyöreinä, kun tämä touhukas kaksikko ryhtyi puuhiin. He eivät kiinnittäneet minuun tai kouluttajaan oikeastaan mitään huomiota. Olimme kai hetkellisesti näkymättömiä.
Siinä kohtaa rupesi tympäisemään rankalla kädellä. Sanoin näille kahdelle, että oliko ehkä kuitenkin tarkoitus tehdä yhdessä jotain ja että minäkin olisin halukas osallistumaan tekemiseen. Sain epämääräisen vastauksen, joka ei millään tavalla viestinyt, että kaksikko olisi pahoillaan siitä, että jäin heti alusta täysin homman ulkopuolelle. "Meillä on ensi viikonloppuna tokon SM-kisat, ni..." Selitys hiipui eikä minulle auennut, miksen voisi osallistua tästä huolimatta treenaamiseen. Kaksikko jatkoi omaa treeniään ja minä seisoskelin sivussa. Lopulta sain tarpeekseni ja vein koirani juomaan. Hakeuduin tuttujen ihmisten luo ja jätin tokoilematta.
"Mulkut."
Sellainen ensivaikutelma tästä kaksikosta jäi.
Kyse ei ollut mistään tokoleiristä tai sm-kisoihin valmentavasta tapahtumasta vaan puhtaasti tutustumisen ja hauskan ajanvieton merkeissä vietettävästä viikonlopusta. Pääpointti siis nimenomaan oli, että rodun kanssa puuhaavat ihmiset tutustuisivat toisiinsa.
Tapahtumassa oli mukana myös useita muita minulle vieraita ihmisiä. Kukaan muu ei herättänyt ärtymisen tunteita, sillä kaikki muut suhtautuivat toisiinsa ystävällisen huomioivasti. Sillä tavoin, miten vieraaseen ihmiseen nyt on kohteliasta suhtautua.
Siinä päivän edetessä ehdin pohtia, että ensivaikutelmasta on todella vaikea päästä irti. En enää ollut kiinnostunut tutustumaan tähän kaksikkoon eikä houkuttanut pätkääkään hakeutua heidän seuraansa, että voisin muuttaa ensivaikutelmaa. Ihan parissa minuutissa nämä kaksi ihmistä onnistuivat luomaan mielikuvan, että minä olen vähäpätöinen häiriötekijä, jota ei tarvitse huomioida. Sittemmin kävi ilmi, että toinen on rodun yhdistyksen puheenjohtaja. Voi kiesus. Eipä ole tarvetta hakeutua tuon yhdistyksen jäseneksi jatkossakaan.
Onneksi tapahtuma oli tästä ensivaikutelmapohdinnasta huolimatta erittäin onnistunut ja naurua riitti yön tunteihin asti. :)
27.3.12
mitä helvettiä.
En ymmärrä, mikä saa ihmiset suhtautumaan epäasiallisesti - ja suorastaan täysin asiattomasti - käyttäytyviin ihmisiin nöyrän hiljaisesti ja anna-tulla-vaan-minä-kuuntelen-kiltisti -tyylillä. Joku törppö tulee, rikkoo kaikkia soveliaisuuden rajoja, toimii sosiaalisesti täysin taitamattomasti, vaatii täysin käsittämättömiä asioita. Ja sitten siihen vastataan, että "Ymmärrän. Yritän tehdä asialle jotain."
Mitä helvettiä? Noin niin kuin oikeasti.
Jos joku vaatii asiattomia, käyttäytyy epäkohteliaasti, hyppii törkeästi nenille, niin eihän siihen nyt todellakaan vastata, että "yritän tehdä asialle jotain". Siihen vastataan ystävällisen asiallisesti ja kaunistelematta, että
"Kiitos mielipiteestäsi, mutta ikävä kyllä asiat on jo päätetty. Sinun mielipidettäsi kysyttiin ennen tapahtumaa ja mielipiteesi huomioitiin täysin. Ikävä kyllä emme enää jälkikäteen muuta jo päätettyjä asioita. Ymmärrät varmasti, että jos ottaisimme sinun muuttuneen mielipiteesi huomioon, joutuisimme ottamaan huomioon kaikkien muidenkin 150 ihmisen muuttuneen mielipiteen - ja kuten varmasti ymmärrät, se ei mitenkään ole mahdollista. Lisäksi varmasti ymmärrät, että nyt tehtyyn työhön on käytetty lähes viikon verran työtunteja, joten sikälikin on täysin mahdotonta ryhtyä tekemään samaa työtä enää uudelleen alusta etenkin, kun uudelleen tekemistä vaativan kirjallinen mielipide on huomioitu etukäteiskyselyssä. Kiitos yhteydenotostasi."
Lupauduin hoitamaan kyseisen homman ensi syksynä päävastuullisena. Saa nähdä, annetaanko lupa minulle, vai pidetäänkö minua "liian suorapuheisena". Työhön lupautuessani nimittäin ilmoitin, että minä en päävastuussa ollessani aio ottaa kyseisenlaista nenille hyppimistä vastaan, vaan jokaisen mielipide on yhtä arvokas ja jokaista kuunnellaan päätöksen teon jälkeen yhtä paljon.
Tälle nenille hyppijälle ei varmaan kukaan ole koskaan sanonut, että "et voi toimia noin" tai "lopeta" tai "ikävä kyllä sinun mielipiteelläsi ei ole mitään merkitystä" tai "tuo on kiellettyä". Tämä ihminen on todennäköisesti saanut kaikkialta ympäristöstään erittäin röyhkeästä käytöksestään johtuen palautetta, joka suorastaan karjuu, että "OLE RÖYHKEÄ! NIIN SAAT SANASI KUULUVIIN JA SINUA TOTELLAAN! VOIT VAIKUTTAA IHAN MIHIN TAHANSA, VAIKKEI ASIA SINULLE MITENKÄÄN KUULUISI!"
Erään henkilön kohdalla nettimaailmassa alle vuosi sitten ilmoitin yhteisössä ihan julkisesti, että nyt riitti. Ilmoitin, että käytös on erittäin epätoivottavaa ja epäkohteliasta. Ilmoitin, että jos aikuinen ihminen ei ole kykenevä kertomaan mielipiteitään tarkoitushakuisesti loukkaamatta ja provosoimatta, niin silloin on ikävä kyllä vain jätettävä kyseinen yhteisö ja siirryttävä jonnekin muualle. Kerroin, että aikuisen ihmisen on kyettävä kontrolloimaan omaa toimintaansa ja rajaamaan epäasiallinen käytös pois. Onneksi pystyin tämän ilmoituksen tekemään, sillä olen kyseisen yhteisön ylläpitäjä.
Ja mikä parasta ja uskoa opettajuuteeni lisäävää on se, että kyseinen ihminen piti muutamien kuukausien yhteisötauon ihan omasta päätöksestään ja sen jälkeen palasi - ja on tämän jäljiltä käyttäytynyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Ehkä hänelle ei oikeasti kukaan ollut aiemmin sanonut, että kyseinen käytös on loukkaavaa ja että aikuisen ihmisen on kyettävä omaa käytöstään säätelemään.
Huh. Vihaisuuteni alkaa lauhtua. Toivon, että oikeasti saan kyseisen työtehtävän ensi syksynä vastuulleni, sillä mielestäni tämän öykkärin on aika saada rajoja toiminnalleen.
Mitä helvettiä? Noin niin kuin oikeasti.
Jos joku vaatii asiattomia, käyttäytyy epäkohteliaasti, hyppii törkeästi nenille, niin eihän siihen nyt todellakaan vastata, että "yritän tehdä asialle jotain". Siihen vastataan ystävällisen asiallisesti ja kaunistelematta, että
"Kiitos mielipiteestäsi, mutta ikävä kyllä asiat on jo päätetty. Sinun mielipidettäsi kysyttiin ennen tapahtumaa ja mielipiteesi huomioitiin täysin. Ikävä kyllä emme enää jälkikäteen muuta jo päätettyjä asioita. Ymmärrät varmasti, että jos ottaisimme sinun muuttuneen mielipiteesi huomioon, joutuisimme ottamaan huomioon kaikkien muidenkin 150 ihmisen muuttuneen mielipiteen - ja kuten varmasti ymmärrät, se ei mitenkään ole mahdollista. Lisäksi varmasti ymmärrät, että nyt tehtyyn työhön on käytetty lähes viikon verran työtunteja, joten sikälikin on täysin mahdotonta ryhtyä tekemään samaa työtä enää uudelleen alusta etenkin, kun uudelleen tekemistä vaativan kirjallinen mielipide on huomioitu etukäteiskyselyssä. Kiitos yhteydenotostasi."
Lupauduin hoitamaan kyseisen homman ensi syksynä päävastuullisena. Saa nähdä, annetaanko lupa minulle, vai pidetäänkö minua "liian suorapuheisena". Työhön lupautuessani nimittäin ilmoitin, että minä en päävastuussa ollessani aio ottaa kyseisenlaista nenille hyppimistä vastaan, vaan jokaisen mielipide on yhtä arvokas ja jokaista kuunnellaan päätöksen teon jälkeen yhtä paljon.
Tälle nenille hyppijälle ei varmaan kukaan ole koskaan sanonut, että "et voi toimia noin" tai "lopeta" tai "ikävä kyllä sinun mielipiteelläsi ei ole mitään merkitystä" tai "tuo on kiellettyä". Tämä ihminen on todennäköisesti saanut kaikkialta ympäristöstään erittäin röyhkeästä käytöksestään johtuen palautetta, joka suorastaan karjuu, että "OLE RÖYHKEÄ! NIIN SAAT SANASI KUULUVIIN JA SINUA TOTELLAAN! VOIT VAIKUTTAA IHAN MIHIN TAHANSA, VAIKKEI ASIA SINULLE MITENKÄÄN KUULUISI!"
Erään henkilön kohdalla nettimaailmassa alle vuosi sitten ilmoitin yhteisössä ihan julkisesti, että nyt riitti. Ilmoitin, että käytös on erittäin epätoivottavaa ja epäkohteliasta. Ilmoitin, että jos aikuinen ihminen ei ole kykenevä kertomaan mielipiteitään tarkoitushakuisesti loukkaamatta ja provosoimatta, niin silloin on ikävä kyllä vain jätettävä kyseinen yhteisö ja siirryttävä jonnekin muualle. Kerroin, että aikuisen ihmisen on kyettävä kontrolloimaan omaa toimintaansa ja rajaamaan epäasiallinen käytös pois. Onneksi pystyin tämän ilmoituksen tekemään, sillä olen kyseisen yhteisön ylläpitäjä.
Ja mikä parasta ja uskoa opettajuuteeni lisäävää on se, että kyseinen ihminen piti muutamien kuukausien yhteisötauon ihan omasta päätöksestään ja sen jälkeen palasi - ja on tämän jäljiltä käyttäytynyt paremmin kuin koskaan aiemmin. Ehkä hänelle ei oikeasti kukaan ollut aiemmin sanonut, että kyseinen käytös on loukkaavaa ja että aikuisen ihmisen on kyettävä omaa käytöstään säätelemään.
Huh. Vihaisuuteni alkaa lauhtua. Toivon, että oikeasti saan kyseisen työtehtävän ensi syksynä vastuulleni, sillä mielestäni tämän öykkärin on aika saada rajoja toiminnalleen.
3.3.12
!kevät!
Aivan mieletön sää.
Nämä tälläiset päivät ovat niitä, kun jotenkin ymmärrän, millaista olisi olla maanis-depressiivisyyden maanisessa vaiheessa. Tulee mieleen paljon asioita ja sensuuri tai itsehillintä tai joku sen tapainen ei oikein toimi. Voisin hyvin kuvitella tuhlaavani rahani tälläisessä mielialassa tai kertovani julkisesti jonkin salaisuuksistani, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrottavaksi.
Parvekkeen lasit ovat niin likaiset, ettei niistä oikein näe läpi, mutta ei haittaa. Lian näkeminen tarkoittaa, että aurinko paistaa. :)
Nämä tälläiset päivät ovat niitä, kun jotenkin ymmärrän, millaista olisi olla maanis-depressiivisyyden maanisessa vaiheessa. Tulee mieleen paljon asioita ja sensuuri tai itsehillintä tai joku sen tapainen ei oikein toimi. Voisin hyvin kuvitella tuhlaavani rahani tälläisessä mielialassa tai kertovani julkisesti jonkin salaisuuksistani, jota ei todellakaan ole tarkoitettu kerrottavaksi.
Parvekkeen lasit ovat niin likaiset, ettei niistä oikein näe läpi, mutta ei haittaa. Lian näkeminen tarkoittaa, että aurinko paistaa. :)
14.2.12
hetki, joka pitää muistaa
Tänään koin töissä taas niitä hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kirjatuksi muistiin. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka pitäisi pystyä säilömään pulloon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten teelusikallisittain nautiskella kaaoksen tai ahdistuksen hetkellä hyvää mieltä.
Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.
Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)
Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.
Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.
Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.
Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.
"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"
Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?
----------
Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)
Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.
Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)
Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.
Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.
Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.
Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.
"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"
Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?
----------
Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)
9.2.12
pystyin siihen.
Tänään piti lähettää Kevätpörriäiseen materiaalit. Vuosi vuoden perään homma on ollut aina vähän hankalampaa. Kukaan ei oikein innostu. Ketään ei nappaa. Minä olin pörrivastaavana useamman vuoden ja kypsyin täysin siihen materiaalin haalimiseen ja myyntivaiheessa kolikoiden kinuamiseen. Summa ei koskaan täsmännyt myytyjen lehtien kanssa ja aina oli niitä, jotka ottivat lehden, mutta koskaan rahoja ei kuulunut. Niinpä sitten lopulta ilmoitin, että nyt on jonkun muun vuoro. Vaihdoin pörrivastuutehtävän kirjastotätivastuuseen. Ja hyvä niin.
Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.
Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)
Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.
Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.
Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."
Tänään tosiaan piti lähettää materiaali. Viimeistään tänään. Ja tokihan kukaan ei ole siitä sitten huolehtinut, koska päävastuuhenkilö on ollut puoli vuotta sairauslomalla ja toisen vastuuhenkilön nimeä en edes tiedä. Juttelin työkaverini kanssa alkuviikosta ja kyselin, että mitenköhän ne pörrit. Hän sanoi kirjoittavansa muistutuksen, että torstaina materiaalin pitää olla opehuoneessa. Ja niin hän kirjoitti valkotaululle tiedon asiasta ja pisti nimensä ilmoituksen alle.
Olen luokkani kanssa osallistunut joka vuosi tähän tempaukseen, koska homma on etenkin pienistä oppilaista erittäin jännää. Niin tänäkin vuonna. Tulostin muksujen tarinat ja vein ne muistutusviestin allekirjoittaneen opettajan lokeroon. Tänä aamuna hämmästykseni oli suuri, kun lokeron omistaja - ja ilmoituksen allekirjoittaja - oli täysin ihmeissään paperinipustani. Ei hän niitä kuulemma ajatellut kerätä. Sanoin vilpittömän hämmentyneenä, että oletin automaattisesti, että viestin allekirjoittanut on asiassa jotenkin osallisena. Kyseinen opettaja tuijotti minua ja sanoi, ettei hän millään tänään ehdi lähettää töitä eteenpäin. Hän hiljeni ja jatkoi tuijottamistani. Tunsin, miten puristin huuleni yhteen. Painostava hiljaisuus oli juuri niin painostavaa kuin se vain voi olla. Pystyin säilyttämään ystävällisen hymyn kasvoillani ja pitämään silti suuni kiinni. Tämä ei TODELLAKAAN ole minun vastuutehtäväni. Teki mieleni sanoa, että "älä hoida, kyllä se hoitaa kenen vastuulla se on!" mutta jätin sanomatta, koska se olisi ollut vittuilua. (Tosin onhan se jotenkin tragikoomista, että tämä sama ihminen lausahti minulle juurikin nuo sanat vain 2 kuukautta sitten.)
Minullakin oli kiire juosta suoraan muihin juttuihin työpäivän jälkeen, joten en nähnyt mitään syytä tällä kertaa ottaa hommaa vastuulleni. Kohautin harteitani ja totesin, etten osaa ottaa asiaan kantaa. Minua tuijottavat kasvot näyttivät ärtyneiltä.
Lopulta pörreistä yllättäen ja ilmeisen vastentahtoisesti vastuuseen päätynyt opettaja käveli pois ja minua inhotti. Toinen puoli minusta hihkui, että "pystyin siihen!" ja toinen karjui ihan yhtä kovalla äänellä, että "olisin voinut auttaa!". Kuitenkin tiedän, että tuo auttaminen olisi tarkoittanut sitä, että en olisi oikeastaan auttanut, vaan ottanut homman kokonaan itselleni. Ei se ole auttamista - tai ei ainakaan sellaista auttamista, mitä minä auttamisesta ajattelen. Se olisi ollut jonkun muun työn tekemistä.
Myöhemmin iltapäivällä juteltiin kyseisen opettajan kanssa hyvässä hengessä, eikä häntä selvästikään jäänyt mitenkään rassaamaan, etten avannut suutani ja sanonut niitä joulukuun vesittäneitä sanoja "Kyllä mä voin tehdä."
11.1.12
olen hyvä työssäni.
Kai se on jotenkin todella väärin ja epäsuomalaista sanoa sitä, mutta sanon sen silti. Olen hyvä työssäni. Toki on heikkouksia. Sen mennyt joulukuu osoitti. Mutta yritän ottaa siitä opikseni.
Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.
Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.
Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.
Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.
Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.
Sen sijaan vahvuuteni on erilaisten sosiaalisten tilanteiden lukutaito. Se tuntuu välillä itsestäkin hämmentävältä, että "mistä minä huomasin, että tuo ajatteli noin" tai "mistä tiesin, että tässä tilanteessa uskaltaa toimia näin, mutta jonkun toisen kanssa samassa tilanteessa ei voisi näin toimia". Jotenkin tiedostamattomalla tasolla osaan siis valita toimintatapoja, jotka sopivat sille henkilölle, johon toimintani kohdistan.
Hämmästelin eräänä päivänä jälleen kerran, miten ryhdyin käyttäytymään tavalla, joka on aivan erilainen kuin miten normaalisti toimisin. Uimahallivuorollamme itselleni täysin vieras lapsi alkoi hankalaksi. Uimaopettaja suhtautui lapseen kylmäkiskoisen tiukasti. Napakkaa puhetta ja suoria ohjeita. Päälauseita ja auktoriteettia. Juu. Se olisi toiminut varmaankin valtaosaan lapsista siinä tilanteessa. Niin minäkin olisin toiminut, jos olisi teorian tasolla kysytty, että "miten toimisit, jos oppilas ei tottele uimaopettajaa". Seurasin tilannetta sivusta, koska tiedän, että uimaopettajat eivät juurikaan pidä siitä, että luokanopettaja menee kaikkiin tilanteisiin sekaan sähläämään. Ja ymmärrän sen kyllä. Mutta tällä kertaa toiminta ei näyttänyt johtavan mihinkään. Pikkuhiljaa hivuttauduin lähemmäs ja lopulta lapsi käyttäytyi niin asiattomasti uimaopettajaa kohtaan, että uimaopettaja käski muksun viereeni sivustalle istumaan. Alkoi sellainen show, että oksat pois. Itkua, hammasten kiristelyä, huutoa, rimpuilua... Koko arsenaali. Pysyin täysin tyynenä. En lähtenyt millään tasolla juttuun mukaan vaan kävin omalta puoleltani keskustelua kuin se olisi vain yksi arkinen kahvipöytäkeskustelu. Ja kaikkiin mä-karkaan-täältä-mä-haluun-en-suostu -juttuihin vastasin, että "ikävä kyllä se ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." ja tarjosin vaihtoehtoa, joka oli joko minun vieressäni/sylissäni istuminen tai uimaharjoituksiin osallistuminen.
Vähitellen huudosta katosi terä. Lähellä istunut toinen opettajakin tuli tilanteeseen. Hän yritti maanitella ja suostutella lasta. En tiedä, mistä sen tiesin, mutta oli aivan selvää, että maanittelu on aivan väärä reitti. Minä en lähtenyt maanitteluun lainkaan mukaan, vaan kerroin jälleen ystävällisellä toteavan tyynellä äänellä, että voidaan ihan hyvin istua tässä katselemassa uintiharjoituksia, mutta TOKI on mahdollista osallistua, jos haluaa, mutta se ei ole alkuunkaan välttämätöntä. Ihan yhtä hyvä vaihtoehto on vain istua. Lopulta lapsi sujahti huulet edelleen mielenosoituksellisesti mutrulla uimaan, mutta teki joka tapauksessa uimaopettajan ohjeiden mukaisia juttuja. Ja viimein mukaan tuli myös hiven hymyä, kun kävin vinkkaamassa, miten uintia voisi turvallisesti harjoitella.
Myöhemmin muistin, että olen valinnut identtisen tyynen, toteavan ja rauhallisen linjan saman lapsen kanssa kerran aiemminkin kuukausia sitten. En tunnistanut kyseistä lasta uimahallissa kuin vasta raivarien jälkeen. Ja jostain syystä siitä huolimatta valitsin täysin saman tavan reagoida häneen kuin viime hepulikerrallakin.
Tuntuu erittäin hyvältä, kun huomaa, että osaa toimia lasten ja nuorten kanssa. Olen hyvä työssäni ja kaiken lisäksi pidän työni tekemisestä.
10.1.12
parempi olo
Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.
(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)
Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.
(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)
Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.
9.1.12
olotiloja
Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.
Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.
Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.
Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.
Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.
Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.
Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.
Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.
Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.
Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.
Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.
Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.
Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.
Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.
Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.
Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.
Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.
Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.
Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.
Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.
Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)