vahvuuteni ja heikkouteni

Heikkouteni

Kengät ovat aika ehdoton heikkouteni. Tykkään ostaa itselleni mieluisia kenkiä. Ne kengät ovat vain hyvin harvoin - jos koskaan? - yleisiä muoti-ihanteita noudattavia, sillä karsastan naismaisia aikuisia (korko)kenkiä yli kaiken. Ne eivät vain ole tyyliäni. Sen sijaan pidän punaisista pienistä kengistä, hassuista kengistä, söpöistä kengistä ja erikoisista kengistä. Ja ennen kaikkea kengistä, joilla on mukava tallustella, olivat ne minkä näköiset tahansa.

Eteisemme pursuilee kenkiäni. Niitä on ihan hirveän monta paria. Eikä asiaa auta yhtään, vaikka puoliso yrittää rajoittaa (hyvässä hengessä kuitenkin) ostoskeluani. Eilisen ja tämän päivän aikana olen ihan suunnittelematta ja epähuomiossa ostanut kolmet kengät. Kaikki ne ovat tulleet lopulta kuitenkin tarpeeseen, vaikka tarve onkin tullut vasta siinä kenkiä ostaessa mieleen. ;) Lenkkarit: agilitykentälle. Saappaat: koirametsälle. Icebug-kengät: ensi talven liukkaille. Kaikki kengät on ostettu reiluun alennushintaan, joten ainoa harmi kengistä on se, etteivät ne oikein mahdu mihinkään..

Vahvuuteni
Vahvuuteni liittyy erityisen vahvasti toiseen heikkouteeni. Nimittäin lähes täydelliseen suuntavaistottomuuteeni. Eksyn aina ja jatkuvasti enkä muista reittejä paikasta toiseen, vaikka olisin ajanut samaa tietä kymmeniä kertoja. Tai no. Kyllä minä reitit jossain vaiheessa opin - mutta ihan vain niin, että risteyksissä menen sinne, mikä näyttää tutulta. Välillä unohdan, mikä näyttää tutulta ja joudun arpomaan. Näin tapahtuu joka viikko agilityyn mennessä ja tullessa. Edestakaisia matkoja on tullut tehtyä (ensin navigaattorin avulla ja sitten jopa ilman apuvälinettä!) montakymmentä. Silti en meinaa muistaa, mihin pitäisi mennä.

Ja siinä kohtaa tullaan vahvuuteeni. En hermostu oikeastaan koskaan, vaikka olenkin jatkuvasti ihan eksyksissä. Kai siihen on sitten vaan niin tottunut, etten osaa ollenkaan hermoilla, vaikka kadottaisin melkein itsenikin. Jos autossa on bensaa ja ajasta ei ole pulaa, voin ihan huoletta kurvailla ylimääräisiä mutkia. Kerran löysin itseni ihan väärästä kaupungista lopulta. Ja siinä kohtaa meinasin ihan oikeasti hermostuakin, sillä olin auttamattomasti myöhässä eläinlääkärille sovitusta tapaamisesta.

Viimeisin eksyminen tapahtui viikko sitten ystäväni asunnossa. Tuo huikea lukaali rakentuu kahdesta huoneesta, keittiöstä ja vessasta. Olin tekemässä lähtöä illanvietosta kotiin. (Ja tämä kaikki ihan selvin päin, sitä täytyy vielä korostaa, ettei tule vääriä mielikuvia.) Puin eteisessä kengät jalkaani ja pistin takin päälle. Nostin laukun teatraalisella heilautuksella olalleni ja kurkistin olohuoneeseen. "Moikka, mä lähden nyt kotiin!" Kymmenpäinen sekalainen seurakunta vastasi moikkaukseeni. Käännähdin ympäri ja tartuin ovenkahvaan. Olin varmasti aika pikkuisen hämmästyneen näköinen. Edessäni ei ollutkaan rappukäytävä. Tuijotin vessaan. Vessan ja rappukäytävän ovet ovat siis vastapäätä toisiaan. En olisi osannut valita oikeaa ovea, vaikka olisin istunut miettimään.

Pitkästä aikaa tunsin itseni todella typeräksi. Yleensä minua itseänikin heti kättelyssä vain hihityttää eksymiseni, mutta teatraalinen lähtemiseni ja moikkaamalla saatu kaikkien huomio veti olon ihan hetkeksi melko noloksi. Ei voi olla totta, että eksyin 50 neliön asunnossa. Tai oikeastaanhan minä eksyin 4 neliön eteisessä.

Ja kyse ei siis ollut mistään epähuomiossa tehdystä väärän oven avaamisesta. Mielestäni tartuin ulko-oven kahvaan. Kehitysvammainen suuntavaistoni väitti ulko-oven sijaitsevan juuri siinä

Autoon istuessa sentään jo nauratti.

Voi jestas.

koiraharrastuksen kääntöpuoli

Ilmeisesti ei ole olemassakaan sellaista harrastusta, joka olisi pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Vai onko?

Koiraharrastus sellainen ei ainakaan ole. Ensinnäkin kyse on elävästä olennosta, joka sairastelee ja kulkee elämän päätökseensä useimmiten ennen omistajaansa. Toisekseen: yhdistystoiminta. Tarvitseeko asiaa sen enempää selittää? Kyyninen minä väittää, että sellaista yhdistystä, puoluetta, järjestöä, "yhteisen edun" puolesta työtä tekevää järjestöä ei olekaan, joka toimisi täysin puhtaat jauhot pussissa.

Ärsyttää suunnattomasti, että "vallan kahvaan" päässyt ihminen sekoaa täysin. En olisi uskonut, että tämä poliitikkoja kohtaan tuntemani syvä epäluuloisuus voidaan siirtää suoraan yhdistysaktiiveihin. Yhdistyksen hallitukseen päässeiltä karkaa mopo hanskasta välittömästi ja alkaa kähmintä, selän takana puhuminen, saunaosastolla tehtyjen päätösten läpi murjominen jne. Tai sitten jos hallituksen jäsenet ovatkin mielestään hyvällä asialla, niin sitten vähintään edellisten hallitusten jäsenet kirkuvat karmeita solvauksia eikä samalle hiekkalaatikolle mahdu millään. Tai sitten jos edellisten hallitusten jäsenet eivät lähde rimanalituksiin, niin sitten siihen toimintaan ryhtyy ainakin joku, jonka naapurin koiran kasvattajan serkun kaimaa Se Yksi toinen on haukkunut ja siksi tämä joku on oikeutettu puukottamaan selkään sitä kolmatta joka hymyili joskus Sille Yhdelle sellaisella tavalla että pakosti on jotain kähmintää siellä! Tai sitten muistellaan jotain Jatkosodan aikaisia riitoja, joiden perusteella riidoista tietämättömätkin jaetaan leireihin, vaikkei mihinkään leiriin haluaisi kuuluakaan.

Aivan hulvatonta, siis!

Mikä siinä on, ettei täysin yhteisen asian (=koirarodun tulevaisuus) puolesta pystytä tekemään yhteistä työtä? Miksi lupaillaan vaikka mitä, ja sitten tehdäänkin ihan jotain muuta? Miten täysipäisestä ihmisestä kuoriutuu kähmijä? Mikä saa toimimaan yhteisen edun nimissä aivan päin h*lvettiä?

Minä en ikinä ikinä ikinä halua lähteä yhdistystoimintaan mukaan sen enempää, mitä siinä jo nyt pakon sanelemana olen. Hallituksen toimintaan en aio osallistua pitkällä tikullakaan ja muutenkin yritän pysyä kaikesta mahdollisesta päätöksentekoa ja suurempaa vastuuta vaativista toimista erittäin etäällä. En halua ikimaailmassa joutua tilanteeseen, jossa minusta kuoriutuu se kähmijä ja kaikin puolin mätä yhdistyshirviö.

ihmisiä

Eläessäni olen tavannut muutaman ihmisen, jotka ovat jollain tavalla vedonneet minuun hirmu vahvasti, vaikken heitä juurikaan tunne. Kaikki nämä ihmiset ovat olleet naisia.

Ihan ensimmäinen minuun vahvasti vedonnut ihminen on ollut opettajani. Ekasta luokasta neljänteen minua opettanut nainen oli varmaankin ihan tavallinen ihminen, mutta pieneen hemuliin hän iski kuin salama. Niin kai usein ekaluokanopettaja tekee. (Hän on syy, miksi itse olen samalla alalla.) Ei siis mitään erityisen ihmeellistä tässä ihastuksessa - enkä nyt tarkoita oikeastaan sellaista ihastusta, mitä tunnetaan, kun haluaisi vaikkapa ryhtyä seurustelemaan. Tarkoitan sellaista syvää ihastelun ja sielunkumppanuuden tunnetta. Sellaista oloa, että tuo ihminen on sellainen, jota voisin ihastella vaikka miten pitkään.

Toinen ihastuksen kohteeni on ollut jostain syystä viittomakielen opettajani. Nyt jälkikäteen viittomaharrastuksen lopahdettua olen tavannut kyseisen ihmisen useaan kertaan. Enää en näe sitä, mikä minuun tuolloin lukioikäisenä vetosi.

Ja nyt olen löytänyt taas ihmisen, joka vetoaa minuun ihan hirmuisen kovasti. Katson tämän ihmisen ilmeitä ja eleitä ja voisin vain jatkaa katsomista. Hänen puheensa kuulostaa siltä, etten oikein osaa kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Kaikki kuulostaa niin mietityltä ja syvästi pohditulta. Perustelut kuulostavat uskomattoman viisailta. Hän suhtautuu lapsiinsa kadehdittavalla tavalla. Hän kohtelee koiraani uskomattomalla ymmärryksellä. Hän suhtautuu elämään niin kadehdittavan suorasti ja rehellisesti, etten voi kuin ihailla. Tuttuni, joka tuntee tämän minua ihastuttavan naisen jo pidemmältä ajalta, kertoi naisen jakavan mielipiteitä. Toiset vihaavat häntä heti. Toiset rakastavat.

Istuin tunnin tänään kuuntelemassa tämän naisen puheita. Hän kertoi aivoinfarktin saaneesta ystävästään. Puhuimme paljon koirista. Juttelimme terveydestä ja sairaudesta. Kotiin ajaessa tunsin oloni kevyeksi. Ikään kuin stressi olisi poistunut, vaikken puhunutkaan mistään minua stressaavasta. Ainoastaan kuuntelin tämän henkilön mielipiteitä.

Minuun vetoavat kai jossain määrin sellaiset vahvat naiset, jotka tuntuvat turvallisilta ja käyttäytyvät niin, että luovat tunteen siitä, että he tietävät mitä tekevät. Täysin todellisuudesta irrotettuna tuntuu siltä, että haluaisin käpertyä tälläisten naisten jalkoihin, ottaa vastaan silityksen ja kuulla tälläisen henkilön kertovan minulle, että elämä tulee sujumaan hyvin. Että minun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. Että kaikki tulee olemaan kunnossa.

Tiedän, etten tule enää koskaan saamaan tälläistä kohtelua keneltäkään - olenhan aikuinen. Tiedän myös, etteivät nämä ihailemani ihmiset ole täydellisiä. Heillä on varmasti ärsyttäviä piirteitä ja osa heidän hyvin perustelluista mielipiteistään on vääriä. Oikeastaan on onni, etten tunne heistä ketään niin hyvin, että mielikuvani kadehdittavan täydellisestä ihmisestä särkyisi. On erittäin virkistävää, että maailmassa on niitä ihmisiä, joita voi vain ihaillen katsella ja kuunnella.

suuria päätöksiä BY kassatäti

Lähi-Siwaan astellessani en edes muistanut, että tänään on tullut sipaistua silmiin vain ohut kerros ripsiväriä ja kaikki muu on unohtunut. Nappasin hyllystä neljä siideriä ja kävelin jonoon. Olen saanut ostaa siideriä laillisesti nyt 11 vuotta. Ja silti kassajonossa tuntuu vähän syylliseltä. Tai sellaiselta, että kysyyköhän ne paperit vai ei. Pituuteni ei päätä huimaa ja mitä ilmeisemmin ikä korreloi kassatätien mielestä ikään. 151 cm = 15 vuotta. Niinpä olen tavallaan tottunut siihen, että ilman henkkareita on turha mennä saunasiideriä ostamaan.

Jonossa minun edelläni seisova asiakas maksoi ostoksensa ja laskin siiderini kassahihnalle. Olen itsekin tehnyt kai vuoden tai kaksi (miten en muista kuinka pitkään?) kassatädin hommia, joten huomasin kyllä sen kassatädin tekemän pikaisen silmäkulmavilkaisun, jolla kassatäti yritti jo ennen vuoroani tehdä päätöksen kysyäkö papereita vai eikö kysyä.

Vuoroni tuli. Kassatäti ryhtyi lyömään siidereitä kassaan ja teki Sen Vilkaisun ("Katson nyt ihan kunnolla, että onko tuo 18 vai ei.") ... ja jatkoi siiderien kassaan lyömistä. Ojensin Visa-korttini tädille. Yhä edelleen kassatädin ilmeestä näki, että hänen tekisi mieli kysyä paperit, mutta toisaalta tarjoan maksuvälineeksi Visaa. Ja jos hän olettaa minun olevan alle 18, se tarkoittaa sitä, että myös Visa on luvatta käytössäni. Näytin kai niin lainkuuliaiselta, etten joutunut kaivamaan ajokorttia lompakostani. Keräsin siiderit syliini ja astuin ulos Siwasta.

Hississä huomasin, että kasvoni ovat kalpeat, kiitos talven ja laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvasta meikittömyydestäni. Sekin vielä. En joutunut vastaamaan kysymykseen "saanks mä nähdä sun henkkarit?", vaikka näytin karvalakissani ja nuhjaantuneessa ulkoilutakissani erittäin naturellilta..

Ja kotiin marssiessani mielessä pyöri kiivaasti seuraava ajatus:
Otanko tämän positiivisesti vai negatiivisesti? Ajattelenko, että "Jee, vihdoinkin saan siideriä ilman papereiden esiin kaivamista!" vai "Voi paska. Nyt ne ei enää kysy papereita."

En osaa päättää vieläkään, kumpaan ajattelutapaan kallistuisin.

väliaikatietoja

Äitin sytostaattihoitojakso jatkuu. Lääkäri tiesi kertoa kasvainten pienentyneen tähän mennessä annettujen hoitojen ansiosta. Hoito jatkuu kolmella sytostaattihoidolla, jotka annetaan kolmen viikon välein. Sitten katsotaan tilannetta taas uudestaan. Eli maalis-huhtikuun vaihteessa on odotettavissa seuraava katsaus.

Sairaudesta on jotenkin tullut osa arkea. Se ei paina mieltäni enää niin akuutisti ja hirveällä voimalla. Kai näin väistämättäkin käy, kun tilanne jatkuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Pahin terä tylsyy ainakin niinä hetkinä, kun mitään "tavallisesta sairastamisesta ja hoidoista" poikkeavaa ei tapahdu.

hymynaamapäivä

Aamu alkoi seiskaluokkalaisten matematiikalla. Aamutunnit ovat aina kohmeisia ja oppilaat ovat hiljaisia ja hitaita. Tänään jostain syystä oppilaat saivat itsensä käyntiin, joten laaja-alainen erkkaopettaja ja minä saimme sinkoilla pulpetin luota toiselle avaamassa geometrian saloja oppilaille. Tunti sujuu aina paljon leppoisemmin ja mukavammin, kun oppilaat pyytävät apua.

Seuraavalle tunnille sinkosin hengästyneenä muutaman minuutin myöhässä. Rakennuksesta toiseen siirtyminen vie aina oman aikansa, mutta onneksi luokan muut aikuiset olivat jo aloittaneet päivän, joten mitään häiriötä jokatiistaisesta myöhästymisestäni ei aiheudu. Hengästyneenä käynnistelin tietokonetta, jotta saisin kiinni aamun tapahtumista. Koneen uumenista pitäisi löytää viikkosuunnitelma, jotta voisin noudattaa sitä. (Välillä en jaksa odottaa koneen käynnistymistä, vaan vetäisen hatusta tunnin puuhat. Toisinaan satun silti noudattamaan viikkosuunnitelmaani, mutta yleensä en.) Pohdiskelin siinä ääneen, että mitähän sitä pitikään tehdä. Yksi oppilas avasi suunsa ja kertoi, että tarkoitus olisi pitää lukutunti. Niinhän se tosiaan oli. (Mistä ihmeestä tämä oppilas sen tiesi? Kai minä olen asiasta viime viikolla puhunut..) Myönsin, että lukutuntihan se tosiaan pitäisi olla ja ohjeistin jengin hakemaan kirjat lokeroista.

Viiden minuutin kuluttua luokassa vallitsi hipihiljainen työntouhu. Suurin osa oppilaista luki kirjastosta valitsemaansa kirjaa ja osa askarteli täysin omatoimisesti lukupuuhun lehtiä. Niihin jokainen oppilas kirjoittaa arvion lukemastaan kirjasta. Puussamme on jo kymmenisen lehteä, vaikka projekti alkoi vasta pari viikkoa sitten! :)

Yli puoli tuntia myöhemmin avasin suuni ja kerroin, että olisi aika siirtyä välkälle. Siis ykkösluokkalaiseni puursivat oikeastaan täysin omatoimisesti noin 35 minuuttia. Uskomaton suoritus, sillä kutosluokkalaisilleni tuo aika oli viime vuonna lukutunneilla - tai millään muullakaan tunnilla - lähes mahdoton saavuttaa.

Iltapäivällä tehtiin Kevätpörriäisiin viidakkokuvia. Pistin Juno-elokuvan soundtrackin soimaan. Letkeän country-henkisen musiikin soidessa oppilaat piirsivät kuka mitäkin. Palmuja. Leijonia. Marsuja. Koiria. Perhosia. Ja tietenkin vesiputouksia. Vallitsi jälleen hyväntahtoinen ja erittäin omatoiminen henki. Lopputunnista vaihdoin musiikiksi TOHTORI ORFF & HERRA DALCROZEn lastenlauluja. Rokkihenki kohosi huippuunsa. Luokkamme Vili Vilpertti - tuo ikuinen esiintyjä ja tauoton puheripulinen - ryhtyi soittamaan villisti viivotinta. Minä aloitin hirmuisen joraamisen. Mukaan tuli myös työparini. Hetken kuluttua pari oppilastakin alkoi hihittäen jorata. Lopulta kaikki luokan aikuiset ja lähes kaikki luokan lapset rokkasivat luokan keskellä hillittömästi hihittäen. Sydäntä lämmitti katsella myös istumaan jääneitä: ihan ei uskalla tulla tanssimaan, mutta silti naurattaa ihan sydämen pohjasta luokan hurmostila.

Rokkikappale päättyi ja kehotin oppilaita rokkaamaan itsensä välitunnille. Virnuilevat naamat poistuivat pukemaan toppavaatteita päälle.

Viimeisellä tunnilla jatkoimme viidakkojen valmistamista. Koska olemme jääneet Aapisen kertomuksissa pahasti jälkeen, pistin tarinat pyörimään yhteen pötköön. Rokkaava porukka oli välitunnin aikana rauhoittunut ja oppilaat jaksoivat kuunnella puoli tuntia Matin ja Liisan seikkailuita. Eli viimeinenkin tunti sujui omaehtoisen työskentelyn parissa.

Jotenkin tuo porukka on puolessa vuodessa oppinut ottamaan tosi paljon vastuuta omasta työskentelemisestään. Ja he näyttävät nauttivan siitä, että saavat vastuuta. Nähtäväksi jää, tuleeko jossain vaiheessa takapakkeja ja unohtuuko tämä huikea työskentelymotivaatio ajan myötä.

Ryhmissä istuvat oppilaat arvioivat iltapäivällä työrauhanantotaitojaan. Ryhmä antaa itselleen hymynaaman ja minä annan viereen oman arvioni. Ryhmät ovat osoittautuneet todella itsearviointitaitoisiksi ja täydellisiä hymynaamoja on jaettu vain harvoin. ( :) :I ja :( eivät enää ole ainoita vaihtoehtoja, vaan on myös puolihymynaamoja ja puolisuruioita.) Ensimmäistä kertaa itsearviointitoiminnan aloitettuani neljä ryhmää viidestä antoi itselleen hymynaaman ja yksi ryhmä antoi itselleen puolihymynaaman. Minä olin ryhmien kanssa samaa mieltä arvioissani. Hihkuva ja hurraava oppilasmassa järjestäytyi jonoksi eikä meinannut millään pystyä hiljenemään. "Ekaa kertaa me saatiin NOIN monta hymynaamaa!" "Hihiii!"

talvi

Vaikka inhoankin auton ratissa talvea, niin onhan se pakko myöntää, että luonnossa kamera kädessä kävellessä tämä aika vuodesta on parhaimmillaan erittäin parasta.

hallitsematon pelko

Oletko katsonut niitä hassun hauskoja dokumentteja, joissa joku typerä nainen pelkää kanoja _kuollakseen_ tai joku silmälasipäinen ja hikoileva kalju mies pelkää kaloja niin että itkee kalan kuvan nähdessään? Oletko ihan ääneen naureskellut ja katsellut epäuskoisena moista höpöhöpöä? Ajatellut, että "on tuokin idiootti, kun pelkää kanoja. Mitä ne muka tekevät? Ottaisi itseään niskasta kiinni ja lopettaisi mokoman hölmöilyn."

Minä olen.

Oletko koskaan pelännyt mitään niin paljon, että oikeastaan et luule kuolevasi? Tiedät kuolevasi. Se on täysin varmaa.

Minä olen.

Enää ei tunnu niin mahdottomalta asettua kanoja/höyheniä/kaloja/mitä ikinä älytöntä pelkäävän pöksyihin.

Minä pelkään autossa. Kuiva talvi- tai kesäsää on se osa vuodesta, kun voin istua autossa rentona. En siis pelkää autoja sellaisenaan (koska sehän olisi juuri sitä täysin idioottimaista ja höpölöpöä). Kun alkaa sataa vettä tai tie on luminen, alan pelätä. Varsinkin silloin pelottaa, kun kuskina on joku muu kuin minä. En pysty hallitsemaan vauhtia enkä ratin liikkeitä. Pelko saa varpaat kipristymään ja rystyset puristumaan valkoisiksi. Rintaa puristaa. Tuijotan tietä, enkä pysty rentoutumaan. Ulkopuolinen saattaa huomata jännityksen siitä, että lopetan radion musiikin tahdissa laulamisen. En voi jakaa keskittymistäni sekä musiikille että hengissä pysymiselle.

Sillä olen ihan varma, että kuolen kolarissa. Tai ei pelko oikeastaan ole noin suoraviivainen. En oikeastaan tiedä, mitä pelkään kolarissa tapahtuvan. Jotain sellaista, että pelkään kuollakseni. Pelkoni alkoi 12.12.2005, joten tämän kanssa on nyt eletty neljä vuotta.

Tänään ulkona oli sellainen sää, että auton pyörät sutivat kiihdytyksissä ja ABS-jarrut rutisivat pienimmissäkin jarrutuksissa. Aamulla työmatka sujui niin kauan suhteellisen kivuttomasti, kunnes ensimmäisen kerran totesin, ettei auton nopeus kiihdy, koska pyörät vain sutivat, vaikka vaihde on jo kolmosella. Kotimatkalla köröttelin alle seitsemääkymppiä kehällä - koska muutkin tekivät niin. (Ja koska pelkäsin.)

Illalla koiran kanssa treeneihin mennessä pelkäsin jo tosissaan. Ja treeneistä kotiin ajaessa olin niin kauhuissani, että tärisin. Lunta tuprusi. Näkyvyys oli lähes olematon. Autot ohittelivat - tietenkin, koska ajoin hillitöntä alinopeutta - ja jokainen ohittanut auto sai aikaan sellaisen lumipilven, etten nähnyt edes ihan puskurini eteen tullutta ohittajaa. Kaulassa sellaiset lihakset, joiden olemassa olosta en edes tiennyt, kramppasivat. Kun tulin kotiliittymään, alkoi itkettää. Selvisin sittenkin elossa. Hallitsematon pelko purkautui. Ajattelin, että jos joku nyt tulee valittamaan ajonopeudestani, alan itkea ja karjua. Huudan, että pidä sinä vittu se turpasi kiinni ja jos minä haluan pysyä elossa niin älä sinä jumalauta tule sitä minulta kieltämään.

Nyt päätä särkee.

Huomenna olisi ollut tarkoitus lähteä Tahkolle viikonlopuksi laskettelemaan. Onneksi nuorempi koira sairastui vatsatautiin, joten minulla on "oikea" syy jäädä pois matkalta. Oikeasti pelkäsin Tahkon reissua jo viikko sitten. Suunnittelin, että juon itseni humalaan, jotta uskallan autoon kuudeksi tunniksi. Tai jos ottaisi kolme Sirdaludia? Treeneihin illalla ajaessa totesin, ettei viikonloppureissu Tahkoon ole missään määrin tarpeeksi suuri korvaus yhteensä kahdestatoista kuolemanpelon tunnista autossa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos koira ei olisi sairastunut. Olisinko saanut itseni pakotettua autoon? Todennäköisesti sosiaalinen paine olisi pakottanut lähtemään matkaan. Ja todennäköisesti olisin itkenyt autossa, vihannut koko reissua, huokaillut kauhusta ja tuijottanut hiljaa paniikissa ikkunasta edessä aukeavaa kuolemaa. Olisinkohan saanut pakotettua itseni vielä paluumatkaksikin autoon? Voiko pelko mennä jotenkin yli? Olisinko saanut paniikkikohtauksen? Tai ehkä olisin vain kieltäytynyt autoon astumisesta ja etsinyt jostain reitin junalle. Junakin pelottaa, mutta ei yhtä paljon kuin auto.

Tulisi jo kevät. Ihan oikeasti. Ihan oikeasti tulisi jo kevät. Tämä täysin typerä jättimäinen stressinaiheuttaja tuntuu ihan kohtuuttomalta. Ihan kohtuutonta, että joudun kantamaan tätä paniikkia sisälläni typerästä PASKASTA säästä johtuen. Tulisi jo kevät.

uni

Näin unta, että äiti kertoi, ettei sairaudelle voi enää mitään. Itkin sydämeni pohjasta. Olin aivan pohjattoman surullinen. Ja ahdistunut.

Helmikuussa pitäisi tulla uutta tietoa hoitojen etenemisen suhteen. En haluaisi tietää. Oikeastaan uni herätti siihen ajatukseen, että.. Se oli niin ahdistava ja erityisesti surullinen uni. Tiesin, etten voi tehdä mitään. Olen ehkä tietoisestikin ollut ajattelematta sairautta. Olen edelleen kykenemätön tiedostamaan, mihin tämä kaikki voi johtaa. Uni nosti tuota piilotettua ajatusta lähemmäs tietoisuutta.

Olisinpa unohtanut, mistä näin unta.

väsyttää.

Joululomalla alkoi flunssa, joka jatkuu edelleen. Nenä ei enää vuoda eikä ole kipeä olokaan. Mutta yskä on ihan kauhea. Tai no ei se päivällä ole paha. Välillä yskittää niin, että verisuonten liitokset päässä natisevat ja nitisevät. Mutta sitten se menee ohi.

Yöllä on toisin. Parin tunnin välein herään yskimään. Kutina kurkussa on ihan hillitön eikä mene muutamalla yskäisyllä mihinkään. Viime yö oli neljäs erittäin huonosti nukuttu yö. Ja tänä aamuna tuntui ensimmäisen kerran siltä, että jos kovin syvällisesti alan tästä asiasta töissä puhumaan, ratkean kyyneliin.

Olen aina ollut hyvä nukkuja. Ei ongelmia nukahtamisessa, ei ongelmia heräämisessä. Ehkä siitä syystä tämä tuntuu todella kurjalta. Toiveikkaana käyn nukkumaan ja nukahdankin miltei heti - kiitos univelkojen. Kahden tunnin kuluttua herään ja hyvin nopeasti tunnistan kutinan kurkussa. Ei unta tänäkään yönä.

Kaiken valvomisen lisäksi tämä viikko on koulussamme kuusipäiväinen. Teemme sisään helatorstaita seuraavan perjantain. Onneksi ystävä L diilasi minulle tänään reseptillistä yskänlääkettä, jossa komeilee kyljessä punainen kolmio. Kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivon, että ensi yönä saan nukkua. Kello on seitsemän illalla ja jo nyt tuntuu siltä, että voisin käydä yöunille..

Väsyttää.

tyhmää

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

ajatelmia ja muistelmia

Prismassa ammuttiin neljä. Uskomatonta. Siellä, missä minä käyn viikottain ruokaostoksilla. Ja sinne olisi tarkoitus huomennakin mennä. Juuri sille paikalle, missä joku ammuttiin kuoliaaksi juuri eilen. Se on jotenkin ihan käsittämätön ajatus. Ei sellaista tapahdu kuin televisiossa - tai jossain muualla. Ei minun elämässäni.

Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.

--------

Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.

Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.

Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.

Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.

Näin ei tietenkään aina ollut, mutta etenkin harrastukseni loppupistettä kohden ahdistuksen määrä kasvoi kerta kerralta. Lopulta tuli se hetki, jota kohden vääjäämättä ahdistuksen kanssa mentiin. Ratkesin illalla itkemään kieltäydyin täysin enää palaamasta soittotunneille. Olin tuolloin jo kai kahdeksantoista, joten kyse ei ollut mistään lapsellisesta kiukuttelusta. Olin totaalisen väsynyt ahdistumaan. Seuraavana päivänä kävelin kauhusta jäykkänä kukkakauppaan, ostin jonkin valmiskimpun, marssin vielä enemmän kauhuissani konservatoriolle ja astuin soitto-opettajani luokkaan. Annoin kimpun, sanoin että tämä oli tässä ja poistuin. Olin haaveillut tuosta hetkestä vuosia. Haaveilin joka kevät, että saisin pistää rastin "en jatka ensi vuonna"-kohtaan, kun täytettiin lappuja seuraavaa lukuvuotta silmällä pitäen. Sitä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin liikaa sitä hetkeä, kun soitonopettajani kääntää tulevalle lukuvuodelle ilmoittautumispaperin ja huomaa rastin paikan.

Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.

Täytyy kuitenkin sanoa, että orkesterisoittamisesta nautin. Siellä me kaikki lapset saimme olla suhteellisen rauhassa opettajaltamme, (joka siis johti puolisoineen orkesteriamme) koska huomiota vaativia kohteita oli niin paljon.

------

Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.

työmoraalin jatko-osa

Siirrän tämän keskustelun uuden otsikon alle, sillä kommenttilaatikossa pohditaan mielenkiintoisia. :)

Piano kirjoittaa:
Esitän vielä erään ajatuksen aiheeseen liittyen.

Opettajan ammatti on tunnetusti hyvin yksilöön kiinnittynyt ja työtä tehdään vahvasti omalla persoonalla (enemmän kuin monia muita töitä, joissa on selvemmin "virkaminä").

Opettajaprofessioon voi myös liittää yksin suorittamisen kulttuurin.

Kun em. ottaa huomioon, opettajalle oma työ saattaa olla hyvinkin vaikeasti erotettavista - niin yksilön kuin muidenkin erotettavissa - omasta persoonastaan, omasta itsestään.

Tällöin mikä tahansa työstä annettu kommentti, oli se sitten positiivnen tai negatiivinen, on yksilön helppo yhdistää Häneen itseensä kohdistuvana, ei niinkään hänen työhönsä liittyvänä (hän ja työ kun ovat pitkälti sama asia).

Siinä missä monissa ammateissa asiat pystytään pitämään asioina, onko se opettajaprofessiossa niin helppoa vai liittyvätkö ne herkemmin yksilöön itseensä (yksilön ajatuksissa)?

-----

Piano, hyvä kysymys. Väittäisin, että mitä ammattimaisemmin työtään oppii tekemään, sitä enemmän oppii ymmärtämään, että opettajaminää koskevat kommentit eivät suoranaisesti kosketa minua itseäni. Tämä on yksi suurimmista oppimisen kohteistani, joita olen onnistunut kehittämään vuosien aikana. Tätä suhtautumista ei voi opettaa opettajankoulutuslaitoksissa, vaan se on opittava kokemuksen myötä - ja ehkä juuri siitä syystä ensimmäiset pari työvuotta taitavat olla erityisen raskaita opettajan uralla. Minäkin suhtauduin työhöni tuolloin liian kiihkeästi ja otin oppilaiden murheet ja omat epäonnistumiseni kotiin mukaan. Niin kylmältä kuin se kuulostaakin, olen oppinut pitämään oman itseni erossa työni ahdistavista jutuista. Oppilaiden/perheiden murheet eivät mitenkään voi olla minun omia murheitani. Hoidan työni ja työn puitteissa tuen ja kannan oppilasta parhaiden taitojeni mukaan vaikeissa tilanteissa. Mutta kotiin en mitenkään voi tuoda kaikkien maailman - tai edes oman kouluni - lasten murheita.

Työtä tehdään persoonalla varmasti enemmän kuin monia muita töitä, mutta kyllä ainakin minulla on silti töissä suojakuorenani rooli. Se muistuttaa pitkälti omaa itseäni, mutta en silti ole kaiken aikaa opettajaroolissa. (Onneksi. Avopuoliso antaisi varmaan kenkää, jos olisin.. ;)

Tästä opettajan roolista ja palautteenkestokyvystä olen keskustellut paljon lähikollegani/erittäin hyvän ystäväni kanssa. Molemmat koemme, että nykyään pystymme ottamaan erityisesti muksuilta ja heidän vanhemmiltaan tiukkaakin tekstiä vastaan ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Toki etenkin vanhemmat osaavat halutessaan lyödä vyön alle, ja tälläiset jäävät sitten vaivaamaan jossain määrin - mutta samoin voinee käydä muissakin ammateissa. Nauramme tämän työystäväni kanssa usein sitä, että oppilaat saavat aivan vapaasti vihata meitä niin paljon kuin sydämestään haluavat. Minä kestän sen. Minua saa vihata. Minua saa inhota. Minua saa pitää ärsyttävänä. Se ei haittaa. Myös vanhemmat saavat tuntea opettajaminua kohtaan negatiivisia tunteita.

Tämä ei ole pelkkää tyhjää puhetta. Ihan rehellisesti oppilaat saavat vihata minua. He osoittavat kommenttinsa opettajaminälle, sille tyypille, joka kuitenkaan kaikesta huolimatta ei ole se minä, joka olen työni ulkopuolella. Mielestäni opettajan ammattimaisuuteen kuuluu se, että tiettyihin asioihin täytyy oppia suhtautumaan ilman suurta tunnelatausta. Jos tätä ei opi, työstä tulee varmaankin helposti todella rankkaa.

Toki ensimmäisinä työvuosina olisin varmaankin murehtinut kovastikin kotona työpäivän jälkeen, jos joku oppilas olisi kertonut minulle päin naamaa negatiivisia mielipiteitään minusta. Näin ei tainnut koskaan ensimmäisinä työvuosina käydä, tai sitten ne kommentit eivät ole kovin syvästi osuneet, sillä mieleen ei tule ainoatakaan kertaa. Myöhemmin teiniangsikutosluokkalaiset kyllä inhosivat minua joinain hetkinä kovastikin. Mutta silloin olin jo oppinut ottamaan kommentit "oikealla tavalla".

Olen eri mieltä kanssasi Piano siitä, että opettajan ammatti olisi yksin suorittamista. Ehkä oma näkökulmani asiaan on korostuneen vääristynyt, sillä työparini on neljä vuotta ollut opiskeluajan hyvä ystäväni ja sittemmin aloin tehdä inkluusiohenkistä työtä toisen opettajan kanssa yhtäaikaisopetuksena. Olen siis koko urani aikana tehnyt enemmän yhteistyötä kuin suorittanut yksin. Toki opetustyö tuli ensimmäisten kolmen vuoden ajan vedettyä yksin omassa luokassa, mutta yhteistyö rinnakkaisluokan ystäväopettajani kanssa oli niin tiivistä (ja ovi luokkien välillä lähes joka tunti auki), etten mitenkään voi pitää työtäni yksin suorittamisena. Onneksi koulussamme on mahdollisuus tälläiseen työskentelytapaan ja siihen johdon toimesta myös kannustetaan.

työmoraalia vai ei

Opettajan oletetaan tekevän paljon sellaisia asioita, joita ei mitenkään voi tehdä oppituntien (eli käytännössä työajan) puitteissa. Tokihan minullekin on virkasopimukseen kirjattu kolme oppituntien ulkopuolista työtuntia, mutta pari niistä menee viikossa kaiken maailman kokouksiin ja yhteistöihin. Tunnissa ei tee mitään muuta kuin suunnittelee todella suurpiirteisesti tulevan viikon tapahtumat.

Niinpä olen vähän epämääräisen ja omituisen pulman edessä.

Ymmärrän, ettei kukaan (tai ainakaan kovin moni) halua tehdä ilmaista työtä. Opettajan ammatin sanotaan olevan kutsumustyötä, mutta siitä huolimatta työstä pitäisi maksaa sen verran kuin työtunteja kertyy.

Toisaalta. Opettajan työtä ei mitenkään voi tehdä pelkän palkallisen työajan puitteissa. Ei mitenkään.

Siitä seuraa se selkeä ristiriita, että kutsumusammatissa oleva haluaisi tehdä työnsä hyvin, mutta silti ei haluaisi syödä maata omien jalkojen alta tekemällä ilmaista työtä ja viestimällä näin ylemmille tahoille, että "nämä palkkaa kerryttävät työtunnit riittävät työni hyvin hoitamiseen".

Sekavaa.

No. Tässä syksyn aikana olen törmännyt opettajiin, jotka näyttäisivät todellakin pyrkivän puhtaasti maksettujen tuntien puitteissa tehtyyn työmäärään. Ei mitään ylimääräistä. Ja sekös pistää kiehumaan. Tietoisella puolella pystyn perustelemaan tuon työskentelytyylin itselleni, mutta tunnepuolella neljän vuoden työuran kautta työtäni jo jonkin verran tuntevana minua suututtaa. Näiden opettajien oppilaat jäävät todella yksin, eivätkä he pääse kokemaan niitä mukavia juttuja, joita edes jonkin sortin erityispanoksesta oppilaille opettajan toimesta seuraa.

Lisäksi tälläinen "en halua osallistua/tehdä/auttaa, koska se tarkoittaa lisätyötä" -tyyppi aiheuttaa kollegoilleen harmaita hiuksia ja hirmuiset määrät lisätyötä.

Ja kaiken lisätyön päälle suututtaa se, että minä joudun tilanteeseen, jossa olen lähes pakotettu toimimaan "pomona" näille talomme uusille opettajan uraansa aloittaville opettajille. Joudun sanomaan, että "sinä et voi tehdä noin" tai "sinun pitää tehdä näin" tai "tämä asia sinun on nyt vain hoidettava eikä siitä voi luistaa". Eikä minulla ole noiden lauseiden vaatimaa asemaa. Minä olen vain tasavertainen kollega.

Mutta on se nyt hemmetti, jos oppilailta jää juhlia, retkiä ja yhteishenkeä nostattavia juttuja väliin sen takia, että opettaja toteaa, että "emmä viitti".

Oman ärsytyksen läpi kuultaa myös seuraava ajatus: Kyllä näillä uraansa aloittavilla tulee olemaan raskas tie edessään. Surettaa, miten ikävän kuvan he tästä työstä saavat ja miten itselleni vieraalla tavalla he työstämme ajattelevat, kun he jatkuvasti laskevat työtunteja ja ottavat kaiken iltapäiväpuuhailun ylimääräisenä ällöttävänä pakkopullana. He joutuvat mitä ilmeisemmin oppimaan kantapään kautta vielä ihan hirveän paljon. Toivottavasti he jaksavat alkuaikojen läpi ja suostuvat myös oppimaan tämän työn syvempää olemusta.

röh röh

Töissä sairastetaan. Opettajia ropisee kuin mitäkin ja oppilaita on paikalla parhaimmillaan/pahimmillaan oppitunnilla kolme kappaletta. Koulumme on pienoisen hässäkän vallassa, kun tilanteet vaihtuvat päivittäin ja poissaolijoiden määrä vaihtelee päivänkin sisällä runsaasti. Opettajanhuone vaikuttaa täysin vieraalta paikalta, koska suuren osan ajasta enemmistö sohvilla istuvista on sijaisia.

Olen itsekin tehnyt kaksi päivää sijaisopettajan hommia, kun omassa luokassani työskentelee tällä hetkellä viisi aikuista ja tuntuu koomiselta olla siirtämättä ainakin jompaakumpaa opettajista sijaisen tehtäviin. Niinpä minä matematiikanopettajan pätevyydellä varustettuna olin luontainen valinta, kun yläkoulun matematiikanopettaja jäi kotiin sairastamaan.

Lähin esimieheni on ollut aivan otettu siitä, miten mukautuvaisia ja joustavia terveenä pysyneet opettajat ovat olleet. Monet vetävät paria luokkaa yhtä aikaa ja ovat valmiita tekemään ylitöitä. Minusta tuo on ihan itsestäänselvää. Eihän tämä sairastelu ole kenenkään syy ja jos terveet eivät olisi valmiita joustamaan, koko koulu olisi varmaankin kaaoksen vallassa. Ja se vaikeuttaisi ennen kaikkea terveenä pysyneiden työtä. Helpompaa - ja tietysti inhimillisempää - on joustaa ja venyä.

Tänään ja eilen kiitoksia on sadellut molemmilta lähiesimiehiltäni niin paljon, että itseäni melkein nolottaa. Olen tehnyt sitä työtä, joka virkasopimuksessani lukeekin - tosin oppilaat ovat vaihtuneet vanhempiin. Ekaluokkalaisilla on opettaja ja kolme avustajaa ja minä teen opettajan työtä niin kuin pitääkin. Miksi ihmeessä siis nyt perjantai-iltana kello viisi puhelimeni piippaa ja lähiesimieheni vielä lähettää sydämillä varustellun kiitostekstiviestin..? Minut oltaisiin voitu kylmästi vain määrätä tekemään se työ, mitä nyt olen kaksi päivää tehnyt. Mutta minua ei määrätty. Minua pyydettiin erittäin suuresti pahoitellen ja suostumisen jälkeen minua on joka käänteessä kiitelty ja ylistetty.

Tunnen oloni vaivaantuneeksi.

Mutta onhan se tietenkin erittäin hyvää johtamista, että työpanokseni huomioidaan.

tyhjiö

Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.

Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..

1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.

2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.

3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.

Odotan jo ensi kesää.

väliaikatietoja.

Etäispesäkkeitä vastaan hyökätään sytostaateilla. Tukka lähtee. Taas. Tällä kertaa tästä tiedosta puuttui suuri tunnelataus, joka siihen viime kerralla sisältyi. Oikeastaan kaikesta tästä puuttuu edelleenkin se tunnelataus, jota jollain tasolla kaipaan. Haluaisin tuntea jotain tähän asiaan liittyen. En vaan tunne. "Mitä väliä jollain tukalla", taisin tokaista äitille tänään puhelimessa.

Etäispesäkkeet ovat pieniä eikä tulevista ajoista kai osaa sanoa vielä kukaan mitään. Luukuva on joka tapauksessa puhdas ja se tuntuu tässä tilanteessa hyvältä uutiselta. Myös imusolmukkeiden ohutneulanäyte on puhdas. Jossain vaiheessa sytokuurin jälkeen ryhdytään tutkimaan, miten kuuri on vaikuttanut keuhkojen mörköihin. On mahdollista, että katoavat tai sitten eivät.

Olen oppinut paljon tässä sairauden seurailun myötä. Olen oppinut sen, että kuolemiseen voi suhtautua myös ilman pakokauhua. En tiedä, suhtaudunko tähän asiaan oikeasti itse ilman pakokauhua vai onko lankakerä sisälläni vain edelleen ihan solmussa. Oikeastaan suhtaudun tällä hetkellä kuolemaan niin yhdentekevästi, että se tuntuu erittäin itsekkäältä ja ehkä pahaltakin. "Mitä väliä?" -ajattelu ei tunnu omaltani vaan pakokeinolta.

hyvää syntymäpäivää, äiti!

55-vuotias. Ei juuri minkään ikäinen. Edessä vielä vaikka mitä.

Käytiin eilen juhlistamassa äitin synttäreitä kotikotona. En oikein osannut olla. Tai olin kyllä kai ihan suhteellisen normaalisti, mutta en osannut katsoa äitiä. Höpötin paljon, mutten sanonut mitään.

En vieläkään ole suostunut katsomaan, miltä suruni näyttää. En tiedä kuinka vahvan kuoren olen sen päälle ehtinyt jo kasvattaa. Mahdollisesti niin vahvan, että surun kohtaaminen jää jonnekin tulevaisuuteen. Juttelin tänään ystävä L:n kanssa äidistä. L sanoi, että "tietenkin on mahdollista, että paranee." Vastasin myöntävästi, mutta en tiedä, voiko L:n tietämykseen luottaa. Haluaisin luottaa siihen. Haluaisin, että jossain kelluisi pelastusrengas, jonka avulla tästä tilanteesta voi selvitä. Että olisi joku toivon hippunen, josta voi pitää kiinni, kun koski ympärilläni kuohuu. Mutta en ole yhtään varma, uskallanko takertua tuohon toivoon paranemisesta.

Huomaan odottavani syyslomaa. Väsyttää melkein koko ajan ja minusta tuntuu, että päivät, joina minulla on ohjattua toimintaa, ovat raskaita ja vievät aikaa tärkeämmältä: hiljentymiseltä ja lepäämiseltä.

Viikko vielä. Sitten saan levätä viisi päivää. Tai ainakin saan levätä töistä, muutenhan elämä jatkaa rasittavaa etenemistään..

lisää vertauskuvia

Tuntuu siltä, että en uskalla etsiä lankakerän päätä. Töistä kotiin ajellessani ehdin pohtia asioita 20 minuuttia. Tänään ajattelin, että sisälläni on ovi, joka on lukossa. Minulla on kyllä oveen avain, mutta en halua avata. Tiedän, että oven takana on elämäni suurin suru. Sellainen suru, jota en halua näyttää edes M:lle. En kenellekään. Haluaisin kaksi päivää yksin ilman häiriöitä. Sitten saattaisin uskaltaa katsoa oven takana odottavaa. Tiedän, että hajoan täysin sen surun edessä. Ja siksi en halua katsoa oven taakse. En halua etsiä lankakerän päätä. Ja koska en avaa ovea, en hahmota tilannetta yhtään. Osaan ajatella, että ehkä äitiä ei joskus ole. Mutta tämä ajatus ei millään yhdisty todellisuuteen. En pysty yhdistämään ajatusta ja todellisuutta. En vain pysty siihen. En tiedä, mikä päässäni on vialla. Yleensä pystyn oikein hyvin pohtimaan tulevaisuutta. Nyt en. On ihan uskomaton tunne, kun ei osaa ajatella. Ihan kuin päässäni olisi jotain rikki tai vialla.

Viime päivinä on mielessä pyörinyt monia muistikuvia.

Olin ehkä seitsemänvuotias. Piirsin paperille omasta mielestäni aivan erikoisen onnistuneen kilpikonnan. Sen kilpikonnan, joka on Maailman Vahvin Nalle -sarjakuvassa. Sen, jolla on hassu hattu. Piirrustuksessani ei kylläkään tainnut olla hattua. Istuin kotimme yläkerrassa. Jostain (ehkä Poliisi-TV -ohjelmasta, joka aiheutti monta muutakin pelkotilaa) mieleeni oli tullut pelko, että äiti kuolee. Että nuoriso hakkaa hänet kuoliaaksi. Kilpikonnaa piirtäessäni uskaltauduin kysymään asiaa äitiltä. "Voisko sulle käydä niin että joku hakkaisi sut?" Tiesin, että näin voi käydä, mutta olin ihan varma että jollain kaikkivoipaisuudellaan äiti pystyy silti vastaamaan "ei, se ei ole mahdollista". Mutta äiti ei valehdellut minulle. "Kyllä niin voisi käydä." En muista, selittikö äiti asiaa yhtään sen pidemmälle. Luulisin, että ei. Sen jälkeen kilpikonnani näytti typerältä ja ahdistavalta eikä enää yhtään niin hienolta. Pelotti.

Uni ehkä 20 vuoden takaa. Näin unta, että olemme autossa. Ajoimme halki alueen, jossa oli ihmisiä joiden kädet olivat imukuppimaiset ja venyneet ohuiksi lähes katkeamispisteeseen. Minun piti jatkaa autossa matkaani, kun äiti ja iskä jäivät sinne pelloille jalat ja kädet venyneinä. Tiesin, että he kuolevat. Se oli kauhea uni. 20 vuotta myöhemmin muistan sen pellon. Muistan käsien ja jalkojen muodon. Muistan sen auton. Miksi juuri tämä uni jäi niin vahvasti mieleeni?

Muistan vähän yli viiden vuoden takaa sen hetken, kun mummi teki kuolemaa. Olimme siellä sairaalassa kaikki. Äitin siskot ja meidän perhe. Äiti kumartui halaamaan mummia ja purskahti itkuun. Siihen asti kaikki olivat pystyneet pysymään tyynenä. Muutaman hetken kuluttua äitikin rauhoittui. Mummi kuoli pian sen jälkeen.

Tänään autossa tuli mieleen, että voisiko olla mahdollista, että äiti voisi vielä parantua. En ole edes ajatellut tuota mahdollisuutta. Tänään se tuli ensimmäistä kertaa mieleeni. En tiedä vastausta, enkä tiedä sitäkään, haluanko tietää vastauksen. Siis vastauksen siihen, mitä tulevaisuudessa odottaa. Voiko parantua? Tuntui siltä, että oven alta pilkistikin valoa. Jospa oven taakse sittenkin kurkistaisi? Mutta se vaatisi sen, että saisin olla ihan yksin.

Sisälläni on lankakerä.

Siltä minusta tuntuu. Suuri lankakerä, jonka langan alkupäätä en pysty enää löytämään. Lankakerään on kerittynä pelko, ahdistus ja tilanteen hahmottaminen. En tunne pelkoa enkä hahmota alkuunkaan tätä tilannetta enää. Pelon tunne meni täydellisesti pois, kun pakotin sen pois silloin torstaina. Perjantaiaamuna se kävi vielä pinnassa, kun L tuli töissä näköpiiriini. Mutta sen jälkeen en enää ole kyennyt löytämään surun, pelon ja ymmärryksen alkua. En löydä kohtaa, josta voisin lähteä tätä tilannetta pohtimaan ja ymmärtämään.

Tiedostan jotenkin, että elän kieltämisen sisällä. En tunnista ollenkaan, että jotakin ikävää voisi seurata tästä, vaikka tietenkin järjellä ajateltuna voin jollakin tasolla ymmärtää näin käyvän. En pysty ymmärtämään, mitä tämä tilanne käytännössä ihan oikeasti tarkoittaa. Mieleni vain jotenkin kieltäytyy ajattelemasta asiaa. En tunne nytkään surua tai pelkoa, kun tätä kirjoitan. En millään pysty mielikuvituksellani tuomaan minkäänlaista kokonaiskuvaa siitä, mitä seuraavaksi mahtaa seurata. Pystyn tuottamaan irrallisia mielikuvia mahdollisista tilanteista, joita tästä mahdollisesti seuraa, mutta irrallisista kuvista ei muodostu minkäänlaista kokonaiskuvaa eivätkä kuvat tavoita minua tunnetasolla. En tunne mitään, vaikka ajatukset ovat irrallisuudestaan huolimatta todella raskassisältöisiä.

Mitä ihmettä on tapahtunut?

Jotenkin tuntuu pahalta, että lankakerä on sisälläni. Haluaisin siitä eroon. Mutta kuten sanottua, en ollenkaan tiedä mistä löytäisin työstämisen alkupisteen. En tiedä mistä aloittaisin tai mitä minun pitäisi ehkä tehdä, että lankakerän saisi purettua. Ei oikeastaan tunnu pahalta. Nauran paljon. Vitsailen. Pallutan pentuamme. Käyn treeneissä ja kerron ihan tyynesti ihmisille tästä tilanteesta. Silti on jotenkin sellainen pieni omituinen tunne, että lankakerästä pitäisi päästä eroon. Että kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa.

Pitäisikö vaan pitää lankakerä kasassa vai ei? Ja jos ei, niin sitten pitäisi keksiä joku keino purkaa se.

---

Minulla ei riitä rohkeutta ainakaan vielä lukea edellistä kirjoitustani. Sen avulla ehkä löytäisin lankakerän pään, mutta en ole siihen tällä(kään) hetkellä valmis.