8 viikkoa töitä, 1 viikko sairaslomaa

Sunnuntaina palasimme Lahdesta ja mökiltä kotiin. Automatkan viimeiset parikymmentä kilometria sujui tuskaisissa merkeissä. Selkä tuntui pahalta missä tahansa asennossa. Kotiin päästyämme tarjosin piskille iltapalaa. Kumartuminen aiheutti julmetun vihlaisun alaselässä. Sen jälkeen ei oikeastaan sattunutkaan, mutta tiesin tasan varmasti, että selkään tulee jossain asennossa sattumaan järkyttävän paljon. Prosessi alkoi.

Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.

Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.

Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.

Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.

Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.

Kahdeksan viikkoa joululomaan.

No ok. En minä oikeasti ole näin säälittävä, että laskiksin jo viikkoja seuraavaan lomaan. Työkaveri L vaan valaisi minua tuossa äsken kyseisellä faktalla.

Kolme oppilastani siis siirtyivät vihreämmille niityille pienryhmään. Ainakin eilen oppilaani olivat tietokoneluokassa huomattavasti seesteisempiä kuin ennen tätä siirtoa. Ja tänään nyt näinkin oppilaitani periaatteessa omassa opetuksessani vain tunnin, joten sen perusteella on vaikea sanoa.

Käytännössä olin käytöspoliisina luokalleni myös musiikintunnilla, sillä siihen kohtaan sattui sopivasti vapaatunti ja luokkani on lauma perkeleitä vieraan aikuisen käsissä. Niinpä tallustelin musaopen muodostaman jonon perässä musaluokkaan. Oppilaani menivät hiljaa omille paikoilleen. Olisi melkein kuullut nuppineulan putoavan lattialle. Sitten laulettiin. Hipihiljaista. Vain minä ja musaope lauloimme. "LAULETAA MUUMIT!" Ja mehän laulettiin. Minä ja musaope lauloimme, vain kertosäkeen HEI MUUUUUMIT! -osassa oppilaat yhtyivät nauruun pyrskädellen mukaan lauluun. Sitten tehtiin musahistorian juttuja. Rauhallinen ja hiljainen ilmapiiri jatkuivat. Minä vain olin. Kerran tai pari huomautin, että "Älä keinu tuolilla." tai "Älä pyöritä avainnauhaasi, kohta katkeaa joltain hammas."

Tunnin jälkeen juteltiin musaopen kanssa tunnista. "Tää tuli ihanaan kohtaan tää sun vapaatunti. Hirvee helpotus." Joo. Pitäisi kai tuntea itsensä imarrelluksi. Tunti oli sujunut keskustelun perusteella paljon rauhallisemmin kuin tavallisesti. Eikä se nytkään mikään huopatossutehdas ollut vaan ihan tavallinen oppitunti.

Jee olen korvaamaton. Ainoa vaan, että näitä vapaatunteja musatunnin kohdilla on tasan yksi tämän tunnin lisäksi, joten järjestely ei ole pysyvää laatua. Ja toisekseen ilman korvausta en järjestyspoliisiksi ryhdy. Ja kolmanneksi onhan se täysin käsittämätöntä, että oppilaat ovat noin leimautuneita minuun. Korpeaa. "Minä olen sinun opettajasi, älä pidä muita opettajia. Älä lausu turhaan hemulin, sinun opettajasi nimeä."

Olisihan se mahtava tilanne, jos oikeasti jatkaisin oppilaideni opettajana aina hamaan tulevaisuuteen ja kulkisin mukana jokaisella oppitunnilla. Vaan kun tulevaisuutemme rajoittuu seitsemään kuukauteen. Sen jälkeen se on Good bye, Auf Wiedershcen! Sitten heidän pitäisi oikeasti kyetä irtautumaan minusta ja auktoriteetistani.

Puhuttiin tänään erään työkaverin kanssa, että minun pitäisi laminoida itsestäni pieni muoviope jokaiselle oppilaalleni kirjanmerkiksi. Ja siihen pitäisi ehdottomasti askarrella tuki, jonka avulla kuvan saisi pulpetille seisomaan. Lisäksi kuvasta pitäisi tehdä kaksipuoleinen. Toisella puolella ope näyttää iloiselta ja näyttää peukkua ylöspäin. Toisella puolella ope näyttää vihaiselta ja näyttää peukkua alaspäin. Ja oppilaiden pitäisi sitten pikkuhiljaa oppia tulemaan toimeen kirjanmerkin avulla ilman fyysistä läsnäoloani.

Nauroimme ajatukselle. Mutta ihan oikeastikin yksi opettajistamme on tulostanut itsestään kuvan luokan seinälle sijaisia varten. Tragikoomista. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että totta kai tilanne sikäli hivelee itsetuntoani ja tuntuu hienolta, että minun työni on "karmean" luokkani kanssa suhteellisen - ehkä oikeinkin - sujuvaa. Oppilaat kohtelevat minua hyvin. Tulemme juttuun ja vitsailemme paljon. Oppilaat kuuntelivat tänäänkin sillä ainoalla oikeasti minun pitämälläni tunnilla korvat höröllä, kun kerroin kyyn puremasta ja siitä, miten oma isäni kesällä siirsi kyynpoikasen mökkitontilta pois. He kertoivat innokkaasti omia kokemuksiaan ja kyselivät minulta lisää tietoa. Sellaista tavallista olemista siis. Ja ihan positiivisessa hengessä. Mutta sitten tulee jälleen sen hetki, kun olen opettanut jotain toista ryhmää ja omat mussukkani ovat olleet vaikkapa enkun tunnilla. Välitunnin aikana saankin sitten taas suut ja silmät täyteen sitä "hemuli kuule, ne sun oppilaat taas kerran..."

MIKSEIVÄT HE VOI OLLA IHMISIKSI MUIDEN AIKUISTEN KANSSA! >:|

Perhana.

Loman/myrskyn jälkeen..

..on poutasää?

Vaan kun ei. Väsyttää aivan järkyttävästi. Onneksi kohta lähdetään tuon karvanassun kanssa tokoilemaan hyvässä seurassa, joten väsymyskin väistyy, vaikkei sitä tällä hetkellä millään voisi oikeasti uskoa. Koiran kanssa tähdätään jossain vaiheessa bh-kokeen suorittamiseen. Seuraamista pitää vielä hioa, pidentää suorituksia ja harventaa palkkausta. Mutta kai se on ihan tavoitettavissa oleva meriitti. Piski on oppinut itsehillintää ihmisten suhteen. Se kestää pallon avulla vieraiden ihmisten fyysisen huomion - mutta ei kyllä nauti tippaakaan siitä, että vieras ihminen tulee rapsuttamaan. Ja voi sitä pettymyksen määrää, kun koiraa kuopsutteleva ihminen kuulee tämän faktan: "Se kestää ton, koska olen kouluttanut yli vuoden sitä kestämään tuota touhua, mutta ei se siitä tippaakaan nauti." Vieraan naama venähtää. Kai se on epäluottamuslause koiralta, kun se ei rakastakaan varauksetta kaikkia ja kaikkea. Tärkeintä kuitenkin, että koirani kestää käsittelyn. Ei sen tarvitse rakastaakaan kuin omaa laumaansa.

---

Viime yö meni yskiessä - vaikkei ole flunssa - ja tänä aamuna huimasi. Kuljin pitkin seiniä makuuhuoneesta uutta aamua aloittamaan. Ja huimaus jatkuu edelleen. Ehkä olen vain niin väsynyt, että aivot eivät toimi?

Huomenna kolme oppilasta poistuu pienryhmäopiskeluun koko toisen jakson ajaksi. Toisin sanoen he palaavat omaan luokkaan vasta joululoman jälkeen. Jännittävää nähdä, miten ryhmädynamiikka muuttuu luokassamme. Ainakin minulla on tuhannesti enemmän aikaa keskimäärin oppilasta kohden kuin aiemmin, sellaiset aikasyöpöt luokastani nyt lähtevät teho-opiskeluun. Ihanaa saada hieman hengähdystaukoa siitä jatkuvasta "älä rummuta pöytää!" "muista viitata!" "jäkäjäkäjäkäjäkä!" -työstä.

puuh.

Eihän sillä lapsella hyvin mene.

Tosi tyhjä olo. Enkä edes tiedä, että miksi.

"Mä olen susta niin huolissani. Älä tee sellaista. Älä vaan tee. Lopeta se." Ja silti tiedän, ettei tuo mitään auttaisi. Nyt tarvitaan sellaisia keinoja, joita minulla ei ole. Ja se saa olon todella turraksi. Tiedän, että asian laita on todella vakava, mutta en tunne sitä. Oloni on sellainen, että haluaisin vain nukkua.

huolia.

Luokkani yksi oppilas on sukeltanut syvälle ongelmiin.

Onneksi lapsen vanhemmat myöntävät ja tiedostavat pulman laadun ja ovat halukkaita etsimään apua perheelle. Lapsi näyttää ränsistyneeltä ja jotenkin.. Erilaiselta. Minun kanssani hän tekee niin kuin kunnollinen kiltti oppilas tekee.. Hän ei häiritse. Hän auttaa ja on kohtelias. Hän tekee tehtävänsä ja istuu sitten omalla paikallaan hiljaa ehkä jotenkin synkän ja luovuttaneen oloisena..? En tiedä.

Ja sitten on elämä tuntieni ulkopuolella. Täyttä kaaosta.

Ja minulla on olo, että olen epähuomiossa tarjonnut lapselle "helpon" tunnustusmahdollisuuden. Ilmoitin vanhemmille, että epäilen lapsen tekevän erinäisiä kiellettyjä asioita. Ja yllätys, yllätys. Seuraavana päivänä vanhemmalta tulee maili, jossa hän kertoo lapsen myöntäneen tuon kaiken, jota olen epäillyt. Tuosta vain. Lapsi kyllä on aiemminkin myöntänyt nopeasti juttuja, kun on tiennyt jääneensä kiinni. Mutta nyt epäilyttää. Minulla on olo, että hän on myöntänyt tuollaiset "vähäpätöiset" rikkeet, jotta kaikki suurempi jää selviämättä. Mitä se suurempi voisi olla? Itsensä satuttaminen tavalla tai toisella - henkisesti tai fyysisesti.

On voimaton tunne. Niin mahtava lapsi. Niin kovin vaarallisessa tilanteessa ihan kuilun laidalla. En uskalla arvailla, miten tässä käy.

raha.

Varmasti jokainen on joskus kuullut vääntöä opettajien palkasta. Osa (=opettajat ja heidän läheisensä) pitää palkkaa suhteettoman pienenä verrattuna muihin yliopistokoulutteisiin aloihin. Toinen puolisko (=kesälomakateudesta kärsivät) pitävät opettajan palkkaa ihan oikein mitotettuna.

Tällä hetkellä ammatistani huolimatta kuulun niihin, jotka pitävät opettajan palkkaa ihan tarpeeksi suurena. Mielipiteeni kylläkin riippuu täysin siitä, että elätän palkalla vain itseni ja koiran. Siihen tarkoitukseen verojen jälkeen n. 1800 euroa riittää vallan mainiosti. Raha riittää jopa ruhtinaallisen hyvin. Tällä tarkoitan sitä, että voin ostaa mitä haluan. Kirjaimellisesti. "Tahdon uuden takin. Ostanpa." "Tekee mieli syödä ulkona. Syön siis ulkona." "Haluan matkustaa ulkomaille. Matkustanpas." "Haluan ostaa jotain ekstrakivaa joululahjaksi perheelleni. Mikä jottei." Tänään viimeksi kävelin urheilukauppaan ja ostin melkein sadan euron vaelluskengät - ihan vain hetken innostuksen tuloksena. No, nyt on hyvät kengät, mikäpä siinä.

Mutta on tässä huonotkin puolensa.

En osaa olla huolissani karhulaskuista tai vaikkapa ylinopeussakosta, jonka tällä viikolla sain. Ei minua huoleta, vaikka joudun maksamaan kirjastoon myöhästymismaksuja. Ei haittaa. Raha riitää kyllä tuollaiseenkin. Kuulostaa karmealta kirjoitettuna ja sitä se kai onkin. En oikein hahmota rahan arvoa, koska tilini ei koskaan näytä nollaa. Tai edes lähelle. Kesällä osallistuin ilman suurempia pohdintoja kesämökin vuokraamiseen. Pari tonnia sinne tänne. Ihansama. Saatan ostaa hetken mielijohteesta kengät jos toisetkin. Tai vaikka kolmet farkut, jos siltä tuntuu. M aina tuntuu rajoittavan innostustani ja haluaa etsiä halvempia malleja. "Ei osteta vielä tätä televisiota. Odotetaan, jos hinta putoaisi. Tai etsitään halvempi." Myönnyn todella vastentahtoisesti. Minähaluunnythetieikäodotetayhtään!

Toisaalta. Ne ovat minun rahojani. En ostele vaatteita holtittomasti tai shoppaa silmät kiiluen joka viikko. Ostan vain silloin, kun tarvitsen tai todella haluan jotain erityistä. Ihan shoppaamisen ilosta en (yleensä) shoppaa. Saattaa helposti mennä kuukausikin, etten osta yhtään mitään itselleni ruokaa lukuunottamatta. Ja sitten tulee kuukausi, kun rahaa vain palaa ilman kontrollia. Sikäli tasapaino säilyy. En myöskään ikimaailmassa eläisi yli varojeni. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin velan ottaminen. En lainaa keneltäkään rahaa. Mielummin hoidan asiat niin, että ihmiset ovat minulle velkaa vaikkapa yhteisestä kauppareissusta. Maksan kaikkien ostokset, jolloin he ovat minulle velkaa.

Vähän kyllä tänään mietitytti, kun kävelin Intersportista ulos uusine vaelluskenkineni. Mitenköhän elämä sujuisi, jos yllättäen pitäisikin maksaa vaikkapa lapsen päivähoito, ruuat, terveyskustannukset, jne. Miten oppisin rajoittamaan tuhlailua? Oppisinko hillitsemään mielihalujani? Oppisinko maksamaan laskut ajoissa ja etsimään halvempia malleja? En tiedä. En todellakaan tiedä, onko minusta sellaiseen.

---

Seuraavaksi ajattelin ostaa auton, jossa on ilmastointi. Mukavampi sitten kuljettaa kesällä koiraa.

eäääääh.

En jaksaisi. En millään jaksaisi. Haluaisin huomenna tehdä matematiikan valtakunnallisen kokeen esivalmisteluja kaikessa rauhassa. Haluaisin opettaa kolmosluokkalaisille Abrahamin sukupuuta. En jaksaisi pohtia sitä, onko koulumme turvallinen. Eihän se ole. Ei oikeasti. En voi varmasti luvata, ettei meidän koulussamme voisi sattua jotain kamalaa. Voi sattua. Miksei voisi? Koulumme luokkien seinät ovat lasia. Käytävästä voi helposti telottaa vaikka koko luokallisen astumatta luokkaan sisälle.

Silti pitäisi jaksaa luoda oppilaille perusturvallisuuden tunne. Sen muistan jo Jokelan päivistä. "Keskustelkaa avoimesti. Korjatkaa väärät huhut. Säilyttäkää rutiinit. Rutiinit luovat turvallisuuden tuntua." Miten sen perusturvallisuuden luo, kun edelliselläkin kerralla valehtelin, että "tämä on äärimmäisen harvinaista".

Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on.. ... Viha? Inho? Ärsytys? Turhautuminen. Joku. Itsekäs ärsyyntyminen. Pitikö sun mennä pilaamaan mun huominen duunipäivä? Ja ylihuominen? Ja koko viikko? En jaksaisi taas niitä "HAHAH AMMUN SUT JOS ET OO HILJAA!" -juttuja. En jaksaisi taas selittää, että tämä on vakava asia, jolla ei voi vitsailla. Tai voi vitsailla, mutta se ei ole asiallista. Tai en jaksaisi ymmärtää, että joidenkin nuorten ja lasten tapa käsitellä asiaa on vitsailla ja kääntää juttu naurettavaksi huviksi.

Mietin, että mitä minä tein silloin, kun ihmiset kuolivat? Kun he kirkuivat juuri ennen kuolemaansa. Kävin läpi sanaluokkia. "Suomen yleisin verbi on.. Mikäs se onkaan, kuka muistaa?"

Ja jälleen keskustelupalstoilla puidaan sitä, miten naurettavaa on, että asiaan suoraan liittymättömät ihmiset surevat tapahtumaa. Jälleen on joltakin jotakin pois, jos alkaisin tässä itkeä parkumaan ampumistapausta. Varmasti olisi. Vai miksi muuten monen monet ihmiset teilaavat sata-nolla ne, jotka kehtaavat surkutella ja kauhistella julkisesti tapahtunutta. Ei tuntematonta voi surra. Tai saa surra. Tai muuten olet sekopää tai jeesustelija. Joopa joo.

Minä en ole vielä siinä pisteessä, että surisin ketään. Olen ihan hämmentynyt ja väsynyt. En tiedä, turruttiko Jokela kerta heitolla tunteet pois tälläisistä tapauksista. Ehkä. Jokelan kohdalla en tuntenut pelkoa omasta puolestani. Tuntui rehellisesti siltä, mitä oppilaillekin sanoin: "Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin." Ja nyt - alle vuotta myöhemmin - huomasin pohtivani, kuka meidän koulustamme olisi mahdollisesti kykenevä ampumaan. En tiedä. Voisin heti heittää ilmaan pari-kolme nimeä. Mikä minä siis olen huomenna sanomaan oppilaille, että "Ei tätä meille tapahdu, olette turvassa"?

Pää on ihan sekaisin ja tekstin tuottaneet ajatukset pelkkää sekasortoa.

---

Lueskelin viime vuoden ajatuksiani Jokelan tapahtuman suhteen. Tyhjä pää. Äiti soitti. Joo-o. Molemmat pätevät tälläkin kertaa. Nyt vain ei äidin soittaessa alkanut itkettää. Ja tällä kertaa en ole ehtinyt tutkia tapahtumaa netitse, kuten viime vuonna sairasloman vuoksi ehdin. On vähän sellainen olo, että menen luokan eteen sanomaan, että "en minä tiedä". En tiedä tarpeeksi. En osaa kumota huhuja saati korjata huhuja vastaamaan todellisuutta. Osa oppilaista on takuuvarmasti sukeltanut netin syövereistä vaikka mitä herkkuhuhuja käsiteltäväksi. Ja minä en osaa ottaa kantaa. Tuntuu siltä, että pitäisi tietää enemmän. Tai että pitäisi tietää ainakin enemmän kuin oppilaat. Se on suoraan sanottuna sosiaalipornon etsimistä. Mutta sitä minä nyt tarvitsisin, että voisin kävellä huomenna luokan eteen ja luottaa edes jossain määrin siihen, että osaan aikuisena vastata oppilaiden kysymyksiin. Vaikka onhan minäentiedä:kin vastaus.

Ota se lippis pois.

Sain yhdeksäsluokkalaiselta vastaukseksi tylyn tuijotuksen suoraan silmiin.

"**** hei, ota se lippis ihan oikeasti pois."

Tiukka tuijotus jatkuu. En opeta kyseistä oppilasta, mutta tiedän hänen nimensä. Kaikki koulun opettajat tietävät. Hän on Yksi Niitä Oppilaita. Niitä, joiden nimen kaikki tietävät.

"Sä et voi mulle mitään, jos en ota lippistä pois."

Ensin en oikein sisäistä kuulemaani.

"Hä?"

"Mitä sä luulet voivas mulle, jos en ota lippistä pois?"

Kuulin siis ihan oikein. Ymmärrän, että poika viittaa kokoeroomme. Puolen metrin pituusero tosiaan tekee tilanteesta fyysisesti täysin itsestään selvän. Sekunnin murto-osassa ehdin pohtia, että nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Ehdin ajatella, että hän on oikeassa, jos ryhdytään fyysisesti vääntämään lakkia pois päästä.

Onneksi tuo ajatus käy päässäni niin lyhyen aikaa, etten ehdi hermostua tai edes suutahtaa. Täydellinen hämmennykseni purkautuu nauruna. Naurahdan iloisesti ja katson poikaa rennosti silmiin.

"Voinhan mä vaikka mitä? Mutta miks me lähdettäis tolle linjalle? Otat vaan sen lippiksen pois, niin se on siinä?"

Nauru ja rentous yhdistettynä ilmeisesti hyvin ilmaistuun itsevarmuuteen on oikea naru. Poika hämmentyy vähintään yhtä paljon kuin minä juuri hetki sitten. Tuijotamme toisiamme ehkä sekunnin tai kaksi ja täysin yllätyksekseni poika ottaa lippiksensä pois.

Näennäisen pieni ehkä minuutin pituinen välikohtaus olisi voinut olla alkusoitto suurelle välikohtaukselle. Välillä sitä vain sattuu vetäisemään oikeasta narusta täysin tietämättään. Tuo tilanne olisi voinut hetkessä kääntyä siihen, mikä kokoeroamme vertaillessani kävi mielessä. Muita opettajia paikalle. Olen pulassa tässä yksin seistessäni. Missähän rehtori on? Voi paska. Oikea naru osui sattumalta käteeni, mistä seurasi se, että sekä minä että poika säilytimme tilanteessa kasvomme ja todennäköisesti säästimme jälki-istuntokirjasta yhden istumisen.

Voi kun jokaisen oppilaan mukana kouluun tulisi niksikirja, jossa selvitettäisiin yksityiskohtaisesti, mikä kuhunkin oppilaaseen toimii ja mitkä narut puolestaan kannattaa jättää täysin rauhaan. Olisi se helppoa.

Ötököitä.

Näin unta, että hiuksissani vilisti täitä. Ne kutittivat päänahkaa ja niitä putoili silloin tällöin maahan. Lopulta löysin jonkun minulle tutun ihmisen avulla pillereitä, joilla pääsee täistä eroon. Miten voisin mennä töihin täitä hiuksissani? Pillereiden vaikutusaika oli viikko.

Heräsin. Tuntui edelleen siltä, että päänahkani vilisee täitä.

Sattuu.

Selkään sattuu. Sattuu ihan todella kovasti. Reisiin vihloo. Polvia särkee. Ristiselkä on kuin tulessa.

Aamulla pelotti istua autoon. Autossa istuminen on pahinta, mitä voin tehdä. Pääsen kyllä ihan helposti istumaan, mutta 20 minuutin työmatkan jälkeen olen niin kipeä, että matkan aikana pitää tehdä suunnitelma autosta nousemisen varalle. Harkitsin työkaverin soittamista apuun. Pohdin, että voisin kääntää penkin makuuasentoon hetkeksi ja yrittää sen jälkeen autosta nousemista.

Päädyin tylysti vain yrittämään yksin nousemista heti perille päästyäni. Sain yhden jalan ulos autosta. Toinenkin tuli hetken tuskastelun ja asettelun jälkeen. Siinä asennossa ei satu. Jalat maassa ja takapuoli kuskin penkillä. Mutta sitten pitäisi saada paino jaloille ja selälle. Nostan itseni käsivoimilla jalkojen päälle. Paino on edelleen käsillä. Hitaasti lasken painoa jaloille. Sattuu aivan mielettömästi, mutta pakkohan on siirtyä seisovaan asentoon. Lopulta kaikki paino on jaloilla, mutta mihinkään en uskalla liikahtaa. Keinautan lantiota pari senttiä johonkin. Sattuu. Yritän nostaa jalkaani. Sattuu vielä enemmän. En nosta jalkaa, mutta siirrän sitä pikkuruisen askelen verran maata pitkin raahaten eteenpäin. Otan askelen. Ristiselkää vihloo jälleen niin paljon, että jos selkäkipu ei olisi tuttua, jäisin varmasti paikoilleni. Uusi raahaava askel. Ja taas uusi. Koulun ulko-ovi on jo hieman lähempänä. Askel askelelta ulko-ovi lähenee ja selkälihakseni turtuvat. Tai ehkä aivot turtuvat kipuun? Pystyn jo nostamaan jalkani maasta eikä tarvitse raahata jalkoja. Ulko-ovi. Opettajanhuoneessa kävely näyttää ulospäin jo suhteellisen normaalilta. (Kai?) Mutta silti jokainen askel sattuu.

Päivää on 5 tuntia takana. Istun valvomassa matematiikan koetta. Selkään sattuu, kun istun. Reisiä vihloo. Voisin toki seistä, mutta sekin sattuu.

Aamulla otettu Burana 1000 ei auttanut millään tavalla. Elin toivossa, että tänä aamuna tavan pilipalisärkylääke olisi auttanut. Olin väärässä.

Tervetuloa selkäsärkyisen maailmaan. Helvetti.

Uusi metodi.

Pälätystä. "No. NIIN. ON MINUN PUHEENVUORONI." Pälätys jatkuu. Keskeytän jälleen oppilaat ja vaadin puheenvuoroa. Aloitan ohjeistuksen, kunnes jälleen kerr.. PÄLÄTYSTÄ. "MINUN PUHEENVUORONI. KÄSI YLÖS, JOS ON ASIAA."

En jaksa enää tuota. Olen lähtenyt ihan eri linjalle. Lopetan puhumisen. Lopetan puhumisen välittömästi, kun joku puhuu päälleni. Vaikka sitten kesken sanan. Odotan. Kehotan kertomaan kaikille asian, jotta minä saan sen jälkeen vihdoin oman puheenvuoroni. Saa nähdä, miten systeemi lähtee vaikuttamaan.

Oppilaat ovat vähän yli viikossa hankkineet lähes kymmenen jälki-istuntoa. Myös rehtoria tullaan konsultoimaan luokkani asioissa. "ME TEHÄÄN VALITUS!" Tämä on luokkani tunnuslause näinä päivinä. Valitus voidaan tehdä ihan mistä vaan ja aina rehtorille. Koskaan ei vielä ole päädytty siihen, että valitus oikeasti tehtäisiin, koska valituksen aiheet seikkailevat jossain "sä tuijotit mua teen susta valituksen" -tasolla. Ja siis valitus tehdään aina aikuisesta. Oppilaan omasta käytöksestä viis. Joo morjens, ja ensi viikolla rehtori saa luvan tulla kertomaan koko luokalle, mistä voi valittaa ja mistä ei. Onneksi rehtorimme on oikeastaan poikkeuksetta halukas tulemaan luokkaan kertomaan opettajan toivomista aihekokonaisuuksista lähes koska tahansa.

Otin luokalleni käyttöön behavioristisen palkkiontavoittelusysteemin. Tänään saatiin tavoitettua ensimmäinen tähti luokan liitutaululle. Kun kymmenen tähteä on kasassa, pidetään pelitunti. Voitteko kuvitella? Tämä maaginen pelitunti vetoaa edelleen kuudesluokkalaiseenkin. "JA MÄSSYY!" Joo, mässyy kans. Oppilaat yrittivät tinkiä tähtien tavoitemäärän kolmeen. En suostunut. "No viis! Viis tähtee ja sit pelitunti!" "Joo. Ei. Eiköhän lopeteta huutokauppa ja paljastan, että vähimmäismäärä on 10 tähteä, johon minä aion suostua." Kymmenen tähteä siis valittiin määräksi. Neljästä päivästä yksi on tällä viikolla ollut tähden arvoinen. Näillä näkymin pelituntia vietetään siis joulukuun puolivälissä. Joopa joo.

----

Tänään aloitan koirankouluttajana pentukurssilla. Se on kivaa. Periaatteessa opettajan työtä vapaa-ajalla, mutta kohdeyleisö on mitä todennäköisimmin erittäin motivoitunut ilman, että minä tanssin ripaskaa, heittelen palavia tikareita ja laulan kissanpolkkaa. Olen erittäin innostunut tästä pestistä. Kuuden viikon ajan yritän saada pikkupennut oppimaan leikkimistä, rauhoittumista, istumista ja kontaktin pitoa. Kivaa kivaa kivaa!

omituinen kohteliaisuus

Taustaa:
Oppilaani käyttäytyvät pääasiassa minua kohtaan hyvin, enkä oikeastaan ikinä ole joutunut kohtaamaan täydellisen epäasiallisesti minua kohtaan käyttäyvää oppilasta, jota itse opetan. Luokkani on kuitenkin sellainen, että uudet aikuiset saavat tuta helvetin roihun luokkaani tullessaan.

Tämä aamu alkoi musiikilla, jota mukuloilleni opettaa tänä vuonna uutena ihmisenä koulumme musiikinopettaja. Jo viime viikolla tunti meni ns. reisille ja sama kävi tällä viikolla. Puhutteluun jäivät iltapäiväksi kolme vilkasta poikaa ja tyttö, joka osaa käyttäytyä aivan mahdottoman asiallisesti niin halutessaan.

Koska tunnen oppilaani jo melkoisen hyvin arvelin, että musiikinopettaja saattaa tarvita minua rauhoittamaan kuumunutta tilannetta. Oppilaat olivat ennen puhuttelua opettajien kertoman mukaan tsempanneet toisiaan olemaan "antamatta periksi" ja "näyttämään sille". Löysin musaluokan käytävästä kolme poikaa. Musiikinopettaja oli ottanut todella nokkelan keinon käyttöönsä ja puhutti oppilaita yksi kerrallaan - joukkovoimasta katoaa teho, kun tukijoukot jäävät oven taakse.

Satuin siis paikalle juuri silloin, kun musiikinopettaja puhutti luokkani tyttöä. Tiedän, että kyseinen tyttö - sanotaan häntä tässä Mariksi - osaa olla todella inhottava niin halutessaan. Minä en kuitenkaan ikinä ole itse ollut todistamassa tätä ilkeilyä vaan minua kohtaan Mari on korostetun kohtelias, iloinen, avulias, positiivinen - siis kaikkea sitä, mitä opettaja oppilaaltaan toivoo.

Musiikinopettaja puhuttelee Maria, kun saavun luokkaan.
Musaope: "... Minä en valitse opetettavia asioita, vaan toimin opetussuunitelman pohjalta..."

Mari: "Mmm.." Mari ei nosta katsettaan eikä katso minua.

Minä: "Mä oon todella hämmästynyt, että sä olet täällä, Mari. Kun sä osaat käyttäytyä ja olla tosi asiallinen, niin miten ihmeessä sun tarvii olla inhottava uusille ihmisille..? Tiedät, että sulla on meidän luokassa niin suuri rooli, että jos sä päätät olla inhottava jollekin, niin muut lähtevät mukaan. Sun rooli luokassa antaa sulle hirveästi valtaa ja sä käytät sitä tässä tilanteessa tosi huonosti.. Sä et ikimaailmassa käyttäytyisi mua kohtaan niin, miten sä olet käyttäytynyt musaopea kohtaan?"

Mari: "Enni... Mut.. Mut me just puhuttiin Maisan *oppilas, jolle olen opettanut vuoden verran musiikkia* kanssa, että sä oot sellanen, että sua kohtaan ei jotenkin vaan voi käyttäytyä inhottavasti."

... Tässä kohtaa hämmennyn täydellisesti ja vastaan "Kiitos." Jatkamme keskustelua vielä hetken, kunnes jätän musaopen puimaan loppuun tilannetta Marin kanssa.

Olenko minä ihminen, jota kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Tuo lause herätti hirmuisen ajatusvyöryn. Se kuulosti kohteliaisuudelta. Mutta miksi minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti? Mari ja Maisa ovat kumpainenkin viime vuonna jääneet minun toimestani kiinni lintsaamisesta ja tilanne johti kuraattoritapaamisiin, keskusteluihin vanhempien kanssa ja käytöksen numeron laskemiseen. Ja silti minua kohtaan ei voi käyttäytyä inhottavasti. Omituista, kertakaikkiaan. Ja silti se on totta siinä mielessä, että pitkällisen pohtimisen jälkeen en keksinyt yhtäkään opettamaani oppilasta, joka olisi käyttäytynyt henkilökohtaisesti juuri minua kohtaan asiattomasti. Yksi ainoa oppilas on kerran kutsunut minua huoraksi, mutta häntä en opettanut koskaan ja kyseinen oppilas poistettiin yleisopetuksesta sittemmin käyttäytymispulmien vuoksi. Toki kymmenet ja taas kymmenet oppilaat ovat protestoineet asioista, urputtaneet, kitisseet, ja mussuttaneet minulle, mutta kukaan ei ikinä ole puuttunut minuun henkilönä epäasiallisesti. He ovat kritisoineet opetettavia asioita ja käyttämiäni rutiineita ja metodeita, mutta minä olen jäänyt rauhaan epäasiattomuuksilta. Myös yläluokkalaiset oppilaani käyttäytyvät minua kohtaan todella mainiosti, vaikka välillä olenkin hyvin ehdoton ja tiukka. Heiltä olen vuosien saatossa saanut jopa suoraa kiitosta toimintatavoistani ja käyttäytymisestäni luokassa.

Olisiko kyse siitä, että pyrin käyttämään paljon huumoria opetuksessani? Onko kyse siitä, että olen lähes kokonaan luopunut huutamisesta ja jopa äänen korottamisesta opetuksessa? Onko kyse siitä, että pyrin kohtelemaan jokaista asiallisesti huolimatta siitä, miten he ovat edellisellä tunnilla/edellisellä välitunnilla/käytävällä käyttäytyneet? Ehkä olen tiedostamatta ollut puuttumatta oppilaitteni persooniin, joten oppilaillakaan ei ole ollut tarvetta puuttua minun persoonaani tai muihin piirteisiini? Omituista. Ehkä kaikki johtuu siitä, että olen pienikokoinen ja näytän nuorelta? En tiedä.

Aivan mahtava asia on se, että se piirre minussa, joka estää oppilaitani käyttäytymästä inhottavasti minua kohtaan antaa minulle mahdollisuuden olla reilu ja mukava oppilaita kohtaan. Ja niinä hetkinä, jolloin oppilaita kohtaan pitää olla ehdoton, vaatia tottelemista ja pitää kuria, saan "inhottavuuteni" anteeksi ja minua on mahdollista totella vastentahtoisestikin rikkomatta silti välejä minuun. Tämä johtaa siihen, etten joudu riitelemään oppilaiden kanssa, koska oppilaat eivät provosoidu minusta niin paljon kuin he provosoituvat monien muiden opettajien ohjeista ja jopa pelkästä läsnäolosta.

Vaikea sitä on selittää. Mutta hieno oivallus ja mahtava kohteliaisuus joka tapauksessa.

Viikko töitä takana.

Ja mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua.

* Luokalleni tuli uusi oppilas.
* Kaksi oppilastani olivat viikon täydellisen kadoksissa. Löytyivät sittemmin, mutteivät ole vielä ilmestyneet kouluun.
* Oppilas on heitetty jo ulos luokasta.
* Kolme on unohtanut tehdä läksynsä.
* Yksi on saanut sairaskohtauksen- tosin ei kouluaikana.
* Olen heitättänyt yhden tupakan roskiin, koska kehtasikin ronskina ja reteenä äijänä kuskata tupakkaa korvan takana juuri luokkani ikkunan edessä.

Onneksi tänä vuonna vastuulleni siunaantuva opetustuntimäärä on vain jotakuinkin 25h/vko. Se riittää minulle. Jotkut haalivat kaikki mahdolliset ylityötunnit ja puurtavat sitten niska limassa koko vuoden. Minä ja talouteni tulemme toimeen vähimmäistuntimäärälläkin, joten tunnin verran ylitöitä on ihan riittävä määrä.

Alku.

Alku oli mitä mahtavin.

Koulu oli käsittämättömän hiostava. Kaikkialla hymyileviä kasvoja. Paljon lörpöttelyä. Naurua. Ääntä. Hälinää. Halauksia. Kahvia.

Ja koko ajan oli olo, että tämä on mun juttu. Täällä olen kuin kotonani. Nämä ihmiset ovat minun. Tämän minä osaan ja täällä minä viihdyn.

Saa nähdä, jatkuuko sama fiilis huomenna, kun oppilaat saapuvat.

Ystävä L:n kanssa suunniteltiin parissa tunnissa koko syksyn historiat viikko viikolta. Sama lopputulos matematiikan kanssa. Biologia mietitty. Viikko viikolta. Olisin istunut suunnittelemassa vielä vaikka tunteja, mutta koiraparka oli ollut tuossa vaiheessa yksin jo pitkästi yli 8 tuntia. Huomenna jatketaan äidinkielen ja uskonnon parissa. Ne ovatkin ne vaikemmat, joten nähtäväksi jää, mitä suunnitelmat tuovat tullessaan..

Tämä postaus olkoon muistutuksena työn mielekkyydestä niihin päiviin, jolloin tuntuu, että ei enää, kiitos. En jaksa. En halua. Ei.

Kyllä minä jaksan ja kyllä minä osaan.

The end is near.

Loppu lähestyy. Töiden alkuun on vain päälle viikko.

En oikein tiedä, mitä ajattelisin. Toisaalta lomailua voisi jatkaa etenkin säiden salliessa vaikka hamaan tulevaisuuteen. Toisaalta sormet syyhyävät päästä suunnittelemaan tulevaa vuotta. Kuudetta luokkaa. Kolmannen työvuoden jälkipuoliskoa ja neljännen työvuoden alkupuoliskoa. Uskomatonta, että olen ollut töissä tuossa koulussa jo kohta kolme vuotta.

Ensi kevät tulee olemaan jännittävä. Saatan omat pimpulaiseni yläluokille ja yläluokan matematiikan ryhmäni pääsee peruskoulusta. Kaikki tutut oppilaani kaikkoavat maailman tuuliin. (No, todellisuudessa varmaan suurin osa kutosistani jatkaa koulussamme yläluokille. Eli eivät ne mihinkään katoa.) Saattaa ensi kevätjuhlissa olla melkoista kyynelvirtojen pidättelemistä oli vuosi ihan minkälainen tahansa.

----

Mitä loman aikana on tapahtunut?
Ei oikeastaan mitään. Olen vain ollut. Istunut tietokoneella. Ollut mökillä. Kouluttanut koiraa viikottain kokoontuvan omatoimikoirankoulutusryhmän kanssa. Tutustunut koiraihmiiin vielä entistäkin paremmin. Ollut kotikotona. Ulkoillut koiran kanssa pitkin läheisiä niittyjä ja metsiä.

En ole matkustanut. En ole piirtänyt juuri mitään. En ole kirjoittanut satuja. En ole ollut rannalla ottamassa aurinkoa. Oikeastaan en ole tehnyt mitään suurta tai mahtavaa tai yllättävää tai superhienoa.

Tavallaan kaduttaa. Olisi pitänyt tehdä. Olisi pitänyt toimia ja puuhata. Mutta toisaalta se en ole minä, joka puuhaa ja toimii koko loman ja on aktiivinen. Minun lomani on sitä, että istun alas ja katson miten aika kuluu. Ja tämä tyyli on mitä ilmeisimmin ollut toimiva, sillä olen valmis palaamaan töihin. Silti tiedän, että olisi mukava kertoa töissä kaikista niistä jännittävistä seikkailuista, mitä kesän aikana olisi voinut tapahtua. Nyt voin vain sanoa, että "Tämä oli mökkikesä. Olen ollut mökillä ja kotona." Kai sekin on ihan kelpo selitys.

ahdistus.

Viikko sitten olin Lahdessa vanhempien luona ja käytiin M:n kanssa Lahden öissä kuuntelemassa Egotrippiä. Siinä tuli juotua lonkero poikineen ja humalatila oli melkoinen - joskin ihan hallittavissa silti. Ei siis mitään övereitä.

Kahden aikaan olimme jo kotosalla nukkumaan käymässä. Seitsemältä heräsin yllättäen siihen ajatukseen, ettei henki oikein kulje. Nenä tukossa, tai jotain. No. Se ajatushan ei sitten lähtenytkään päästä millään. Henki ei kulje. Vedin henkeä keuhkot täyteen useamman kerran. Ei auta. Tuntuu, ettei hengitetty happimäärä vain riitä. Käänsin kylkeä. Kyllä tämä tästä, kunhan vain saan unta. Uni ei vain tullut enää takaisin. Käänsin kylkeä uudestaan ja kiskoin henkeä. "Hengitän väärin." Tuo ajatus pyöri päässä, mutten vain osannut palauttaa hengitysrytmiä takaisin oikeaksi. Tiesin, että ihan kohta alan hyperventiloida, jos en lopeta täysien keuhkollisten kiskomista. Alkoi olla jo hieman paniikkimieliala. Nousin istumaan, mutta hengitys ei palautunut normaaliksi. Tuli mieleen, että josko menisin parvekkeelle seisomaan, sillä ulkoilma on raikasta ja sieltä saan tarpeeksi happea. Sitten heti perään tuli ajatus, ettei ulkoilman happikaan riitä. Ahdisti vielä enemmän. Lopulta ehkä vartin ahdistustelun jälkeen sain itseäni jotenkin rauhoitettua ja nukahdin. Onneksi, sillä hereillä en olisi osannut korjata hengitysrytmiä millään.

Eipäs ole ikinä ahdistanut noin paljon. Ja tapauksesta jäi sen verran pelkoa, että viikon verran on välillä nukkumaan käydessä tullut mieleen, että entäs jos "kohtaus" uusiutuu. Entäs, jos en joskus oikeastikaan saa happea? Entä, jos saan paniikkikohtauksen tai alan hyperventiloida kunnolla? Hetkellisesti tuona sunnuntaiaamuna kello seitsemän tiesin, miltä orastava hyperventilaatiopaniikki tuntuu. Yäk. Toivottavasti ei koskaan enää. Se tuntui siltä, että tukehdun. Mikään maailman happi ei riitä pitämään minua elossa.

Olikohan kyseessä maailmanlopun laskuhumala? Vai meinasinko oikeasti hyperventiloida?

---

Näen toistuvasti työunia. Lomaa on jäljellä vielä melkein kuukausi, ja silti ajatukset ovat syystä tai toisesta palanneet töihin. Näin jopa unta yli vuosi sitten luokaltani lähteneestä todella vaikeasta tapauksesta. Työstressiä ihan keskellä lomaa? Eih. Unissani raahaan koulun sääntöjä rikkovia oppilaita ympäriinsä, etsin oikeaa luokkaa ja opetan ysiluokkalaisille asioita, joista en itsekään tajua yhtään mitään.

---

Olemme mökkeilleet koiran kanssa ihan villisti viime viikkoina. Koira-parka on totaalisen väsynyt aina, kun saavumme takaisin kotiin. Se makaa karvalankamattona olohuoneessa ja ilmeisesti nauttii siitä, ettei ole halkoa kannettavana tai järveä uitavana. Eilen tulimme vaihteeki mökiltä ja huomenna luultavasti lähdemme takaisin. Tämä kesäloma on muotoutumassa mökkikesäksi. Ja mikäpäs siinä. Mökkikesä kaikessa keski-ikäisyydessään on ihan jees.

uusi tukka

Jeah, nyt on uusi tukka. Olen oikein tyytyväinen vaikka suoraan sanottuna parturin penkissä kyllä jännitti. Olen koko pienen aikuisikäni käynyt parturikampaajakaverillani leikeltävänä ja luotan häneen vahvasti. Yleensä lähinnä ehdotan itse jotain ja kaverini tekee sitten niin kuin itse parhaaksi katsoo. Tällä kertaa takaa lähti hirmuisen pitkiä haivenia kampaamon lattialle. Etuhiuksetkin näyttivät hetkellisesti karmivilta. Mutta valmis tukka olikin ihan huisi. Minulla on taas suorat etuhiukset - vuosien jälkeen. Ja polkkatukka. Voi veljet. Onneksi a) etutukka on sellainen rikottu ja pitkä ja b) polkkatukka ei ole perinteinen suora vaan takaa lyhempi ja edestä pidempi, vino siis. Ja erittäin rikottu. Väri ruskea ja alla blondatut siivut.

Oikein hyvä, oikein hyvä!

Ensi kerralla leikataan takaa vielä enemmän pois, niin on sitten oikein kunnolla vinoutta latvassa.

En itse yhtään oikein ymmärrä niitä ihmisiä, jotka ovat leikkauttaneet tietyn hiusmallin vuonna 1971 ja sen jälkeen käyneet vain lyhentämässä latvoista sentin kuukauden välein. Pitäähän hiuksilla nyt leikkiä ja pelleillä, kun ne kuitenkin kasvaa ihan hetkessä takaisin!

loman osa-aikakatsaus

Kylki parani sittenkin. Tai no, on se edelleen kipeä sillä tavalla kuin olisi parantumassa oleva mustelma kyljessä, mutta enää ei liikkuminen satu yhtään. Eikä yskiminenkään.

-----

Juhannus tuli vietettyä. Etukäteen vähän jännitti, että miten tuo koiruus selviää vieraiden ihmisten kanssa - se kun ei ole todellakaan mikään seurakoira. Torstai menikin niin, että minä seurasin koiraa kuin hai laivaa, ettei koira tai ihminen joutuisi tilanteeseen, jossa on vaarana saada hammasta. Olin myös tiedottanut kaikkia mökille saapuvia siitä, että koiraan ei ole mitään tarvetta koskea tai muutoin huomioida koiraa. Onneksi ihmiset uskoivat ja koira sai rauhassa tutustua ihmisiin. Niinpä siitä kuoriutuikin oikea seuramies parissa päivässä, kun se ehti tutustua ihmisiin omia aikojaan.

-----

Haluaisin uudet hiukset. Keskiviikkona menen koiravahdiksi Lahteen ja silloin olisi tilaisuus tehdä asialle jotain. Olen pienen ikäni ollut hiusten suhteen vaihtelunhaluinen. Hiukset ovat välillä vaaleat, sitten punaiset, toisinaan tummat. On vinoja etuhiuksia, on pitkiä etuhiuksia, lyhyttä takatukkaa, pitkää, pätkää, ohutta, paksua, jne.. Nyt sattui löytymään lehdestä kuva niistä hiuksista, joiden kuvaa etsin ehkä vuosi sitten. Jospa pistäisi luottokampaajan tarttumaan saksiin ja leikkaamaan pitkän etutukan ja polkkiksen. Hm hm hm. Tiedän, että M haluaisi, että minulla olisi vaaleat pitkät hiukset. Mutta se nyt on vain ihan liikaa vaadittu, että pitäytyisin yksissä hiuksissa kovin montaa kuukautta.

Eiijjjjuma?!

Sattuipa perjantaina:

Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)

Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.

Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.

Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?

anteeksi, rouva lääkäri

Kätevää, nykyään voi varata lääkäriajan netitse. Ja minä tyttöhän se varasin. Kylki on ollut nyt yli viikon kipeä ja ajattelin, että josko tässä ihan kuolemaa tekee. (Ei saisi vitsailla. Olen oikeasti hyvinkin pahasti taipuvainen luulosairasteluun ja se on todella ahdistava tauti.)

"Kerrohan, mikä on vikana?"
"No. Kylkeen on sattunut jo viikon. Tänne. Hengittäessä ei satu. Oli yskä monta viikkoa ja sitten vaan yhtäkkiä alkoi sattua."

Lääkäri kourisi vatsaa varmaan reippaamminkin, mutta minä sätkyilen karkuun ja koitan vetäytyä käden alta pois.

"Sattuuko tänne?" Lääkäri painelee vatsaa.
"Ei." Minä kiemurtelen.
"Entäs tä.."
"AU! AU! JAIKS!"
"Entäs tä..."
"JAIKS!"
"Sattuiko tuonnekin noin paljon?"
"Eikä kun... Mua pelotti että kohta sattuu. Mutta siis vähän sattui sinnekin."

Lihaksessa on joku vika. Revähdys tai joku nitkahdus. Verikoe osoitti, että keuhkokuumetta ei ole. (Öööö... Eipäs käynyt mielessä, että tuokin olisi vaihtoehto.)

"Kauanko se on kipeä, mitä luulet?"
"Viikon joskus voi olla, tai.."
"Mulla on ollu jo viikon kipeä tää!"
"..tai joskus kaksi tai kolme viikkoa, ei sitä oikein voi sanoa."
"Joo.. Se on vaan niin tylsää, kun tässä kyljessä olevaa lihasta ei oikein voi pistää pakkolepoon.."
"Niin. Minä en lähde suosittelemaan hengittämisen lopettamista. Hengittäminen on kuitenkin tärkeää. (Kuiva huumori kunniaan.) Syö Buranaa."
"Jep, kiitti."
"Kiitos ja hei."

Kassalla:
"Ja se tekee 63 euroa. Pankki vai Visa?"

Kiitosta vaan. Arvasin, että näin tässä käy. Saa ohjeen syödä Buranaa niin että napa vinkuu eikä lääkäri voi mitään kivulle. Kuudellakympillä olisin ostanut Buranat pariksi seuraavaksi vuodeksikin. Helkatti.