itkettäisi, ellei vituttaisi.

Luulin, että lääkärit ymmärtäisivät ihmisen fyysistä olemusta. Luulin, että he olisivat ikään kuin "nähneet kaiken". Siis että mikään erikoisempikaan ei voisi heitä kovin paljon hetkauttaa suuntaan tai toiseen. Luulin, että lääkärit jos ketkä tietävät. Luulin, että he ymmärtäisivät, ettei esimerkiksi kehitysvammaisuus tartu tai ettei ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen tee ihmisestä ihmisenä yhtään sen kummempaa kuin jostakusta toisesta ns. "normaalista". Luulin, että tämä asia opetetaan heille lääkiksessä. Varmaan opetetaankin. Mutta en voinut ennen tätä päivää edes kuvitella, että se jäisi jollekin lääkäriksi opiskelleelle epäselväksi.

Tänään kuitenkin kuulin (hyvin pienen) mutkan kautta lääkäristä, jonka mielestä poikkeavuus on kai ihan jees, mutta vain siinä tapauksessa, ettei hän tai hänen perheensä itse joudu moiseen osalliseksi.

Siis on ihan jees, että on olemassa homoja, tummaihoisia, lihavia, lyhyitä, kehitysvammaisia, änkyttäjiä, pälvikaljuisia, liikuntarajoitteisia, dysfaatikkoja, jne. Mutta ei niiden saatana sentään tarvitse minun elämääni sekoittaa.

Menee aika pikkuisen yli hilseen, että lääkäri voi ajatella noin. Eikö koulutus edes jollain tasolla poista kyseiset ennakkoluulot ja suoranaisen tietämättömyyden? Ei näköjään.

Tässä kuluneen parin vuoden kuluessa olen tullut jotenkin erityisen tietoiseksi siitä, miten ylimielisesti ns. normaalit ihmiset suhtautuvat "poikkeavaan". Aloitetaan ensinnäkin siitä, että poikkeavahan on itse asiassa normaalia. Epänormaalia luonnossa - ja elämässä noin yleensä - on kaikenlainen yhdenmukaisuus ja samanlaisuus. Asiat eivät ole keskenään samanlaisia. Eläimet poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Kasvit poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Maat poikkeavat toisistaan. Lumihiutaleet poikkeavat toisistaan. Ei ole kahta samanlaista elämää. Ei kahta samanalaista ihmistä. Miksi ihmeessä silloin joku kokee olevansa normaali ja voivansa siksi suhtautua hyvinkin ylimielisesti johonkin toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään?

Inhoan facebookin "kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, mutta 95% ystävistäsi ei lisää tätä statukseensa" -statuksia. Ne henkivät alentuvaa suhtautumista ja korostavat sitä, että "minä normaali ihminen tässä olen kovin ymmärtäväinen". Inhoan ajatusta, että minun pitäisi sääliä kehitysvammaista tai tummaihoista tai lesboa tai lihavaa. Säälillä asettaisin itseni jotenkin ylemmäksi heitä. Ja mitä halvatun sääliä he oikein kaipaavat?

Kuvottaisi kuitenkin väittää, että itse olisin jotenkin jumalaisen hyväksyvä, suvaitse tai edes ymmärtäisin erilaisuutta. En todellakaan. Minä en hyväksy pedofiliaa. En hyväksy sitä, että joku tekee uskontonsa varjolla tekoja, jotka loukkaavat toista ihmistä. En ymmärtäisi saati hyväksyisi, jos muslimi tulisi ja potkaisisi koiraani. Toisaalta en hyväksyisi tai ymmärtäisi samaa käytöstä keneltäkään muultakaan. En hyväksy sitä, että minut kategorisoidaan jonkinlaiseksi vain sillä perusteella, miltä näytän. Kaiken kaikkiaan olen varmasti hyvinkin suvaitsematon ihminen. Mutta silti ajattelen, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat arvonsa ansainneet ja se on heillä kaikilla siinä vaiheessa, kun kohtaamme tavalla tai toisella. Yksilöt voivat menettää silmissäni ihmisarvonsa ja voin olla yksilöä kohtaan todella suvaitsematon.

Mutta vaatii kyllä melkoista mielen köyhyyttä väittää, että joitakin pitkälle meneviä päätelmiä ihmisestä ja kaikista hänen ominaisuuksistaan voisi tehdä niinkin suurpiirteisen asian kuin ihonvärin, iän, sukupuolen, uskonnon, kehitysvammaisuuden tai vammattomuuden tai painon perusteella.

Mitä ihmettä ihminen silloin vihaa, jos hän vihaa maahanmuuttajia? Hän vihaa lasta, joka käy koulua, opiskelee matematiikkaa, saa hyviä numeroita kokeista. Hän vihaa äitiä, joka ruokkii kymmenhenkisen perheensä joka päivä. Hän vihaa työtöntä miestä. Hän vihaa isoäitejä. Hän vihaa kahvilassa istuvaa isoisää. Hän vihaa poikajoukkoa, joka perjantaiyönä pahoinpitelee taksijonossa seisovan.

Mitä ei hyväksy ihminen, jolle kehitysvammaisten integrointi yhteiskuntaan on kauhistus? Hän ei hyväksy lasta, joka puhuu viittomalla. Hän ei hyväksy nuorta, joka lukee ja kirjoittaa ja puhuu, mutta liikkuu huonosti. Hän ei hyväksy aikuista, joka käy töissä, tapaa ystäviä ja elää kaiken kaikkiaan sitä niin paljon korostettua normaalia elämää.

En ymmärrä, miten yhdellä sanalla voi selittää sen, mitä niin paljon pelkää/vihaa/ei voi hyväksyä. Eihän noissa maahanmuuttaja- ja kehitysvammainen-termien alle lukeutuvissa ihmisissä ole juuri mitään yhteistä?

miehiä ja miehiä.

Oltiin nuoruuden kaveriporukalla perinteisellä Tallinnan risteilyllä. Ja jälleen tuli todistetuksi, että on olemassa miestyyppi, jota en kerta kaikkiaan voisi kuvitella puolisokseni. Nuoruuden kaveripiirini miehet edustavat juuri tätä miestyyppiä. He ovat ihan mukavia ihmisiä noin periaatteessa, mutta etenkin humalatila nostaa pintaan juttuja, joita en voi (enkä oikeastaan edes halua) ymmärtää.

Ulkoisesti en osaa määrittää miehelle "mittaa". Mutta sisäisesti rajoja ja mittoja onkin ihan yllinkyllin.

Olen varmaan jotenkin pinnallinen tai rajoittunut, mutta en osaa kuvitella rinnalleni autonasentajalinjajamppaa tai muutoinkaan puolisoa, jonka yleissivistys laahaa jossain hyvin matalalla. Joo-o, eihän autonasentajalinja ja yleissivistys välttämättä korreloi keskenään - mutta aika vähässä ovat minun kokemukseni henkilöistä, jotka ovat käyneet ammattikoulun 15-vuotiaana, siirtyneet työelämään 18-vuotiaana JA ovat yleissivistyneitä ja avarakatseisia.

Oikeastaan tuo yleissivistys on lähes ainoa kriteeri. Siis nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en keksikään kovin pitkää kriteerilistaa. :) Myös sosiaalisten kykyjen löytyminen on tärkeää.

Nuoruusvuosien kaverini ovat varmaankin Perussuomalaisten kannattajia. Ulkomaalais"viha" on melkein oksettavaa. Somaleista ja "neekereistä" puhutaan kuin ne olisivat maailman kymmenes ihme ja nimenomaan aika negatiivisessa mielessä. Muslimit ovat heidän mielestään varmaankin järjestäen terroristeja ja islam = terrorismi ja naisten alistaminen. Nuoruusvuosien kaverimiehet ovat rockabilly-henkisiä ja yhä kypsässä kolmenkympin iässä jengiasiat ja stiletit ovat osa heidän arkeaan. On tärkeää, mitä lätkäjoukkuettä kannatat tai missä kaupungissa elät. Heinonalaiset vs. lahtelaiset vs. vääksyläiset, jne. Se tuntuu minusta ihan käsittämättömältä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että naisia puolustetaan nyrkkiraudat käsissä ja "vittuakokatotmunmuijaa"-riidanhaastoheitot ovat ihan tavallisia.

Toki tuo mielikuva on korostettu ja provosoivasti esitetty. Heissä on paljon hyvääkin. He ovat käytännön ihmisiä. Korjaavat auton ihan tuosta vaan. Rakentavat omakotitalon. Perustavat perheen ja ovat hyviä isejä ja äitejä. He pitävät kavereistaan huolta - joskin itse koen, että osaan pitää huolen ihan itse itsestäni, enkä kaipaa ainoaakaan stilettiä tai nyrkkirautaa siihen tueksi.

Mutta meinasi mennä herne henkoseen, kun juttelin kaveriporukkaan avioliiton kautta tulleen armeijassa töissä olevan Äijän kanssa. Nuuska huulessa kyseinen Äijä kauhisteli sitä, että teen töitä itä-Helsingissä. Kuulemma somalit on ihan kauheita ja kun tulevat armeijaan, niin unohtavat, miten suomea puhutaan. Kyseinen Äijä ihmetteli, että puhuvatko nämä somalit minulle ihan oikeasti suomea?! Juu, kyllä puhuvat. Todella kitkerästi huomasin toteavani, että "ne on lapsia siinä missä kuka muukin. Ihan tavallisia ihmisiä." Juttu katkesi kuin veitsellä leikaten siihen. Mainitsin vielä siitä, että ihan takuuvarmasti suomalaisetkin harrastavat sitä, että jos joutuvat ulkomailla pulmiin vaikka viranomaisten kanssa, he "unohtavat", miten kielillä puhutaan. Sehän on varmasti yksi tavallisimmista keinoista välttää nuhteita/sakkoja/jne. Tähän ei kyseinen Äijä osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi en sortunut provosoimaan tai ryhtynyt kasvattamaan reissulla mukana olleita. Ei ole minun tehtäväni eikä se oikein sovi muutenkaan, kun ollaan sen verran vähän tekemisissä. Fakta kuitenkin on, että enää nykyään en löydä itseäni tuollaisesta seurasta missään muualla kuin nuoruuden kaveripiireissä. Enkä haluakaan löytää.

aika hurisee

Ohhoh, onpas siitä aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut! :O

Tammikuun jälkeen ei suoranaisesti ole tapahtunut paljonkaan. Olen elellyt omaa elämääni omassa kodissa ja puuhannut koirien kanssa kaikenlaista. Agilityä nyt lähinnä.

Töitä on jäljellä ennen kesälomaa enää viisi viikkoa. Vuosi on mennyt todella vauhdilla. Kakkoseni ovat ihan tuota pikaa kolmosia - eivätkä siis enää alkuunkaan pikkulapsia. Ihan karmeaa, että edellisen porukkani kanssa aloitin kolmosluokasta, vedin heidät kutosluokan loppuun ja nyt nuo penteleet ovat syksyllä koulumme ysiluokkalaisia! :O Olen siis seurannut heidän elämäänsä kolmosesta kohta ysiin asti. Se on ihan huikean pitkä aika. Ensimmäinen ikälisäkin rapsahti tilille, joten tosiasia on, että olen ollut alalla viisi täyttä vuotta.

Kesäloman odotus ei tunnu ainakaan vielä niin huikaisevan kovalta urakalta kuin aikaisemmin. Kyllä se loma sieltä tulee. Viikkoja on enää ihan kauhean vähän ja tekemiset tulevat kyllä tehtyä. Ja jos eivät tule, jäävät sitten tekemättä. Tuskin kuitenkaan jäävät. Aina ne on tullut tehtyä, vaikka miten olisi panikoinut tai jättänyt panikoimatta.

Vappu meni mökillä vanhempien kanssa. Ensimmäinen vappu varmaankin kymmeneen vuoteen, kun mitään erikoisen erityistä ei tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen vappu eron jälkeen. Tähän asti on aina oltu Otaniemessä enemmän tai vähemmän humalassa. Mutta hyvä näin. En ole kaivannut takaisin menneeseen rehellisesti ja liioittelematta vielä kertaakaan. En hetkeäkään. Kai nyt voisi jo sanoa, että ero todellakin oli oikea ratkaisu? M on kylläkin kutsunut itsensä tänne kylään parin kuukauden välein. Itse en koe tarpeelliseksi kutsua häntä kylään tai olla muutenkaan tekemisissä. Mutta saahan tänne tulla, jos siltä tuntuu. Ja oli M kolmikymppisillänikin ihan kutsuttuna vieraana. Että mikäpä siinä. Mutta itse en kaipaa yhteydenottoja pätkääkään, vaikka kuluisikin pari kuukautta, että ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä. Se vaihe elämästä oli ja meni.

Ehkä joskus alkaa joku uusi vaihe tuon parisuhde-elämän osalta. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen näin itseksenikin. :)

tyttöjen välisestä ystävyydestä

Yksi parhaista ystävistäni on L. Entinen kollega, nykyinen "pelkkä" kaveri.

Olen useampaan otteeseen käynyt hänen kanssaan läpi asiaa, jota en pysty ymmärtämään. L:lla on todella läheinen ystävä, jonka kanssa L on asunutkin puolisen vuotta. Tunnen itsekin kyseisen ihmisen, mutten ole koskaan kokenut suurta sielujen sympatiaa hänen kanssaan. En oikein pidä ihmisistä, jotka suuttuvat äärimmäisen helposti. Suoraan sanottuna pelkään sellaisia ihmisiä. Inhoan riitelemistä (paitsi erityisen hyvistä syistä, jolloin riitelen aivan mielelläni), joten tälläisten ruutitynnyrien läheisyys aiheuttaa ahdistusta.

Tämä ihminen todellakin suuttuu omasta mielestäni lähes järjettömistä syistä. L ja kyseinen henkilö eivät ole juurikaan olleet puheväleissä yli pariin kuukauteen, koska L unohti, että tämä henkilö on jäämässä yökylään eikä ollut näin ollen hakenut patjaa äidiltään lainaksi. Mitään vahinkoa ei kuitenkaan aiheutunut, sillä L:n äiti asuu parin kilometrin päässä ja patjan hakeminen kävi alle vartissa. Yöpaikka järjestyi ja mitään haittaa tästä ei koitunut kenellekään. Siitä huolimatta tämä henkilö "rankaisee" L:aa edelleen. Hän on siis paitsi herkkä suuttumaan, hän on myös äärimmäisen pitkävihainen. Hän rankaisee henkilöitä käyttäytymällä täysin kylmästi vaikka miten pitkiä aikoja - eikä suostu edes kertomaan, mistä tässä nyt oikein rangaistaan. Ja kyse siis on kolmenkympin rajapyykin ylittäineistä tytöistä.

Olen monta kertaa kyseenalaistanut, miten hyvä ystävä noin toimiva ihminen oikein voi olla. En kuitenkaan halua nostaa tätä asiaa kovin usein esille, sillä L kuitenkin kokee, että kyseinen henkilö on hänelle erittäin rakas ystävä ja viimeksi asiasta keskustellessa L melkein itki. Eli rangaistus kyllä toimii ja on erittäin tehokas. Mutta minä en voi ymmärtää enkä hyväksyä.

Minun mielestäni tuo toimintatapa on väärä ja kohtuuton. L kyllä selitti, että kyse on tyttöjen välisestä ystävyydestä ja se muistuttaa lähes parisuhdetta. Mutta enpä eläisi tuollaisessa parisuhteessakaan. Minulla ei koskaan ole ollut ystävää, jonka kanssa olisin riidellyt tuolla tavalla. Tai oikeastaan millään tavalla. Yhden ainoan kerran olen totaalisesti hermostunut erääseen ystävääni ja muutamaan kuukauteen emme olleet tekemisissä. Mutta siitäkin on 15 vuotta aikaa. Ehkä siksi en oikein tajua, miten tyttöjen välinen ystävyys voi pitää sisällään noin suurta draamaa. (..tosin olen kyllä huomannut, että useilla muillakin kavereillani on ystäviä, joiden kanssa he ottavat lähes verisesti yhteen.)

Onko tyttöjen välinen ystävyys usein tuollaista? Kuinka kukaan ottaa vastaan ystävältä tuollaista käytöstä? Eikö ystävän kanssa kuulu viihtyä? Eikö ystävään pitäisi voida luottaa? Ei kai ystävyyden kuuluisi olla jatkuvaa (tai ainakin toistuvaa) vääntämistä, suuttumista ja lepyttelyä? Vai enkö minä tiedä oikeasta ystävyydestä sittenkään mitään?

Haluaisin tietää.

Oletan, ettei miesten välinen ystävyys sisällä noin suuria tunteita.

keskustelu nettikiusaajan kanssa

Keskustelun taustaa:

Olen tuntenut keskustelukumppanini jo vuosia. Ja jo vuosia hän on yhdellä netin keskustelualueella kiusannut systemaattisesti erästä mieskeskustelijaa. Kaikki, mitä kyseinen mies sanoo, on perseestä. Kaikki on idioottia ja miehen persoona on tämän henkilön mielestä erittäin vääränlainen. Tänään hermoni viimein katkesi, ja kutsuin kyseistä keskustelijaa idiootiksi ja tylsäksi persoonaksi, kun hän oli poistunut keskustelusta.

Hetken kuluttua minulle tulee yksityisesti viesti, jonka on lähettänyt tämä nettikiusaaja. Hän on jotakin reittiä saanut selville, että olen hermostunut häneen ja nimitellyt idiootiksi.


Tässä lyhennettynä keskustelu, joka näistä lähtökohdista käytiin.
Nettikiusaaja: NK
Minä: M

NK: "Menisit ittees, haukuit mua selän takana! Ootpa hyvä esikuva oppilailles, tosi aikuismaista!"
M: "Voin sanoa sen ihan suoraankin. Kiusaaminen on erittäin perseestä."
NK: "Ite se mies on asemansa luonut."
M: "Ja sun tehtäväsi on kiusata sitä sen ansiosta niinkö? En muista, että tää mies ois tehnyt sulle mitään pahaa."
NK: "Kyse ei oo tekemisestä. Kyse on persoonasta. Se ite provosoi ihmisiä sorsimaan sitä."
M: "Mua ei provosoi yhtään. Jännä juttu."
NK: "Haluisinpa kuulla miten sun persoona on erityisen mielenkiintoisa."
M: "Mun?"
NK: "Oot kolmikymppinen kukkahattutäti, sekö on mielenkiintoista? Haukut mua tylsäksi persoonaksi mutta ite olet varmasti ihan vitun mielenkiintoinen."
M: "Ikävä kyllä mulle se on suuren mielen tylsyyden merkki, jos aikuinen ihminen kiusaa toista."
NK: "Mä en kiusaa. Mä kerron vaan rehellisen mielipiteeni. Älä nosta ittees jalustalle. Et oo mua parempi ihminen."
M: "Tässä asiassa olen. Mä en kiusaa toisia ihmisiä."
NK: "Ei poista sitä faktaa ettei se mies ole kovin fiksu ihminen. Odotan, että jonain päivänä se viisastuisi, mutta tuskinpa vaan. Ja kuten sanottua, en pidä sitä kiusaamisena."
M: "Mä voin kertoa, että se on kiusaamista ihan puhtaimmillaan. Lue netistä kiusaamisen kuvauksia."
NK: "Mua on kiusattu koulussa, kyllä mä tiedän mitä se on."
M: "Ja silti koet oikeudeksesi kiusata?!!"
NK: "Ihan niin kuin netissä ei ikinä kiusattais ketään."
M: "Mitä sitten? Perusteleeko se jotenkin sun toimintaasi? Oletko sä nyt oikeasti ihan tosissaan?"
NK: "Ihan oikeasti."
M: "Mä luulin, että noi sun perustelut voisi tulla vain lapsen suusta töissä."
NK: "En jaksa tätä keskustelua tällä haavaa enempää."
M: "Niin, onhan se ikävää, kun ei olekaan mitään perustelua toiminnalleen."

Hetken kuluttua:

NK: "Olet oikeassa tavallaan. Mun olisi pitänyt pistää kone sensuroimaan ton miehen kirjoitukset jo vuosia sitten."
M: "Niin olisi."

Suututti niin, että kädet tärisivät. Luulin keskustelun jossain vaiheessa, että nettikiusaajan tarkoitus oli vain provosoida minua. Mutta ilmeisesti näin ei ollut. Hän ihan oikeasti perusteli kiusaamistaan kolmella perustelulla, joita kuulen lähes päivittäin töissä kakkosluokkalaisten suusta.
Eli
1) Muakin on kiusattu, niin siks mulla on oikeus.
2) En mä kiusaa, mä vaan kerron mielipiteeni.
3) Kyllä muuallakin kiusataan, ei tää oo mikään poikkeus.
4) Se ite ärsytti ja siksi mulla on oikeus kiusata.

Jättää lähes sanattomaksi, että aikuinen kolmekymppinen nainen voi kirjoittaa tuollaisia asioita. Hän käyttää perusteluita, jotka itse koen täysin tyhjäksi puheeksi. Nuo perustelut eivät perustele mitään. Eihän noista neljästä kohdasta ainoakaan millään vähäiselläkään tavalla oikeuta kiusaamaan? Ymmärrän kyllä, että hän ei varmasti ollut pohtinut syitä toiminnalleen ennen kuin kyseenalaistin hänen tekemisensä. Mutta siitä huolimatta tuntuu tragikoomiselta, että aikuinen ihminen kirjoittaa julkisesti omina ajatuksinaan tuollaisia perusteluja. Nuo ovat nimittäin ne neljä klassisinta toteamusta. Tuon klassisempia en kykene keksimään. Ja luulisi, että kyseinen nainenkin olisi jossain yhteydessä (esim. koulussa) kuullut, miksi nuo perustelut eivät oikeuta mihinkään.

Huoh. Jokseenkin järjetön keskustelu.

havainto

Edellisen tekstin kirjoitettuani lähdin koirien kanssa iltapissalle. Siellä kävellessäni tajusin, ettei tämä luokkajärjestely jatku ikuisesti. Menetän tämän jossain vaiheessa. Toki olen ymmärtänyt, että viimeistään viiden vuoden kuluttua oppilaani siirtyvät yläluokille. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, että seuraava luokkani ei pääse oppimaan samoja asioita, mitä oppilaani nyt oppivat. He eivät mitä todennäköisimmin saa mahdollisuutta oppia erilaisuuden hienouksia. He eivät saa luokkaansa neljää aikuista ja joukkoa erityislapsia. He tulevat jäämään paitsi jostain jättiläismäisen merkittävästä. Se surettaa jo nyt.

Todennäköisesti tulevat oppilaani ovat tällä hetkellä vaippaikäisiä taaperoita (, sillä aikomukseni ei todellakaan ole luopua tästä projektista ennen kuin on ihan pakko). Ja jo nyt suren heidän puolestaan. En pysty mitenkään opettamalla opettamaan heille sitä, mitä nykyiset oppilaani joka päivä oppivat. En pysty tuottamaan sellaista oppimisympäristöä, jossa pääsee tuntemaan empatian tunteita, auttamaan, sopeutumaan ja näkemään erilaisuutta siinä laajuudessa, jossa oppilaani nyt pääsevät sitä näkemään ja kokemaan. Se ei mitenkään ole mahdollista, jollei erilaisuus tule osaksi arkea. Mitkään opetustuokiot, teemaviikot tai ystävyysluokat eivät voi opettaa sitä, mitä nykyiset oppilaani saavat oppia.

Se tuntuu jotenkin hurjan surkealta.

oma mahtava luokkani

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun luin jälleen kerran uudella ihmisellä facebookissa kiertävän statuspäivityksen:

"Tiesitkö, että kehitysvammaiset lapset eivät ole sairaita? Tai että kehitysvammaiset lapset eivät kaipaa parannusta vaan sitä, että sinä ja minä hyväksymme heidät sellaisina kuin he ovat. 90% ystävistäni ei tule kopioimaan tätä seinälleen vähintään tunniksi. Oletko sinä yksi 10%:stani?"

Siis mitä hittoa. Pitäisi pystyä hyväksymään kaikki kehitysvammaiset sellaisena kuin he ovat? Enhän pysty hyväksymään kaikkia epäkehitysvammaisiakaan sellaisena kuin he ovat. Miten ihmeessä pystyisin siihen sitten kehitysvammaisten kohdalla?

Eikö kenenkään muun korvaan tuo toive/ajatus kuulosta paitsi täysin mahdottomalta, myös erittäin alentuvalta? Ehkä jopa melko loukkaavalta? Kehotan sijoittamaan sanan "kehitysvammainen" tilalle vaikkapa sanan "nainen" tai "lihava" tai sen tämän hetken muotisanan, "homo". Eikö ala kuulostaa lähinnä vitsiltä koko statuspäivitys?

------------------

Työskentelen päivittäin kehitysvammaisten lasten kanssa. Oma luokkani koostuu siis virallisesti kahdesta eri luokasta, mutta oppilaille olemme enemmän tai vähemmän yksi iso luokka, jossa osa oppilaista on eskareita, osa ykkösiä, osa kakkosia, osa kehitysvammaisia, osa poikia, osa tyttöjä, jne.. Olemme siis kirjava sakki.

Olen elämäni varrella huomannut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä miellyttäviä kuin toiset. Joidenkin kanssa juttu ei vain luista ja toisten kanssa oleminen on erittäin luontevaa ensi hetkestä alkaen. Ja jos joku olisi aiemmin kysynyt, päteekö sama kehitysvammaisiin, olisin ollut erittäin hämilläni. Saako siis sanoa, että en tule juttuun tuon kehitysvammaisen kanssa? Entä, saako sanoa, ettei pidä jostakin kehitysvammaisesta? Saako sanoa, etten pysty hyväksymään tuon kehitysvammaisen toimintaa jossakin yhteydessä? Saako kehitysvammaista torua tai saada hänet vihastumaan? Saako kehitysvammaisesta vitsailla opehuoneessa?

Tuntuuko, että koettelen soveliaisuuden rajoja? Ei minusta. Olen nyt 1,5 vuodessa oppinut, että kehitysvammaisia kohdellaan ihmisinä. Heitä ei kohdella kehitysvammaisina sen enempää kuin minua kohdellaan naisena tai helsinkiläisenä tai koiranomistajana. Toki nämä piirteet tuovat kohteluun jotain ominaispiirteitä, mutta pohjimmiltaan kohtelun tulisi olla ihmisen kohtelua.

Voin rehellisesti myöntää, etten vielä vuosi sitten ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, miten kehitysvammaisten kanssa "ollaan". En tiennyt, miten heitä kohdellaan. En osannut suhtautua heidän erityisiin piirteisiinsä. Ja jos ollaan edelleen rehellisiä, en osaa vieläkään suhtautua kaikkiin kehitysvammaisiin heidän ansaitsemallaan tavalla. Yhä edelleen uuden kehitysvammaisen kohdatessani katson ensin hänen vammaansa ennen kuin kykenen näkemään ihmisen. Ikävä kyllä. Mutta uskon, että opin kyllä. Ehkä. Joskus. Toisaalta, kun kohtaan naisihmisen, huomaan ensin että hän on nainen ja tutustun hänen muihin ominaispiirteisiinsä vasta ajan kanssa. Sama pätee varmasti myös kehitysvammaisiin. Näen ensin ne piirteet, jotka kykenee silmin havaitsemaan ja vasta myöhemmin pystyn näkemään syvemmälle.

Oppilaani ovat oppineet suhtautumaan kehitysvammaisiin luokkakavereihinsa paljon nopeammin ja paljon luontevammin kuin minä. Lapset ovat mukautuvaista väkeä, sanoisin. :)

Lisäksi voin ylpeänä todeta, että luokastani on 1,5 vuodessa kasvanut käsittämättömän empaattinen ja auttamishaluinen joukko. Yleisoppilaat tulevat minulle raportoimaan, jos joku erityislapsista on ilman tekemistä. "Ope, Kallella ei oo mitään tekemistä! Mitä se vois tehdä?" Lisäksi he auttavat pyytämättä monissa tilanteissa. "Ope mä neuvoin miten toi apila pitää värittää!" Mahtavaa. Oppilaani ovat kertakaikkisen mahtavia. He suhtautuvat erityisoppilaisiin kuin ihmisiin, jotka vain sattuvat aika ajoin tarvitsemaan apua. Ja apuhan voi olla myös sitä, että luokkakaveria kieltää, ohjaa tai käskee. Oppilaat ohjaavat erityisoppilaita omille paikoilleen, käskevät pois opepöydän luota, suhisevat, että "nyt hiljaa!" tai muistuttavat, että "SÄ ET VIITANNU!" tai kieltävät etuilemasta jonossa ja palauttavat kädestä pitäen omalle jonopaikalle.

Lisäksi oppilaani ovat erittäin innostuneita oppimaan viittomakieltä. He naurattavat viittomakielellä kommunikoivia lapsia matkimalla taksin viittomaa tai ohjaavat viittomakielellä oppilaan ruokajonoon.

Kaiken hyvän lisäksi oppilaani ovat eräällä tavalla sokeutuneet. He eivät enää millään tavalla väheksy erityislapsen antamaa mahdollisesti hyvinkin hassua vastausta. Aluksi omituiset vastaukset aiheuttivat kummastusta ja ehkä pelkoakin. Nyt hassut vastaukset ovat pelkästään hassuja vastauksia. Oikeille vastauksille osataan antaa erityistä painoarvoa ja väärät tai muutoin täysin käsittämättömät vastaukset ohitetaan kuin mikä tahansa pieleen mennyt vastaus. On toki myös niitä hetkiä, kun koko luokka nauraa erittäin hyväntahtoisesti ja ilman mitään ikävää jälkimakua jollekin erityisen hassulle vastaukselle.

Viimeksi taisimme nauraa oikein todella hersyvästi niin aikuiset kuin lapsetkin, kun monivalintatietovisassa piti valita vastausvaihtoehdoista A, B, C tai D. Kyselin vastausta erääseen kysymykseen järjestyksessä kaikilta viittaavilta: "No, mikä vaihtoehto, A, B, C vai D?" "B", vastasivat järjestyksessä kymmenisen oppilasta. Eräs erityisoppilaistakin viittasi ja tuli hänen vuoronsa vastata. Oletin, että koska alla on kymmenen "B"-vastauksen sarja, oikean vastauksen löytäminen onnistuu hyvinkin varmasti. "No, mikäs vastaus valitaan? A, B, C vai D?" "S." "Hm.. Siis valitset vaihtoehdon S?" "Joo. S." Kaikkia alkoi naurattaa ihan hirmuisesti. Se oli sellainen spontaani hassuttelun hetki ja hykerryttää näin jälkikäteenkin.

Samoin oppilaat ovat sokeutuneet sille, että matematiikan tunnilla osa tekee kertolaskutehtäviä, osa laskee yhteen 1+5, osa harjoittelee kirjoittamaan omaa nimeään ja osa värittää liiduilla. Se ei herätä enää mitään ihmettelyä.

Toki välillä oppilaat ärsyyntyvät toisiinsa tai turhautuvat, kun homma ei sujukaan niin kuin on ajateltu, koska ryhmässä on mukana oppilas, joka ei puhu tai joka ei ymmärrä. Mutta se lienee erittäin normaalia ihan missä tahansa luokkayhteisössä.

Tänä syksynä luokka viettää välitunneillakin aikaa yhdessä. Vielä viime vuonna yleisoppilaat juoksivat omiin leikkeihinsä ja erityisoppilaat olivat joko sisällä - jos taidot eivät vielä antaneet myöten olla ulkona koko koulun välitunneilla - tai leikkivät lähinnä keskenään. Emmekä me kokeneet tarpeelliseksi lähteä "väkisin" viemään välitunneille yhteistoimintaa, kunhan kukaan ei joudu olemaan yksin. Tänä syksynä oppilaat ovat ihan omatoimisesti ryhtyneet luomaan yhteisleikkejä, joissa on mukana niin erityis- kuin yleisopetuksenkin lapsia. :)

Hyvä me!

o tempora o mores

Tänään oli vuorossa palaveri, jota jännitin yöllä sen verran, että heräilin moneen otteeseen ja jossain välissä näin unta, että unohdin mennä palaveriin. Ei pelkoa, että oikeasti olisin palaverin päässyt unohtamaan. Sen verran mietitytti tuleva koitos.

Mailitse oli ennen palaveria ehditty käydä jo vanhemman puolelta kitkerää kommentointia, mutta minä pysyin kannassani. Näitä asioita en suostu käsittelemään mailitse, vaan haluan nähdä kasvotusten.

Palaveriin saapui vanhempi, jonka katse olisi voinut tappaa. Siis jos hän olisi suostunut katsomaan minua tai muita palaverin aikuisia. Tunnelma oli h-y-y-t-ä-v-ä. Nahkarotsi päällään ja kädet ristissä vanhempi nökötti huonoryhtisesti tuolilla kuin rehtorin puhutteluun tullut 14-vuotias.

Yritimme aloittaa hyvin sujuvista asioista, mutta vastaus oli tyly: "Mä en oo tänne mitään hyviä puolia tullut kuulemaan."

No. Tunnin kuluttua edessäni istui ummet ja lammet jutteleva rentoutunut (yhä nahkarotsi päällään istuva) vanhempi, joka kykeni katsomaan minua ja jopa hymyilemäänkin.

Palaverin lopuksi oli ihan pakko hieman avata kyseiselle vanhemmalle sitä, miksi vaadin hänet palaveriin. "Ei tälläistä keskustelua olisi _voinut_ käydä mailitse, ymmärrät varmasti." Vanhemman oli myönnettävä. Kommentoipa jopa, että tulkitsee mailini usein hyökkäyksenä itseään kohtaan ja että oma suu käy nopeammin kuin aivot. Painotin vahvasti sitä, ettei yksikään mailini ole ollut hyökkäys, vaan tapani on ilmoittaa koteihin pienemmistäkin asioista, sillä tuntuisi epäreilulta säilyttää itselläni tietoja, jotka mahdollisesti kiinnostavat myös vanhempaa.

Saa nähdä, miten yhteistyö jatkossa toimii..

Sitä vain jäin pohtimaan, että itsestäni ei löytyisi noin suurta itsetuntoa ja uhoa, että kehtaisin mennä palaveroimaan lapseni opettajaa moisella asenteella ja ennen kaikkea noin selvästi "haista-sinä-vittu" -ilme kasvoillani. Mutta näköjään palaverin voi tuostakin asetelmasta saada sujumaan lopulta ihan mukavasti..

elämä jatkuu.

Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.

Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?

En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.

kylässä

M kutsui itse itsensä uuteen kotiini kylään. Ja mikäpä siinä. Saahan täällä vierailla. Ilmoitusta seuraavana yönä näin unta, että M ilmeistyikin paikalle keskellä yötä baari-illan jälkeen. Olin pöyristynyt hänen toiminnastaan. Tarkoitus ei todellakaan ollut, että hän jää yöksi.

No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.

Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.

M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)

Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.

Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.

uni

Näin ihanaa unta. Uni oli jo unessakin hämmentävä, mutta myös niin ihana, että kun aamulla heräsin, pakotin itseni takaisin uneen.

Näin unta, että olin erittäin ihastunut erääseen työkaveriini ja hän teki söpön ja sydäntä sykähdyttävän aloitteen. Näin unta, että olin ihan hirveän väsynyt ja kävin opettajanhuoneen lattialle nukkumaan. Tämä työkaverini kävi melko lähelle myös makailemaan ja jossain vaiheessa tajusin, että joku pitää kädestäni varovan hellästi kiinni. Hetken kuluttua tajusin, että salaa kaikilta muista kädestäni piti kiinni tämä henkilö, johon olin kovin ihastunut. Se oli .. Se oli sellaista, että nyt illalla monta tuntia unen näkemisestä kaipaan edelleen niin kovasti ihastumista ja sopivan henkilön löytämistä, että rintaani melkein koskee. Kaipaan sitä, että saisin ottaa jotakuta varovasti kädestä kiinni ja todeta, että saan vastineeksi aran hymyn tai varovaisen puristuksen kädestäni.

Kaipaan sitä. Ensimmäinen arka kosketus ja varsinkin se hetki, kun toteaa saavansa varovaista vastakaikua. Kaipaan sitä kovasti.

uusi koti

Täällä ollaan. Uusi koti alkaa muotoutua ja tämä tuntuu jo nyt ihan omalta paikalta. Koirat viihtyvät. Minä viihdyn.

Kunhan vaan saisi tavarat kaappeihin, niin ei stressaisi niin paljon. Ja kunhan nuorempi koira ei rapsuttelisi niin paljon. Ja kunhan vanhempi koira vähän relaisi eikä olisi niin jumissa.

Äh. Kai stressin määrä on jossain suhteessa vakio, oli elämä mitä tahansa.

Ai niin. M kutsui jo itsensä kylään tänne. Olen miettinyt, että osaanko jossain vaiheessa ajatella itseni jonkun muun ihmisen puolisoksi. Tällä hetkellä en vielä osaa. Tuntuisi tosi oudolta.

Mutta onhan tässä aikaa.

muutto

Kaikki asiat näyttäisivät sujuneen niin kuin niiden pitikin sujua. Raha on vaihtanut omistajaa. Isännöitsijä on saanut tiedon, että minä olen uusi osakas. Verottaja on kertonut kantansa varainsiirtoveroon.

Avaimet saan maanantaina.
Ja sitten alkaa muuttorumba.

varainsiirtovero

Olen ilmeisen aikuistunut ja kypsä ja tietoinen raha-asioiden hoidosta.

Ai miksikö?

Tänään osasin soittaa verotoimistoon ja kysyä, että "kummä en yhtään muista tai ees tiiä että oonko mä käyttänyt mun verohelpotuksen varainsiirrosta, ni tota..."

Mikäkö tässä on niin kypsää ja aikuistunutta? (Ei ainakaan kysymyksen asettelu.)
No se, että ylipäätään tiedän sanan "varainsiirtovero" ja tiedän, että voin saada siitä helpotusta ja että tajuan, että olen ehkä käyttänyt sen oikeuden tai toisaalta ymmärrän, etten välttämättä ole sitä käyttänyt. Ja tajuan selvittää tämän asian ennen kuin menen tekemään asuntokauppoja. Tosin selvisi, että asia hoidetaan vasta kauppojen teon jälkeen. Mutta osasinpa kysyä kaiken varalta jo etukäteen.

Parissa kuukaudessa olen oppinut pankkiasioiden hoidosta enemmän kuin 30 vuodessa ennen sitä. Tähän mennessä olen tiennyt, että luottokorttini saldo on nollassa, eli en ole velkaa mihinkään ja että pankkitilini ei ole miinuksella. Nyt tiedän jo paljon enemmän.

stressi.

Huomenna tehdään kaupat vanhasta asunnosta ja ylihuomenna uudesta.

Stressaa niin että päässä humisee.

Entä, jos jotain menee pieleen? Entä, jos en olekaan osannut hoitaa jotakin byrokratian palasta oikein ja kauppa jää sen takia tekemättä? Entä, jos vanhan asunnon kaupassa tulee jotain ihmeellistä ilmi?

Mitä minä sitten teen?

sitä voi pohtia..

.. että miten hyväksi johtajaksi itse kukin laskee henkilön, joka vaatimalla vaatii palaverin hetkeen, jonka tietää täysin varmasti olevan huonon kaikille osallistujille.

.. että miten hyvältä palaveriin jo muutenkin ajankohdasta johtuen ärtyneenä saapuvasta tuntuu, kun palaveri perutaan noin 30 minuuttia ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen.

.. että miltä se oikeasti tuntuu ja miten vaikuttaa työskentelymotivaatioon, kun alaisen kokemus on se, että työntekijää pompotetaan joko ihan vain pompottamisen ilosta tai sitten puhtaasta ajattelemattomuudesta johtuen. (Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.)

..niin..

Kuinka monen ihmisen ex-kumppani kysyisi yhteisen asunnon myyntihinnasta keskusteltaessa:

"Jos mä ostan tän kämpän sulta tällä hinnalla, niin riittäähän sulla sitten rahat siihen sun uuteen kämppään?"

asiat etenevät

Maanantaina mennään hoitamaan raha-asiat pankissa kuntoon. Tämäkin etenee sovussa ja yhteisymmärryksessä. Molemmilla oli sama ajatus kodin nykyisestä arvosta. Yllättäen. Olin siis osannut arvioida ihan oikein! Auton lunastan minä. Huonekalut mietitään sitten, kun ehditään. Ja jos minä otan vähemmän tavaraa mukaani, niin se tasataan sitten auton hinnassa.

Mahtavaa.

Raha-asioista ei siis tullut riitaa. Kiitin M:a siitä, että asiat hoituvat niin helposti.

Äiti sanoi, että M olisi kyllä ollut oikein kelvollinen meidän sukuumme. Olen samaa mieltä. Vastasin äitille, että minäkin huolin M:n kyllä sukuun, jos hänet sinne joku muu kuin minä tuo. ;)

hm.

Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.

Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.

Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.

Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")

Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.

omituista.

En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.

Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.

Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.

En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.

Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.

Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?

Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?

Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.