saikulla.

Inhoan ja lähes vihaan saikulle jäämistä. Sairauslomalla oleminen puolestaan on ihan ok. Mutta se hetki, kun pitäisi päättää, että onko sitä työkunnossa vai eikö ole vai ehkä on tai toisaalta ei, niin se on kuvottavaa.

Eilen lähti aika totaalisesti ääni ja silti jouduin pohtimaan, että voiko tässä kunnossa muka jäädä sairaslomalle. Ei ole kuumetta, nimittäin. Pähkäsin puoli tuntia ja päädyin soittamaan itselleni lomaa. Ja voi miten hyvä päätös se onkaan ollut. Olo ei nyt lomaa viettäessä ole mitä pahin, en siis edelleenkään tee kuolemaa tai ole edes kuumeessa. Mutta ajatuskin seitsemästä tunnista puheen varassa kuulostaa täysin järjettömältä ajatukselta. Ääni kulkisi kyllä jo, kun olen ollut 12 tuntia puhumatta, mutta yläosa kurkusta on niin kipeä, että puhuminen tuntuu työläältä. Ei tällä kurkulla pidetä kurissa yhdeksäätoista esimurkkua.

Hyvä minä, osasin jäädä saikulle.

ätsiu.

Voi kökkö. Flunssa iski viikonloppuna ja viime yön näinkin unta, jossa minulla oli joku hitsin keuhkotauti ja henkeä ahdisti. Oli siis näemmä nenä yön tukossa.

Töissä muksut sekoilivat tänään ja kolmelle ropisi sekoilusta istumista. Ja ihmeen hyvin nuo sen nielivät, kun selitin, että he olivat häröilyllään saaneet paitsi itsensä, myös minut tavallaan vaaraan. Jos muksuille olisi retkellä sattunut jotain, olisin minä joutunut pulaan. Kerroin, että olin tempauksesta tosi vihainen, koska joukossa oli tyhmyys tiivistynyt ihan käsittämättömissä määrin.

Pidin tänään elämäni ensimmäisen improvisaatiotunnin. Tyttöryhmä oli mitä otollisin ryhmä testata tuollaista. Ja onneksi ystävä L on opiskellut enemmänkin draamapedagogiikkaa, joten tunti oli hyvin valmisteltu. Minua jännitti takuulla enemmän kuin koko urani aikana ensimmäisen työviikon jälkeen laskettuna.

Eilen kävin katsomassa Lahdessa esitystä, jossa näyttämöllä olivat sekä äiti, että pikkuveli P. Minä itkuherkkänä sain purra huultani, etten olisi heti ensimmäisen (ja toisen, kolmannen, neljännen, jne..) kappaleen kohdalla olisi purskahtanut nyyhkyttämään.

---

Kuka tietäisi, mitä putoava lentokone unessa tarkoittaa.. Olen nähnyt eri tavoin putoavasta lentokoneesta todella elävää unta nyt jo kahtena yönä.

joulu.

Minä pidän joulusta, todettakoon se heti alkuunsa. Rakastan lahjojen antamista. Voisin tuhlata vaikka kuinka paljon a) aikaa b) rahaa tärkeiden ihmisten lahjomiseen. Voisin lahjoa myös vähemmän tärkeitä. Totta kai myös lahjojen saaminen on kivaa, mutta ei se kyllä pääse siihen kivuusasteeseen joka lahjojen antamisella on. Pidän myös korttien askartelemisesta ja muusta näpertelystä.

Niinpä olen aloittanut jo sekä korttien askartelemisen että joululahjojen hankkimisen. Löysin äitille täydellisen joululahjan Tallinnasta. Ruma ruma ruma esine, jota tiedän äitini toivoneen. "Osta jos satut jossain joskus näkemään! Mä maksan sit sulle", sanoi äiti. E-hei. Ei käy laatuunsa. Se on joululahja!

Tiimariin eksyminen sai aikaan huisin askarteluinnon. Tänä vuonna käteen tarttui askarteluhuopaa. Kaapissa olikin valmiina villaa ja huovutusneula (, jonka onnistuin äsken katkaisemaan! Neula oli kestänyt jo hurjat neljä vuotta ja nyt se katkesi! Pakko mennä hakemaan kohta uusi). Vielä kulkusia ja siinäpä se. Tämän joulun teema on pehmoinen joulu.

Valkoiselle askarteluhuovalle neulahuovuttamalla tikattu tonttu. Ajattelin tikutella myös talvimaisemia ja joulukuusia. Tuo on vielä keskeneräinen, kun neula tosiaan meni ja katkesi. Pahuksen pahus.

Ai niin. M lupasi, että tuleva joulu voidaan viettää kuten viime vuonna. Aatto ollaan minun kotikotonani ja joulupäivänä kurvataan hänen kotiinsa. Ihanaa! Saan olla jouluaaton jälleen kotona! Ja niin kuin minä pelkäsin, että joutuisin vieraaseen paikkaan jouluaatoksi.

uudistuksia

Aika oli ajanut ohi ulkonäköasetuksista. Ja blogger.comkin on tehnyt ulkonäön muokkaamisesta huomattavasti helpompaa. Niinpä tein vähän muutoksia.

Koira-asiat siirtyvät tästä päivästä lähtien muualle, joten se puoli elämästäni karsiutunee aika vahvasti tästä blogista pois. On niin paljon koira-asiaa ja niin vähän halua tehdä tästä blogista koirablogi. Siksi tälläinen ratkaisu.

Ei mulla muuta.

koi-ra.

Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.

Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.

Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)

Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.

------

Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.

outo olo.

Vähän kuin tyyntä myrskyn edellä. Tuntuu, että kohta rytisee, paukkuu, salamoi ja sataa oikein urakalla. Enkä edes tiedä, minkä suhteen voisin myrskyä odottaa. Jotain kauheaa tuntuisi odottavan ihan nurkan takana.

Outo olo.

huojuu, vaan kaatuuko?

Tuntuu, että kaikki on taas kaatuilemassa niskaan ympäriltä. Äitin tulehdus on aika paha, tosin tänään uudeksi ja tehokkaammaksi vaihdetut antibiootit näyttäisivät ehkä toimivan. (En kyllä tajua, eikä pieneen päähäni mahdu, että miksei niitä tehokkaampia antibiootteja voinut antaa heti kättelyssä. Kai siihen joku syy on.) Mätäpaise kainalosta on puhkaistu. Iskä on edelleen äitille tosi vihainen. Sanoin pitävänsä höykytyksen äitille sitten, kun tuo on taas terve.

Suussa oli kaksi päivää hirmuisen kipeä haava. Viisaudenhammas tai vastaava äkäili takaleukaluussa. Nyt puhuminen ja syöminen taas sujuu edes jollain tasolla. Eilen vaikutti vielä siltä, että tie käy kohti päivystävää hammaslääkäriä.

Selkä on ihan paskana. Töissä on tuskaa ja tänäänkin olen nappaillut pari viisisataista buranaa. Ei niistä mitään apua ole, mutta voinpa sanoa yrittäneeni. Polvea särkee. Kipu säteilee myös kylkiin ja vatsaan ja voisinpa sanoa välillä munasarjojenkin (tai jonkun muun sillä alueella sijaitsevan elimen) juilivan. En tiedä mikä hemmetti tuon säryn takana on. Soitin aikaa ortopedille. Seuraava vapaa aika on kahden viikon päästä. Joo ei kiitos. Yritän huomenna osteopaattia. Tässä lääkäritermistöverkostossa on paljon mahdollisuuksia, joihin voisi ottaa yhteyttä. Kiropraktikko? Yleislääkäri? Fysioterapeutti? En siis halua vain hoitoa, vaan syyn tähän kipuun. Niin, ja lonkkaa särkee myös. Ja ylipäätään melkein mitä kohtaa alavartalosta tahansa. Nilkkaa. Jne jne.

Ja tämä selkäkipu on sikäli uudenlaista, että pystyn kyllä liikkumaan. Aikaisemmin selkäkipu on sitonut sänkyyn tai johonkin yhteen asentoon. Kumarteleminen on ollut mahdotonta ja sukkien jalkaan laittaminen kylmän hien aiheuttava kivulias toimitus. Nyt on toisin. Selkää särkee vähän väliä eikä asennolla ole merkitystä. Kengät ja sukat menevät jalkaan ja voin kumarrella ja nostella tavaroita. Toisaalta särky voi olla huumaavaa istuma-asennossa tai makuuasennossa (tai seistessä tai koska vaan).

--------

"No niin muksut, kuunnelkaas.. Mua ei lähiaikoina sit saa töniä tai tuuppia... Mulla on nimittäin selkä niin kipee."
"AI MÄ LUULIN ETTÄ OOT RASKAANA!"
"NIIMMÄKI!"
"MÄKI LUULIN KU SANOIT ETTEI SAA TÖNIÄ."
"Ei. En ole raskaana. Ottakaa hissan kirjat esille. Kirjoittakaa vihkoon VIIKINGIT."

Joo-o.

diagnoosia

Kyljen haavaan on tullut ruusu. Tai jokin. Äiti ei ehtinyt oikein kertoilla (liekö olisi halunnutkaan tuon enempiä kertoa), kun kännystä oli akku loppumaisillaan. Tulehdusarvot on saatu jo yhden yön aikana tippumaan alaspäin. Silti edessä on ainakin 5 päivää sairaalan pedissä ja antibioottia pistoksina. Ei kuitenkaan keuhkokuumetta, kuten eilen vielä epäiltiin.

En tiedä. En enää ole vihainen. Eilen kyllä olin ja puhuinkin asiasta iskän kanssa puhelimessa. Myös iskä on äidille asian hoitamisesta (tai sen hoitamatta jättämisestä) kohtalaisen hiilenä. Äiti ei kuulemma ollut ymmärtänyt, että miten iskä voi olla äidille vihainen - eihän se ole äidin syy että on kipeä. Joo-o.. Iskä oli kyllä painottanut, ettei ole sairastumisesta suuttunut vaan siitä ettei äiti ymmärrä sairastumisen - ja hoitoihin hakeutumisen kanssa viivyttelyn - liittyvän myös iskän elämään.

Kai tämä taas tästä.

------

Krapula on. Eilinen sisarus-pariskunta-kaveri -ilta meni mukavasti ja kotona oltiin jo kahden jälkeen. Pienempi pikkuveli lähti kohti omaa kotiaan tunti sitten ja oma nokka tekisi mieli suunnata shoppailemaan.

Selkä on aivan helvetin kipeä ja eilen olin kyllä salaa aika rankasti sitä mieltä, että olen tekemässä elämäni munausta, kun lähdin illalla baariin. Selän olotila oli sellainen, että tulevaisuus näytti lähinnä ambulanssilla/taksilla himaan -tyyppiseltä tai en-pysty-kävelemään-kantakaa-mut -henkiseltä. Nukkumisesta ei tullut mitään, koska selän hermo ilmoitteli olostaan silloinkin, kun makasin paikoillani. Mutta pääsinpä silti omin jaloin kotiin, joskin yöbussista kotiin sadan metrin käveleminen tuntui lähinnä siltä, että jalkojen päällä on särkyinen puupökkelö.

"Moi, missäs oot?"

..."Bussissa." Ennen seuraavaa puhelimesta kuuluvaa iskän kommenttia ehdin miettiä mielessäni monta ajatusta. Vanhempien 11-vuotias koira on kuollut. Vanhempien koira on menossa lopetettavaksi. Äitillä on joku hätä. Koiralla on joku hätä. Kummalla?

"Ollaan täällä päivystyksessä.." Ja ennen seuraavaa lausetta ehtivät aivot taas työstää ajatuksia. Päivystys. Joku on siis kipeä. En kestä. Koira vai äiti? Aivot eivät tavoita päivystys-sanan liittyvän ihmisiin. "..kun se äitisi kuume ei ole laskenut ja nyt on se leikkaushaava tulehtunut." Ei vittu. "Viikon ollut 39 kuumetta eikä se mulle mitään kerro että onko sitä haavaa särkenyt vai ei. On vain sairastanut vaikka olen käskenyt lääkäriin. Ei se suostu." Ei vittu. Ei ala edes pelottaa. Alkaa vain suututtaa ihan suunnattomasti. Kuinka perkeleen omaan napaan tuijottava voikaan ihminen olla. Ottaa päähän ihan jumalattomasti. Käy mielessä sekin, että jos tuo kerran haluaa kuolla, niin mikä minä olen sitä estämään. Aikuinen ihminen.

Ja olenhan minäkin ollut ihan paska. Miksen ole kysynyt, että voisiko kuumeilu liittyä jotenkin syöpään.. En ole kysynyt siksi, että en ole halunnut vastausta tuohon kysymykseen. En ole uskaltanut kysyä. Leikkaushaava ei kyllä käynyt mielessäni. Olisi varmaan pitänyt käydä.

"Joutuu se ehkä jäämään viikonlopuksi tänne, kun tulehdusarvot ovat niin korkealla. Suoneen antibioottia ehkä, tai jotain."

OTTAA PÄÄHÄN. Tekisi mieli kysyä, että kuinka monta kertaa se meinaa ihan tahallaan sairautensa kanssa leikkiä. Että kuinka monta kertaa se meinaa, että onni riittää. Ensin ei avaa kirjekuorta, jossa tietää kerrottavan leikkauspäivämäärän. Nyt ei mene lääkäriin, vaikka on viisi päivää kuumetta. Itkettää ja vituttaa.

Ihan saatanan itsekästä.

ikäviä hetkiä

Työtoveri käyttäytyy asiattomasti. Mitä siinä voi, kun ei voi tasavertaisena työntekijänä ryhtyä aikuista ihmistä kovin paljon käskyttämäänkään. Tilanne tuli ihan kulman takaa ja jouduin seuraamaan sivusta toimintaa, jota ei voi hyväksyä tai pitää ammattimaisena. Todella ikävää ja vasta jälkikäteen iski oikein kunnolla, miten inhottava juttu kyseessä olikaan. Itkun partaalla käytyäni kasailin käytävässä opettajapakettiani. Ja nyt olen siinä pahassa välikädessä, että työntekijä saa asiasta huomautuksen, koska minä olen kokenut tilanteen huonosti hoidetuksi. Ääääh. Ja miten selittää asia lapsille, kun työtoveria vastaan ei voi nousta, mutta toisaalta ei voi myöskään puolustaa tapahtunutta..?

Kaikkea sitä joutuukin tässä työssä kohtaamaan niin aikuisten kuin lastenkin taholta.

mäkin oon hemuli!

Olin tänään päivän kakkosluokan opena. On ne aika pieniä, enkä oikein yhtään tiennyt, mitä niiltä piiperöiltä olisi pitänyt/voinut vaatia. "Sullahan on pelkkää kastiketta, haehan vähän riisiäkin", ohjeistin yhtä piiperöä. Olin valmistautunut henkisesti keskusteluun "enhän hae" "hae" "en hae" "sait ohjeen. noudata sitä." "e." "hae", jne.. Vaan mitä totesi tokaluokkalainen? "No.. Ku.. Hö, mut.. Ku..." ja katosi kohti riisiastiaa. Höh, ei taistelua. Ihmeellistä.

Välkkävalvontani aikana pihassa pyöriskelivät myös eskarit ja tarhalaiset. "MIKÄ SUN NIMI ON!" Katsoin metristä tirriäistä. "MIKÄ SUN NIMI ON MÄ OON HEMULI!" "Ohhoh, minäkin olen hemuli! Ollaan saman nimisiä, onpas hassu sattuma." Pikkupimpula vilkaisi minua ja sanoi: "MÄ OON HEMULI JA OON VIIS VUOTTA!" "Ai ohhoh, taidan olla sinua vähän vanhempi (tässä kohtaa mieleni teki vähän vitsailla), mä oon kuus vuotta." Valmistauduin hihittelemään hemuli2:n kanssa. Hän vilkaisi minua uudestaan ja silmääkään räpäyttämättä sanoi: "Aha", ja katosi lapsivilinään. Jäin leuka loksahtaneena paikoilleni ja muutaman sekunnin päästä alkoi naurattaa.

En ihan näin nopeasti pystynyt sopeutumaan siihen, että vastassani on koulullinen käytännössä sarkasmin- ja pilailuntaidottomia ihmisenalkuja. Omat lapsukaiseni osaavat - jumalille siitä kiitos - jo vitsailla. Se helpottaa arkea ja vaikeisiinkin asioihin on helpompi puuttua tiukasti mutta rennosti, nokkelien heittojen ja vitsien avulla.

Nyt ollaan koiran kanssa kotikotona syömässä ja lihomassa. Kello on kahdeksan, ja voisin käydä jo yöunille. Väsyttää.

painajaisia

Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.

Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.

Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.

viikonloppu. huh.

M lähti harrastuksensa viemänä Loimaalle koko viikonlopuksi. Ja minä jäin kotiin koiralapsukaisen kanssa. Ihanaa, että saan ihan luvan kanssa vain olla kokonaiset kaksi päivää. Eilen tosin rikoin tämän olemisen sietämättömän keveyden suuntaamalla Helsinkiin ilotulituksen SM-kisoja katsomaan. Idea oli ihan hyvä ja sääkin suosi. Käytännön tasolla homma kusi aika vahvasti ja olotilat jälkikäteen ovat aika negatiivissävytteiset. Tai lähinnä ilta oli enemmän kuin outo.

Junalla keskustaan. Ystävä L ja muut ovat syömässä. Sovimme tapaamispaikan ja minä hipsin sinne puoli tuntia etuajassa todetakseni, että Finlandiatalon ympäristö (sovittu tapaamispaikka siis) on suljettu yleisöltä. Tavoitan L:n tässä vaiheessa vielä puhelimella ja sovitaan uusi tapaamispaikka. Kävelymatka osoittautuu niin pitkäksi, että paukuttelu alkaa juuri sillä hetkellä, kun pääsen takaisin Töölönlahden rantaan. En siis ehdi etsiä L:ää. Viestien vaihdon jälkeen hortoilen ympäriinsä ja pienehkö vitutus hiipii iholle. Yksin. Tuhansia kännisiä teinejä ja minä. Perkele. Jotenkin kännisten teinien katseleminen käy työstä. Ässät suhisevat, vitut lentelevät ja silmät kiiluvat ihanasta siideriteinihumalasta. Tytöt halailevat ja huutavat vittua ja saatanaa. Kielisuudelmia niin että kuola roiskuu. Sammuneita ja oksentavia. Hirveä meteli. Ei hyvä.

En löydä L:ää mistään. Puhelinverkko on ylikuormitettu, enkä enää saa viestejäni saati soittojani L:n tietoisuuteen. "Tuu tänne missä soi musiikki, ollaan siellä." Viesti pistää vitutuksen kiertämään päässä. Ranta on miinoitettu kaiuttimilla. Mikä hemmetin määritelmä tuo on sijainnille. Kaikkialla soi musiikki. Perkele.

Luovutan ja päätän seurata tapahtuman yksin. Takanani ilmapallonmyyjämies ja humalainen 17-vuotias poika harrastavat fyysistä ja henkistä taistelua. Poika saa itsensä oikein kunnolla kierroksille ja ryhtyy syyttämään ilmapallomiestä pahoinpitelystä. Tunteet kuumenevat ja poika osoittautuu rikkaan isin kakaraksi, joka on tottunut saamaan haluamansa. "MÄ EN VITTU MAKSA SITÄ TUPAKAN PUHKASEMAA ILMAPALLOA! TARVITSEN TODISTAJIA TUO MIES PAHOINPITELI MINUA! SE KURISTI! SOITAN POLIISIT JA ISKÄ TULEE ESPANJASTA JA SEN JURISTI TEKEE TÄSTÄ JUTUSTA SULLE VITUN KALLIIN. MUN ISKÄ EI ANNA KENENKÄÄN KOHDELLA MUA NÄIN! SOITAN POLIISIT." Tässä vaiheessa poika yrittää tarjota minulle kaljapussiaan, ettei jää poliiseille kiinni alaikäisenä alkoholin hallussapidosta. Ei vittu. Minäkö muka menisin apuun tuolle rasittavalle pikkunilkille. Kantakoon itse kaljansa ja selvittäköön itse ongelmansa. Poliisit saapuvat lopulta ja poika kuljetetaan toisaalle. Vieressäni seisova nainen pyörittelee kanssani silmiä. Ei helevetti. On siinä isä pojalleen opettanut jos sun mitä. Juristit kehiin vaan. Mitä sitä edes harkitsemaan anteeksipyyntöä, kun on rikkonut (ilmeisen tahallaan) ilmapallon.

Kävelen väkijoukon seassa takaisin rautatieasemalle. Bussiin on parisataa metriä jonoa. Juna lähtee tunnin päästä. Perkele. Kävelen junaportille odottamaan. Selkään sattuu ja on hirveän kylmä. Tunnin seisoskelun jälkeen pääsen junaan. Ennen omaa pysäkkiä mies oksentaa ihan vieressä. Perkele.

Pääsen kotiin ja vien koiran yöpissalle. Ihanaa, että ilta on ohi.

-------

Yöllä näin unta, että pelastin kuningaskalastajalinnun ja ruokin sitä koiranruualla. Säilytin lintua kirjan välissä. Tosin sitten huomasin, ettei kirjan välissä ollut linnulle kovinkaan paljon tilaa. Niinpä päästin sen kotiimme vapaaksi koiran seuraksi. Linnun siivet olivat katki joten se vain pyrähteli lyhyitä lentosuorituksia. Outo uni.

-------

Harkitsin tänään hetken tosi vahvasti kolmannen tatuoinnin ottamista. Ensimmäinen on muisto ensimmäisestä omasta koirastani, joka kuoli sairastettuaan ja kärsittyään liikaa. Toinen on muisto siirtymisestä oman elämänsä kuningattareksi eli osa suurta kotoamuuttoprojektia. Tuntuu siltä, että kolmannen tatuoinnin pitäisi jotenkin liittyä äitiin. Niskaan joku sellainen, joka muistuttaa tästä ja menneistä vielä vuosienkin päästä. En ikinä voisi ottaa tatuointia vain ajatuksella: "Onpa kiva kuva tuon pistän ihooni." vaan pitää olla joku tarkotus merkillä, joka säilyy ihossani luultavasti hautaan asti. Kahta tatuointiani en ole koskaan katunut. Niillä on merkitys, joka säilyy. Ehkä pian on kolmannen tatuoinnin aika.

elämää

Koiran kanssa käydään koirakoulua ja piski osaakin jo oikein paljon. Sivulle. Tuo. Ota. Katso. Istu. Nök. Maahan. Seiso. Paikka. Pyöri. Ympäri. Vasen. Oikea. Kuole. Eikä oikeastaan mitään ole vielä tarvinnut opettamalla opettaa ja keksiä jotain ihmeellisiä kikkakolmosia, miten tuonkin tempun nyt sitten opettaisi. Tuo vaan oppii. Ja ilmiselvästi oppiminen on mukavaa - sitä suurella nopeudella tuo paikalle singahtaa, kun näyttää siltä, että jotain aletaan taas harjoitella.

Töissä tehtiin tänään yhdelle oppilaalle käyttäytymisen oppimissuunnitelma. Vastassa oli ihastuttava äiti, joka on keksinyt syitä lapsensa tekosiin aina juhlapyhistä tyttöjen ja kevään kautta pahisten huonoon esimerkkiin asti. Ja mitä tuon samaisen äidin suusta tänään tuli? Ensin tietysti sitä perinteistä: syy on naapuriluokan häiriköissä. Ja sitten. "Et sinä aina voi keksiä niitä syitä muualta ja muista ihmisistä. Välillä on pakko vaan ottaa vastuu itse." Niin se sille lapselleen sanoi. Olin vähän hämilläni. Lapsiko niitä syitä olikin keksinyt..? Jotenkin olin ihan päätynyt siihen, että äiti on kehitellyt nämä monimuotoiset ja -ulotteiset syyt. Ehkä olen ihan väärässä, tai sitten äiti on unohtanut keksineensä ne. Tiedä häntä.

Huomenna Lahteen ja rapujuhlille.

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat tehdä töitä kahdeksasta neljään (tai viiteen) -lähtökohdista. Itse olen aivan rättipoikkiväsynyt, kun työpäivä kestää kahdeksasta kolmeen. Yhdeksästä yhteen olisi sellainen optimitilanne, mutta niitä päiviä on viikossa vain yksi. Nytkin väsyttää niin, että tekisi mieli käydä yöunille.

-----

Inhoan VR:n "palvelujen" hyödyntämistä. Epäluotettavaa ja epätietoisuutta viljelevää. Kolmena viime päivänä paikallisliikenne on takkuillut julmetusti. Noin viidentoista minuutin junamatka on kestänyt kolmessa päivässä yhteensä lähes 2,5 tuntia liian kauan. Tämän lisäksi kaksi bussivuoroa on jäänyt ajamatta. Tänä aamuna - ja etenkin eilen, kun juna ilman mitään tiedoituksia oli tehnyt Helsingin ja Pasilan välistä matkaa jo pitkälti yli vartin - otti pannuun aika raskaasti. On hiki. Väsyttää. Ihmiset puhisevat turhautumistaan. Ja sitten pitäisi tehdä päätös, että kannattaako junasta nousta jo pois ja luovuttaa vai jäädäkö vielä istumaan. Sitten nousin tietenkin ylös ja kävelin laiturille. Junan ovet sulkeutuivat takanani ja juna lähti kohti seuraavaa asemaa. Vitun perkele. Nousin seuraavaan junaan todetakseni vain, että sekin jatkaa Pasilassa seisomista. Vitun perkele. Pääsin lopulta kotiin tehtyäni kotimatkaa lähemmäs 45 ylimääräistä minuuttia. Otti kupoliin. Rankasti.

töissä taas

Muksut ovat palanneet elämääni. Tai minä heidän elämäänsä. Viisi on joukosta poissa, ja rehellisesti sanottuna mikä sen parempaa. Masentunut, psykopaatti, riitoja aiheuttava tyttö, asperger-tyyppinen lapsi, luokalle jäänyt. Viisi haasteellisinta. Tämän muutoksen jälkeen meidän luokkamme on jotain ihan muuta. Tytöt ovat hipihiljaa. Kukaan ei jää yksin. (Paitsi ehkä se uutena tullut todella heikosti suomea puhuva vielä toistaiseksi..) Pojat höpisevät ja pöpisevät. Yksi poika on kehittänyt edelleen hunajaisen makeaa ja jokaisen opettajan rakastamaa "IHASAMAEIKIINNOSTAMITÄVÄLII" -asennettaan kesän aikana - mutta ei saa ketään angstaamaan kanssaan. Hähhhhähhhäää.

Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."

Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.

--------

"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.

"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.

sisäpiirin oviaukossa

Niin siinä on hyvinkin nopeasti päässyt käymään, että koirun avulla olen päässyt hyvinkin lähelle (ellen jopa jo sisälle) koirapiireihin täällä kotinurkilla. En ollenkaan ollut ajatellut asiaa tätä päivää aikaisemmin. Juttu tuli mieleen vasta, kun lähdettiin koirapuistosta ja jackrusselin emäntä huusi perään, että "Moikka, nähdään taas!" Ja varmasti nähdäänkin, sillä tavaksi on tullut käydä koirapuistossa koissua juoksuttamassa lähes päivittäin. Lenkkeillessä tulee hirmu paljon tuttuja koira- ja ihmisnaamoja vastaan, joita tervehditään jo hämmentävän tuttavallisesti.

"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.

Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.

Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.

Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.

Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.

sukellus menneisyyteen (ja väliraporttia elämästä)

Edellistä postausta kommentoinut henkilö sai aikaan sen, että ryhdyin lisäämään postauksiin labeleita. Halusin selkeyttää myös itselleni, miten olen selvinnyt tästä keväästä ja kesästä. En jaksanut aloittaa ihan blogin alusta, joten valitsin toisen käännekohdan. Tämän vuoden tammikuusta alkaen lähes jokaisen postauksen labelina on sana "syöpä".

Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?

Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.

Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.

Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.

Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)

Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.

----

Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.

unia ja muuta

Näin unta, että äiti teki kuolemaa. Itkin niin, että minuun sattui fyysisesti. Äiti halasi minua ja hän tuntui aivan järkyttävän laihalta. Pääkallo tuntui hiusten alla. Äiti kirjoitti minulle jäähyväiskirjeen. Koko uni oli pelkkää hyvästien jättöä ja itkua.

Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.

------------

Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.

------------

Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.

road trip

Amerikkaa tuli nähtyä oikein kilometri(/maili-)kaupalla. Spokanesta ajettiin Bendin ja Eurekan kautta San Franciscoon. Sieltä Santa Barbaraan ja Los Angelesiin. Ja lopuksi köröteltiin aavikon halki Vegasiin. Inhosin Eurekaa, tykkäsin San Franciscosta (paitsi niistä pelottavista turistialueiden ulkopuolisista huumekortteleista) ja Santa Barbarasta. LA jätti aika kylmäksi. Biitsit oli toki ihan hienoja ja ostoskävelykatu 3rd street ihan makea, mutta.. Jotenkin siellä ei ollut oikein mitään. Ehkä ei vaan löydetty siinä kahdessa päivässä Sitä Juttua Losista. Ei käyty edes downtownissa, koska huhujen mukaan se on vaan paikka täynnä toimistorakennuksia.

Koirua on ollut kova ikävä. Unissa se on ollut monena yönä.

Matkakertomuskin on olemassa, mutta koska en ammattini puolesta halua nimeäni julkiseksi, jätän myös nimien kanssa kirjoitetun matkapäiväkirjan täältä pois.

Matkalaukut tulevat vasta tänään, koska ne jäivät kiireisen (itse asiassa juoksemisen tasolle päätyneen) vaihtolennon takia Denveriin. Matkalaukkujen saapumisen jälkeen lähdetään hakemaan koissua kotiin.

Amerikassa opin sen kliseisen asian, mitä aina matkalta palatessa sanotaan: Suomi on ihana maa. Inhosin tippaamista. MIKSEI HINTAA VOIDA SANOA SUORAAN VAAN PITÄÄ LASKEA JOTAIN HITSIN TIPPIÄ?! Vesi maistui pahalta. En osannut ilmaista itseäni niin monipuolisesti ja ymmärrettävästi kuin äidinkielelläni osaan, joten tunsin oloni vähän amputoiduksi. Silti matka oli oikein mukava, tykkäsin kovasti ja opin matkan varrella etenkin Jenkkien maantieteestä huisin paljon. Lisäksi opin, että todella monet jenkit vihaavat hallintoaan ja pilkkaavat avoimesti Jenkkilän nykyistä tyyliä elää ja olla.

Ja silti oli kovin kovin kovin koti-ikävä.

Paluumatkalla melkein myöhästyttiin kahdelta lennolta, oltiin väärissä paikoissa vääriin aikoihin ja matkalaukut tosiaan katosivat. Tultiin kotiin ja nukuttiin univelat 25h valvomisen jälkeen pois. Keitettiin aamupuuroa ja todettiin, että keittiön kaappiin oli muuttanut kahdessa viikossa jättimäinen riisihäröyhdyskunta. Tyhjennettiin kaikki keittiön ruoka-ainekaapit, imuroitiin, baygonoitiin ja hiki virtasi. Heitettiin roskasäkkiin ruoka-aineita ja M sai parkkisakot hakiessaan hyönteismyrkkyä. Nyt odotan, josko kaikki paska olisi kaatunut niskaan ja alkaisi ala-mäen sijasta ylämäki.

Lähdön aika lähenee.

Hermot on aika tiukilla, kun lähtö on näin lähellä. Kai minulla on sitten suuri tarve hallita olemistani (vaikka sitä ei esim. sottaisuuteni perusteella arvaisi).. Koska en tiedä oikeastaan juuri mitään tulevasta reissusta, tuntuu siltä että hallinta on pois minulta ja joudun vain luottamaan sokeasti. Ei hyvä.

Kai minulla kaikki tarvittava on mukana. Passi ja hammasharja, niinhän se menee?

Jaiks.