pohjalla ollaan

Minulle alkoi tulla kahdestakin suunnasta vihjauksia, että ehkä tämä minulle hommansa jättänyt opettaja aikookin kenellekään mainitsematta kasata tekemättömän esityksensä huomenaamulla varttia ennen juhlan alkua. Ensin totesin ilman epäröintiä, että ei ikimaailmassa. Ei mitenkään. Mutta sitten alkoi pelottaa. Olen hoitanut esityksen tilalle toiset esiintyjät ja kyseiset lapset ovat kokeilleet esitystä kenraaleissa. Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä juhlaa aloittamassa on kaksi yhtenevää esitystä? Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä minä olenkin haukkujen kohteena ja haukkujana tämä henkilö, jonka töitä olen hoitanut viimeiset viikot. Henkilö, jonka takia olen aivan hermoromahduksen partaalla.

Siinä samassa tajusin, että tuo tilanne menisi täysin yli minun tämän hetkisen jaksamiseni ja kestokykyni. En pystynyt edes puhelimessa työkaverilleni sanoittamaan, miten ehkä reagoisin. En pystynyt sanomaan, mitä tunnen. Ei kukaan voisi toimia niin, eihän? Ei kukaan valmistaisi joulujuhlaesitystä 15 minuuttia ennen juhlaa, eihän? Työkaveri ei osannut vastata eikä varsinkaan suostunut sanomaan, että "ei, kukaan ei tekisi niin". Hän sanoi, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. En saanut sanottua kai mitään järkevää. Sen kuitenkin tajusin, etten pysty hoitamaan tätä tilannetta. En mitekään. Minun jaksamiseni äärilaita on saavutettu. Aivan sama, kenen vikaa tämä kaikki on. Aivan sama, mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Aivan sama. Minä en enää pystynyt ottamaan vastaan. Lähetin lähiesimiehelleni tekstiviestin, jossa täysin rehellisesti kerroin, mikä ajatus mieleeni on tullut ja että en ole kykenevä hoitamaan tätä tilannetta itse. Kerroin, että haluan viimeiseen asti välttää riitaa, joten pyydän apua tähän tilanteeseen. En voi luvata, että pystyn käyttäytymään asiallisesti.

Muutamia hetkiä myöhemmin lähiesimies vastasi. Hän lupasi selvittää asian jo nyt illan aikana, ettei homman selvittäinen jää aamuun. Hän kiitti siitä, että olin kertonut asiasta ja toivotti jaksamista huomiseen. Helpotti. Hetkeksi. Jes. Minun ei tarvitse hoitaa, joku muu tekee tämän asian puolestani. Hetken kuluttua työkaverini soitti. Kerroin tekstiviestistä. Kerroin, että nyt helpotti. Sitten tajusin, että työkaverini saattaa ehkä hermostua siitä, että hänen esityksensä on korvattu toisella. Ehkä hän on alusta asti ajatellut, että kasaa esityksen juhlasalin ovella. Ei kai kukaan voi olla niin tärähtänyt, mutta jospa hän silti on? Mistä minä sen voin tietää?

Puhelun aikana sovittiin, ettei minua jätetä huomenna yksin kohtaamaan tätä ihmistä. Minulla on seuraneiti, joka huolehtii siitä, että tulee sanotuksi pelkästään asiallisia sanoja, jos on pakko asiasta puhua. Sanoin, etten ehkä pysty olemaan edes siinä tilanteessa paikalla, jos minua vastaan sanotaan yksikin poikkipuolinen sana tämän henkilön toimesta. Minun pääni ei sitä tällä hetkellä kestä. Sovittiin, että tarvittaessa voin kääntää selkäni ja vain kävellä tilanteesta pois. Joku muu selvittää kesken jääneen tilanteen, jotta minä pääsen pois.

Vähän naurattikin. Ei työn pitäisi olla tälläistä. Tämä on aivan sairasta. Ei työpäivästä selviämiseksi pitäisi joutua tekemään tälläistä suunnitelutyötä. Sovittiin, että nähdään aamulla kahvihuoneessa ja sitten kuljetaan läpi huomisen yhdessä. Lopetin puhelun ja kävelin koirien kanssa lenkin loppuun.

Pääsin lähes kotiovelle asti, kun esimieheltä tuli uusi viesti. Kollegani oli ehtinyt kuulla esityksen korvautumisesta ja asia on selvitetty. Reaktio viestiin oli jotenkin ihan pois mittakaavasta. En edes tiedä, miksi tieto siitä, että kyseinen opettaja on saanut tiedon esityksensä korvautumisesta jo aiemmin tänään, vaikutti kuten vaikutti. Pesin koirien tassut ja aloin laskea tunteja. Ainoa ajatus oli, että jos nyt alan itkeä, onko naamani aamulla vielä turvonnut. Saanko itkeä, vai pitääkö tämäkin nyt vaan kestää? Totesin, että kello on niin paljon, että olen itkemättä. Pakko oli kuitenkin saada jotenkin purkaa tilannetta, mutta puhelimessa en olisi pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. En ainoaakaan. En olisi pystynyt edes kuuntelemaan kenenkään ääntä itkemättä. Niinpä istuin tietokoneelle ja etsin netin syövereistä ensimmäisen tutun, joka eteen sattui. Yritin löytää työkavereista jotakuta, mutten löytänyt.

Siinä hetkessä olin aivan palasina. Lähes paniikissa. Stressin määrä oli niin lähellä ylittää kestokykyni, että pohdin, saanko ehkä paniikkikohtauksen tai tulenko hulluksi tai jotain muuta mielenkiintoista. Olen joulukuussa tehnyt joulujuhlien yleisen järjestämisen osalta kirjaimellisesti kymmenen ihmisen työt, joten se, että joutuisin huomenna ottamaan vastaan vielä syytöksiä tai äyskimistä tuntui täydellisen kestämättömältä ajatukselta. Sain työkaverini kiinni facesta ja kirjoitin vain "apua". Työkaveri oli lähdössä juuri jonnekin, joten kirjoitin, että "ei tässä hätää. selvitään kyllä huomisesta. kyllä tämä tästä." Puhelin alkoi soida. Työkaveri yritti saada minut puhelinyhteyteen. Kirjoitin faceen, etten voi vastata. En voi alkaa itkeä. Laitoin tekstiviestin, että puhutaan huomenna. Kirjoitin myös, että tätä ei ruveta huomenna sitten käymään läpi murehtimalla, vaan tämä on pakko kääntää jotenkin vitsiksi. Toinen vaihtoehto olisi pistää kännykästä musiikki soimaan korviin ja selvitä huomisesta kuulematta kenenkään puhetta.

Pelkäsin, että alan huomenna itkeä töissä. Tai jos tämä opettaja tulee kritisoimaan ihan mitä tahansa, saan pakoreaktion ja juoksen ulos koulusta ja menen pois. Tai lukitsen itseni vessaan tai menen piiloon väestönsuojaan. Entä, jos jättäisin työpäivän huomenna kokonaan väliin? Saisin esimieheni kyllä ymmärtämään. Ilmottaisin, että minä en pysty. Että minä en nyt vain pysty. En ole työkykyinen.

Mutta ei niin voi tehdä. Ensinnäkään en voi hylätä oppilaitani tuohon tilanteeseen yksin selviämään. Lisäksi en voi tehdä niin kollegoilleni. Enkä esimiehelleni. Enkä kai itsellenikään. Kai.

---------------

Päätin, että selviän huomisesta. Käännän tämän kaiken jotenkin vitsiksi. Lähetin työkaverille viestin, että huumorilla. En itke.

---------------

Tiedän, että varmasti ihan hillittömän suuri osa tästä kaikesta minun kokemuksestani johtuu väsymyksestä. Stressin määrästä ja siitä, että tiedän stressin kohta helpottavan. Tiedän sen. Tiedän, että tämä tuntuu tältä vain nyt. Huomenna tai ensi viikolla tai ensi vuonna tuntuu toiselta. Ja että maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on surkean mitätön asia. (Jossain kohtaa joulukuuta pyrin pienentämään stressiäni vertaamalla omaa tilannettani erään tutun lapsen tilanteeseen, jonka isä tekee kuolemaa. Se piti minut kasassa sillä hetkellä. Minun murheeni on niin pieni, että on lähes asiatonta olla siitä rikki. Niin moni muu kärsii enemmän. Enhän minä tee kuolemaa tai kärsi fyysisesti.)

Mutta nyt tiedän myös sen, että oli minun työmääräni muiden mielestä ihan mikä tahansa, niin minulle se on liikaa. Minun hermorakenteeni on nyt kiristetty äärimmilleen. Tämän enempään minä en pysty. Tätä enempää stressiä minä en kestä. Jos huomenna saan osakseni yhdenkin poikkipuolisen sanan, pääsen seuraamaan, millaisen reaktion se minussa aiheuttaa. Toki saatan yllättää itseni, ja kestän tilanteen täysin tyynenä. Tai sitten en.

En tiedä.