uusi tukka

Jeah, nyt on uusi tukka. Olen oikein tyytyväinen vaikka suoraan sanottuna parturin penkissä kyllä jännitti. Olen koko pienen aikuisikäni käynyt parturikampaajakaverillani leikeltävänä ja luotan häneen vahvasti. Yleensä lähinnä ehdotan itse jotain ja kaverini tekee sitten niin kuin itse parhaaksi katsoo. Tällä kertaa takaa lähti hirmuisen pitkiä haivenia kampaamon lattialle. Etuhiuksetkin näyttivät hetkellisesti karmivilta. Mutta valmis tukka olikin ihan huisi. Minulla on taas suorat etuhiukset - vuosien jälkeen. Ja polkkatukka. Voi veljet. Onneksi a) etutukka on sellainen rikottu ja pitkä ja b) polkkatukka ei ole perinteinen suora vaan takaa lyhempi ja edestä pidempi, vino siis. Ja erittäin rikottu. Väri ruskea ja alla blondatut siivut.

Oikein hyvä, oikein hyvä!

Ensi kerralla leikataan takaa vielä enemmän pois, niin on sitten oikein kunnolla vinoutta latvassa.

En itse yhtään oikein ymmärrä niitä ihmisiä, jotka ovat leikkauttaneet tietyn hiusmallin vuonna 1971 ja sen jälkeen käyneet vain lyhentämässä latvoista sentin kuukauden välein. Pitäähän hiuksilla nyt leikkiä ja pelleillä, kun ne kuitenkin kasvaa ihan hetkessä takaisin!

loman osa-aikakatsaus

Kylki parani sittenkin. Tai no, on se edelleen kipeä sillä tavalla kuin olisi parantumassa oleva mustelma kyljessä, mutta enää ei liikkuminen satu yhtään. Eikä yskiminenkään.

-----

Juhannus tuli vietettyä. Etukäteen vähän jännitti, että miten tuo koiruus selviää vieraiden ihmisten kanssa - se kun ei ole todellakaan mikään seurakoira. Torstai menikin niin, että minä seurasin koiraa kuin hai laivaa, ettei koira tai ihminen joutuisi tilanteeseen, jossa on vaarana saada hammasta. Olin myös tiedottanut kaikkia mökille saapuvia siitä, että koiraan ei ole mitään tarvetta koskea tai muutoin huomioida koiraa. Onneksi ihmiset uskoivat ja koira sai rauhassa tutustua ihmisiin. Niinpä siitä kuoriutuikin oikea seuramies parissa päivässä, kun se ehti tutustua ihmisiin omia aikojaan.

-----

Haluaisin uudet hiukset. Keskiviikkona menen koiravahdiksi Lahteen ja silloin olisi tilaisuus tehdä asialle jotain. Olen pienen ikäni ollut hiusten suhteen vaihtelunhaluinen. Hiukset ovat välillä vaaleat, sitten punaiset, toisinaan tummat. On vinoja etuhiuksia, on pitkiä etuhiuksia, lyhyttä takatukkaa, pitkää, pätkää, ohutta, paksua, jne.. Nyt sattui löytymään lehdestä kuva niistä hiuksista, joiden kuvaa etsin ehkä vuosi sitten. Jospa pistäisi luottokampaajan tarttumaan saksiin ja leikkaamaan pitkän etutukan ja polkkiksen. Hm hm hm. Tiedän, että M haluaisi, että minulla olisi vaaleat pitkät hiukset. Mutta se nyt on vain ihan liikaa vaadittu, että pitäytyisin yksissä hiuksissa kovin montaa kuukautta.

Eiijjjjuma?!

Sattuipa perjantaina:

Päätin lähteä pikkuveljen ja hänen kaverinsa mukaan mökkeilemään. Koira mukaan - tietenkin. Matkalla poikkesimme ostamaan grillattavaa. Koira jäi autoon odottelemaan. (Ei huolta. Koira ei paistunut, sillä satoi vettä.)

Siinä ostoskellessamme höpöttelimme niitä näitä ja lopulta päädyimme kassajonoon. Minä menin kärjessä ja sain ensimmäisenä ostokseni pakattua. Tallustelin ajatuksissani autolle. Koiraa ei näkynyt missään. Sydän pumpsahti jo tässä vaiheessa. Niinpä kumarruin varjostamaan käsillä auton ikkunaa ja pyrin löytämään koiran jostain auton kolosesta. Ja siellä se oli. Herranjumala sitä hämmästyksen määrää. Välihuomautus: Koirani on siis melko karvainen ruskea otus.

Autosta tuijotti minua täysin karvaton ruskea otus. Se köllötti täysin samassa asennossa kuin koirani tapaa usein köllöttää. Mitämitämitämitämitä...? Aivot hyrräsivät hetken ylikierroksilla. Mitä hemmettiä on voinut tapahtua kymmenessä minuutissa!? Miten koira on voinut päästä karvoistaan siinä ajassa mutta silti edelleen olla autossa?! Eiiijjjjuma. Siinä aivot sitten hyrräsivät ja tuijotin karvatonta otusta silmiin, kunnes totuus lopulta valkeni.

Tuijotin sisälle väärään autoon. Pörröisen koirani sijasta autossa nökötti saman värinen perunkarvatonkoira. Siirryin vaivihkaa oman autoni luokse, mutta en voinut olla hihittämättä. Tapaus kesti kaikkineen ehkä viisi sekuntia, mutta siinä ajassa aivoni ehtivät käydä läpi perustavaa laatua olevia kysymyksiä, mm. MITÄ IHMETTÄ?

anteeksi, rouva lääkäri

Kätevää, nykyään voi varata lääkäriajan netitse. Ja minä tyttöhän se varasin. Kylki on ollut nyt yli viikon kipeä ja ajattelin, että josko tässä ihan kuolemaa tekee. (Ei saisi vitsailla. Olen oikeasti hyvinkin pahasti taipuvainen luulosairasteluun ja se on todella ahdistava tauti.)

"Kerrohan, mikä on vikana?"
"No. Kylkeen on sattunut jo viikon. Tänne. Hengittäessä ei satu. Oli yskä monta viikkoa ja sitten vaan yhtäkkiä alkoi sattua."

Lääkäri kourisi vatsaa varmaan reippaamminkin, mutta minä sätkyilen karkuun ja koitan vetäytyä käden alta pois.

"Sattuuko tänne?" Lääkäri painelee vatsaa.
"Ei." Minä kiemurtelen.
"Entäs tä.."
"AU! AU! JAIKS!"
"Entäs tä..."
"JAIKS!"
"Sattuiko tuonnekin noin paljon?"
"Eikä kun... Mua pelotti että kohta sattuu. Mutta siis vähän sattui sinnekin."

Lihaksessa on joku vika. Revähdys tai joku nitkahdus. Verikoe osoitti, että keuhkokuumetta ei ole. (Öööö... Eipäs käynyt mielessä, että tuokin olisi vaihtoehto.)

"Kauanko se on kipeä, mitä luulet?"
"Viikon joskus voi olla, tai.."
"Mulla on ollu jo viikon kipeä tää!"
"..tai joskus kaksi tai kolme viikkoa, ei sitä oikein voi sanoa."
"Joo.. Se on vaan niin tylsää, kun tässä kyljessä olevaa lihasta ei oikein voi pistää pakkolepoon.."
"Niin. Minä en lähde suosittelemaan hengittämisen lopettamista. Hengittäminen on kuitenkin tärkeää. (Kuiva huumori kunniaan.) Syö Buranaa."
"Jep, kiitti."
"Kiitos ja hei."

Kassalla:
"Ja se tekee 63 euroa. Pankki vai Visa?"

Kiitosta vaan. Arvasin, että näin tässä käy. Saa ohjeen syödä Buranaa niin että napa vinkuu eikä lääkäri voi mitään kivulle. Kuudellakympillä olisin ostanut Buranat pariksi seuraavaksi vuodeksikin. Helkatti.

Kylkipaisti.

Pahuksen pahus. Kylkiluu on murtunut tai sitten vaan todella äkäinen revähdys on pesiytynyt vasempaan kylkeen. Yskiminen tämän varmaan on saanut aikaan, sillä kipu alkoi ihan yllättäen. Hengittäminen sentään ei satu, mutta muu liikehdintä kyllä. Nukkuessa kyljen kääntäminen on pulmallista.

Googlettamalla löytyi tieto, että kipu voi kestää viikkoja ja taas viikkoa. Ihanaa.

kevätjuhla

Viimeinen työpäivä ja edessä paljon jännitystä. Mitenköhän näytelmä menee?

Jotenkin vain oletin, että kevätjuhlapäivänä ihmiset (=oppilaat) ovat keskimääräistä ystävällisempiä tai muutoin positiivisempia. Joopa joo. Kyllä tämä oletus päti suurimpaan osaan oppilaista. Mutta entäpäs kaksi MELLAKKA-poikaa?

"Sä et voi antaa mulle tänään jälkkää!! HAHA! ET VOI ANTAA!"
"Häh?!"

Olin todella äimistynyt. Mitä perkuletta?

"Sä et voi antaa tänään jälkkää voidaa tehdä mitä vaan ja et voi antaa jälkkää!!!"
"Hei kamoon. Tänään on kevätjuhlapäivä.. Eikö tänään voisi olla vähän erilainen asenne..."
"Et voi antaa jälkkää, voidaan tehdä mitä vaan!"

Jjjjjep. Ja siinä kohtaa loppui huumorintaju. (Eikä tuota edes sanottu vitsillä, päin vastoin.)

"Niin. No. Ihan tasan varmasti voin antaa jälkkää, jos toimintanne sitä edellyttää."
"ET VOI ANTAA! TÄNÄÄN ON LAUANTAI ET VOI ANTAA!"
"Jep. Tänään on koulupäivä ja jos minä niin katson, niin sitten tulee jälki-istuntoa. Ja se istutaan sitten kesäkuun toinen päivä. Ja sen valvoo rehtori."
"ETVOIANTAAJÄLKKÄÄ"

Tässä kohtaa suljin korvani. Ei perhana. Että hyvää kesälomaa vaan, jätkät. Tai kuten yksi kollegan kesäntoivotus-e-maili viestitti: haistakaa vittu ja hukkukaa.

Kevätjuhlat sujuivat ihan mallikkaasti. Adrenaliini virtasi esityksen jälkeen ja oli kova työ saada jengi hiljenemään takahuoneessa.

Todistustenjaossa en jaksanut höpistä turhia vaan toivotin hyvät kesät ja jaoin todistukset. Ja kenenköhän äiti jää luokkaan, kun todistukset on jaettu? Arvatkaa. Jo sillä hetkellä, kun tämä asennevammapoikaetvoiantaajälkkää sai todistuksensa, hänen pikkuruisesta suustaan tuli huudahdus: "Äiiiitii! TUU KATTOO?! :(" Niin. Käytösnumero kuusi ei ollutkaan noussut seiskaan, kuten äiskä varmaan oli omatoimisuuksissaan luvannut mukulalleen. No ei hemmetissä kyllä noussut, kun käytös on ihan ala-arvoista. Mutta siinä se äiskä nyt sitten tökötti. Vältin katsekontaktia ja ajattelin, että se häipyy, jos touhuan nurkassa jotain ja kokoan saamiani ruusuja yhteen kasaan. No ei häipynyt.

"Tämä käytösnumero.. Se on kuutonen?"
"Niin on. Meillä on OPS, jonka mukaan käytöksen numerot annetaan, eikä seiskan kriteerit täyttyneet. Sen OPSin näkee netistä, sieltä niitä kriteereitä voi katsoa."
"Mutta käyttäytyminen on ollut PALJON parempaa kuin ennen joulua!"
"Niin. Pohdin asiaa todella paljon ja tulin siihen tulokseen, että seiskan kriteerit eivät täyttyneet. Ehkä ensi syksynä sitten. Netistä sen ops:in näkee, sieltä voi katsoa."
Osoitin eleilläni, että tämä keskustelu on nyt tässä. Ja siinä se oli. Äiti poistui luokasta ja olen aika varma, että tänään koulupsykologi on saanut puhelun, jossa ah niin ahdistunut äiti nillittää minusta ja paskasta arvostelustani. Siitä, miten minä en ymmärrä hänen lastaan ja miten paljon paremmin lapsi on kevään aikana käyttäytynyt. Joo. Onhan se. Ennen joulua käytös oli heikko kutonen ja nyt ehkä vahva kutonen. Ei seiska.

Salaa itsekseni olen tyytyväinen, että poika sai nähdä, että minä teen omat päätökseni, eikä siinä mamin kritisoinneilla ole mitään osaa tai arpaa. Äiskä ei voi muuttaa käytösnumeroa seiskaksi, vaikka miten siltä tuntuisi.

Kevätjuhlan jälkeen olin ehtinyt siivota luokan ja olin lähdössä kotiin lomaa viettämään. Ja kukapas käytävällä tuleekaan vastaan? Kyllä. Äiti ja poika. "Missä mun limupullo on?!" "Jaa niin, se on opehuoneessa. Käyn hakemassa, odota hetki." Yksi opettaja oli kuukausia takaperin takavarikoinut luvatta limuautomaatista ostetun limsan. Annoin pullon pojalle ja käänsin selkäni. Luulin, että limuasia nyt tuli ainakin hoidettua hyvin pojan osalta. Väääääärin. Poika ja äiti eivät olleet ensin löytäneet minua, joten poika oli hyökännyt asian tiimoilta L:n kimppuun. "Anna tänne mun limsa." L oli kertonut, että tuolla tavalla ei limsaa voi saada. Äiskä oli supattanut taustalla, että "pyydä nätisti". Ei ollut pyytänyt nätisti. L opasti äitin ja pojan minun luokseni ja ilmeisesti matkalla äiti oli saanut taottua (vasaralla?) poikansa päähän järkeä. Minulle poika puhui ei-epäasiallisesti, joskin kohteliaisuus oli kyllä jossain hyvin kaukana puhetavasta.

ARGH. Hitto mitä taistelua ensi vuosi on, jos tuo homma ei tuosta yhtään parane. Aikomus on pistää kova kovaa vastaan ja ryhtyä poistamaan poikaa urakalla luokasta, jos toiminta ei parane. Otan luokkaan sisään vain rauhallisia oppilaita ja ovea osoitan välittömästi, kun taputtelu alkaa. Täytynee järjestää pulpetti ja tuoli luokan ulkopuolelle jo valmiiksi. Minähän en muuten todellakaan aio tässä tilanteessa taipua tuollaiseen kohteluun ja asenteeseen. PISTE.

----

Loma alkoi. Olin risteilyllä. Otin yhteen M:n kanssa. Ystävä N meni laivalla kihloihin. Keskiviikkona mökille. Nyt aika kuluu vain oleskellen.

Paljon on ehtinyt tapahtua ja lomaa on takana yksi päivä.

voi hermo.

Että voi kiristää hermoa vieläkin.

"MELLAKKA! MELLAKKA! MELLAKKA!" Rinnakkaisluokkalainen superhäirikkö oli tänään viimeistä päivää koulussamme. Ja kannatusjoukot pyrkivät järjestämään mellakan. Aivan sairasta, miten järjettömiä nämä kannatusjoukkojen tyypit olivat. Minua suoraan sanottuna melkein pelotti, kun yksin menin keskeyttämään kymmenen pojan MELLAKKA-huutoa. Siinä olisi voinut käydä niin, että yksi vaikka vain vahingossa tönäisee minua, minkä jälkeen joku muukin tönäisee ja kohta minä saankin nyrkistä.

Oppitunnilla yksi vihelsi. Taputti. "Lopeta." Vihellys. Taput.. "LOPETA VÄLITTÖMÄSTI." Taputus. "Ulos luokasta. Heti." Ja sinne menivät. Pistivät ranttaliksi vielä luokan ulkopuolellakin, kunnes osoitin tarkat jalansijat kummallekin.

Tönimistä. Nipistelyä. Tuuppimista. "Lopeta välittömästi." Tönimistä. Menen jonossa tönivien väliin. Mussutusta ja valitusta. "Sulla ei oo oikeutta. Sä et saa koskea muhun. Sun pitää päästää mut tonne." (/"Sun pitää järjestää meille karkkitunti.") PITÄÄ?! MUN PITÄÄ?! "Kuule. Joka kerta, kun sinä ohjeistat minua tuolla tyylillä, voit jo ennakolta tästä eteenpäin tietää, että vaatimuksesi ei tasan varmasti tule menemään läpi. Luuletko tosiaan, että lähtisin vahvistamaan sinun mielikuvaasi siitä, että sinä voit määritellä sen, miten minä työni hoidan? Jos minä annan sinulle noissa vaatimuksissa periksi, niin sehän vain vahvistaa mielikuvaasi siitä, että pystyt tosiaan vaikuttamaan minuun sillä, että kerrot mitä minun PITÄÄ tehdä. Joten joka ikinen kerta, kun esität asiasi noin, minun on pakko kieltäytyä. Tuolla tavalla et takuulla saa päättää asioita. Jos olisit esittänyt asiasi asiallisesti ja rauhallisesti, olisin voinut myöntyä. Nyt en mitenkään voi." Vittu että korpeaa. Mitä noille muksuille on oikein syötetty suut ja korvat täyteen, kun he kuvittelevat voivansa määritellä, miten opettaja työtään tekee?! Siis mitä HEMMETTIÄ. Ei olisi itsellä käynyt aikoinaan mielessäkään, että ryhtyisin kertomaan opettajalle, mitä hänen pitää tehdä. Enkä tasan varmasti aio itsekään lähteä tuolle tielle. Minulta ei pakottamalla oppilas saa yhtään mitään. Toimiiko tuollainen kielenkäyttö lapsilla vanhempien kanssa keskustellessa?! Pakkohan sen on jossain toimia, kun sellaista yhä useammin yritetään minuun käyttää. Ja joka ikinen kerta minä kieltäydyn täysin lähtemästä tuohon peliin mukaan.

Mellakan järjestämisen jäljiltä kolme poikaa sai viimeiseksi koulupäiväksi välituntikiellon. Poistin heidät luokasta erityisopettajan ja avustajien käsiin. Tuntia myöhemmin erityisopettajan luokasta tuli ulos poikaporukka, joka pysyi hiljaa tasan 15 sekuntia. Sitten alkoi taas huuto. MELLAKKA! Hiljenivät, kun sanoin että ihan juuri justiinsa minulta loppuu huumorintaju ja istutaan jälki-istuntoa istumaan nyt heti. Koulun ulko-ovi aukesi. Ja voi herraisä sitä karjumisen määrää. Pojat rymistivät alas portaita ja huusivat niin paljon kuin ääntä lähti. Aidan takana koulunsa jo tuntia aiemmin päättänyt superhäirikkö huusi vittua ja perkelettä ja vain karjui täyttä kurkkua.

Loma tulee tarpeeseen. Tenavat alkavat olla ihan seinillekiipeilytilassa. Ja opettajalla alkaa pinna olla todella tiukilla eikä huumori meinaa riittää enää mihinkään. Hetkellisesti sitä ymmärtää, miksi jollakin vanhemmalla sumenee silmissä niin, että pyöräyttää muksua hiuksista. En minä sellaista ikimaailmassa oppilaalle tekisi, mutta.. Välillä vaan tuntuu siltä, että kaikki lailliset keinot on käytetty ja minulle on annettu tehtävä, jonka hoitaminen on mahdotonta. Mitä hemmettiä vanhemmat (tai yhteiskunta yleensä) ovat lapsille tehneet, että heistä on tullut noin helevetin tietoisia omista oikeuksistaan. Se on vaan minäminäminäminäminä ja kaikki muut haistakoot vitun. Mun oikeudet. Mulla on oikeus. Sulla ei oo oikeutta. Niin. Minun oikeuteni saavat haistaa pitkän paskan, kunhan oppilaan oikeudet tulevat täytetyiksi.

Puuuuuh. Kyllä tämä tästä. Huominen enää.

keskiviikko..

..torstai, perjantai, lauantai, lomantai.

Näytelmä on ihan kuosissa, joskin osa puvustuksesta on vielä keskeneräisinä. Numerot on annettu. Koulun rahaa on lukkojen takana vielä toista tuhatta euroa kolikkomuodossa. Argh. Kirjastonkirjoissa on sakkoa ehkä juurikin se toista tuhatta euroa. Luokkaretki on maksamatta.

Miksi ei tunnu yhtään siltä, että loma on ihan aivan todella tuota pikaa täällä? Ehkä sen sitten maanantaina tajuaa, kun toipuu laivareissun krapulasta ja suuntaa kuonon kohti mökkiä.

Mitä siitä saa...

...kun liittää yhteen seitsemän toisilleen ennalta lähes tuntematonta, nakkaa sekaan alkoholia, tiukan aikataulun, kuusi persoonallisuutta, joilla aikataulut eivät ole niin justiinsa ja yhden persoonan, jolle aikataulut ovat kaikki kaikessa?

Siitä saa itkevän kaason ja morsiamen sekä ison riidan ja paljon vänkäystä.

Sen siitä saa.

Polttarit menivät siis aika erikoisissa merkeissä. Päivä sujui oikein mukavasti, morsiamella näytti olevan mukavaa, kuten myös polttariväellä. Jumppaa, piknikkiä, megazonea, käsi- ja jalkahoitoja. Mutta vähä vähältä tunnelma kiristyi. Kuusi henkilöä haluaisi edetä rauhallista tahtia, elää hetkessä ja joustaa. Yksi - kaaso - ei halua. Hän haluaa mennä mars mars mars vauhtia ja pysyä aikatauluissa sekä noudattaa toimintatapoja, jotka ainakin minulle olivat hieman epäselviä. Niinpä kaaso otti itselleen roolin, johon sisältyi paljon ohjeistamista ja käskyttämistä, valitusta rahatilanteesta ja runsaasti nyrpeitä ilmeitä.

Yöllä yhteiseen majapaikkaan eli kaason perheen mökille palatessa fiilikset olivat jo hyvin räjähdysalttiit. Pääsimme kuitenkin nukkumaan ilman sen suurempia honkien kolisutteluja. Aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen herään siihen, että kaaso siivoaa. No, siinähän siivoaa. Ei kukaan selväjärkinen herää neljän tunnin unien jälkeen siivoamaan, eihän? Niinpä minäkään en noussut auttamaan. Viiden tunnin yöunien jälkeen on herätyksen aika. WAHT?! Niin, en ollut arvannut, että pitäisi herätä yhdeksältä. Eikä kukaan muukaan arvannut. Ja siitäkös se sota sitten syttyi. Minä pysyin tietoisesti syrjässä enkä ottanut kantaa mihinkään. Ei polttareissa ole tarkoitus riidellä. Mihin ihmeeseen ihmisiltä on kadonnut tilannetaju - molemmin puolin? Ei ei ei. Ei näin. Polttareissa pääosan esittäjä on morsian ja hänen viihtymisekseen tehdään kaikki mitä voidaan. Ja jos se tarkoittaa rutinoiden nieleskelemistä, niin sitten ne rutinat nieleskellään. Ja jos se tarkoittaa omista aikataulullisista intohimoista joustamista, niin sitten niistä aikatauluista joustetaan. Hemmetti.

Niinpä poistuimme kaason mökiltä tänä aamuna sekavana sakkina jättäen jälkeemme punasilmäisen kaason ja vaikeassa välikädessä edelleen olevan morsiamen.

Miten ihmeessä asiasta nousi niin suuri haloo? Miten ihmeessä morsiamen sisko kehtasi ryhtyä niin suoraan hyökkäykseen, oli ärtymystaso miten korkea tahansa? Miksi ihmeessä kaaso oli hämmästynyt oltuaan ensin koko illan nyrpeä ja käskyttävä.

"Ei aikuisia pidä käskyttää", sanoi kaaso. No hemmetti, olisi sitten ollut käskyttämättä.

kevätjuhlanäytelmän..

..ensiesitys on nyt takana! Ja sehän sujui! Yksi pääosanäyttelijöistä tuli esityksen/harjoitusesityksen jälkeen tuulettamaan, että "Se meni hyvin!" Ja menihän se. Tönkköä se oli. Ja aika seisahtanutta. Mutta me selvittiin siitä! Näytelmä alkoi, jatkui ja päättyi. Eikä minun tarvinnut kuin vähän auttaa verhojen takana muutamaa henkilöä oikeassa ajoituksessa. Kyllä hirvitti etukäteen, se täytyy sanoa. Mutta nyt kevään suurin taakka on tavallaan pois harteilta. En tietysti toivo, että kahden viikon päästä esitys on yhtä tönkkö kuin nyt, mutta joka tapauksessa pystymme hoitamaan kevätjuhlan osuutemme vaikka huomenna, jos pakko olisi. Tästä eteenpäin voimme treenata ilmaisua ja rentoutta, kun tekninen näytteleminen (eli lavalle tulot, lavalta poistumiset ja rekvisiitan kuljettaminen) on hallussa. Elämäni ensimmäisen näytelmän ohjaaminen on sujunut ennakoimattoman hyvin.

Luokalle tuli tänään uusi poika. En oikein osaa sanoa, onko poika lintu vai kala. Oppilaani tulivat kuiskuttamaan päivän puolivälissä, että "toi menee varmaan NIIDEN tyyppien porukkaan" tarkoittaen, että luokkaamme on saapunut ihminen, joka ystävystyy koulun häiriköiden kanssa. Itse en ehkä ihan vielä tekisi moista päätelmää - poikahan nimittäin itki lähes koko päivän. Ei hän sitä muille näyttänyt, mutta kun menin kyykkimään hänen pulpettinsa viereen ja jututin kaikkea yhdentekevää maan ja taivaan väliltä ("Mikä on sun lempiaine?" "Onko sulla lemmikkejä?" "Asutko kaukana?" jne. jne.), itketti kovasti. "Nää oppilaat on niin erilaisia." "Ai? Millä tavalla? Millainen sun aikaisempi luokka oli? Onko täällä meluisampaa, vai mitä?" "Emmä tiiä. Erilaista. Kyllä mun luokassakin oli melua.. Mutta. Nää on niin ... niin erilaisia.." Ja sitten itketti taas. "Kyllä sä niihin tutustut. Oota vaan." "Niin, mutta kun ne on niin erilaisia." Minulle ei oikein auennut, että millaisia me sitten oikein olemme.

Myöhemmin yksi oppilas tokaisi, että "Se poika sanoi että täällä on erilaista kun sä koko ajan käsket että olkaa hiljaa." Hmh. Ja kertaakaan en mielestäni päivän aikana suuttunut. En huutanut. Kai? En ainakaan omasta mielestäni. Puhuin kyllä kovalla äänellä, koska luokkani on näin kevään kunniaksi aika hälyisä ja äänekäs. Eikä poika mielestäni minua pelästynyt. Ehkä me sitten olemme vain niin.. niin erilaisia. Tiedä häntä. Ehkä poika vielä tulee osaksi meitä ja muuttuu erilaiseksi.

Luokkani tytöt olivat sulaa vahaa uuden pojan lähellä. Sydämiä lenteli ilmassa, kun uusi poika tuijotteli suurilla ruskeilla silmillään meitä hämmentyneenä. Kevät on rakkauden aikaa.

12 päivää aikaa

Tekemättä edelleen:

1) Kevätjuhlat kokonaisuudessaan. Näytelmä on kylläkin oikein hyvällä mallilla jo. Jopa paljon paremmalla mallilla kuin ystävä L:n luokan oma versio, ja L on sentään draamapedagogiikkaan erikoistunut opettaja! Omat pimpulani vetäisivät tänään näytelmän 30 minuutissa läpi ja ovat näytelmästä jopa innoissaan. Olen saanut heidät innostumaan! Minä, joka olen kaikkea muuta kuin draamapedagoogikko. Lavasteet ovat osittain pahasti kesken, mutta puvustus on jo lähes valmis. Harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta.
2) Todistusten arvosanojen pohtiminen ja kirjaaminen.
3) Kirjaston kirjojen palauttaminen. (V*ttu.)

4) Fysiikan kokeiden korjaus loppuun.
5) Matematiikan kokeet ja korjaus.
6) Historian kokeet ja korjaus.
7) Musakokeiden korjaus loppuun.
8) Kevätpörriäisten rahojen pankkiin vieminen.
9) Palaveri Isän kanssa.

EI PAHA! Kohdat 1-3 vaativat enemmän, mutta kohdat 4-9 ovat osa arkea eivätkä vie hommaan ryhtymisen jälkeen kuin pari-kolme tuntia yhteensä.

TO DO nro 3

1. Kevätjuhlan näytelmä. Uh puh. Kai se siitä.

2. Fysiikan kokeiden korjaus.

3. Matematiikan kokeet ja korjaus.

4. Historian kokeet ja korjaus.

5. Musiikin kokeet ja korjaus.

6. Palaveri Äidin kanssa.

7. Palaveri Isän kanssa.

8. Palaveri psykologin ja toisen äidin kanssa.

9. Todistusten numeroiden antaminen.

10. Kirjaston kirjojen palauttaminen.

11. Viimeisten kirjakokeiden teko ja korjaus.

Kokeet on ihan pala kakkua, kuten myös oikeasti kirjojen palautus kirjastoon - joskin se on ylipääsemättömän vaikeaa kuitenkin. Palaverit on mitä on, niistä selviää istumalla ne läpi. Todistukset menevät omalla painollaan. Kevätjuhlistakin selvitään ehkä elossa.

Kyllä tämä tästä.

nyt.

Koiralla on murkkuikä. Se ärisee uroksille, tulee kainaloon hakemaan hellyyttä, sen korvat katoavat ja se näyttää siltä, että olisin hakannut sen vähintään joka ilta ja kaikista virhesuorituksista mustelmille. Nyt se nukkuu.

Äitillä on todella kiharat punaiset hiukset. Luonnonkiharista tuli sytostaattien jäljiltä - jos mahdollista - vielä luonnonkiharammat. Nyt kiharapilvi on pään ympärillä eikä laskeudu hartioille kirveelläkään.

Jätän yhden oppilaan luokkaretkeltä koululle. En tiedä, onko päätökseni kohtuuton. Jos retkelle ei tule mukaan ketään muita vanhempia, päätökseni ei mielestäni ole kohtuuton. En voi luottaa siihen, että kyseinen oppilas selviäisi Suomenlinna-retkestä sillä huomiomäärällä, mikä minulta liikenee. Ikävä tosiasiahan on, että myös ne 19 muuta oppilasta tarvitsevat huomiotani ja sitä, että huolehdin asioista, pidän järjestystä ja katson, että myös esimerkiksi fyysinen turvallisuus on taattu. (Tekisi mieleni lähettää lapsukaisen äidille ehdotus, että vie itse 20 lasta Suomenlinnan SAARELLE, jossa on jyrkänteitä ja pudotuksia ja alue on muutenkin suuri ja rajaamaton (jos nyt ei merta oteta laskuun). Kyllä varmasti vaikuttaa siltä, että olen kohtuuton juuri tätä yhtä yksilöä kohtaan, mutta entäs tosiaan ne 19 muuta? Kun se ei ole vain minäminäminäminä ja minunminunminunminun lapseni.. Huoh. Nyt vaan on tälläinen tilanne ja se siitä.

Selkä on taas kipeä. Vieläkin kipeä? Aina kipeä. M kysyi, että "vieläkö sulla tosiaan on selkä kipeä?!" Nauratti, mutta ei huvittanut. "VIELÄ? Mun selkäni on kuvattu, kun olin 10-vuotias. Mä luulen, että tää ei oo mikään muuttuva olotila vaan pysyvää." Nyt koskee taas alaselkään.

Työviikko on edessä. Voisin jatkaa lomaa vielä. Ja vielä. Ja vielä.

TO DO -päivitys

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
Lehdet lähteneet maailmalle. Ensimmäinen kolikkosatsi odottaa laskijaa. Homma on siis vauhdissa.

2. Matematiikan kokeiden korjaus.
Tehty.

3. Äikän kokeiden korjaus.
Tehty.

4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
Historian koe ja uskonnon koe pidetty, mutta korjaamatta. Toinen historian koepäivämäärä ilmoitettu oppilaille kuten myös fyken koe ja musiikin koe.

5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
Jaiks edelleen. Näytelmäharjoitukset kuitenkin aloitettu ja lavasteet hyvällä mallilla. Vaatetus lähes valmis.

6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
Juu, tästä en huolehdi. Tämä menee omalla painollaan parin viikon päästä.

7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
Tekemättä.

8. Vapputohina koko alakoululle.
Hoidettu! (Yksi avustaja kiskoi herneitä nenään, kun hän mielestään hoiti koko homman yksin. Minäkin harkitsin herneiden kiskomista, koska moista kehdattiin minulle ehdotella. Olin nimittäin sillä hetkellä juuri juoksennellut neljä tuntia ympäri koulua hoitamassa vapputohinaa ja huolehtimassa, että kaikki etenee niin kuin pitää. Meni avustajan kritiikki pikkuisen väärään kohteeseen ja sainkin myöhemmin asiasta häneltä anteeksipyynnön.)

9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.
Pidetty. Ja uusi ongelmatapauspalaveri edessä. Luultavasti kaksikin. Tai kolme.

Jäljellä siis Kevätpörriäishässäkkä, aika monta koetta ja niiden korjaamista, luokkaretki, 3 palaveria, ja kevätjuhla. Ja viikkoja on jäljellä neljä. Uh puh.

TO DO -lista

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
2. Matematiikan kokeiden korjaus.
3. Äikän kokeiden korjaus.
4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
8. Vapputohina koko alakoululle.
9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.

Hm, onko se tosiaan tuossa...

Ei paha. Ei paha. Ei paha. On se aika paha. Aikaa tälle on neljä viikkoa ja pari päivää. (Kevätjuhlien järjestämiselle viikko enemmän.)

Ja sitten se on taas. K E S Ä L O M A. <3

kannatti pelätä.

Kohtalo teki kuten arvasin. Kun pelkäsin etukäteen, ei jälkikäteen ollutkaan mitään pelättävää. Äitin luut ovat puhtaat.

Ensin en tuntenut mitään.

Sitten alkoi kuristaa kurkkua.

Sen jälkeen mieleen tuli, että iskä valehtelee. Että jotain on kuitenkin, mutta minulle vain ei kerrota.

Sitten kyynelet valuivat silmistäni, mutta en osannut sanoa, miltä tuntui. Helpotukselta? Surulta? Ilolta? En tiedä.

Ja aika pian tuli sekin ajatus, että tätä tämä tulee olemaan ehkä jatkossakin. Pessimismi lyö leimansa melkein kaikkeen tämän asian suhteen.

Nyt väsyttää. Väsyttää aivan mielettömästi. Mutta haluan päästä irrottelemaan koiran kanssa tokoilun merkeissä, joten jaksettava on. Nukun sitten joskus.

(Oikeasti olen niin onnellinen, että kävin mielessäni kaikki tutut läpi, kenelle voisin tätä iloita. En keksinyt ketään. Ei kukaan perheen ulkopuolelta näe tätä tästä näkövinkkelistä. Muille tämä on heidän elämäänsä suoranaisesti liittymätön irtonainen asia oman reviirin ulottumattomissa. He sanoisivat, että "voi kuinka kiva ja onpa ihanaa mahtoi helpottaa mites töissä menee kohta teillä on kesäloma onko kesälomasuunnitelmia?" Ja koko asia menettäisi arvonsa. Niinpä en iloinnut kenellekään muulle kuin että M:lle pistin viestin "Äiti on kunnossa.")

...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.

klo 14:45.

"Se lääkäri onkin vasta huomenna, sotkin ajat."

Tekstari ei todellakaan helpottanut. Olen pidätellyt itkua iltapäivän ja olo tuntuu oudolta. Kuin olisi naamari kasvoilla.

Ja nyt tätä perkelettä on edessä vielä uusi kokonainen päivä. Ihan vitun jees.

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

väsynyt.

Tiesin jo aamulla, että edessä on pitkä päivä. Mutta enpä tiennyt, että se olisi näin pitkä.

Oppilas menetti luokassani tajuntansa eikä häntä saatu hereille kunnolla. Tajunnan taso oli kymmeniä minutteja olematon. Ennen näiden minuuttien kulumista olin ehtinyt juosta ympäri koulua, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan ja etsiä rehtoria. Lopulta paikalle saatiin kaikki ne, joita tarvittiin ja minä lähdin ohjaamaan ambulanssimiehet paikalle.

Oli sellainen olo, että ei tämä ole vakavaa. Ei tässä mitään. Ei tunnu miltään. Kai tuo vaan feikkaa. Ei tässä mitään. Ravistelin ja koitin saada tajuihinsa. Ei tässä mitään. Kun tilanne oli ohi, oli edelleen sellainen olo. Ihan jees. Päätä tosin alkoi särkeä. Hoidin työpäivän loppuun ja pidin tunnin palaverin. Vieläkin kone hyrräsi ihan sillee. Jees.

Istuin autoon ja mietin, että oonpa aika paska. Ei tunnu missään. CD-soitin soitti Leevien Elina mitä mä teen. Lauloin mukana. "...ne oli vaatimattomat hautajaiset, itse samanlaiset tahtoisin.." ja siihen se jäi. Kyynelet vain alkoivat varoittamatta valua. Liikaa asioita. Liikaa. En edes tiennyt, mitä itkin. Äitiä? Lasta? Väsymystä? Murtuminen oli kyllä käynyt lähellä siinä vaiheessakin, kun työkaveri tapahtuman jälkeen tarttui olkapäästä ja kysyi onko minulla kaikki ok. Ok-oloon tuli murtuma. Onneksi tuli mahdollisuus vaan nyökätä ja kääntää selkä, sillä minua tarvittiin toisaalla. Nielaisin palan kurkusta, yskäisin ja murtuma oli paikattu. En hajonnutkaan, vaikka lähellä se oli.

Ja entäs, jos tämä ei ole vielä tässä? Entäs, jos joudun selittämään, miksen toiminut toisin? Miksen soittanut heti ambulanssia? Minun syy? Miksi jätin ne sinne ja juoksin itse etsimään apua? Draamaa peliin, ainakin ajatustasolla. Opettaja haastettiin oikeuteen. Sellaista draamaa. Juu. Matematiikan koekin jäi kesken. Pitäisikö huomenna pitää sama koe uudestaan? Ei siitä kesken jääneestä kukaan mitään kuitenkaan muista. Mutta tuleeko ikäviä ajatuksia, jos joutuu saman tekemään? Palaa tämä päivä mieleen.

En edes jaksa yrittää jäsentää tätä tekstiä.