kuumeilua.

En muista kuinka paljon (jos lainkaan) olen täällä hehkutellut nousevaa ja kohoavaa koirakuumettani. Luultavasti en niin paljon kuin mitä se omassa päässä jyllää. Voin kuvitella, että vauvakuume on jotain tälläistä mahdollisesti ehkä hieman voimakkaampana (jos mahdollista) kuumeiluna. Vähän väliä ajatuksissa pyörii sellainen pehmeä pallero koiravauva, jota saisi rapsutella ja jonka kanssa voisi kipaista vaikka tälläiseen alkutalviseen märkään räntäsäähän ja tulla sisään saman pyyhkeen alle kuivattelemaan märkiä tassuja ja punaista nenää.

Olemme tällä hetkellä M:n kotona käymässä. Täällä on koira, jota M selkeästi karsastaa. Tuollainen räykyttävä pystykorva, joka on vähän arvaamaton liikkeissään. Ei siis purija tai murisija, mutta liikkuu nopeasti paikasta toiseen ja on iso ja vahva. Niinpä M siirtyy omatoimisesti pois koiran tieltä ja välttää kontaktia. Minä nautin siitä, että saan upottaa käteni pystykorvan pehmoiseen ja talven tuloa enteilevän paksuun turkkiin. Koira haisee koiralta niin kuin pystykorvat usein tekevät. En minä tuollaistat itselleni tahtoisi. Minä haluan seurakoiran, joka käpertyy kainaloon ja jonka jaksaa nostaa syliin. (Ei, en halua sylikoiraa saati että olisin haluamassa koiraa josta tulee äitin mussukka höpö nassukka ota vähän suklaatia äitiltä ja pistetään pörröpaituli vauva hassukan hauva vassukan päälle!) Haluan koiran, jonka kanssa voi harrastaa. Kaipaan omaa koiraa. Tahdon oman! Minulle. Heti. Jooooooko.

Onneksi minun kotikotonani oleva koiruli on sellainen mössykkä, ettei M:kään sitä kovasti paljon karsasta. Ottaa koiran kainaloonsa ja juttelelee sille. M on oppinut, että se hauva on rauhallinen kuin mikä. Ja mikäpä sen parempaa tassuterapiaa.. Toivottavasti M ei sano jyrkkää EI:tä, kun vien hänet joulukuussa Helsingin kansainväliseen koiranäyttelyyn tulevaa rotupiskiämme katsomaan.

Hau.

oma kehu haisee.

Niinpä minä suorastaan löyhkään. Olen eilen ja tänään antanut itselleni sellaisella jättiannostelijalla kehuja, että voisin jopa sanoa olevani ihan hyvä tyyppi.

Tässä saavutukseni:

Eilinen päivä. Minua nukuttaa vietävästi. Mutta eipä ehdi nukkua, kun posti on ilmoittanut säilyttävänsä uutta läppäriään kilometrin päässä. Kaatosade. Ei voi jäädä kotiin, vaan kiiruhdan sateiseen säähän. Kotiin raahaan uuden mustan ohukaiseni. Ihana ihana läppäri. Käynnistyy kuin unelma. Hiljainen kuin hiiri. Ja ihan ikioma. Saan koneen käyntiin ja asentelemaan salaisia alkuasennuksiaan. Olen ylpeä jo siitä. Verkkoa en saa toimimaan, joten päätän odottaa M:n auttavaa kättä. Odotusta ei palkita, sillä M istuu syömään ja katsomaan televisiota. Voi miten raapii hermoa moinen! Minä tarvitsisin apua! Niinpä äkämystyksissäni selaan isän avustamana nettiä ja löydän ihmeellisiä ohjeita. "Pistä rasti tähän. Siirrä pallukka tähän kohtaan. Ota toinen välilehti. Klik. Sitten toinen välilehti..." Seuraan sokeasti (ja ärsyyntyneenä) ohjeita. Klik klik klik. Ja KLIK. Verkko toimii. Olen tutustunut WEP-salaukseen ja muihin vieraisiin asioihin ja nyt verkko toimii! Hyvä minä! Olen elämäni sankari.

Tänään. Seiskaluokan muksut ovat mukavia ja käyttäytyvät hyvin. Kehun ja sanon, että olette oppineet. Vaan yhtä he eivät vain tajua - kokonaisluvuilla laskeminen on sula mahdottomuus. Ei mitenkään voi käsittää, miten -2-5 tai -3 + 8 lasketaan. Ja metrossa kohti kotia minä sen keksin. Ei kai sitä tajua, kun en ole puhunut omenoista ja syömisestä. Plussat ovat omenia. Miinukset ovat pieniä miehiä jotka syövät omenoita. Sitten vain mietitään, mitä jää jäljelle. Onko vastaus nälkäisiä miehiä, vai yli jääneitä omenoita! I'm a genius! Olen nero. Ihana minä! Huomenna menen ja kerron seiskoille omenoista ja miehistä ja olen ihan varma, että kaikki tajuavat. Miksen tajunnut aikaisemmin, että seiskatkin ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat sitä samaa kuin ekaluokkalaiset: "Isillä on kolme omenaa. Isi syö yhden omenan. Kuinka monta omenaa jää?" Nyt sen tajusin, eikä kukaan voi minua estää opettamasta asiaa oppilailleni!

Hurratkaa, olen nero.

(Ai niin. Mietin sitä, että miksi suomalaiset eivät pidä siitä, että joku kehuu itseään. Kai se käsitys on syvällä suomalaisessa sisimmässä, että oma kehui haisee - ja pahasti. Minä löyhkään. Myönnän.)

neljä kuukautta.

Enpä osaa oikein pistää ajatuksiani tekstimuotoon.

"4kk-2vuotta." Se on vähän. Jotenkin en tuota kahta vuotta pysty edes ajattelemaan, vaan mielessä pyörii ajatus kuudestatoista viikosta. Kuusitoista viikkoa. Ja mitä sitten? Ei mitään? Jotain? Kaikki ohi. Mitä varten olen täällä? Miksi tekisin mitään, kun kaikki loppuu kuitenkin joskus? Kliseisiä ajatuksia. Jokainen kuolee joskus.

Neljä kuukautta? Minua puristaa rinnasta, kun ajattelen, että aikaraja olisi annettu itselleni. Sekin puristaa, kun koitan miettiä miltä isästäni tuntuu. Hänen veljelleen on luvattu neljä kuukautta. Saati miltä tuntuu isäni veljestä, hänen lapsistaan ja vaimostaan.

Eihän siinä ole mitään järkeä? Että syntyy ja sitten kuolee? Minä olen minä nyt. Minä olen ollut aina minä. Miten minä voisin joskus kuolla? En minä voi kuolla. Ei isäni veli voi kuolla. Hänkin on ollut aina. Aina. Kaukana, mutta silti. Aina. Ettei häntä enää olisi? En ymmärrä.

"Ei pysty kävelemään enää huoneesta toiseen edes. Kivut ovat saatanalliset. Hankitaan suvun kanssa kimpassa sänky, jossa voisi edes olla. Miten vaimo sitten pärjää? Pitää ainakin muuttaa pois kotoa. Kuihtunut olemattomiin." En ymmärrä. Elokuussa viimeksi kävin kylässä siellä kaukana pohjoisessa. Hyväkuntoinen oli. Huumoria riitti. Ja nyt tekee kuolemaa? Tämän on oltava vain jotain epätodellista. Paraneehan se. Pakko. Vaan eivät yritä enää edes parantaa. Yrittävät vain helpottaa oloa.

Miten kukaan voi kestää tätä? Isäni silmistä jotenkin näkee, kuinka hän on elänyt tämän saman ennenkin. Mummo meni samalla tavalla. Kuihtui pois. Hitaammin tosin, mutta silti.

Ja isän toinen veli on riidoissa kuolevan kanssa. Eikä kai aio sopia riitoja. Teki tänään mieli tönäistä, kun satuin tapaamaan. Sanoa, että AJATTELE NYT. KUINKA TYHMÄ VOIT OLLA? Että soittaisit veljellesi. Sopisitte. Älä ole naurettava. Älä ole, jooko? Huomasin, että isäni yritti myös saada terveen veljensä tajuamaan tilanteen. Lause siellä, toinen täällä. Sitten puhetta säästä ja painepesureista. Sitten taas lyhyt kommentti kivuista, morfiinista.. Ilmassa leijui kehoitus soittaa. Sopikaa välinne. Mikä voi olla niin suurta, ettei veljelle soita kun hän sitä kaikista eniten tarvitsee? Mitä voi katua enempää kuin soittamatta jättämistä? En ymmärrä.

Sanoin isälle, etten osaa kuvitella mitään hirveämpää kuin sen, että saisin määräpäivän. "Tähän mennessä kaikki on tehtävä. Sitten sinua ei enää ole." Minä en kestäisi. Hajoaisin sisältä. Tiedän. En hajoaisi oikeasti. Mutta luultavasti en myöskään pystyisi olemaan. Tahtoisin hajota. Ei sellaista voi kestää. Se olisi minulle liikaa.

Minunkin tekisi mieleni jotenkin ilmaista isäni veljelle, että välitän. En tiedä miten sen tekisin, kun en... Pitäisi lähettää vaikka kirje. Kortti? Soittaa en uskalla tai halua. En voi. Hän ei jaksa puhua puhelimessa. Eikä olisi mitään sanottavaakaan.. Ei tarvitse olla. Riittää että soittaa. Joopa joo blaa blaa. Täytyy pistää viestiä isän kautta. Sanoo, että on ajatuksissa. Varsinkin silloin, kun pysähtyy.

Mielessä pyörii pysähtymisen ja hiljenemisen hetkellä vain kaksi sanaa - "neljä kuukautta".

musiikkia aivoille

Eilinen oli kaaosta. Tämä päivä puolestaan taas osoittaa, miksi minä tätä työtä teen. Saksanlukijat osoittavat parasta käyttäytymistään, keskustelu on leppoisaa ja pulppuilevaa. Ensimmäinen ryhmätunti etenee matematiikkaa pohtien ja matematiikasta keskustellen. "Missä aikuisena oikein tarttee matematiikkaa?" "No mä lasken rahojen riittämistä, bussilipun ostamista, ja vaikka mitä.." "Ai lasket?!"

Ja nyt ollaan tietokoneluokassa tekemässä luetunymmärtämistehtäviä. Hiljaisuus on lähes liian hiljainen. Tekisi mieli ruveta höpöttelemään, että hiljaisuus edes vähän rikkoutuisi. Mutta pystyn näköjään hillitsemään itseni. Nautitaan nyt sitten hiljaisuudesta, kun sellainen kerrankin on olemassa.

-----

Olen aiheuttanut sekaannusta ja kaaosta täällä koulumaailmassa. Se onnistui helpommin kuin arvasinkaan: menin ja värjäsin hiukseni. Punainen on mitä ilmeisimmin jotain suurta ja ihmeellistä, sillä vieraammatkin oppilaat tuijottavat, osoittelevat, kyselevät ja karjuvat. "OPE OOTKO VÄRJÄNNY HIUKSES!! HEI OOT SÄ! MIKS! MILLON!" Omat oppilaani kyselevät. Seiskaluokkalaiset kyselevät matematiikantunneilla. Rinnakkaisluokkalaiset ovat ihmeissään.

Ja minä kun luulin, että hiusten värjääminen on nykyaikana enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

näen punaista

Peilistä katsoo vastaan punaposkinen naama. Neljä viimeistä tuntia olen nähnyt punaista kiitos hermoja raastavan päivän. "Museossa on ihanaa!" "Se on älyttömän hyvin järjestetty juttu ja ope voi vaan levätä!" "Joo mulla oli ihan sama juttu. Syksyn helpoin työpäivä! Ottaiskohan ne meidät uudestaankin?!" Minä en ajattele aivan samoin. Onneksi bussimatkan aikana palatessa ehdin hieman päästellä ajatustasolla höyryjä, koska muuten olisin varmasti vain karjunut oppilaille.

Päivän eteneminen:

Oppaan eteen hiljeneminen ja kuunteleminen on täysi mahdottomuus. "Älä koske jäätelökoneeseen." "Kuuntele." "Hattu pois." "Älä nojaa jäätelökoneeseen." "Hiljaisuus." "Kuuntele." "Lippis pois." Ja minä säntäilen kuin jänis paikasta paikkaan ja koitan saada muksuja asettumaan aloilleen.

Museon kellaritilaan meneminen - vaikeaa. "Hyi mikä haju!!" "Kauheeta." "Tää on ihan tylsää." Osa oppilaista juoksee, vaikka se on nimenomaisesti kielletty. Osa huutaa, vaikka sekin on kielletty.

Museossa tehtävien tekeminen - tyhmää. "Älä juokse." "Älä juokse." "Missä ryhmäsi on?" "Älä juokse." "Luitteko tehtävän? Ette? No lukekaahan. Mutta älä huuda. Tai juokse. Pysy ryhmäsi luona."

Välipala - sotkua. "KUKA HALUU MUN RUSINAT?!???" Älämölöä. Rusinoita pitkin lattioita. Maassa makaava poika, joka haluaa vaeltaa ympäriinsä vaikkei itsekään tiedä mihin on vaeltamassa. Roskia ilmassa ja lattioilla. Leikkimistä. Huutamista.

Ryhmässä askartelu - hm, no joo. Minun pitäisi rauhoittua pilottihankkeen järjestäjän haastateltavaksi. Tunnen itseni mangustiksi, joka takakäpälien varassa etsii ympäristöstä uhkaa. Pääni pyörii kuin väkkärä. Katson miten haastattelijan huulet liikkuvat ja huomaan nyökytteleväni. Vilkuilen ympärilleni ja yritän estää itseäni karjahtamasta vihaisesti (noin kymmenettä kertaa) "Ota lippis pois päästä!" Vastaan erinäisiin kysymyksiin, mutta vaistot ja aistit ovat suuntautuneet hakemaan vaaratilanteita ja huonoa käytöstä ympäristöstä. Lopulta en voi enää keskittyä, vaan karjaisen kaksi poikaa pois kaiteelta, koska pudotusta on viitisen metriä. "Kyllä tuo opas on luokanopettaja ja pitää se muksuistasi huolta, voit keskittyä haastatteluun.." Myöntelen epävakuuttavasti. Totean, että pelkkä tuijotukseni saa oppilaissa enemmän aikaan kuin oppaan hyväntahtoinen kehotus. Lippis lähtee päästä. Lyönti jää kesken. Tuoli ei enää keiku. Ikävä kyllä tuijotukseni ei ehdi joka paikkaan.

Päivän jälkeen oppilaat saapuvat karnivaalitunnelmissa luokkaan. "JEE EI LÄKSYYYYY! PÄÄSTÄÄKS SUORAAN KOTIIIII?!" Pääni kiehuu sisältä. Aivojen lämpötila on jotakuinkin 50 astetta ja poskia polttelee. "Ai kotiin? Mä luulen, että ensin keskustellaan vähän päivän sujumisesta." "Mut meillä loppui jo koulu!" "Ei loppunut."

Oppilaat antavat itselleen värikoodiarvosanan. Vihreän arvosanan saaneet nostavat kätensä ylös. Totean tilanteen ja päästän oikein arvioineet oppilaat kotiin. Vain yhden oppilaan kohdalla joudun korjaamaan arvioita. Vihreä muuttuu keltaiseksi. Keltaisen arvosanan saaneet jäävät luokkaan.

Läksy: "Miten käyttäydyn museossa?" Pyydä tekstiin vanhemman allekirjoitus ja kerro miksi kyseinen teksti tuli sinulle läksyksi.

Olen aika vakaasti sitä mieltä, että ensi kerralla retkelle lähdettäessä rangaistukset sovitaan etukäteen. Sopimus käyttäytymisohjeista allekirjoitetaan ja jälki-istuntoon johtavat toimet sovitaan minun johdollani etukäteen. Ehkä me sitten istumme ensi kerralla kaikki tunnin päivän jälkeen ja pohdimme syntyjä syviä.

sitä saa mitä tilaa

Oppilaan isä teki tilauksen tarvittaessa toteutettavasta raportoinnista pojan (oletettuun) häiriköintiin liittyen. Sai mitä tilasi. Kolmas maili lähti tänään - alle viikko tilauksen alkamisesta.

2 tuntia jälkkää. Yksi lunttauksen yritys. Ei paha.

Minä katsoin eilen illalla uutta suomalaista sketsisarjaa. Ja samalla tulin tilanneeksi yöllisen painajaisia. Mörkösketsi sai aikaan sen, että unessa M oli muuttunut äärimmäisen mustasukkaiseksi AVARUUSOLIOKSI. Jostain syystä heitin M:ltä saadun kaulakorun ulos ovesta. Sitä ei olisi saanut tehdä. Se oli virhe. M hermostui äärimmilleen ja minä koitin piilotella tapahtunutta. Töistäkin meinasin myöhästyä. M oli maapallolla tutkimassa television koodistoa ja palaisi kotiplaneetalleen kahden vuoden päästä. Olin kauhuissani. Sitten heräsin - yli puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kello näytti viittä eikä unesta ollut enää tietoakaan.

Yksi oppilaista totesi tänään töissä jotenkin hirveän lakonisesti, että "Ope sä sekoilit jotain viime viikolla. Syysloma on vasta viikon päästä." Kyllä. Myönnän. Ja sanoin sen ihan suoraan koko luokallekin. "J:n sanoja lainatakseni - minä sekoilin viime viikolla. Loma on vasta viikon päästä." Ei kuulostanut kovinkaan imartelevalta se sekoilu. Taidan vaikuttaa yltiöperfektisti-J:n silmissä höperöltä ja pehmopäiseltä hutilukselta. Anteeksi siitä. Sellainen minä taidan olla.

Loma siis (vasta??) viikon päästä. Siihen asti on pinnisteltävä. Stressitaso on vaihteeksi korkealla.

joustamaton ope

Olenpa minä joustamaton ja nyrpeä, kun paheksuin syvästi lauantaikoulupäivästä luvatta poissa ollutta mukulaa. Rähisin aamulla, koska olin varta vasten viime viikolla sanonut, että "Jos meinaat olla lauantaina pois, niin siitä on tuotava VANHEMMILTA lupapyyntö." "Mä oon pois." "Et ole jos et tuo lappua." Mutta olipahan vaan. Ja vararehtorin kanssa asiasta keskuteltuani mainitsin myös varareksin mietteitä: "Vararehtori pohti omien luvatta poissa olleiden oppilaidensa kohtaloa. Sanoi harkitsevansa, että tekevät tuon työpäivän silloin kun me muut olemme lomalla, eli syysloman päivänä jonka me lauantaina korvasimme. Pitäisikö sinun kohdallasi harkita samaa, että oltaisiin reiluja muita kohtaan?" Mukula oli itkeä tillottanut äidilleen, ettei halua mennä syyslomalla kouluun. (Ihan kuin minä olisin halunnut mennä lauantaina töihin.) Äiti tulee tuulispäänä nenille ja räyhää että on kohtuutonta tuollainen kun on kehitysvammainen lapsi kotona ja äiti töissä ja isä asuu bussimatkan päässä ja lapsi ei voi yksin bussiin ja blablabla.

Koitin painottaa, että "Se tässä mättää, että lupa pitäisi pyytää..." "PYYSINKIN! Tänään oli reissuvihkossa se pyyntö!" "Tänään juu.. Lupa anotaan yleensä etukäteen.." "Mutta!" Mutkun putkun. Pahuksen pahus kun olisin siinä tilanteessa muistanut, että myös tuo kehitysvammainen tenava on meidän koulumme oppilas. Miksei hän ollut lauantaina koulussa?!

Ok. Joustamaton minä. Pitäisi ymmärtää ja ymmärtää ja jaksaa. Vaan on tuo jotenkin kohtuutonta. Ei varmasti olisi muksu ollut maanantaita tuolla perusteella pois koulusta ainakaan ilman luvan pyytämistä. Ei takuulla. Mikä hemmetin erioikeus tuo lauantai muka on. En vain tajua.

"Ja lupaa ei voitu pyytää kun sinun numeroasi ei ole intternetissä!!" No juu. Myönnän. Se on paha paikka. Koulun puhelinnumeroa ei tietenkään voi käyttää. Eikä myöskään mailiosoitetta, joka jokaisella muksulla on reissuvihkossaan. Henkilökohtainen numero on oltava. Ja netissä vieläpä.

Herätys tähän päivään, pahvi! En todellakaan ole pistämässä henkilökohtaista numeroani julkiseen levitykseen. Teen opettajan työtä. Minut tavoittaa töistä, ei kotoa. En halua, että oppilaideni vanhemmat tietävät yksityiselämästään yhtään sen enempää kuin on pakko. Se on työ. En ole julkisuuden henkilö.

Toivottavasti rähinä sai ajatuksia aikaiseksi sekä äidissä että lapsessa. Ehkä he ensi kerralla harkitsevat enemmän koulusta lintsaamista ja lintsaamatta jättämistä.

keinot vähissä

Miten puutut lapsen käytökseen, kun hän itse on täysin välinpitämätön? Äiti allekirjottaa kiltisti ilmoitukset negatiivisesta kouluasenteesta ja läksyjen tekemättä jäämisestä. Poika itse näyttää ylimielistä naamaa ilmeisesti 24/7, puuttuu toisten asioihin ja riemuitsee tulevasta talvesta, koska "sit pääsen ottaa jälkkää lumppareit heittelemällä". Omat keinoni eivät enää oikein riitä. Poikaa ei lain mukaan saa ravistella. Henkinen ravistelukykyni ei riitä. Koko luokka on ihan sekaisin, kun poika avaa ihastuttavan sanaisen arkkunsa. "Iha sama. So what. Mitä välii. Elämä on."

Voi miten käy opettajan hermoon tuollainen. Välituntikielto on menossa. Huomenna varmaan soitto kotiin. Sosiaaliviranomaisia? Kuraattori? Poliisi? Työsuojeluvaltuutettu?

Kuka minua auttaisi?

Töiden jälkeen olen henkisistä ravisteluyrityksistä niin väsyksissä, että voisin vain itkeä ja/tai nukkua.

Edit: Ok. Jotain positiivistakin. Yksi maahanmuuttajaoppilaistani sai tänään KAKSI (2) monistetta tunnissa tehtyä. Matematiikkaa. Voitteko kuvitella. Riemuitsimme yhdessä saavutuksesta. Kehotin viemään monisteet kotiin ja hehkuttamaan lisää.
(Hassua, miten työasioiden suhteen tunnen syvää toivottomuutta, mutta aina löytyy jotain positiivista. Tai vähintäänkin lähden pohtimaan keinoja puuttua huonosti olevaan seikkaan. Luovuttamista en ole harkinnut vielä kertaakaan. Ihmeellinen piirre.)

mitä hitsiä?

Kirjoitan nyt puhtaasti mutu-pohjalta ja asiaan sen kummemmin syventymättä. Viikonlopun Asem-kokous sai liikkeelle mielenosoittajia - ja hyvä niin. Halonenhan sen sanoi: mielenosoitukset kertovat siitä, että kansa on aktiivinen ja demokratia toimii, koska mielenosoitukset ovat sallittuja. Mutta miten käyttävät tätä oikeuttaan anarkistit? "Me aiotaan pistää ranttaliks!" Joopa joo. Sillähän ne asiat ratkeavat. Ikkunoita rikki ja poliisia turpiin, näinhän ne tuppaavat asiat muuttumaan aina astetta verran paremmiksi, vai kuinka? Ja sitten kehtaavat vielä ihmetellä, kun poliisi vetää ylivaihteen päälle ja saapuu vahtimaan mellakointia luvanneita anarkisteja. "Eihämme ehitty ees tehä mitää! Heti saarrettiin Kiasman piha!" Niin. Kyllä minäkin pistäisin välituntikiellon oppilaalle, joka avoimesti lupaa järjestää suuren hässäkän seuraavalla välitunnilla. Eikö se ole enemmän kuin oletettavaa ja järkevää?

Näin poliittisesti sävyttyneen kirjoitelman jälkeen taidan hakea kupin kahvia ja valmistautua alkavaan viikkoon.

vanhempia

Eilen oli syksyn ensimmäinen vanhempainilta. Olisi pitänyt valita vastuuhenkilöita ja suunnitella myyjäispäivää. Paskanmarjat. Vanhempia saapui paikalle yhteensä kuusi. Ei sellaisella porukalla voi mitään yhteisiä päätöksiä tehdä. Ja tietenkin vastuuhenkilöideaa esitellessäni huomasin vanhempien tuijottelevan maata. "Älävalitseminuaälävalitseminuaälävalitseminua..." suorastaan luki vanhempien otsassa. Ja enhän minä valinnut. Ei ketään kai voi pakottaa. Vaan oikein viehättävä ilta oli silti. Keskustelimme muksuista ja elämästä koulussa.

Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.

Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.

Ihmeellinen mielleyhtymä.

niisk

Nuha iski. Muksut ovat sairastaneet pitkin viikkoa eikä koko viikkona paikalla ole ollut koko luokallinen kakaroita. Nyt on minun vuoroni. Tuskin tämä sentään niin pahaksi menee, että kotiin jäisin, mutta olo on silti vähän kuin krapulainen vaikka alkoholiin en ole koskenutkaan.

M lähti perjantaina johonkinpäin Suomea curlingaamaan. Tänään sen pitäisi kotiutua johonkin aikaan. Perjantaina vietettiin tyttöjeniltaa Alppilassa. Hauskaa oli eikä edes väsyttänyt, vaikka päivä oli alkanut puoli kuuden aikaan aamulla ja pääsin kotiin takaisin vähän ennen puoltayötä. Lauantaiaamuna puhelin soi jo puoli kymmeneltä. Ex-kämppis soitti ja kutsui tyttöjenillassa sovitulle aamiaiselle. Hyppäsin bussiin ja pääsin kokeilemaan eksoottista aamiaistapaamista TinTin -aamupalabaarissa (?). Pyykkikone takahuoneessa ja paljon aamiasasiakkaita. Jännittävä paikka jonne pitää ehdottomasti mennä joskus uudestaan. Aamupalalta suuntasimme shoppailemaan. Siinäpä se päivä oikeastaan hurahtikin - tuloksena uudet housut.

Pää on jumissa. Ajatus ei oikein kulje eikä siitä johtuen kirjoituskaan. Tulisi oikein kuumettakin, että voisi jäädä töistä pois, tai vaihtoehtoisesti paranisi kokonaan. Ikävä tälläinen väliolotila.

shhh..

Kävimme muksujen kanssa kirjastossa ensimmäistä kertaa. Sopivasti uhkailuja yhdistettynä oikeaan paikkaan osoitettuihin kehuihin = onnistunut kirjastoretki. Ja nyt täällä on hipihipihiljaista. Apua, tunnen itseni turhaksi täällä luokan takana, kun muksut vain lukevat. Tuntuu, että pienikin kolaus voisi rikkoa tämän keskittymisen. Siksi koitan istua paikoillani ja nauttia hetkestä. Silti: apua! Mikseivät muksut huomioi minua! Apua! Olen täällä ihan turhaan! Tai sitten olen onnistunut työssäni. Hmm.

Shh, olkaa hiljaa.

voihan paska.

Kuinka moni tietää sen tunteen, kun niskakarvat nousevat pystyyn? Käsi reippaasti vain ylös. Minä tunnustan. Tänään jouduin kokemaan sen karmaisevan hetken, kun totean etten voi sietää yhtä uutta työtoveriani. En vain voi sietää häntä. Ensimmäinen mielikuva oli jokseenkin hyytävä. Nainen ei hymyile. Hän ei ota osaa keskusteluun. Tai ottaa, kun hänellä on jotain Tärkeää Sanottavaa. Huumori ei mitä ilmeisimmin ole tärkeää. Se on kai jopa epäsuotavaa. Ja kaiken lisäksi kyseinen nainen antoi itsestään joustamattoman kuvan. "Minä sanon näin, joten asia on näin. Minä päätin, että naulakkomme ovat tässä, joten ne ovat tässä. PISTE." Ja mitäpä siinä on sanomista, vaikka nimenomaan olemme L:n kanssa miettineet, että nelosluokkalaiset saisivat vanhempina etuoikeuden tuoda kenkänsä sisään asti. Nainen on päätöksensä tehnyt. Ja juuri sillä hetkellä, kun ilmassa leijui tuo "..ne ovat tässä. PISTE." niin niskakarvani nousivat hirvityksestä pystyyn. En minä kykene tuollaiselle ihmiselle koko vuotta hymyilemään ja luopumaan omista mielipiteistäni. En voi enkä sen paremmin haluakaan. Tuli tunne, että "tuon kanssa minä vielä joudun riitelemään." Teki mieli välittömästi kysyä, että "ai meinasit ihan yksinäsi tehdä tuon päätöksen? Meitä kun on tässä tilassa kuusi luokkaa ja 150 oppilasta. Ja sinä vain menit ja päätit, niinkö?" En kuitenkaan (vielä) kysynyt. Mutta tuli olo, että kovin montaa tuollaista läpi saneltua ja mielipiteeni täysin huomioimatonta päätöstä ei ilman riitaa tule kyseisen ihmisen osalta tehdyksi.

En vain voi sietää tuollaista. En en en. Joku siinä on sellaista, mitä en mitenkään kykene sietämään. Ei noin suuressa työyhteisössä voi sanella päätöksiä. Ei noin suuressa työyhteisössä selviä ilman huumoria. En halua, että nainen tulee ja sanelee minulle miten asiat tehdään. Pelottaa ajatuskin siitä, että joudun hänen puoleltaan kuulemaan huomautteluja huonosti käyttäytyvistä kakaroistani. Muilta voin sen ottaa vastaan kyllä ja itsekin voin sen sanoa. Häneltä en kaipaa nenä solmussa tehtyjä huomautuksia.

"Ehkä se on ihan kiva ihminen kuitenkin. Pitää ajatella positiivisesti", sanoi L, "mutta onhan se pelottava ihminen." Niin. Koitan ajatella positiivisesti. Yritän oikein kovasti, lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon. Mutta pelottavan huumorintajuttomalta se ihminen silti vaikuttaa.

sekopäiden sukua?

Pitävät hulluna. Tai ainakin jotkut. Hulluna tai vähintäänkin erikoisena. Outona. Kummallisena varmaan vähintään. En oikein edes tiedä, mistä ajatus johtuu. En kuule ääniä. En näe näkymättömiä tai huuda vieraille.

Tulimme äsken M:n kanssa Turusta häitä juhlistamasta ja ehdin taas pohtia yhtä jos toistakin. Tietenkin kuvittelin minun ja M:n häitä - kaikkea vieras- ja ruokalistasta lähtien. M:kin otti muutamiin ajatelmiin kantaa. Yhteneviä mielipiteitä kertyi juomista ja muusta. Kenet pyytäisin kaasoksi? Miksi? Laskeskelin, että minun puoleltani kutsuttavia kertyisi ainakin 50.

Ja toisekseen mietin sitä hulluutta. Että miten kaverini Lahdesta pitääkään minua friikkinä. Sivulauseessa se taas tällä viikolla tuli ilmi. "No se mies on kans vesimies niinku säkin ja sekin on sellanen... Tiiäthän sä? Sellanen.." "Ööö en." "No niinku säkin, että ihailee jotain hiton auringonlaskua tai jotain." "Okei öööö.." Siis sellainen minä olen. Innostun jostain hölmöstä enkä aina jaksa välittää muiden katseista ja ihmettelystä. Ennemminkin nautin saadessani hämmennystä aikaan. Voin piirtää valkoiseen paitaan tinneritussilla kanin ja olla siitä lapsenmielisen iloissani. Ja jopa pitää sitä julkisesti päälläni, voitteko kuvitella. Kirjoitan runoja ja hykertelen riimejä. Maalaan pupuja ja ankkoja tai piirrän sarjakuvia. Ja kehtaan vielä esitellä aikaansaannoksiani. Julkisesti, voitteko kuvitella. Tanssin tarkoituksellisen hölmösti diskossa ja nauran itselleni. Julkisesti, voitteko kuvitella. Nolaan itseni tarkoituksella. Hirmuista. Olen hullu. Tai vähintään omituinen.

En minä itse näe sitä hulluutta. Minun silmiini ja korviini tuo ei ole osoitus outoudesta. Minulle se näyttää terveeltä itsetunnolta. Vaan eikö sitä sanota, että vasta sitten olet oikeasti hullu, kun et enää itse näe omituisuuksiasi.

Mitähän tästä pitäisi ajatella?

duuniin.

Huomenna se taas alkaa. Missä vaiheessa kesä meni pois? Ei se vielä ole mennyt ainakaan säästä päätellen. Aamukahvia hörppiessä hiki virtaa vaikka ovet ja ikkunat ovat auki. Tässä kuumuudessa minua mietityttää vain se, miten saan muksut ensi tiistaista alkaen pysymään pulpeteissaan tälläisellä säällä. Fiilikset vaihtelevat nopeasti laidasta laitaan. Kiva mennä töihin. Voi ei, töihin. Jei, töitä taas! Yöööörgh sitä stressin määrää, minkä syksyiset asiat saavat aikaan. Jee, haasteita! Muksuja! Ei muksuja! Jee! Voi ei.

Työkaverit on kiva nähdä taas huomenna. Aamuherääminen mietityttää hieman, mutta onneksi päivärytmi on ollut lomallakin suhteellisen järkevä. Muutos työrytmiin on vain pari-kolme tuntia. Pahimmillaanhan se voisi olla kahdeksankin tuntia.

Ystävä L etsii asuntoa. Poikaystävä on ajan mittaan muuttunut niin kylmäksi, ettei yhdessä asuminen enää onnistu. Ei kai suurempia riitoja, mutta kemiat eivät vain pelaa. En tiedä mitä sanoisin. "Kyllä se siitä."? Aika kehno heitto. Työt alkavat ja L:n ajatukset ovat takuuvarmasti jossain ihan muualla. Ehkä pidän vain korvani auki ja kuuntelen.

matkustan taas

Nokka kohti pohjoista. Jälleen. Kangasniemelle mökkeilemään suuntaa tämä hemuli ja koittaa pitää aivot irti työasioista vielä nämä pari päivää. Ensi viikolla saatte pohtia työjuttuja sitten ihan kunnolla, sen lupaan aivoseni.

Serkku ja minä palaamme mökiltä maanantaina. Tai serkku palaa jo sunnuntaina Helsinkiin asti, minä jään Lahteen parturoitavaksi. Toivottavasti pitkästä viikonlopusta tulee mukava, lämmin ja rentouttava. Kalastusta, lueskelua ja korttipelejä. Näin toivon.

lääääh.

Hiki on. Tässä ihan lähistöllä kulkee mutkainen ja mäkinen ulkoilureitti. Talvisin lienee varattu hiihtäjille, joten silloin minua ei sinne saa. Mutta näin kesäkautena se on mitä oivallisin tapa koetella pyöräilylihaksia. Kaahari minussa saa vallan, kun edessä on huima alamäki ja heti perään järjetön ylämäki. Aivan huikeaa mutkitella pitkin ja poikin etenkin, kun en vielä juuri lainkaan tunne maastoja ja valitsen eteen tulevasta risteyksestä mukavimmalta näyttävän suunnan. Näin ollen huomaan välillä olevani taas samassa risteyksessä kuin juuri hetki sitten. Sisäistä karttaa ei ole ehtinyt muodostua, joten retki on mitä yllätyksellisin. Miten noin pieneen plänttiin onkin saatu mahdutettua niin monta mäkeä ja mutkaa. Täristelin välillä myös ihan metsäpolkuja. Siinä ei vauhti pääse nousemaan korkeaksi, mutta tasapainoaisti saa kyllä haasteita yksi toisensa jälkeen.

IPod tekee urheilusta ikään kuin helpompaa. Ei kuule omaa läähätystään, kun kiipeää lähes liian jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös. Ja mikä sen parempaa kuin että korvissa soi loputtomasti musiikkia, josta itse pitää..

Nyt on niin hiki, että vesi tippuu otsalta solkenaan. Onneksi kohta on saunavuoro.

pertit

Klikkaa nähdäksesi suurempana. Huomatkaa kärsivällinen kuvankäsittelyintoni. ;)

inspiraation isku

Miltä se oikein tuntuu, kun inspiraatio iskee? Mietin sitä itse joskus, kun inspiraatiota ei ole lähimaillakaan. Että tulisi nyt se ja innottaisi tekemään. Silloin ei keksi mitään vaikka kuinka yrittäisi. Ei ideoita. Ei mitään. Ja sitten jostain vain tulee pikkuruinen ideanpoikanen joka paisuu ja kasvaa ja kehittyy ja tulee vahvaksi ja voimakkaaksi tunteeksi joka on pakko saada paperille. Idea voi tulla juuri nukahtamisen hetkellä. Tai irkatessa. Tai koulussa. Missä vain. Yhtäkkiä aivoja kutittaa sellainen idea, joka tuntuu ihan huikealta.

Esimerkiksi kerran elokuvaa katsoessani lähes kirjoitin mielessäni runon siilistä. Ikävä kyllä se pääsi ennen paperille pääsyään unohduksiin. Sama onnettomuus (?) pääsi käymään Seurasaaressa viime kesänä, kun melkein kirjoitin sadun unien synnystä, mutta paperin puutteessa idea suli auringossa unohduksiin kuin jäätelö.

Mistä se tänään lähti liikkeelle? Ai niin. Aloitetaanpas ihan alusta. Jostain tuli idea, että piirrän yksinkertaistetusti mustalla valkoiselle sateenvarjon alle ihmisen, joka on suojassa kissoja ja koiria, joita sataa taivaalta kuin kissoja ja koiria. Idea kutitti aivoja mutta ei näyttänytkään paperilla kovin hyvältä, koska putoavaa koiraa oli vaikea piirtää. Kissa sen sijaan sattui onnistumaan. Sateenvarjo oli helppo. Varjoa pitämään syntyi aivan itsestään jostain Kekkosen näköinen naama, jolle sittemmin muotoutui solmio ja puku vaatteiksi. Yksin putoava kissa ei näyttänyt hyvältä. Jotain piti siis keksiä. Ja aivan jostain pimeydestä paperille tulla tupsahti supermies.

Lopputulos: Pertti pitää sateenvarjosta. Supermies kurottautuu pelastamaan kissaa. Alla teksti: "Pertin aamu sujui täysin normaalisti."

Ja lopputulosta seurasi kaksi muuta Pertin elämää syväluotaavaa kuvaa. Toisessa Pertti ajaa autolla. Toisessa Pertti on uimarannalla karhun hyökätessä kimppuun. Yritän pistää kuvat blogiini. Menee liian monimutkaiseksi selittää.

Vielä pitäisi päättää, tuleeko kuviin väriä vai ei. Ainakin jotain väriä varmasti. Ei mustavalkoiseksi osaa jättää noita.

Joskus haluan tällä tavalla tallentaa myös vaihe vaiheelta runon syntymisen, koska se on myös itselleni aika hämärä ja hektinen tapahtuma. Ei siitä jälkikäteen muista, että miten valmistuminen eteni.

mitä kuuluu kukkuluuruu

Kela maksoi vihdoin ja viimen muutaman satasen peruspäivärahaa. Jee. Ei se paperisota ollutkaan niiiiin hirveä kuin luulin.

Jos minä olisin, niin olisin... (via Wicked Child)

Jos olisin kuukausi, olisin: toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: perjantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 15
Jos olisin planeetta, olisin: pluto
Jos olisin merieläin, olisin: joku joka pelkää vähän haita, ehkä delfiini vaikka ei se taida edes pelätä.
Jos olisin suunta, olisin: ylös, ylös, alas, ylös
Jos olisin huonekalu, olisin: sotkuinen työpöytä
Jos olisin synti, olisin: laiskuus

Jos olisin neste, olisin: pieni kahvi
Jos olisin puu, olisin: keväinen koivu
Jos olisin kasvi, olisin: pihlaja
Jos olisin säätila, olisin: vaihteleva
Jos olisin soitin, olisin: piccolo
Jos olisin eläin, olisin: koira
Jos olisin väri, olisin: lämmin punainen
Jos olisin vihannes, olisin: retiisi
Jos olisin ääni, olisin: aaltojen loiske
Jos olisin alkuaine, olisin: vety
Jos olisin auto, olisin: sähköauto
Jos olisin laulu, olisin: Egotripin Matkustaja
Jos olisin elokuva, olisin: lastenelokuva, jossa jännitetään muttei liikaa
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Roald Dahl
Jos olisin ruoka, olisin: Ratatouille
Jos olisin paikka, olisin: mäennyppylä
Jos olisin numero, olisin: 1