hm.

Oltiin leffassa ja syömässä M:n kanssa.

Pikkuveljen avopuoliso oli jokseenkin hämmentynyt, kun kerroin päivällä ulkoillessamme, että olemme menossa syömään ja elokuviin. "Tää ei taida olla mikään perinteinen ero", totesin. "Ei todellakaan", sain vastaukseksi.

Leffan jälkeen höpöteltiin M:n kanssa niitä näitä ja ennen leffaa syömässä ei ollut vaivaantunutta hiljaisuutta.

Ajattelin autossa kotiin palatessa, että miten missään vaiheessa voi ottaa esille raha-asioita..? Miten ikinä voin puhua niin raadollisesta ja kylmästä asiasta, kun en halua rikkoa välejä? Ajattelin, että M on hyvä ystävä. Ajan viettäminen hänen seurassaan on helppoa eikä minun tarvitse esittää yhtään mitään muuta kuin mitä olen. Hän tietää heti, kun olen pahalla tuulella ja kuuntelee, kun kerron vaikka miten vähäpätöisiä asioita. (Ei varmaankaan kyllä paina asioita mieleensä, mutta ei sentään keskeytäkään sillä tyylillä, että "ihan sama ei kiinnosta")

Raha-asiat on silti ihan pakko ottaa esille. Ensi viikolla sen aion tehdä ja pankkiinkin on varattava aika. Odotan kyllä jo omaan kotiin muuttamista ja samalla haluan uskoa, että voimme käydä leffassa ja syömässä vielä muuton jälkeenkin. Toivon niin.

omituista.

En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.

Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.

Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.

En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.

Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.

Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?

Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?

Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.

aikuisia

Ystävä L sanoi, että olemme lähes pelottavan aikuismaisia. Ei riitaa. Ei kyyneliä. Ei epäreiluuksia. Syömme yhteisiä ruokia. Nukumme samassa sängyssä. Juttelemme. Nauramme. Ilmoitamme menoistamme toiselle.

En osaa ryhtyä muuttamaan suhtautumistani M:iin. Tämä on se kliseistäkin kliseisempi "kasvoimme erillemme" -tarina. Ainakin minun osaltani. Siksi en osaa surra, koska mikään ei ole muuttunut. Toki nyt - kun asiat on puhuttu selviksi - tuntuu siltä, että pois muuttaminen jättää taakse ison osan elämääni: M:n. Hän tuntee minut toiseksi parhaiten vanhempieni jälkeen. Hän tunnistaa pienestäkin, mitä ajattelen. Sanoin hänelle, etten halua ryhtyä riitelemään. Ei ole mitään riitaa. En halua myöskään ryhtyä levittämään ikäviä juttuja, koska ei ole mitään ikäviä juttuja. On vain ihminen, jonka kanssa minä en pysty elämään. Toivottavasti joku muu pystyy.

Tämän kaiken olen kertonut suoraan myös M:lle.

Enää jännittää oikeastaan se, voiko raha-asioista sopiminen jotenkin muuttaa tilannetta. En haluaisi rikkoa välejäni M:n kanssa, koska en koe siihen mitään tarvetta.

Nyt tuntuu siltä, että pystyisin elämään "kämppiselämää" M:n kanssa pidempäänkin. Ei ole enää velvoitteita, jotka pakottavat minut ajattelemaan, että minun on loputtomiin kestettävä piirteitä ja ominaisuuksia, joita en kestä. Niinpä eläminen tuntuu varsin luontevalta ja helpolta. Toivottavasti uusi koti kuitenkin löytyy, sillä M sanoi: "Jos sä oisit mulle pelkkä kämppis, niin mä oisin vaihtanut kämppistä jo kauan sitten." Ja nyt kun olen "pelkkä" kämppis, on vaarana, että sotkuisuuteni ja suurpiirteisyyteni - nuo M:a eniten raivostuttavat piirteeni - tekevät yhteiselämästä hankalaa.

uuden alussa.

On aika etsiä uusi asunto. On aika kokeilla omia siipiään. :)

uuden alku?

Kolmenkympin kriisi?

Kahdenkympin kriisi oli aika vahva. Muistan sen, mutta en enää muista, miten kriisi ilmeni.

Haluan aloittaa kaiken alusta. On samanlainen tunne kuin silloin, kun odotin tietoa siitä, pääsenkö opiskelemaan opettajaksi. Ja kun se tieto tuli, että sinne pääsin, niin se oli jännittävää. Muutin kotoa ihan uuteen kaupunkiin ihan vieraiden ihmisten kanssa samaan asuntoon. Solukämppään.

Enää en solukämppään muuttaisi.

Tajusin viikko sitten L:n kanssa jutellessa jotenkin hirveän selvästi, että tämä on minun elämäni ja saan tehdä sillä mitä itse haluan. Nyt pitäisi vain löytää uskallus oikeasti tehdä elämällään mitä haluaa.

Pirkkala

Tuli käytyä Pirkkalassa katsomassa ystävä L:n uutta asuntoa. Hän vaihtaa takaisin kotipaikkakunnalleen ja olenhan minä hänen puolestaan onnellinen. Oikeasti tämän tajuaa varmaan vasta elokuun 14. päivä, kun minä pysäköin autoni koulun pihaan ja kävelen opehuoneeseen jättimäisen, hymyileväisen ja äänekkään puhehässäkän keskelle. L ei ole siellä silloin. Hän on silloin ihan muualla. Kaukana.

Opeuraa on takana 4,5 vuotta ja se kokonaisuudessaan on mennyt tiiviissä yhteistyössä ystävä L:n kanssa. Kaikki on suunniteltu yhdessä. Kokeet on valmistettu yhdessä. Todistusten numerot on käyty läpi kerta toisensa jälkeen yhdessä. "Mitäs sanot, voisko tälle antaa ysin..?" "Hm.. No jos se saa ysin, niin mitäs tää mun oppilas sitten saa..?"

Vuodet on tähän asti suunniteltu yhdessä. Joka kerta. Onneksi L saattohoiti minut uuden työparin kanssa yhteistyöhön, joten sikäli en jää parin viikon päästä ihan tyhjän päälle. Mutta kyllä se tulee olemaan silti erilaista. Koko työyhteisö tulee saamaan hirmuisen lauman uusia jäseniä ja uusien käytäntöjen ja tapojen muodostaminen vaatii aikaa ja jaksamista. Minä alan näillä työvuosillani olla meidän talossa ns. vanhaa kalustoa ihan epäilemättä.

Odotan silti jo kovasti töiden alkamista. Voitteko uskoa? Ajattelin, että jos kehtaan, niin menen ensi viikolla sinne jo käymään ja hakemaan opeoppaita, että voin sitten suunnitella ensimmäistä kertaa ihan yksin tulevan vuoden pääpiirteet.

---

Tuli käytyä myös mökillä yhdessä L:n kanssa. Todennäköisesti viimeistä kertaa tälle kesälle. Todennäköisesti viimeistä kertaa myös tälle vuodelle. Jotenkin surullista. Mökillä on tänä kesänä tullut vietettyä paljon aikaa ja olen nauttinut näistä helteistä siellä. On uitu. Olen maalannut. Olen nukkunut päiväunia.

---

Huoh.

kesä 2010

Kuitenkin joku (viimeistään töihin paluun yhteydessä) kysyy, että "No mitä sä teit kesälomalla?" Niinpä ajattelin kirjata tähän sen, mistä kesä 2010 on koostunut. Ja onhan sitä mukava sitten ehkä ensi kesän kynnyksellä katsella edellisen kesän saavutuksia..

Kesä 2010

* Kesä alkoi Seitsemisen kolmen päivän vaelluksella. Ensimmäistä kertaa elämässäni yövyin laavussa. Koirat nauttivat helteisestä vaelluksesta täysin rinnoin ja minut vaellus sai siirtymään kesäloma-asetukselle kertarysäyksellä.
* Hellettä, hellettä, hellettä. Olen ruskettunut enemmän kuin ikinä arvelin voivani punapigmenttisenä ruskettua. Hartioissa on rajat ja Crocsit ovat jättäneet omat rajansa kinttuihin.
* Helteestä johtuen on uitu enemmän kuin kertaakaan sitten lapsuuden kesien.
* Uimiseen liittyen on löydetty Espoostakin metsä, jossa on syrjäinen metsäjärvi ja vain satunnaisia muita kulkijoita oman seurueen lisäksi.
* Tänä kesänä olen mökkeillyt kai enemmän kuin koskaan aiemmin. Mökkityömaalla on tullut lähinnä lötköteltyä ja pötköteltyä, nukuttua päiväunia, uitua ja maalattua kivoja juttuja huussin seiniin. Tämän kesän tuotoksina vessan seinää koristavat auringonkukat, kesäneito ja muotokuvat molemmista koirista.
* Vanhemman koiran kuriinpisto-operaatio on vienyt kesästä yli kuukauden. Homma on ollut ajatustyötä ja konkreettista toimintaa vaativaa.
* Nuoremman koiran omituinen kutina on hallinnut ajatuksia äitienpäivästä asti ja se on ollut osa myös tätä kesää.
* Olen ostanut kolme äänikirjaa ja kuunnellut niitä lähes aina kun istun autossa. Tällä hetkellä kuunneltuna on Henning Mankellin Valkoinen naarasleijona, katulapsista kertova nuortenkirja ja kuuntelun alla on Agatha Christien Aikataulun arvoitus.

En siis ole tehnyt oikeastaan mitään järisyttävää, konkreettista tai suurta. Olen elänyt lötköä ja merkityksetöntä aikaa. Olisin ollut valmis palaamaan töihin jo viikko sitten - lomailtuani viitisen viikkoa. Ikävä kyllä opettajan ei ole mahdollista siirtää lomia itse valitsemaansa (/tarpeelliseksi kokemaansa) ajankohtaan. Olisin oikein hyvin voinut jättää nelisen viikkoa lomia syksyyn ja kevääseen. Itselleni tämä kertoo siitä, että olen levännyt tarpeeksi, ladannut akkuja ja valmis uudeen lukuvuoteen.

Jollain tasolla tunnen olevani epäonnistuva lomailija. Kaikki muut tuntuvat tekevän vaikka mitä. Matkustavat. Kyläilevät. Kokevat. Tekevät. Sinkoilevat sinne ja tänne. Niinpä minulle on aina hieman hankalaa vastata kysymykseen: "Mitä teit loman aikana?" sillä tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen pitäisi yhdeksän lomaviikon jälkeen olla huikeita laajaakin laajempia vastauksia. Kysyjä odottaa pitkää listaa asioista, tapahtumista ja kokemuksista. Ja minun vastaukseni on jo neljän opekesän jälkeen aina ollut: "No mä lötköilin ja lomailin.. En mä kai mitään erityistä tehnyt.."

paha mieli

On paha mieli. Monen asian summana.

loma

Ei tunnu vielä siltä, mutta totta se silti on. Loma on alkanut. Todistukset jaettiin eilen ja kotiin tuli kannettua suklaata, ruusuja, hilloa, tarjoiluastia, kahvikuppi, jne.. :) Jääkaapin oveen pääsi erään pojan omin käsin askartelema pakettikortti, jossa luki: "Olet maailman paras opettaja. Hyvää kessää!"

Illalla riennettiin juhlimaan alkavaa lomaa opettajaporukalla. Tanssittiin, hihiteltiin, juotiin ja tanssittiin vähän lisää. Ikävä kyllä puoliltaöin iski pahuksenmoinen päänsärky, joten oli ihan pakko lähteä kotiin. No. Tänään arvostan aikaista kotiin palaamista, sillä huonoa oloa ei juhlimisesta seurannut, ainoastaan hillitön väsymys. Eilen olisin kyllä takuuvarmasti viihtynyt baaritiskillä vielä tunnin jos toisenkin.

Huomenna suuntaan aamupäivästä agiliitämään koirien kanssa ja sitten on tarkoitus käydä ostamassa pieni rinkka ja makuupussi, sillä keskiviikkona suuntaamme ystävä L:n kanssa kohti kansallispuistoa ja parin päivän kestoista vaeltelua luonnossa. Ajatuksena on yöpyä laavulla ja tehdä päiväretkiä ympäristöön. Koirat pääsevät kokeilemaan ensimmäistä kertaa elämässään ulkona yöpymistä. Nähtäväksi jää, miten käy..

11 päivää

Eipä ole enää paljoa tätä lukuvuotta jäljellä. Tekemistä riittää kyllä - ja osa jää varmaan tekemättäkin. Mutta ehtiihän sitä tehdä äidinkieltä ja matematiikkaa ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Ja...

Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.

Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".

"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.

Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.

no..?

Äitin ääni värisee. Sitä itkettää, sen kuulee äänestä.

"No tuli hyviä uutisia. Ei löytynyt eläviä syöpäsoluja. Syksyllä on seuraava kontrolli."

En tiedä, mitä "ei eläviä syöpäsoluja" käytännössä tarkoittaa, mutta ei sen nyt väliä. Äiti on niin helpottunut, että melkein itkee.

"Mua jännitti aamulla aivan hirveesti. Siellä sytoklinikalla hoitaja tuli halaamaan ja sanomaan että sua näyttää jännittävän. Kävin tulosten saamisen jälkeen kertomassa sille niistä hyvistä uutisista. Se halasi vielä varmaan kymmenen kertaa."

Kesä saadaan siis nyt viettää ihan rauhassa.

Ihanaa.

pelkuri

En uskaltanut eilen soittaa äitille ja kysyä laajan tutkimussarjan tuloksia. En vain uskaltanut. Ajattelin, että äiti soittaa, jos tämä maanantai tosiaan oli se päivä, kun tulokset tulevat.

Äiti ei soittanut.

Ajattelin, että tulosten on ehkä pakko olla hyviä, koska tosi huonot äiti olisi kyllä kertonut.

Sitten ajattelin, että tulokset voivat olla myös huonoja ja äiti kertoo ne vasta, kun keskiviikkona nähdään mökillä.

Joten en soittanut.

Tänään pikkuveljeltä tuli viesti:
"Mahtavaa, että äitin tulokset olivat parhaita mahdollisia!"

Alkoi itkettää, mutta koska olen töissä, en alkanut itkeä. En kuitenkaan soita. Vieläkään. Vaikka en tiedäkään, mitä ne parhaat mahdolliset uutiset ovat. Soitan sitten, kun on hieman aikaa hengähtää ja olla rauhassa.

22 päivää

...joista kaksi koulutuksessa eli varsinaisia työpäiviä jäljellä 20.

Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.

Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.

Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.

Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.

Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.

Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.

Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.

Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.

---------

Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.

Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.

seitsemän viikkoa

Ensimmäistä kertaa työurani aikana kevät ei tule todennäköisesti olemaan juuri lainkaan kiireinen. Kaiken ehtii kyllä tehdä. Kevätjuhlissa vastuullamme on kukkien jakaminen, joten mitään esitystäkään ei ole pakko kehittää ja harjoitella. Todistukset saan kirjoittaa vaikka vasta viimeisenä iltana, koska numeroita ei anneta.

Kuulostaa helpolta ja mukavalta.

Miksi minua silti ahdistaa ja heräilen neljän aikaan toteamaan, etten taaskaan nukkunut aamuun asti kunnolla? Miksi olen ihan varma, että jotakin tärkeää on unohtunut?

"Toi on outoo, kun sähän rakastat kevättä ja silti se vaikuttaa suhun noin", sanoi ystävä L.

Kai se on sitten kevään syy. Tai sitten kyse on siitä että deadlinet ja kaiken maailman eräpäivät ahdistavat ylipäätään. Ne eivät kertakaikkiaan sovi luonteelleni.

hiljaisuus

Ahdistuksen määrä elämässäni on syystä tai toisesta taas lisääntynyt "hyvän" kauden jälkeen. Tylsä selitys olisi, että kevät aiheuttaa mielialaan muutoksia. Mutta ärsyttää ajatuskin, että olisin jonkun typerän (oikeasti rakastan kevättä) vuodenajan vietävissä. Se kuulostaa kliseiseltä ja jotenkin ihan liian naiselliselta kotkotukselta ollakseen minua.

Kuitenkin ahdistaa.

Vanhempi koirani on mikä on ja aiheuttaa piirteineen päänvaivaa. Välillä mietin, riittävätkö omat taitoni sen pitämiseen. Ja jos ne eivät riittäisi, pitäisi tehdä lopullinen päätös viedä koira piikille, sillä minun luotani se ei tule koskaan muuttamaan mihinkään. Minä olen sen ensimmäinen, viimeinen ja ainoa koti ja omistaja. En voisi kuvitellakaan eläväni tietäen, että koirani on jossain muualla. Kukaan muu ei osaa sitä hoitaa, tätä mieltä olen ihan rehellisesti. Kukaan muu ei tunne sen omituisuuksia eikä osaa kohdella sitä niin kuin sitä pitää kohdella.

Nuorempi koiranikin aiheuttaa päänvaivaa rapsutteluineen. Salaa olen ihan varma, että taustalla on joku hengenvaarallinen syy. Joku sellainen, että joudun luopumaan koirastani ennen kolmen vuoden ikää. Ja se olisi kauheaa. Se olisi kauheaa siitä itsekkäästä syystä, että olisin saanut koiran kasvatettua juuri aikuiseksi ja sitten siitä pitäisi luopua.

Äiti aiheuttaa ahdistusta. Olen vasta vähä vähältä suostunut tajuamaan, mitä uusiutunut syöpä tarkoittaa. Se tarkoittaa kai sitä, että kyse on kroonisesta taudista. Se ei tule paranemaan. En ajattele asiaa joka päivä (tai ehkä kuitenkin joka päivä, en ole ihan varma), mutta taustalla ahdistus on edelleen.

Olen lukenut Leenan blogia siitä asti kun Leen@ ensimmäisen kerran kommentoi blogissani. Ja jokseenkin järkyttyneenä olen viime päivinä käynyt vierailemassa blogissa useita kertoja päivässä. En mahda mitään sille ajatukselle, että kirjoittaja voisi olla oma äitini. Jollain tavalla kirjoitukset ovat erittäin lohdullisia ja täynnä voimaa - niin absurdilta kuin se kuulostaakin - mutta silti tekstien lukeminen ahdistaa ja aktivoi sellaisia ajatuksia, joita olen ihan tietoisestikin pyrkinyt painamaan jonnekin syvälle pois mielestä.

Olen yrittänyt kirjoittaa Leenalle kommenttia, mutta en pysty siihen. En tiedä, mitä voisi kirjoittaa. En ole uskonnollinen ihminen tippaakaan, joten en millään pysty toivottamaan siunausta tai jotain muuta taivaisiin ja jumaliin liittyvää. Pitäisi kai kirjoittaa silti. Ehkä ajatukset riittävät. En tiedä. Ainakin olen hänen tekstiensä kautta saanut "harjoitella" elämää. Jotenkin ironista ja kauheaa, että elämää oppii toisen kuoleman kautta.

Ahdistuksen määrää lisää takuulla myös se, että työviikkoja on jäljellä kahdeksan ennen kesälomaa. Tuntuu siltä, että tekemistä olisi enemmän kuin aikaa sen tekemiseen. Vaikka oikeasti tänä vuonna ei kai tule olemaan mikään kiire ja eihän oppikirjoja olekaan tarkoitus tehdä tekemisen vuoksi kannesta kanteen. Silti ahdistaa.

Työmatkat kotia kohti ovat niitä hetkiä päivästä, kun ahdistus tuntuu pahimmin. Tuolloin olen kai työpäivän jäljiltä väsynyt ja ajatuksille on aikaa. On aikaa ajatella, että kotona on ne koirat, Lahdessa on äiti, blogissa on Leen@, työviikkoja on liian vähän tai toisaalta liian paljon.

Onneksi työmatka kestää vain 25 minuuttia ja onneksi kotona odottavat NE koirat. Niiden kanssa ulkoillessa unohtaa sen, että ahdistaa. Onneksi.

oudot piirteeni

Facebookin - tuon tieteellisesti luotettavan nettipalvelumme - testi antoi tuloksen, josta en yhtään tunnista itseäni.

"tyyniä, hyväksyviä ja tasapainoisia eikä heillä ole suurta tarvetta korostaa eriäviä mielipiteitään"
* Ulkoisesti näytän varmaankin hyvin tyyneltä. Sisäisesti riitelen usein asiat läpi riitelemättä oikeasti. Käyn läpi riidan ilman toista osapuolta. Miksi ryhtyisin riitaan oikeasti, kun tiedän kuitenkin, miten riita tulee etenemään?
* En mielestäni ole kovinkaan hyväksyvä. Suoraan sanottuna on monia piirteitä, joita en yhtään voi sietää enkä aina halua edes yrittää sietää.
* Mielestäni korostan eriäviä mielipiteitäni välillä liikaakin. Olen varmaankin monen mielestä ärsyttävä besserwisser.

Tämä testi johti pohtimaan omia omituisuuksiani.

Olen sosiaalinen mutta viihdyn erittäin hyvin yksin.
Pidän ihmisten kanssa toimimisesta. Osaan mielestäni toimia ihmisten kanssa hyvin ja olen tunneälykäs. Tunnistan helposti muiden ihmisten tunteita ja pystyn ainakin tietoisella tasolla pohtimaan heidän näkökulmiaan erilaisiin tilanteisiin liittyen. Uskallan esiintyä ja suoraan sanottuna pidän esillä olemisesta. (Minusta on hämmentävää, että on olemassa myös niitä opettajia, jotka inhoavat esiintymistä. Mitä hittoa he tekevät tässä ammatissa?! Tai siis, kuka hakeutuu tieten tahtoen ammattiin, joka on pelkkää esillä olemista, jos ei pidä esiintymisestä..?)

Puran työpäivän ja -viikon aikana kaiken sosiaalisuuden tarpeeni oppilaisiin ja työtovereihini. Työpäivän jälkeen jaksan olla sosiaalinen vain koiraharrastusten puitteissa. Muuten viihdyn erittäin mielelläni vain koirat seuranani. En siis käy kylässä. En kutsu ihmisiä kylään. En käy kahvilla tai pelailemassa lautapelejä. Ahdistaa ajatuskin, että päivä menisi sellaiseen. Outoa, kuvittelisin. Mutta minä en halua käyttää lauantai-iltaa kavereiden kanssa - tai en ainakaan joka lauantai (tai edes joka toinen). Haluan olla itsekseni ja... Ja vain olla?

Haluan herätä aikaisin.
Arvelen tämän olevan äitini peruja. Lapsena meille opetettiin, että myöhään nukkuminen on jotenkin huono juttu. Viikonloppuisin ihan vihoviimeistään kymmeneltä huudeltiin hereille ja silloin kello olikin jo vanhempieni mielestä ihan hirveän paljon. Nykyään voin viikonloppuisinkin herätä oleilemaan ja nauttimaan yksinäisyydestä jo vaikka puoli seitsemältä. Toki voin torkkua koirien kanssa sohvalla vaikka yhdeksään, mutta enpä muista, koska olisin viimeksi nukkunut yli yhdeksään heräämättä nousemaan välillä ylös.

Syyllistän itseäni koirieni vuoksi.
Koirani elävät kai oikeasti erittäin aktiivista elämää. Ne käyvät harrastuksissa pari-kolme kertaa viikossa, ulkoilevat joka päivä vapaana metsässä ja ovat yksin arkipäivisin maksimissaan kuutisen tuntia. Ne pääsevät ulos päivittäin 4-5 kertaa. Silti tunnen makuuttavani niitä ihan liikaa. Inhimillistän niitä tässä suhteessa aivan järjettömän paljon. Tiedän, että oikeasti ne viettävät aktiivista elämää ja ovat kai tyytyväisiä. Tunteen tasolla ajattelen, että koirani varmaan viiltäisivät ranteet auki tylsyyksissään, jos niillä olisi peukalo ja ne saisivat veitsestä hyvän otteen. Ne makaavat työpäiväni ajan kotona, joten tuntuu pahalta, että niiden pitäisi maata vielä työpäiväni jälkeenkin.

Ahdistun päivämääristä.
Rakastan piirtämistä, maalaamista, askartelemista, kirjoittamista... Ja jos joku kehtaa toivoa, että johonkin tiettyyn tarkoitukseen maalaisin/piirtäisin/kirjoittaisin jotain, ahdistun. Melkein heti ahdistuksen jälkeen inspiraatio iskee ja saatan istua koko loppupäivän maalauksen edessä hykertelemässä. Silti joka ikinen kerta, kun joku ahdistaa minua maalaustoiveillaan, joihin on liitetty joku päivämäärä ("voitko maalata mun äidin synttärilahjaksi taulun? Ei kiirettä, synttärit on vasta kuukauden päästä!" argh.), ahdistun hetkellisesti hirmuisesti. Myös laskujen eräpäivät ahdistavat. Mikseivät laskut voi vain mennä suoraan velotukseen ilman suoravelotuksen tekemistä? Maksan lähes kaikki laskuni myöhässä tai monien muistutuslaskujen jälkeen. Inhoan tätä piirrettä, mutta en ole silti edes yrittänyt aktiivisesti muuttua.

vahvuuteni ja heikkouteni

Heikkouteni

Kengät ovat aika ehdoton heikkouteni. Tykkään ostaa itselleni mieluisia kenkiä. Ne kengät ovat vain hyvin harvoin - jos koskaan? - yleisiä muoti-ihanteita noudattavia, sillä karsastan naismaisia aikuisia (korko)kenkiä yli kaiken. Ne eivät vain ole tyyliäni. Sen sijaan pidän punaisista pienistä kengistä, hassuista kengistä, söpöistä kengistä ja erikoisista kengistä. Ja ennen kaikkea kengistä, joilla on mukava tallustella, olivat ne minkä näköiset tahansa.

Eteisemme pursuilee kenkiäni. Niitä on ihan hirveän monta paria. Eikä asiaa auta yhtään, vaikka puoliso yrittää rajoittaa (hyvässä hengessä kuitenkin) ostoskeluani. Eilisen ja tämän päivän aikana olen ihan suunnittelematta ja epähuomiossa ostanut kolmet kengät. Kaikki ne ovat tulleet lopulta kuitenkin tarpeeseen, vaikka tarve onkin tullut vasta siinä kenkiä ostaessa mieleen. ;) Lenkkarit: agilitykentälle. Saappaat: koirametsälle. Icebug-kengät: ensi talven liukkaille. Kaikki kengät on ostettu reiluun alennushintaan, joten ainoa harmi kengistä on se, etteivät ne oikein mahdu mihinkään..

Vahvuuteni
Vahvuuteni liittyy erityisen vahvasti toiseen heikkouteeni. Nimittäin lähes täydelliseen suuntavaistottomuuteeni. Eksyn aina ja jatkuvasti enkä muista reittejä paikasta toiseen, vaikka olisin ajanut samaa tietä kymmeniä kertoja. Tai no. Kyllä minä reitit jossain vaiheessa opin - mutta ihan vain niin, että risteyksissä menen sinne, mikä näyttää tutulta. Välillä unohdan, mikä näyttää tutulta ja joudun arpomaan. Näin tapahtuu joka viikko agilityyn mennessä ja tullessa. Edestakaisia matkoja on tullut tehtyä (ensin navigaattorin avulla ja sitten jopa ilman apuvälinettä!) montakymmentä. Silti en meinaa muistaa, mihin pitäisi mennä.

Ja siinä kohtaa tullaan vahvuuteeni. En hermostu oikeastaan koskaan, vaikka olenkin jatkuvasti ihan eksyksissä. Kai siihen on sitten vaan niin tottunut, etten osaa ollenkaan hermoilla, vaikka kadottaisin melkein itsenikin. Jos autossa on bensaa ja ajasta ei ole pulaa, voin ihan huoletta kurvailla ylimääräisiä mutkia. Kerran löysin itseni ihan väärästä kaupungista lopulta. Ja siinä kohtaa meinasin ihan oikeasti hermostuakin, sillä olin auttamattomasti myöhässä eläinlääkärille sovitusta tapaamisesta.

Viimeisin eksyminen tapahtui viikko sitten ystäväni asunnossa. Tuo huikea lukaali rakentuu kahdesta huoneesta, keittiöstä ja vessasta. Olin tekemässä lähtöä illanvietosta kotiin. (Ja tämä kaikki ihan selvin päin, sitä täytyy vielä korostaa, ettei tule vääriä mielikuvia.) Puin eteisessä kengät jalkaani ja pistin takin päälle. Nostin laukun teatraalisella heilautuksella olalleni ja kurkistin olohuoneeseen. "Moikka, mä lähden nyt kotiin!" Kymmenpäinen sekalainen seurakunta vastasi moikkaukseeni. Käännähdin ympäri ja tartuin ovenkahvaan. Olin varmasti aika pikkuisen hämmästyneen näköinen. Edessäni ei ollutkaan rappukäytävä. Tuijotin vessaan. Vessan ja rappukäytävän ovet ovat siis vastapäätä toisiaan. En olisi osannut valita oikeaa ovea, vaikka olisin istunut miettimään.

Pitkästä aikaa tunsin itseni todella typeräksi. Yleensä minua itseänikin heti kättelyssä vain hihityttää eksymiseni, mutta teatraalinen lähtemiseni ja moikkaamalla saatu kaikkien huomio veti olon ihan hetkeksi melko noloksi. Ei voi olla totta, että eksyin 50 neliön asunnossa. Tai oikeastaanhan minä eksyin 4 neliön eteisessä.

Ja kyse ei siis ollut mistään epähuomiossa tehdystä väärän oven avaamisesta. Mielestäni tartuin ulko-oven kahvaan. Kehitysvammainen suuntavaistoni väitti ulko-oven sijaitsevan juuri siinä

Autoon istuessa sentään jo nauratti.

Voi jestas.

koiraharrastuksen kääntöpuoli

Ilmeisesti ei ole olemassakaan sellaista harrastusta, joka olisi pelkkää iloa ja auringonpaistetta. Vai onko?

Koiraharrastus sellainen ei ainakaan ole. Ensinnäkin kyse on elävästä olennosta, joka sairastelee ja kulkee elämän päätökseensä useimmiten ennen omistajaansa. Toisekseen: yhdistystoiminta. Tarvitseeko asiaa sen enempää selittää? Kyyninen minä väittää, että sellaista yhdistystä, puoluetta, järjestöä, "yhteisen edun" puolesta työtä tekevää järjestöä ei olekaan, joka toimisi täysin puhtaat jauhot pussissa.

Ärsyttää suunnattomasti, että "vallan kahvaan" päässyt ihminen sekoaa täysin. En olisi uskonut, että tämä poliitikkoja kohtaan tuntemani syvä epäluuloisuus voidaan siirtää suoraan yhdistysaktiiveihin. Yhdistyksen hallitukseen päässeiltä karkaa mopo hanskasta välittömästi ja alkaa kähmintä, selän takana puhuminen, saunaosastolla tehtyjen päätösten läpi murjominen jne. Tai sitten jos hallituksen jäsenet ovatkin mielestään hyvällä asialla, niin sitten vähintään edellisten hallitusten jäsenet kirkuvat karmeita solvauksia eikä samalle hiekkalaatikolle mahdu millään. Tai sitten jos edellisten hallitusten jäsenet eivät lähde rimanalituksiin, niin sitten siihen toimintaan ryhtyy ainakin joku, jonka naapurin koiran kasvattajan serkun kaimaa Se Yksi toinen on haukkunut ja siksi tämä joku on oikeutettu puukottamaan selkään sitä kolmatta joka hymyili joskus Sille Yhdelle sellaisella tavalla että pakosti on jotain kähmintää siellä! Tai sitten muistellaan jotain Jatkosodan aikaisia riitoja, joiden perusteella riidoista tietämättömätkin jaetaan leireihin, vaikkei mihinkään leiriin haluaisi kuuluakaan.

Aivan hulvatonta, siis!

Mikä siinä on, ettei täysin yhteisen asian (=koirarodun tulevaisuus) puolesta pystytä tekemään yhteistä työtä? Miksi lupaillaan vaikka mitä, ja sitten tehdäänkin ihan jotain muuta? Miten täysipäisestä ihmisestä kuoriutuu kähmijä? Mikä saa toimimaan yhteisen edun nimissä aivan päin h*lvettiä?

Minä en ikinä ikinä ikinä halua lähteä yhdistystoimintaan mukaan sen enempää, mitä siinä jo nyt pakon sanelemana olen. Hallituksen toimintaan en aio osallistua pitkällä tikullakaan ja muutenkin yritän pysyä kaikesta mahdollisesta päätöksentekoa ja suurempaa vastuuta vaativista toimista erittäin etäällä. En halua ikimaailmassa joutua tilanteeseen, jossa minusta kuoriutuu se kähmijä ja kaikin puolin mätä yhdistyshirviö.

ihmisiä

Eläessäni olen tavannut muutaman ihmisen, jotka ovat jollain tavalla vedonneet minuun hirmu vahvasti, vaikken heitä juurikaan tunne. Kaikki nämä ihmiset ovat olleet naisia.

Ihan ensimmäinen minuun vahvasti vedonnut ihminen on ollut opettajani. Ekasta luokasta neljänteen minua opettanut nainen oli varmaankin ihan tavallinen ihminen, mutta pieneen hemuliin hän iski kuin salama. Niin kai usein ekaluokanopettaja tekee. (Hän on syy, miksi itse olen samalla alalla.) Ei siis mitään erityisen ihmeellistä tässä ihastuksessa - enkä nyt tarkoita oikeastaan sellaista ihastusta, mitä tunnetaan, kun haluaisi vaikkapa ryhtyä seurustelemaan. Tarkoitan sellaista syvää ihastelun ja sielunkumppanuuden tunnetta. Sellaista oloa, että tuo ihminen on sellainen, jota voisin ihastella vaikka miten pitkään.

Toinen ihastuksen kohteeni on ollut jostain syystä viittomakielen opettajani. Nyt jälkikäteen viittomaharrastuksen lopahdettua olen tavannut kyseisen ihmisen useaan kertaan. Enää en näe sitä, mikä minuun tuolloin lukioikäisenä vetosi.

Ja nyt olen löytänyt taas ihmisen, joka vetoaa minuun ihan hirmuisen kovasti. Katson tämän ihmisen ilmeitä ja eleitä ja voisin vain jatkaa katsomista. Hänen puheensa kuulostaa siltä, etten oikein osaa kyseenalaistaa hänen sanomisiaan. Kaikki kuulostaa niin mietityltä ja syvästi pohditulta. Perustelut kuulostavat uskomattoman viisailta. Hän suhtautuu lapsiinsa kadehdittavalla tavalla. Hän kohtelee koiraani uskomattomalla ymmärryksellä. Hän suhtautuu elämään niin kadehdittavan suorasti ja rehellisesti, etten voi kuin ihailla. Tuttuni, joka tuntee tämän minua ihastuttavan naisen jo pidemmältä ajalta, kertoi naisen jakavan mielipiteitä. Toiset vihaavat häntä heti. Toiset rakastavat.

Istuin tunnin tänään kuuntelemassa tämän naisen puheita. Hän kertoi aivoinfarktin saaneesta ystävästään. Puhuimme paljon koirista. Juttelimme terveydestä ja sairaudesta. Kotiin ajaessa tunsin oloni kevyeksi. Ikään kuin stressi olisi poistunut, vaikken puhunutkaan mistään minua stressaavasta. Ainoastaan kuuntelin tämän henkilön mielipiteitä.

Minuun vetoavat kai jossain määrin sellaiset vahvat naiset, jotka tuntuvat turvallisilta ja käyttäytyvät niin, että luovat tunteen siitä, että he tietävät mitä tekevät. Täysin todellisuudesta irrotettuna tuntuu siltä, että haluaisin käpertyä tälläisten naisten jalkoihin, ottaa vastaan silityksen ja kuulla tälläisen henkilön kertovan minulle, että elämä tulee sujumaan hyvin. Että minun ei tarvitse pelätä tai olla huolissaan. Että kaikki tulee olemaan kunnossa.

Tiedän, etten tule enää koskaan saamaan tälläistä kohtelua keneltäkään - olenhan aikuinen. Tiedän myös, etteivät nämä ihailemani ihmiset ole täydellisiä. Heillä on varmasti ärsyttäviä piirteitä ja osa heidän hyvin perustelluista mielipiteistään on vääriä. Oikeastaan on onni, etten tunne heistä ketään niin hyvin, että mielikuvani kadehdittavan täydellisestä ihmisestä särkyisi. On erittäin virkistävää, että maailmassa on niitä ihmisiä, joita voi vain ihaillen katsella ja kuunnella.

suuria päätöksiä BY kassatäti

Lähi-Siwaan astellessani en edes muistanut, että tänään on tullut sipaistua silmiin vain ohut kerros ripsiväriä ja kaikki muu on unohtunut. Nappasin hyllystä neljä siideriä ja kävelin jonoon. Olen saanut ostaa siideriä laillisesti nyt 11 vuotta. Ja silti kassajonossa tuntuu vähän syylliseltä. Tai sellaiselta, että kysyyköhän ne paperit vai ei. Pituuteni ei päätä huimaa ja mitä ilmeisemmin ikä korreloi kassatätien mielestä ikään. 151 cm = 15 vuotta. Niinpä olen tavallaan tottunut siihen, että ilman henkkareita on turha mennä saunasiideriä ostamaan.

Jonossa minun edelläni seisova asiakas maksoi ostoksensa ja laskin siiderini kassahihnalle. Olen itsekin tehnyt kai vuoden tai kaksi (miten en muista kuinka pitkään?) kassatädin hommia, joten huomasin kyllä sen kassatädin tekemän pikaisen silmäkulmavilkaisun, jolla kassatäti yritti jo ennen vuoroani tehdä päätöksen kysyäkö papereita vai eikö kysyä.

Vuoroni tuli. Kassatäti ryhtyi lyömään siidereitä kassaan ja teki Sen Vilkaisun ("Katson nyt ihan kunnolla, että onko tuo 18 vai ei.") ... ja jatkoi siiderien kassaan lyömistä. Ojensin Visa-korttini tädille. Yhä edelleen kassatädin ilmeestä näki, että hänen tekisi mieli kysyä paperit, mutta toisaalta tarjoan maksuvälineeksi Visaa. Ja jos hän olettaa minun olevan alle 18, se tarkoittaa sitä, että myös Visa on luvatta käytössäni. Näytin kai niin lainkuuliaiselta, etten joutunut kaivamaan ajokorttia lompakostani. Keräsin siiderit syliini ja astuin ulos Siwasta.

Hississä huomasin, että kasvoni ovat kalpeat, kiitos talven ja laiskuudesta tai mukavuudenhalusta johtuvasta meikittömyydestäni. Sekin vielä. En joutunut vastaamaan kysymykseen "saanks mä nähdä sun henkkarit?", vaikka näytin karvalakissani ja nuhjaantuneessa ulkoilutakissani erittäin naturellilta..

Ja kotiin marssiessani mielessä pyöri kiivaasti seuraava ajatus:
Otanko tämän positiivisesti vai negatiivisesti? Ajattelenko, että "Jee, vihdoinkin saan siideriä ilman papereiden esiin kaivamista!" vai "Voi paska. Nyt ne ei enää kysy papereita."

En osaa päättää vieläkään, kumpaan ajattelutapaan kallistuisin.